Frida Skybäck: Musta lintu

Frida Skybäck 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Svartfågel. Suomentanut Jonja Rajala. WSOY 2024. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Helmetin lukuhaasteeseen pitää lukea tänä vuonna trilogian ensimmäinen, toinen ja kolmas osa. Voi olla, että päädyn eri trilogioiden eri osiin, mutta sekin on mahdollista, että luen Frida Skybäckin Fredrika Storm -sarjan, jossa on kolme osaa. Olen lukenut kirjailijalta aikaisemmin hyvin erityylisen romaanin, Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli omassa genressään oikein hyvä, joten oli helppo tarttua kirjailijan avaukseen dekkarien puolella.

Fredrika Storm palaa Tukholman-vuosien jälkeen kotiin pieneen Harlösan kylään Lundin lähelle. Hän saa ensi töikseen tutkittavakseen jäihin uponneen nuoren naisen tapauksen, jonka hänen oma isoäitinsä on sattunut näkemään. Kylällä ei naisesta paljon tiedetä, mutta vähitellen Fredrika alkaa epäillä, että tämän vierailulla on jotain tekemistä Fredrikan oman perheen kanssa. Hänen isänsä välttelee vastaamasta tyttärensä kysymyksiin, hänen isoäitinsä ei myöskään halua puhua, ja jotain hänen serkkunsakin taitavat salailla.

Fredrikan äiti nimittäin katosi kylältä ja maailmasta vuonna 1996. Poliisiksi kouluttautunut tytär on jäänyt vastauksia vaille, eivätkä suut meinaa nytkään avautua, vaikka jäihin uponneen naisen polut näyttävät risteävän Fredrikan äidin tarinan kanssa. Fredrika ajaa itsensä hankaliin tilanteisiin niin isänsä kuin läheisen moottoripyöräkerhon omistajan kanssa. Mitä synkkiä salaisuuksia perheellä ja kylällä on? Miten hänen äitinsä on voinut kadota jälkiä jättämättä?

Fredrika saa työparikseen Henry Calmentin, varsin hyvin pukeutuneen, sivistyneen ja vauraan oloisen herrasmiehen. Ennakkoluuloista huolimatta kollegoiden välille syntyy nopeasti luottamus ja he viihtyvät toistensa seurassa. Muut laitoksella jäävät hyvin ohueen rooliin; teoksen tapahtumat kietoutuvat vahvasti Fredrikan ympärille, tai ehkä voisi sanoa, että ne ovat pitkälti hänen sinnikkyytensä aiheuttamia. 

Musta lintu on hyvin kirjoitettu dekkari, joka imaisee nopeasti mukaansa. Syrjäisen kylän ihmisiä, vaitonaisuutta ja ristiriitoja on kuvattu hyvin. Melko pian aloin epäillä, miksi eräs sukulaisista saa niin runsaasti tilaa tarinassa, mutta rikosten syyt ja seuraukset paljastuvat vasta ihan lopussa. Sitä ennen tulee pohdittua, onko vaikuttimena ollut veljesten välinen epätasa-arvo, halu saada arvostusta tai huomiota, kylmäkiskoiset vanhemmat tai jokin muu hyvin inhimillinen tunne. Vai onko Fredikan perheellä kuitenkaan mitään tekemistä nuoren naisen kanssa?

Tästä on hyvä jatkaa. En paljasta, selviääkö sankarittaren äidin kohtalo vai onko se murhe, jota seurataan koko trilogian ajan. Niin Henry Calment kuin muutkin laitoksella saanevat seuraavissa osissa lisää lihaa luiden ympärille. Jääkö Fredrika asumaan kotiinsa vai vuokraako hän asunnon Lundin puolelta? Pystyykö hän asumaan pihassa, jossa hän on ehtinyt työnsä ja jääräpäisyytensä vuoksi suututtaa niin monet?

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Alia Trabucco Zerán 2022. Espanjankielinen alkuteos Limpia. Suomentanut Emmi Ketonen. Tammi 2026. 241 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas virkistävän erilainen romaani! Enkä ole aikaisemmin lukenut chileläisen kirjailijan teosta, joten hyvä että sellainen tuli nyt vastaan. Kirjailija on uransa alusta saakka kahminut kunniamainontoja, kuten Booker-palkintoehdokkuuden, brittiläisen ja ranskalaisen kirjapalkinnon, elokuvasovituksia ja -oikeuksia. Puhtaastakin on myyty oikedet Netflixille.

Puhdas on sekä jännitysromaani että pureva luokkakuvaus. Estela-niminen nainen aloittaa kotiapulaisena Santiagossa, kaukana etelän maaseudusta, jonne hänen iäkäs äitinsä jää. Kuten niin monelle, muutto pääkaupunkiin mahdollistaa paremman elintason ja jotain kotiin lähetettävää. Seitsemän vuoden ajan Estela kasvattaa perheen pientä tytärtä, pesee heidän likavaatteensa, sijaa heidän vuoteensa, laittaa ruoat ja hoitaa ostokset. Hän näkee asioita, joita kotiapulaisen ei kuuluisi nähdä, tekee asioita, jotka kuuluisivat lapsen huoltajille.

Estelalla on kuitenkin myös oma salaisuutensa, joka saa vierailla välillä kodinhoitohuoneessa. Hänen tunteensa sekä talon tytärtä että salaista vierasta kohtaan ovat ristiriitaiset. Tunteissa on niin vihaa kuin rakkauttakin. Enimmäkseen Estela on kuitenkin hämmentynyt siitä tunnekylmyydestä, jota hän aistii perheen miehen ja vaimon olemuksesta ja teoista. Sekavuutta aiheuttaa myös lapsen kapina. Jo pienenä tytär keplottelee, valehtelee ja saa tahtonsa läpi. Kunnes tapahtuu jotain, mikä saa Estelan pakenemaan.

Estela itse kertoo tarinaa putkasta käsin, ilmeisesti oven tai seinän takana kuunteleville poliiseille. Vaikka lukijalla ei ole aavistustakaan, mitä on tapahtunut, ja vaikka sitä kohti mennään melko hurjaakin vauhtia, se ei itsessään ole ehkä kuitenkaan se kaikkein kiehtovin puoli tässä romaanissa, samalla tavalla kuin se olisi dekkareissa tai jännäreissä. Puhdas on taidokas kuvaus palvelevasta yhteiskuntaluokasta, heidän työstään, unelmistaan ja ennen kaikkea heidän kohtelustaan. Se on samalla suorastaan ironinen kuvaus niistä, jotka teettävät töitä palvelijoilla, siirtävät vastuun arjesta ja kodista vieraalle. 

Pieninä paloina Estela kertoo jotain myös menneisyydestään ja ympäristöstä talon ulkopuolella, mutta päänäyttämö on työnantajien talo ja uima-allas. Estelan äidin opit kulkevat mukana ja tuovat romaaniin ripauksen lämpöä. Kirjan takakannen kehuissa kuvaillaan Puhdasta suorastavaan rajoja rikkovaksi, ja siinä onkin jotain häpeilemätöntä, häiritsevää ja raakaa. Romaani saa ajattelemaan ja toivottavasti rikkookin jotain siellä, missä tällaista epäoikeudenmukaisuutta on. 

Espanjankielinen nimi Limpia on loistava, sillä se viittaa toisaalta kodin puhtauteen, jota Estela ylläpitää, toisaalta Estelaan itseensä, joka ei työnantajan mielestä sitä ole. Suomennettu nimi Puhdas viittaa näihin myös, mutta tuo mieleen myös sanaparin puhdasta vihaa, jota Estela ja lapsi välillä tuntevat.

Patricia G. Bertényi: Viimeinen pistos

Patricia G. Bertényi 2026. Tammi. 333 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Olen aivan ihastunut näihin Bertényin sairaaladekkareihin! Kuvitteelliseen Aboan kaupunkiin sijoittuvien jännäreiden päähenkilönä on ikääntyvä Janka Vitéz, unkarilaistaustainen entinen patologi, joka siivoaa sairaalan käytäviä laitosapulaisena ja kuulen kaikenlaista. Siivoojaa ei kukaan huomaa, mistä on Jankalle kovasti hyötyä. Teossarjan kolmannessa osassa ollaan kuitenkin jo sen verran pidemmällä, että Jankan lahjat ja osaaminen ovat tiedossa ja hyvässä käytössä.

Tällä kertaa Jankan tilanne on huolestuttava. Hän kulkee syöpähoidoissa, olo on väsynyt eikä kotonakaan ole kaikki hyvin. Sytostaattihoidossa tapahtuu kuitenkin jotain, jossa tarvitaan hänen nopeita hoksottimiaan, joten nyt ei ole mahdollisuutta levätä. Vierustoveri kuolee yllättäen, Janka tekee nopeat päätelmät naisen viimeaikaisten reissujen perusteella ja saa syöpäosaston eristetyksi. Hoidoissa kulkee tuttu poliisi, josta Janka saa tukea ja tutkimusapua. Lasiseinän toiselle puolelle rientää apuun myös eläköitynyt lääkäri, arvostettu hahmo, joka saa pyörät pyörimään.

Teoksen alkupäässä on upea suljetun tilan tunnelma. Kaikki sytostaattihoitoihin tulleet ja heidän hoitajansa ovat epäiltyjä. Eristyksestä päästään lopulta pois, mutta loppuratkaisua varten Janka kutsuu potilaat ja hoitohenkilökunnan jälleen yhteen, ihan kuin Agatha Christien romaaneissa ikään. Sitä ennen täytyy selvittää jokaisen paikalla olleen suhde kuolleeseen naiseen, joka toimii vahvana taustavaikuttajana äärioikeistolaisessa puolueessa, ja jolla on yllättäen kytkös kaikkiin paikalla olleisiin.

Äärioikeistolaisten valtaannousu onkin tässä romaanissa näkyvä teema, ja hyvä niin, sillä Bertényi osaa sanoittaa monet oikeassakin maailmassa tapahtuneet vääryydet ja poliittiset päätökset todella hyvin. Hän ei hyssyttele vaan kritisoi oikeistolaista politiikkaa ja kansallishenkistä asioiden ajamista raikkaalla tavalla. Edellisistä kahdesta teoksesta tutut nuoret naiset, Dani ja Aydan, eivät ole tässä teoksessa fyysisesti läsnä. Sen sijaan Janka lähestyy aikuisten tyttäriensä kanssa näiden auttaessa äitiään tapauksen selvittämisessä. Syöpädiagnoosin aiheuttama pelko selittää myös karhumaisen puolison, Akosin, käyttäytymistä ja poissaoloa.

Osasto C1 -sarja yhdistää herkullisella tavalla sairaalamaailmaa, lääketiedettä, poliisitutkintaa, salapoliisityötä, feminismiä ja tällä kertaa yhteiskuntakritiikkiä. Sarja antaa äänen iäkkäämmällekin naiselle, maahanmuuttajalle, joka siivoaa sen sijaan että saisi tehdä töitä omalla alallaan. Kirjoitin kakkososan postauksessa, että kaikki teoksessa esiintyvät miehet ovat joko statisteja tai rikollisia - sinne päin taisi olla tässä sarjan kolmannessakin osassa. Varsinaiset toimijat ovat kaikki eri-ikäisiä, eritaustaisia naisia. Jos sarjan aikaisemmat teokset kiinnostavat, ykkösosan postaus löytyy täältä ja kakkososan täältä. Odotan jo kovasti neljättä osaa, johon Viimeisen pistoksen loppukohtaus antaa jo pienen sysäyksen.

Arttu Tuominen: Alec

Arttu Tuominen 2025. Otava. 365 s. Lainasin kirjastosta/luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Pidin kovasti Arttu Tuomisen Poriin sijoittuvasta Delta-sarjasta, joten oli helppo tarttua uuden sarjan ensimmäiseen osaan. Alec sijoittuu Sallaan, Itä-Lappiin, jossa Neuvostoliiton hajoaminen näkyy rikollisuuden kasvuna. Eletään vuotta 1992 ja lama on iskenyt nousukaudella kasvaneeseen turismiin rajusti. Moni Sallassa rakentamisen ja yritystoiminnan vauhtiin päässyt joutuu myöntämään, etteivät ehtyneet turistivirrat elätä enää.

Itärajan takaa virtaa Suomeen kuitenkin huumeita ja väkivaltaa kaihtamattomia miehiä. Laman kourissa olisi suuri houkutus lähteä mukaan rahakkaisiin puuhiin tai vähintäänkin auttaa rajantakaisia rikollisia. Minkä verran rajavartiolaitos tai pieni paikallinen poliisi pystyvät valvomaan yöllisiä kuljetuksia? Yllättäen paikallispoliisi Samin 14-vuotias tytär Liina näkee valokuvausretkellään jotain, mikä ei olisi tarkoitettu hänen - tai kenenkään - silmille.

Talvi ja lumipyryt peittävät jäljet nopeasti, ja Liina on taitava niin suksilla kuin moottorikelkan kanssa. Hän kertoo näkemästään isälleen ja valokuvat teetetään, mutta joku ehtii väliin ja Samilla kestää hetken ennen kuin hänelle valkenee, ketä Liinan ottamissa kuvissa on venäläisten lisäksi. Tapaus on niin suuri ja vakava, että Samin avuksi Sallaan saapuu keskusrikospoliisi. Paikallistuntemuksesta ja laman vaikutuksista naapurustoon on kuitenkin enemmän hyötyä kuin helsinkiläisistä. Miten käy Liinan, joka on nähnyt liikaa, tai Samin, joka tuntee ihmiset?

Kirja on saanut nimensä salaperäisestä erakosta, naapurista, johon Liina on tutustunut muita paremmin. Alecilla on taitoja, jotka auttavat yhteenotoissa venäläisten kanssa, ja kiehtova tausta, joka olisi melkeinpä erillisen jännärin arvoinen. Tähän teokseen se tuo lisämaustetta, mutta jää kaikkinensa vähän irralliseksi kokonaisuudesta. Liina on myös poikkeuksellisine ominaisuuksineen hyvin kiehtova ja tuo tarinan tulevaisuuteen, kun vuonna 2027 Helsingissä selvitetään kuolemantapausta. Mietin, onko Liinassa aineksia sarjan tuleviin osiin, vai onko sarjan osia yhdistävä tekijä kenties Lappi?

Tuomisen teksti on jälleen kerran hyvin vetävää ja sujuvaa. Samalla tavalla kuin Delta-sarjassa Pori, Salla ei ole pelkästään miljöö tapahtumille, vaan ikään kuin yksi päähenkilöistä. Talvinen Itä-Lappi on kuvattu realistisella tavalla, laman vaikutukset ja rahavaikeudet ovat hyvin konkreettisia, itärajan läheisyys suorastaan pelottava. Luen varmasti sarjan seuraavankin osan!

Lucy Clarke: Vaellus

Lucy Clarke 2023. Englanninkielinen alkuteos The Hike. Suomentanut Kristiina Vaara. Otavan pokkari 2025. 379 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kiitos lukupiiriläisille tupaantuliaislahjasta! Sain sillä yhden kovakantisen sekä tämän pokkarin, jonka valitsin teeman vuoksi. Kävelyaiheiset romaanit ovat kiehtovia! Ja Lucy Clarkea en ole lukenut aikaisemmin, joten senkin vuoksi hyvä valinta. Tosin tämä minun täytyi tarkistaa blogistani, sillä kirjailijan nimi on kauppojen hyllyiltä sen verran tuttu, etten olisi yllättynyt, vaikka olisin häntä jo lukenutkin.

Neljä läheistä ystävää, Liz, Maggie, Helena ja Joni, ovat lomailleet säännöllisesti yhdessä jo vuosia, kun Liz ehdottaa jotain erilaista ja aktiivisempaa: neljän päivän vaellus Norjassa. Joni on kiertueella bändinsä kanssa, mutta yllättää ystävänsä saapumalla Norjaan, jossa kolmikko jo tekee lähtöä vuoristomajalta kohti komeaa Blåfjell-vuorta. Joni on väsynyt kiertue-elämään ja julkisuuteen, ja kaipaa suunnanmuutosta.

Kuten arvata saattaa, jokaisella on jotain, minkä kanssa he kamppailevat. Järkevä ja vastuullinen Liz on laittanut avioliittonsa tauolle pohtiakseen jatkoa. Maggie kamppailee yksinhuoltajana pienten tulojen kanssa, eikä ole saanut aikaiseksi panostaa matkaa varten edes kohottamalla kuntoaan. Helena puolestaan kaipaa vasta menehtynyttä äitiään ja elää holtittomasti, kunnes raskaustesti osoittaa hänen odottavan lasta, jota hän ei koskaan tiennyt haluavansa.

Lizin Blåfjellille suunnittelema reitti kauhistuttaa muita naisia, ei vähiten sen haastavuuden vuoksi, vaan myös siksi, että sääennuste lupaa myrskyä ja paikalliset puhuvat vuoren salaperäisestä tunnelmasta. Ja koska kyseessä on jännityskirjallisuus, luonto todellakin haastaa kulkijansa, asettuu suorastaan poikkiteloin ja uhkaa pakottaa naiset takaisin. Myrskyn iskiessä ystävykset menettävät tavaransa ja polku takaisin on poikki. Ainoa vaihtoehto on jatkaa eteenpäin kohti vuorenhuippua ja toivoa, että matkan varrelle osuu autiotupa, jossa olisi lämmin ja jotain syötävää.

Luonnonolosuhteet eivät ole ainoa vaara, jonka naiset kohtaavat. Matkan varrelta löytyy luola, jossa joku piilottelee kokaiinilastia. Ovatko naiset reitillä ainoat vai onko heidän perässään kulkenut koko ajan joku muu? Vuorilla nimittäin on kadonnut vuosi aikaisemmin kovasti Maggien näköinen nainen, joka saattoi tietää jotain kokaiinista. Kuka vuoristomajalla työskentelevistä miehistä on se, jonka on parasta seurata naisia maastossa ja varmistaa, että salaisuus pysyy turvassa.

Vaellus oli juuri sellainen kuin odotinkin. Toisaalta hyvin ennalta-arvattava, mutta vetävästi kirjoitettu, suorastaan koukuttava ja sopivalla tavalla jännittävä. Päähenkilöissäkään ei juuri ollut mitään uutta, mutta heidän välisensä suhteet - sekä syvä rakkaus että pienemmät ja suuremmat kaunan ainekset - oli hyvin kuvattu ja toivat patikointiin dramatiikkaa. Norjalainen luonto luo jylhät puitteet draamalle laajoine erämaineen, rinteineen, sumuineen ja maisemineen. 

Tällä kirjalla sain hieman vauhtia hitaaseen lukutahtiini, joka on vaivannut viime kuukausina. Ja Vaelluksen perusteella voisin ihan hyvin kokeilla myös Clarkin aikaisempaa suomennosta Haaksirikkoutuneet.

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Elina Backman 2020. Otava. Ostin omaksi. Pokkarissa 493 s. Kuva kustantajan.

Aloitin Backmanin kirjojen lukemisen noin vuosi sitten kolmannesta Saana Havas -sarjan teoksesta Ennen kuin tulee pimeää, mutta ei näköjään haittaa ollenkaan lukea ykkösosaa sen jälkeen. Sopivasti itsenäisiä teoksia siis. 

Tässä Backmanin esikoisromaanissa liikutaan Helsingissä ja pienessä Hartolassa, joka mainostaa itseään kuningaskuntana. Siitä löytyykin yhtymäkohta Kuninkaanportilta löytyvään miehen ruumiiseen. Helsinkiläismiehen side Hartolaan paljastuu vasta kun hartolalainen ikätoveri löytyy surmattuna. Mikä yhdistää näitä miehiä ja kuka on heidän jäljillään? Millaisia salaisuuksia Hartolan uinuvassa kylässä hautuu?

Hartolassa viettää kesäänsä yt-neuvottelujen myötä toimittajan työnsä menettänyt Saana Havas. Nuori nainen etsii paikkaansa ja lepää tätinsä viihtyisässä kodissa. Pian hän kiinnostuu kesällä 1989 kuolleen 15-vuotiaan Helenan tapauksesta: mikä olikaan kuolinsyy, miksi asiasta tiedetään niin vähän ja millaista elämää Helena vietti. Ihan kaikki eivät toivota uteliasta Saanaa tervetulleeksi kysymyksineen, mutta sinnikkäästi penkomalla hän pääsee lähemmäksi totuutta.

Samaan aikaan Helsingin rikospoliisina työskentelevän Janin tutkimukset vievät kohti Hartolaa. Yhteinen ystävä onnistuu saamaan Janin ja Saanan sokkotreffeille ja jonkinlainen suhteenpoikanen taitaa alkaa orastaa molempien mielissä. Janilla on äitinsä sairauden vuoksi kovin raskas olo, eikä hän ole päästänyt naisia pitkään aikaan lähelleen, mutta jokin Saanan olemuksessa vetää kovasti puoleensa. Lukija tietysti aavistaa jo hyvissä ajoin, että Janin tiimin tutkimukset ja Helenan vanha tarina nivoutuvat jollakin tavalla toisiinsa.

Täytyy sanoa, että Backmanin kolmas teos oli vetävämpi ja kiinnostavampi kuin tämä esikoinen. Siinä mielessä hyvä tietää, että taso kohenee. Voi olla että luen jonain päivänä kakkosenkin. Puolen välin jälkeen tapahtumat alkoivat tiivistyä ja kirja lähti kulkemaan jouhevammin. Päähenkilöistä kuoriutuu varsin vetäviä hahmoja, ja pikkupaikkakunnan tunnelma on hyvin kuvattu.

Periaatteessa Kun kuningas kuolee -teoksen tapahtumat vuonna 1989 ja siitä aiheutuvat vuoden 2019 seuraamukset ovat hyvinkin realistisia ja heijastavat kahden eri aikakauden välisiä asenne-eroja todentuntuisella tavalla. Tarinassa on kuitenkin eräs hahmo, hänen kartanonsa ja juhlansa, jotka tekevät tunnelmasta turhan satumaisen. Toisaalta hänen olemuksensa rooli on harhauttaa sekä poliiseja että lukijaa. Välillä Backman kuvailee asioita, liikkeitä tai esineitä minun makuuni turhan yksityiskohtaisesti. Kuitenkin vuoden 1989 teinitytöt ja rippileirin salaisuudet, kokeilunhalu ja aikuisuuden vetovoima muistuttivat elävästi omista teinivuosistani ja toimivat hyvänä pohjana tarinalle. En kuitenkaan onneksi itse törmännyt nuorena sellaisiin "kuninkaisiin", jotka olisivat käyttäneet asemaansa niin pahalla tavalla väärin kuin tässä teoksessa.

Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu

Helena Immonen 2022. Docendo. Pokkarissa 411 s. Ostin omaksi.

Helena Immonen voitti viime joulukuussa Tulenkantaja-palkinnon Tampereen kirjafestareilla teoksellaan Operaatio Tulikettu. Olin jo aikaisemmin lukenut esikoisteoksen Operaatio Punainen kettu, ja palkinnon innoittamana päätin jatkaa kettusarjan lukemista. Sarjaan kuuluu myös teos Operaatio Napakettu.

Tiukasti ajan poliittisissa ja sotilaallisissa tilanteissa kiinni olevat teokset ovat kansainvälisen tason trillereitä. Niissä on paljon samaa kuin esimerkiksi Ilkka Remeksen jännäreissä, kuten se, miten Immonen osaa suorastaan ennustaa, mitä maailmalla seuraavaksi tapahtuu. Aavikkoketussa kietoutuvat yhteen Afganistanin vuoden 2022 poliittinen sekasorto ja Suomen asema idän ja lännen välissä. 

Joni Koivu palvelee kriisinhallintajoukoissa, kun länsimaat päättävät vetäytyä Afganistanista ja maa ajautuu talebanin vallan alle. Hän joutuu yllättäen Yhdysvaltain ohjusiskun seurauksena pahamaineisen Pedon matkaan ja eroon ryhmästään. Neuvokas asetoveri keksii onneksi tavan pelastautua ja miehet palaavat Suomeen. Kuitenkin vain hetkeksi, sillä pian heidät pyydetään takaisin avuksi.

Samaan aikaan Jonin sisko Riina Koivu saa salaperäisen postikortin suomalaiselta upseerilta, johon Riina on tutustunut Venäjän hyökkäyksen jälkeisen sairaalajakson aikana. (Kyllä, tätä tarinaa edeltää Suomen ja Venäjän välinen konflikti, josta lisää esikoisteoksessa.) Upseeri murhataan venäläisten käyttämällä myrkyllä ja Suomen katseet kohdistuvat itään. Eikä siinä kaikki, vaan suomalaisten terveystiedot vuotavat kyberhyökkäyksen vuoksi verkkoon. 

Riinan lisäksi salaperäisestä viestistä ja upseerin jälkeensä jättämistä tavaroista ovat kiinnostuneita myös venäläiset agentit. Riinan puoliso Mikael työskentelee puolustusvoimissa ja on keskeisessä roolissa tapahtumia selvittävässä työryhmässä. Kun kuolleen upseerin rooli Venäjän ja Yhdysvaltain kaksoisvakoojana käy ilmi, ovat Riina ja Mikael perheineen vaarassa. Molemmat tietävät liikaa. Kuka ehtii syrjäiselle Saimaan lahdelle ensimmäisenä, Riina, venäläiset vai kenties Peto?

Ymmärrän hyvin, miksi Satu Rämö valitsi Immosen teoksen Tulenkantaja-voittajaksi. Palkinnon kriteereinä on muun muassa se, että romaanilla on hyvät näkymät käännöskirjana maailmalla. Immosen teokset ovat kansainvälisesti kiinnostavia ja kertovat paljon tästä ajasta. Minulla ei kuitenkaan ihan pysynyt mielenkiinto yllä, sillä koin trillerin melko vaikeaksi seurata. Sotilaallisia ja poliittisia yksityiskohtia oli todella runsaasti enkä näin jälkikäteen enää oikein edes muista esimerkiksi, miksi Joni palasi takaisin Afganistaniin tai mikä Mikaelin rooli puolustusvoimissa oli. Minulla on voimakkaat sympatiat afgaaneja kohtaan, joten romaani oli siinä mielessä mielenkiintoinen. Vaikkei Aavikkokettu ihan lempitrillerini ollut, Immonen osaa kirjoittaa erittäin sujuvasti ja hänen hahmojensa elämät kietoutuvat luontevalla tavalla osaksi kokonaisuutta, mikä ei todellakaan aina ole trillereiden ansio. Tällä kirjalla kuittaan itselleni uuden maan - Afganistanin!

Maria Adolfsson: Vaikene kuin muuri

Maria Adolfsson 2024. Ruotsinkielinen alkuteos Tiga som muren. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2025. 356 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Tämä ei tainnut olla ensimmäinen kerta kun luin Doggerland-sarjaa lomalla ja lomamatkalla. Matkoilla pidän kovasti sekä e-kirjojen lukemisesta että dekkarien lukemisesta. Viikon mittaisella matkalla ahmin tällä kertaa peräti 3 ja puoli kirjaa. Seuraavissa postauksissa lisää niistä.

Ihan uskomatonta, että Vaikene kuin muuri on jo sarjan seitsemäs osa! Juurihan sarja alkoi! Olen alusta asti pitänyt ennen kaikkea Doggerlandin fiktiivisestä maailmasta: ruotsalainen kirjailija on nimittäin keksinyt kokonaisen saarivaltion Pohjanmerelle doggerin kielineen ja kansoineen. Saaren väestö on omaksunut niin skandinaavisia, britti- kuin esimerkiksi hollantilaisiakin perinteitä ja piirteitä. Tekstiä piristävät doggerilaiset paikannimet ja asenteet ympäröiviä maita kohtaan - niihin viitataan etenkin tässä kirjassa.

Sankarimme, komisario Karen Eiken Friis on lähtenyt miehensä Leon ja pienen tyttärensä kanssa tädilleen Nooröhön viettämään juhannusta, tai mittumaaria, kuten suomentaja on sen kääntänyt. Vierailusta sukulaisten luona saavat kuitenkin nauttia pääasiassa mies ja lapsi, sillä esimiehen tehtäviä kesän hoitava kollega soittaa Karenille pian, ja käskee tämän selvittää kadonneen miehen tapausta Noorössä. Karen ei ole innoissaan loman keskeytyksestä, mutta on toisaalta utelias ja valmis tonkimaan, mitä erakoituneen miehen elämässä on tapahtunut.

Samaan aikaan Karenin toimittajasisko Helena pelkää kuollakseen, sillä joku uhkaa hänen henkeään. Onko Helena päässyt liian pitkälle tutkimuksissaan, joissa siskokset yrittävät saada poliisijohdon korkeimmalla pallilla istuvan miehen nalkkiin? 

Nooröläisen miehen katoamistapaus selvitetään tietysti ensin. Karen joutuu turvautumaan moottoripyöräjengiin kuuluvan serkkunsa tuttavapiiriin selvitäkseen hengissä nooröläisen poliisin uhkailuista ja vaarallisesta tilanteesta jyrkänteen reunalla. Kylässä on useampi mies, joiden mielestä Karen on arvannut ja päätellyt ihan liikaa, eivätkä salaisuudet saa paljastua. Tämä tapaus ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, mitä Karen ja Helena kohtaavat salaisella reissullaan Tukholmassa. Salapoliisityö kannattaa, ja vaikka molempien ja ehkä perheenjäsentenkin henki on vaarassa, lehtiotsikot ja uutiset ovat sen arvoisia.

Doggerland-sarja on ollut alusta asti tasalaatuista, siihen on aina helppo palata ja uusin teos on kiva ottaa vastaan. Lisää siis odotellen!

Elly Griffiths: Taikatemppumurhat

Elly Griffiths 2014. Englanninkielinen alkuteos The Zig Zag Girl. Suomentanut Pauli Tapio. Tammi 2024. Pokkarissa 304 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Luulin ensin että tämä Brightonin mysteerit -sarjan avausosa olisi Elly Griffthsin uralta ennen Ruth Galloway -sarjaa, mutta tätä sarjaa hän onkin kirjoittanut yhtä aikaa tuon kuuluisamman sarjansa kanssa. Brightonin mysteereistä on suomennettu kolme ensimmäistä, mutta niitä on yhteensä seitsemän. Griffithsillä on myös Harbinder Kaur -sarja (neljä osaa, kaikki suomennettu) sekä A Girl Called Justice -niminen sarja, jota ei ole suomennettu. Tuottelias kirjailija!

Taikatemppumurhat sijoittuu sodan jälkeiseen Brightoniin, jossa poliisiksi ryhtynyt Edgar Stephens alkaa tutkia murhaa, joka muistuttaa hänen ystävänsä Max Mephiston taikatemppuja. Sodan aikana Edgar ja Max työskentelivät ryhmässä, jonka tarkoituksena oli sumuttaa saksalaisia Skotlannin itärannikolla. Silmänkääntötemppuihin erikoistuneen varsin kirjavan porukan toimeksianto silloin oli omalaatuinen, mutta nyt joku on selvästikin heidän perässään. Kun kaksi nuorta avustajanaista ja yksi ryhmän jäsenistä kuolee, on Edgarilla kiire selvittää, kuka heitä vainoaa ja miksi.

Griffithsin kieli on tässä teoksessa hienovaraisempaa ja taidokkaampaa kuin vaikkapa Ruth Galloway -sarjassa. Hohtoa tuo myös tarinan sijoittuminen 1950-luvun alkuun, sodan läheisyys ja siitä selviäminen, sekä tietysti teatterimaailma, jota usein sivutaan. Hahmojen välillä on lämminhenkisyyttä ja vahvoja siteitä, ja uskon osaavani ennustaa, ketkä heistä jatkavat sarjan seuraavissa osissa. Taitavasti kirjoitettu, kotoisa ja nostalginenkin dekkari, jota en kuitenkaan jää kaipaamaan samalla tavalla kuin tuota toista sarjaa, jonka kaikki osat oli pakko hotkia. Molempia sarjoja yhdistää taianomaisuuden ja hienoisen mystiikan läsnäolo. Hahmojen rakentajana Griffiths on myös hyvä, ja jo tämän yhden teoksen aikana niin Edgar kuin Maxkin kehittyvät mielenkiintoisella tavalla.

Richard Osman: Hutiluoti ja Viimeinen pirulainen

Richard Osman. Englanninkielinen alkuteos The Bullet that missed (2022) ja The Last Devil to Die (2023). Suomentanut Antti Saarilahti. Otava. Luin ja kuuntelin BookBeatista. Kuvat kustantajalta.

Luin lomareissulla Osmanin Torstain murhakerho -sarjan kolmannen osan niin innoissani ja ihastuksissani, että aloitin neljännen osan saman tien. Vuonna 2020 alkanut sarja on täydentynyt tasaista tahtia joka vuosi. Päähenkilöt eli murhakerhon muodostavat neljä eläkeläistä, jotka asuvat Coopers Chasen eläkeläiskylässä Etelä-Englannissa: Joyce, jonka näkökulma tarinoissa on laajin, on entinen sairaanhoitaja, puhelias pieni täti; Ibrahim on komea ja järjestelmällinen, intellektuelli psykiatri; Ron on 1980-luvulla kuuluisaksi noussut ammattiyhdistysaktivisti, oikea äijä, ja Elisabeth MI6:n entinen vakooja, joka tuntee niin aseet kuin Neuvostoliitonkin. Aloitusosasta Torstain murhakerho voit lukea täältä ja kakkososasta eli Mies joka kuoli kahdesti, voit lukea täältä.

Hutiluodissa neuvokas nelikko tutkii vanhaa tapausta, jossa mediamaailman nouseva tähti surmattiin aikoinaan. Joyce pääsee ilokseen tutustumaan julkkiksiin ja Ron esiintymään televisiossa. Sieltä hän löytää itselleen myös uuden mielitietyn. Viimeisessä pirulaisessa murharyhmän huolena on ystävän, antiikkikauppias Sharman kuolema, joka on selvitettävä. Nelikko sekaantuu heroiinikauppaan, mutta kuten aina, Elisabethin verkosto, Ibrahimin puhelahjat, Joycen harmittomuus ja Ronin uskollisuus auttavat pidemmälle kuin mihin paikallispoliisin voimavarat yltävät.

Murharyhmän lisäksi kirjasarjan vakiohahmoja ovat paikallispoliisi Chris, joka seurustelee parinsa Donnan äidin kanssa. Donna puolestaan rakastuu Elisabethia ja tämän dementoituvaa puolisoa Stepheniä auttavaan puolalaiseen, tatuoituun, vähintäänkin epäilyttävään, mutta hyvin lojaaliin Bogdaniin. Nelososassa Stephenin etenevä dementia on suuressa roolissa ja Elisabeth joutuu tekemään raskaan päätöksen puolisonsa vuoksi. Lähestyvää kuolemaa ja pitkäikäisen puolison menettämistä käsitellään paljon, mikä tekee nelososasta surumielisemmän ja raskaamman kuin muut sarjan osat.

Sillä surumielisiä ja raskaita nämä eivät muuten todellakaan ole. Kirjasarjassa on runsaasti pilkettä silmäkulmassa, mustaa huumoria, hauskaa ja nokkelaa sanailua, lämminhenkistä ystävyyttä, rohkeutta ja tomeruutta. Peloton nelikko ottaa tutkittavakseen mitä tahansa, vaikka se uhkaisi heidän omaa turvallisuuttaan. Elämää nähneet sankarit eivät kaihda huumeveikkoja, yhteenottoja, pikkunilkkejä eivätkä varsinkaan keskusrikospoliisia. Kolmososa pysyy hyvin samalla huikealla tasolla kuin ykkönen ja kakkonen, mutta johtuiko sitten loman loppumisesta vai kirjasta itsestään, että nelososa ei niin pitänyt enää otteessaan. Toivon kuitenkin kirjasarjalle vielä jatkoa!

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Guillaume Musso 2018. Ranskankielinen alkuteos La jeune fille et la nui. Suomentanut Anna Nurminen. Siltala 2023. 357 s. Kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kävin viime kesänä Antibesissa ja olipa kiva yllätys, kun kuulin että Tyttö ja yö sijoittuu sinne. Miljöön hahmottaminen loi äänikirjan tarinalle heti ihan erilaisen tunnelman, vaikken aluetta varsinaisesti tunnekaan. Kuuntelin tämän kirjan siis työmatkoilla bussissa. Musson teokset ovat olleet Euroopassa varsinainen sensaatio, etenkin tämä esikoisteos.

Antibesista kotoisin oleva nelikymppinen menestyskirjailija Thomas Degalais palaa kotikaupunkiinsa luokkakokoukseen 25 vuotta ystävänsä Vinca Rockwellin katoamisen jälkeen. Suositun ja kaikkien ihaileman tytön huhuttiin karanneen opettajansa kanssa jouluna 1992. Ainakin kumpaakaan heistä ei ole sen jälkeen tavoitettu, mutta mitä oikeastaan tuolloin tapahtui? Millaiset olivat Thomasin ja Vincan välit, kenen kanssa tytöllä oli suhde, miksi hän ajautui päihteisiin ja onko Antibesissa enää niitä, jotka muistavat tuon joulun tapahtumat?

Pian käy ilmi, että Thomas itse ja tämän ystävä Maxime tietävätkin Vincan katoamisesta kaikkein eniten. Pystyvätkö he pitämään salaisuuden itsellään vai onko heidän tulevaisuutensa vaarassa? Paikallislehden toimittaja Stéphane on yrittänyt selvittää tytön tapausta jo vuosia. Jotain tietää myös lääkäriksi valmistunut nainen, miesten lapsuudenystävä, jonka hermot alkavat yhtäkkiä pettää. Kaveriporukan keskinäisestä syyllisyydentunnosta huolimatta katoamisen taustalla onkin muita, niitä, joiden motiivina oli aikoinaan suojella ja auttaa silloisia nuoria. Lukiolaisnuoret saattoivat aikoinaan syyllistyä jonkinlaiseen rikokseen, mutta joku ei antanut heidän jäädä siitä kiinni.

Jännärissä on mielenkiintoinen tunnelma, joka pitää hyvin otteessaan enkä ole lainkaan yllättynyt Guillaume Musson suosiosta. Ahdistuneisuus, syyllisyys ja tunne-elämän kiemurat tekevät tarinasta kiehtovan. Samoin tietysti juoni, jossa paljastuu koko ajan enemmän ja enemmän seikkoja, jotka ovat loppujen lopuksi hyvinkin inhimillisiä. On kateutta, mustasukkaisuutta, ihastumista, kiristämistä ja väärinymmärryksiä. On teini-ikäisiä omine maailmoineen, on hyväksi käyttäviä aikuisia ja rohkeita ratkaisuja. 

Salaperäiseen tunnelmaan sopii hyvin myös vuosi 1992, josta muistutetaan muun muassa musiikin kautta. Antibesin lukiolaisista annetaan varsin kultturelli ja lukenut kuva, mikä alleviivaa menneisyyden ja nykyisyyden välistä eroa. Traaginen lumimyrsky ei ole jotain, mitä olisin odottanut Côte d'Azurin joululta, mutta taustalle ihan hyvä tehokeino. Sen verran koukuttavan, hyvin rakennetun ja tunnelmaltaan vahvan teoksen Musso on kirjoittanut, että voisin hyvin lukea tai kuunnella häneltä lisääkin.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Patricia G. Bertényi 2025. 379 s. Tammi. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Ihastuin viime kesänä Bertényin uuden jännärisarjan avausosaan Kaikki ovat sokeita, joten heti kun kakkososa tuli varattavaksi kirjastoon, laitoin sen jonoon. Lomareissulla viime viikolla latasin sen kuitenkin BookBeatille ja sain sen siten nopeammin. Voi miten hyvää luettavaa tämä sarja onkaan, ja monesta syystä!

Ensinnäkin sarjan päähenkilö Janka Vitéz on jo kuusikymppinen nainen, joka siivoaa Aboan sairaalaa. Hän ei kuitenkaan ole aina ollut siivooja, vaan tekee samaa mitä moni maahanmuuttaja, eli ei ainakaan työtä, johon on saanut kotimaassaan koulutukseen. Pidän siis siitä, että päähenkilöksi on päässyt eläkeikää lähestyvä lonkkavaivainen maahanmuuttajanainen, ja muutenkin, lähes kaikki kirjasarjan keskeiset hahmot ja toimijat ovat naisia. Miehet ovat joko statisteja tai rikollisia. 

Ensimmäisestä osasta mukana ovat edelleen teho-osaston hoitaja Dani sekä kansainvälisesti huikeaa uraa tahkoava laulaja Aydan. Poliisit ovat pysytelleet hiljaa siitä, mitä Aurajoen rannoilla tapahtuu, mutta Janka saa selville, että Aboan kaupunkia terrorisoi sarjamurhaaja. Janka on nimittäin aikaisemmalta koulutukseltaan oikeuslääketieteen tohtori, hänellä on uskomattoman hyvä muisti ja laitoshuoltajana hän pysyy kätevästi niin näkymättömissä, että harva tajuaa, miten paljon hän pystyykään keräämään tietoa teho-osaston tapahtumista.

Toki Jankalla on apua. Hänen tyttärensä asuu maanpaossa jossain lämpimässä maassa ja hakkeroi äidilleen tietoja poliisin tutkimuksista, uhreista ja epäillyistä. Toinen joka uskoo Jankan kykyihin ja auttaa mielellään, on itsekin entinen lääkäri, eläkeikäinen nainen, jonka vetämästä Silakat-ryhmästä tulee yllättäen Jankan itsetunnolle merkittävä tekijä. Onko hänen osaamisensa vihdoin huomattu myös Suomessa? 

Yksi teho-osastolle toimitetuista potilaista on Danin ystävä ja kollega Erika, jonka selviytyminen on vaakalaudalla. Dani tekee ankarasti töitä ystävänsä hengen pelastamiseksi, mutta onko murhayrityksen epäilty sama joka on surmannut muitakin naisia, vai onko Erikan pahoinpitelijä sittenkin ihan lähellä? Samalla Dani pohtii suhdettaan Aydaniin: onko sellaista lainkaan, onko hän taas pakenemassa? Jankan ihmeelliset taidot yhdistää ihmisiä auttavat tässäkin tapauksessa ja nuoret saavat uuden mahdollisuuden. Toki Janka voisi hyödyntää taitojaan myös kotona, sillä hän on kovasti etääntynyt miehestään eikä tiedä, miksei saa kerrottua tälle, mitä on tekeillä.

Osasto C1 -sarja yhdistää ihanalla tavalla sairaalamaailmaa, dekkaria, lääketiedettä, feminismiä, ihmissuhteita ja hahmoja, joiden ääni ansaitsee tulla kuulluksi. Kirjailija on itsekin maahan muuttanut ja tehnyt työkseen vaikka mitä, muun muassa sairaanhoitajana ja valokuvaajana. Pidän myös siitä, että Turusta on tehty osin fiktiivinen Aboa, jonka historia on hieman erilainen kuin Turun ja siitä on siksi kasvanut kukoistava kaupunki Itämeren solmukohdassa. En sanoisi että Bertényin sarja olisi cozy crimea - siihen rikokset ja niiden kuvaukset ovat liian raakoja - mutta jotain todella mukavaa, rentouttavaa ja voimaannuttavaakin näissä teoksissa on. 

Tess Gerritsen: Vakoojarannikko

Tess Gerritsen 2024. Englanninkielinen alkuteos The Spy Coast. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2024. E-kirjassa 246 s. Kuva kustantajan. Kuuntelin BookBeatista.

Pitkästä aikaa Tess Gerritsenin tuotantoa! Luin hänen teoksiaan paljon vuosituhannen vaihteessa, niin itsenäisiä teoksia kuin Rizzoli/Isles-sarjaa, jota katsoin myös televisiosta. Gerritsenin teokset ovat edustaneet minulle aina sitä amerikkalaista dekkarigenreä, jossa on tehokkaita, hyvin pärjääviä, vahvoja naisia, raakoja rikoksia ja toimintaa. Samaan genreen lasken mukaan myös niin ikään 2000-luvun alun suosikkini Patricia Cornwellin ja Karin Slaughterin, vaikka Gerritsen onkin hiukan noita kahta leppoisampaa luettavaa ja hänen hahmonsa hitusen inhimillisempiä. 

Maggie Bird on eläköitynyt vakooja, joka elää rauhallista kanankasvattajan elämää pienessä kaupungissa Mainessa. Hän ei suinkaan ole ainoa laatuaan, vaan naapurustossa asuu muitakin harmaahapsisia entisiä vakoojia. Kuusitoista vuotta sitten tapahtui traaginen lento-onnettomuus, jonka jälkeen Maggie jätti työnsä CIA:n palveluksessa ja vetäytyi omiin oloihinsa. Kunnes hänen portailtaan löytyy surmatun naisen ruumis ja häntä kohti ammutaan.

Maggien on selvitettävä, mikä hänen menneisyydessään uhkaa häntä edelleen. Kuka haluaa vieläkin hänen kuolemaansa? Vuosia sitten Maggie tapasi Bangkokissa Dannyn, josta kaukoromanssin myötä tuli hänen aviomiehensä. Lääkärimiehen työ vei Maggien niin lähelle venäläisten kanssa liiketoimia harjoittanutta miestä, ettei CIA voinut vastustaa kiusausta. Niinpä Maggie alkoi vakoilla miehensä potilasta silläkin uhalla, että hänen tuore avioliittonsa tuhoutuisi.

Juoni kuljettaa lukijan tietysti tuonne kuudentoista vuoden taakse, niin Bangkokiin, Lontooseen, Turkkiin kuin Italiaan Como-järvelle. Kun vakoojajännäristä on kyse, mukana on toimintaa, aseita, takaa-ajoja, kidnappauksia ja ruumiita. Tällä kertaa Gerritsenin kerronnassa on kuitenkin mustan huumorin sävyttämä tyyli, joka saa lukijan hymähtelemään raakuuksille. Tai sille, miten nokkelia ja taitavia vakoojat ovat, vieläpä kuuden-seitsemänkymmenen vuoden iässä.

Vaikka eläkeläisistä on kyse, tyyli ei kuitenkaan ole samalla tavalla hulvaton kuin äsken lukemassani Pierre Lemaitren Kyykäärmeessä tai Richard Osmanin dekkarissa Torstain murhakerho. Gerritsenin Vakoojarannikko on täyttä toimintaa ja jännitystä, vaikka välillä etenkin Maggien ystävien ammattitaito ja omistautuminen hymyilyttävätkin. Menneisyys tekee teoksen tarinasta synkemmän, painavamman ja enemmän sellaisen, mihin olen Gerritseniltä tottunut - totisemman. 

Varsin hyvä työmatkakirja, ja vaikka välillä nukahdin kotimatkoilla, juoni ei ollut liian monimutkainen väsyneenäkään kuunnella. Ella Pyhältön ääneen oli kiva upota ja antaa tarinan kuljettaa pimeät aamut ja iltapäivät. 

Goodreadsin puolella huomasin, että kirja aloittaa sarjan The Martini Club, joten noita taitavia vakoojia saamme ihailla jatkossakin! Tess Gerritseniltä olen viimeisen kymmenen vuoden aikana lukenut nämä teokset: Salametsästäjä ja Tappava salaisuus.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Pierre Lemaitre 2021. Ranskankielinen alkuteos Le serpent majuscule. Minerva ja äänikirjana 2022. Suomentanut Kaila Holma. 286 s. Kuva kustantajan.

Pierre Lemaitre on yksi Ranskan palkituimpia ja luetuimpia kirjailijoita, ja Suomessakin suosittu. Kyykäärmeen hän on kirjoittanut jo 1980-luvulla, mutta jättänyt sen pöytälaatikkoon pitkäksi aikaa. Hienoa, että hän on sen sieltä kaivanut esille, sillä rikosromaani on hauskalla tavalla erilainen kuin muut Lemaitrelta lukemani jännärit, ja taatusti erilainen kuin hänen muut kaunokirjalliset teoksensa.

Mathilde on jo eläkeikäinen, hiljalleen dementoituva nainen, joka on osallistunut toisen maailmansodan jälkeen vastarintaliikkeen toimintaan, ollut välillä naimisissa ja muissa tehtävissä, mutta toimii tällä hetkellä palkkamurhaajana. Millä tavalla muistin heikkeneminen vaikuttaa hänen työhönsä? Sitä sopii kysyä, sillä Pariisin laitamilla alkaa kasaantua ruumiita.

Mathilde saa toimeksiantoja vanhalta ystävältään Henryltä. On vaikea sanoa, ovatko romanttiset tunteet näiden kahden kokeneen palkkamurhaajan välillä molemminpuolisia vai pelkästään Mathilden sydämessä. Jälleen kerran nainen onnistuu kuitenkin tehtävässään, tosin tällä kertaa hänen on ammuttava myös uhrin koira, ja ihan hyvästä syystä. Seuraava toimeksianto ei sitten taida ollakaan oikea sellainen, vaan Mathilde sekoittaa taskuistaan löytyvät lappuset. Hän tulee surmanneeksi nuoren elämänsä käännekohdassa olevan naisen, ja paikallinen poliisi alkaa vähitellen ihmetellä, miksi tämä pyöreä vanhus tuntuu olevan aina siellä, mistä ruumiita löytyy.

Kyykäärme on mustan huumorin värittämä jännäri, jonka tekstissä on mukavasti kaikuja 1980-luvulta. Kirjaa ei voi todellakaan ottaa tosissaan, vaan sen kanssa täytyy pystyä nauramaan ja hörähtelemään. Mathilde tosin ottaa työnsä hyvinkin tosissaan: häneltä löytyy vaikuttava valikoima käsiaseita, hän on tarkkaavainen ja kärsivällinen seuraaja, ja dementiasta huolimatta Henrynkin on myönnettävä, että nainen on työssään hyvä. Miten poliisin käy, pääseekö tämä Mathilden jäljille ja kuinka monta ruumista vanhus jättääkään jälkeensä? Kohtaavatko Mathilde ja Henry vielä romanttisissa merkeissä?

Varsinaisen juonen ympärille Lemaitre on kuvaillut mukavalla tavalla myös sivuhenkilöiden elämää. Venäläisen sukunimen omaava poliisi vierailee entisen esimiehensä, eräänlaisen isähahmon luona, ja ihastuu tämän aasialaistaustaiseen hoitajaan. Surmattu nainen puolestaan yrittää paikkailla rikkonaista elämäänsä saadakseen pienen poikansa takaisin. Ja sitten ovat koirat, ensin yksinkertainen Ludo ja sitten pieni Cookie, jotka ovat Mathildelle rakkaita. Sivuhenkilöiden kautta Lemaitre luo romaaniin lämpöä, inhimillisyyttä ja tunnelmaa. Kyykäärme oli oiva valinta äänikirjaksi työpäivien pimeille bussimatkoille.

Arttu Tuominen: Lavastaja

Arttu Tuominen 2024. WSOY. 320 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

No huh, mikä trilleri! Olen lukenut kaikki Tuomisen Delta-sarjan teokset (Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt) ja pitänyt niistä kovasti. Ne sijoittuvat Poriin, jossa komisario Jari Paloviita tiimeineen tutkii murhatapauksia. Aikaisemmissa sarjan teoksissa on ollut taustalla jokin selkeä teema ja yhteiskunnallinen aspekti, kuten muinaiset SS-joukot, alkoholismi, toiseus, huumekaupan leviäminen ja jengiytyminen. Paloviidan lisäksi hänen kollegansa Henrik Oksman, Linda Toivonen ja Susanna Manner joutuvat painimaan tutkinnan ohessa menneisyytensä ja omien mörköjensä kanssa, joten juoneen nivoutuu paljon henkilökohtaista: lapsuuden traumoja, menetyksiä ja pelkoa.

Tämä sarjan päätösteos on kuitenkin aikaisemmista poikkeava. Karmeiden tapausten taustalla ei ole yleisempää yhteiskunnallista teemaa, jota samalla pohdittaisi, vaan sarjamurhaaja saa kaiken huomion. Syrjäisen tilan talosta löytyy kauniisti aseteltu perhe. Heidät on aseteltu idyllisesti ja koko talo on lavastettu kuin menneiden vuosikymmenten perhevalokuvaksi. Pian löydetään toinenkin karmiva, lavastettu idylli. Poliisit nimeävät sarjamurhaajan Lavastajaksi ja huomaavat ennen pitkää tämän olevan täysin se, joka vetää naruista ja vie tutkijoita haluamaansa suuntaan.

Tutkimukset vievät Paloviidan, Toivosen, Oksmanin, Mannerin sekä kuolinsyytutkija Ville Raunelan vanhaan teatteriin ja sen kulisseihin, ja myöhemmin hylättyyn valokuvaamoon, jossa esillä on vanhoja valokuvia ja täytettyjä, groteskeja eläimiä. Pian he tajuavat, että roolit tähän käsittämättömään näytelmään onkin kirjoitettu heille. Joku on seurannut heidän elämäänsä jo muutaman vuoden, joku joka on ollut koko ajan lähellä ja oppinut heistä kaiken olennaisen, mutta jota he eivät itse ole noteeranneet.

Koska koko porukka on tällä kertaa vaarassa, heidän vanhat pelkonsa pääsevät pintaan. Paloviita muistaa lapsena kuolleen siskonsa ja oman syyllisyytensä, Oksman pelkää vihaisia dobermanneja ja isänsä kuria, Toivonen kamppailee alkoholin himon kanssa, kun taas Manner iloitsee poikansa raittiudesta. Näin päätösosa ikään kuin nivoo kaikki aikaisemmat sarjan osat yhteen. Onnistuvatko tutkijat löytämään tekijän vai onko teatterin käsikirjoittaja kerrankin heitä älykkäämpi? Harvoin enää luen nykyään jännäreitä, jotka pelottavat, mutta tämä meni ihon alle eilen nukkumaan mennessä. Kuuntelin portaikon natinaa ja ilmalämpöpumpun huminaa. Mitä jos eteisessä oli joku? 

Pieni huomautus lopuksi. Ihmettelen, miksi kaikkitietävä kertoja kutsuu mieshahmojaan sukunimillä (Paloviita, Oksman, Raunela), kun heidän kollegansa Linda Toivoseen viitataan lähes yksinomaan etunimellä? Esihenkilönä Susanna Manner pysyy etäämpänä ja siksi Manner on hyvä valinta, mutta jos Toivonen on aina Linda, eivätkö miehet voisivat tasa-arvon vuoksi olla Jari, Henrik ja Ville? Etunimiä käytetään miehistä ainoastaan, kun hahmot puhuttelevat toisiaan ja puhuvat toisistaan, mutta eivät juurikaan kaikkitietävän kertojan toimesta. Sama ilmiö dekkareissa ylipäätään, ei siis pelkästään tässä sarjassa.

Paula Hotti: Murha Ylämaalla

Paula Hotti 2024. Otava. 361 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdistelmä murhamysteeriä, Skotlannin rannikon kolhoa ilmastoa, kauniita maisemia ja keskenään riiteleviä klaaneja kuulostaa herkulliselta lähtökohdalta Paula Hotin Halla-sarjan aloitukseksi. Veikkaukseni on, että tarkoitus on aloittaa tällä sarja - en ole sitä kuitenkaan mistään tarkistanut! Kansikuvakin on vetävästi sommiteltu.

Halla on suomalaistyttö, jonka väliaikaiseksi kesäpestiksi ajateltu kokin tehtävä skotlantilaisessa hotellissa on venähtänyt jo kolmeksi vuodeksi. Hotellin asukkaisiin, henkilökuntaan ja maineeseen vaikuttavat tapahtumat alkavat, kun Hallan kämppäkaveri, valokuvaajana työskentelevä Amy törmää läheisen linnan seinällä makaaberisti roikkuvaan ruumiiseen. Paikalle saapuu paikallispoliisin avuksi Edinburghista ansioitunut etsivä Carlos Carrera.

Ruumiissa on viitteitä vanhojen skotlantilaisklaanien välisiin yhteenottoihin, mutta kestää muutaman päivän ennen kuin uhri tunnistetaan. Voisiko kyse olla klaanisodan sijaan kuitenkin skotlantilaissuvun omistamasta hotellista, jonka nykyinen johtaja Rose iskee silmänsä Carlokseen? Samana päivänä kun ruumis löytyy, yksi hotellin pitkäaikaisista vieraista katoaa patikointiretkellä, eivätkä Halla, Amy ja heidän ystävänsä hotellilla tunne olevansa enää turvassa.

Molempien tapausten taustalla on tietysti kateutta, rahahuolia ja rakkautta, eikä suinkaan mitään niin mittavaa kuin mitä Carlos pelkää. Rikostutkinnan ohessa Halla ja Amy pohtivat molemmat tulevaisuuttaan, töitään, unelmiaan ja ihmissuhteitaan. Hallalla on suhteentapainen paikallispoliisi Kieranin kanssa ja lämmin ystävyys kokkina työskentelevän Calumin kanssa. Amy tekee töitä Mattin kanssa, jonka polku risteää hetkeksi murhaajan kanssa, ja hän päätyy sairaalaan.

Paula Hottin teos on viihdyttävää ja mukaansatempaavaa lukemista, mutta murhamysteerinä se ei ole ihan vahvimmasta päästä. Hotti on hyödyntänyt omia kokemuksiaan Skotlannista ja hotellissa työskentelystä, mikä näkyy tekstissä. Kokin työtä, asiakkaita ja hotellin johtoa on kuvattu juuri tällaiseen tarinaan sopivalla tavalla. Tapahtumat on rajattu selkeästi hotelliin ja sen lähimaastoon, mikä tiivistää teoksen tunnelmaa hienosti, jopa hieman klaustrofobiseksi. Vaikka Carlos on hahmoista se tyypillisen väsynyt ja uraansa pohtiva etsivä, muut hahmot poikkeavat virkistävällä tavalla totutusta. 

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Richard Osman 2021. Englanninkielinen alkuteos The Man Who Died Twice. Suomentanut Antti Saarilahti. Otava 2022. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Täsmälukeminen jatkuu. Goodreadsin vuosihaasteeseen piti valita kirja Best Books of the Month -listalta, josta mielelläni valitsin jo tutuksi tulleen Torstain murhakerhon mysteerin. Sarjan ensimmäisen osan postaus täällä. Osmanin teokset ovat vallanneet maailmaa lempeällä huumorillaan ja nokkeluudellaan. Samalla reseptillä jatketaan tässä toisessakin teoksessa, jossa seniorikylä Coopers Chasen vanhukset ottavat selvittääkseen 20 miljoonan punnan arvoisten timanttien sijainnin.

76-vuotiaan Elizabethin, entisen MI6:n vakoojan, entinen aviomies ilmestyy yllättäen Coopers Chaseen ja pian käy ilmi, että tämä piilottelee niin mafialta, salaiselta poliisilta kuin huumekauppiailtakin. Elizabeth ei malta olla sekaantumatta tapaukseen, jonka tutkimiseen hän saa apua ystäviltään Joycelta, Ronilta ja Ibrahimilta. Samalla täytyy saada vastuuseen nuori hulttio, joka pahoinpitelee 80-vuotiaan Ibrahimin sairaalakuntoon.

Täytyy myöntää että jälkeenpäin on melkein mahdotonta kuvailla sarjan juonta, sillä käänteitä on useita ja osapuolia hieman liiankin monta. Se ei kuitenkaan latista romaanin tunnelmaa, joka on jälleen kerran ihastuttavan nokkela, rakastettava ja ovela. Elämänkokemuksellaan ja tarkkanäköisyydellään Elizabeth kumppaneineen taltuttaa nuoremman polven agentit, nousussa olevan paikallisen huumekauppiaan, pikkunilkin sekä mafioson pelätyn jälkeläisen. Ja auttavat tietysti paikallispoliiseja yksityiselämän saralla.

Ja silti tämä nelikko on ihanan arkinen ja tavallinen kolotuksineen, huolineen ja haaveineen. Elizabethin miehen alkava dementia ei estä tätä pelaamasta shakkia, mutta muisti ei yllä kokonaisen päivän yli. Joyce neuloo ystävärannekkeita hyväntekeväisyyttä varten ja aiheuttaa mummomaisuudellaan kömpelöitä tilanteita. Isokokoinen Ron on syvästi huolissaan Ibrahimista, joka ei sairaalasta kotiuduttuaan halua enää lähteä ulkomaailmaan. Mukana ovat myös ensimmäisestä osasta tutut paikallispoliisit, Chris, joka suhde Donnan äitiin syvenee sekä Donna itse, joka suree pitkittynyttä sinkkuelämäänsä. Taustalla auttaa myös Bogdan, salaperäinen puolalainen, joka pystyy kaikkeen eikä nuku koskaan. Henkilökaarti on siis vertaansa vailla.

Osmanin dekkareissa ei tietystikään kaahailla eikä ajeta pahiksia takaa, vaikka ruumiita kyllä syntyy. Tapausta tutkitaan junalla tai linja-autolla kulkien ja timantit piilotetaan mikroaaltouuniin, ei mihinkään kassakaappiin. Elizabethin menneisyys agenttina on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja nelikon epätodennäköinen ystävyys on suorastaan opettavaista. Entisen agentin ystävinä sairaanhoitaja, psykiatri ja vasemmistoöykkäri ovat kokonaisuuden saumattomia osia, eikä vastakkainasettelusta ole tietoakaan. Coopers Chasen maailmassa olisi ihana elää.

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Elina Backman 2022. Otava. BookBeatissa 318 s. Kuva kustantajan.

En ole lukenut Backmanin Saana Havas -sarjan aikaisempia kahta teosta, mutta tämä valikoituikin sillä perusteella, että kansikuvassa on revontulia. Pohjoinen lukuhaaste on sekin jo voiton puolella - muutama täsmäkirja vielä puuttuu. Eikä lukemista haitannut lainkaan se, etten ole lukenut aikaisempia teoksia. Tämä toimi ihan hyvin myös itsenäisenä dekkarina.

Saana Havas tekee muiden töidensä ohella rikosaiheista podcastia, joka on alkanut kerätä mukavasti kuuntelijoita ja onpa hänen tutkimuksensa avulla löytynyt syyllisiäkin. Tällä kertaa häntä pyytää avuksi Heta, jonka 17-vuotias sisko Inga on surmattu Inarissa vuonna 1998. Tapausta ei ole koskaan ratkaistu, vaikka paikallinen poliisi ei ole sitä koskaan pystynyt unohtamaan. Saana saa vapaata töistään ja lähtee pohjoiseen penkomaan vanhaa tapausta. Samalla hän voi tavata Enontekiöllä asuvaa isäänsä.

Pohjoisessa Saana törmää siihen, etteivät kaikki ole halukkaita puhumaan. Pinnan alla on jotain, mistä hän ei saa otetta, ja pian katoaa jälleen 17-vuotias tyttö. Paikallispoliisi Myski palaa mielessään Ingan tapaukseen ja paiskii nyt töitä kellon ympäri. Saana puhuttaa Ingan läheisiä, perhettä ja ystäviä, opettajia ja kyläläisiä. Myski pyytää avuksi myös keskusrikospoliisin ja kun vanhojen arkistojen penkominen alkaa, on selvää että tietoja on pimitetty ja Ingan kuolemaa on tutkittu liian kevyin ottein.

Millä tavalla rikoksiin liittyvät turismilla rikastunut liikemies, pian Ingan jälkeen kuollut suosittu näyttelijä, muusikkoystävä tai ehkä serkku Johan, jonka olemuksessa on jotain omalaatuista? Saana saa luettavakseen myös Hetan itsensä kirjoittamaa päiväkirjaa, joka saa Saanan huolestumaan naisen mielenterveydestä. Loppujen lopuksi syyllinen on tietysti yllättävän lähellä ja yllättävän huomaamaton, mutta sitä ennen Saana saa pelätä askelia mökkinsä terassilla, ihailla tuntureiden rauhaa ja seurata kaamoksen vähittäistä laskeutumista.

Backmanin dekkari on koukuttava ja vetävä, ja sopii erinomaisesti Pohjoiseen lukuhaasteeseen. Siinä on sopivasti kimurantti tapaus, vanhojen muistojen kaivelua, katkeruutta ja pettymyksiä, rakkautta unohtamatta. Saana käsittelee tutkimustensa ohella omaa suhdettaan vanhempiinsa ja tuoreehkoon miesystäväänsä, joten ihmissuhdekuviotkin ovat mukana. Harvaanasuttu Inari on miljöönä erinomainen ja lähestyvä kaamos luo omanlaisensa tunnelman. Otavan mukaan Backmanin teokset ovat pärjänneet myös kansainvälisesti! Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 38: Kirjan kannessa tai nimessä on kädet.

Naistenviikko: Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa

Sofie Sarenbrant 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Vila i frid. Suomentanut Leena Virtanen. WSOY 2021. Pokkarissa 352 s. Ostin omaksi.

Aikaisempina naistenviikkoina olen pyrkinyt siihen, että luen tällä viikolla nimipäiväänsä juhlivien kirjailijoiden teoksia, mutta tänä kesänä laajensin hakuani myös suomentajiin. Sofie Sarenbrantin teos sopii hyvin naistenviikkoon, ei pelkästään siksi, että sen suomentaja Leena Virtanen viettää tällä viikolla nimipäiväänsä, vaan myös siksi että kirjailija ja päähenkilö ovat naisia. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Olen lukenut aikaisemmin kaksi ihan satunnaista Emma Sköld-sarjan teosta, Kuoleman kintereillä ja Syntipukki. Ei näköjään haittaa, vaikka en ole lukenut näitä järjestyksessä, sillä ihan hyvin ne toimivat itsenäisinäkin teoksina. Lepää rauhassa on sarjan aloitusosa, jossa tutustutaan rikostutkija Emma Sköldiin. Hänen tiiminsä saa tehtäväksi selvittää epämääräisiä kuolemantapauksia japanilaishenkisessä Yasuragi-kylpylähotellissa. Ensin kuolee naisnäyttelijä ja melkein perään vanha pariskunta.

Hotellinjohtaja Peter Berg tekee töitä kellon ympäri, sillä hänen esimiehensä on alkanut käyttäytyä omituisesti, eikä tätä saa aina kiinni. Työt lankeavat Peterin vastuulle, mistä kärsii hänen vaimonsa ja lapsensa. Mies on saanut heidät vuosi sitten vastentahtoisesti muuttamaan Yhdysvalloista Ruotsiin, mutta niin vain on käynyt, että työ on imaissut Peterin eikä hänellä ole aikaa perheelleen. Kuolemantapausten vuoksi hänen taakkansa vain kasvaa, migreenikohtaukset pahenevat ja yöunet ovat vähissä.

Kovasti työssään on kiinni myös Emma, jonka puoliso haluaisi vakiinnuttaa parisuhteen ja perustaa perheen. Onko Emma kuitenkaan valmis lastentekoon ja parisuhteeseen, vaan viekö työ kaiken ajan ja energian? Tämä teema jää teoksessa kesken, ja Emman parisuhdetilanteeseen palataankin sarjan jatko-osissa. Epävakaalta vaikuttaa myös Emman suhde siskoonsa, joka kaipaisi enemmän huomiota Emmalta. Kuitenkin kun siskokset onnistuvat tapaamaan, he päätyvät riitelemään. Josefin-sisko on mukana seuraavassa osassa, jossa hän on löytänyt itselleen uuden ammatin.

Aloitusosa on hyvin vetävää tekstiä, josta kiitos myös suomentaja Leena Virtaselle. Hotkaisin teoksen muutamassa päivässä ja sen kanssa oli kiva aloittaa kesäloma. Luin tämän siis jo kesäkuun alussa. Olen kirjoittanut aikaisemmista Sarenbrantin teoksista, etteivät ne ihan yllä lempidekkareitteni tasolle, ja ehkä jotain lapsekkaan stereotyyppistä päähenkilöissä onkin. Aloitusdekkarin miljöö on toimiva ja sopivalla tavalla rajattu. Se tekee tunnelmasta hieman klaustrofobisen. Rikokset sinänsä ovat aika mielikuvituksellisia ja kaukaa haettuja. Syntipukissa on selvästi yhteiskunnallisia keskustelunavauksia ja teemoja, jotka herättävät mielipiteitä, mutta Lepää rauhassa pyörii pelkästään kylpylässä ilman sen laajempia teemoja tai ajankohtaisuuksia.

Muita hyviä viime vuosina lukemiani pohjoismaisia naisdekkaristeja ovat olleet Tove Alsterdal, Tuire Mamlstedt, Camilla Grebe, Satu Rämö sekä eilisessä postauksessa mainitsemani Lilja Sigurdardottir, Nilla Kjällsdotter ja Maria Adolfsson. Linkeistä pääsee yhteen postaukseen kunkin teoksista.

Naistenviikko: Helen Fields: Täydellinen rikos

Helen Fields 2019. Englanninkielinen alkuteos Perfect Crime. Suomentanut Hanna Arvonen. BookBeat 2024.

Hyvää naistenviikkoa! Nimipäiväänsä tällä viikolla viettävät muun muassa Hannat, joten onnittelut suomentaja Hanna Arvoselle! 

Kesäkuisen lomareissun kolmas dekkari löytyi tällä kertaa BookBeatin suosituksista. En ole lukenut Fieldsin Luc Callanach -sarjan aikaisempia teoksia, mutta onneksi tämä sarjan viides osa toimi ihan itsenäisenäkin. Tosin se sai minut miettimään, aloittaisinko sarjan ihan alusta, sen verran vetävä se oli.

Jännäri sijoittuu Edinburghiin, jossa joku vainoaa itsemurhayrityksissään epäonnistuneita ihmisiä. Yhteys uhrien välille löytyy organisaatiosta, joka tarjoaa tukea ja terapiaa itsetuhoisille ja masentuneille. Poliisipäällikkö Ava Turnerin tiimi saa selvitettäväkseen useamman tapauksen lyhyen ajan sisällä. Ilmeisesti aikaisemmissa sarjan osissa Ava Turner on ollut vielä Luc Callanachin työpari; nyt hän on tämän päällikkö. Se ei silti estä parivaljakkoa toimimasta tiiviisti yhdessä, esimerkiksi linnan muureilla, jossa Turner on vähällä tippua, mutta Callanach saa hänestä otteen ja pelastaa naisen hengen.

Valitettavasti samaan aikaan murhatutkinnan kanssa eräs dementoitunut mies tapetaan hoivalaitoksessa, jossa Callanach on juuri aikaisemmin käynyt häntä tapaamassa. Turner joutuu siirtämään Callanachin sivuun tutkinnasta, sillä tämän äidin menneisyydestä löytyy yhteys tapettuun mieheen. Tässä kohtaa käy ilmi, että sarjan aikaisemmissa osissa Callanach on joutunut sinnikkään ihailijan vihan kohteeksi, joutunut jättämään työnsä Ranskassa Interpolissa ja totuttelee nyt elämään Skotlannissa.

Dekkarina teos on varsin vetävä ja sitä oli kiva lukea reissussa, mutta ihmissuhdepuoli oli yllättävän romanttista. Luc Callanach kuvaillaan hyvin kauniiksi ranskalaisine piirteineen, eikä ilmeisesti Ava Turnerkaan hassumman näköinen ole, hän vaan ei itse tajua sitä. Parivaljakon välillä säkenöi niin hyvässä kuin välillä pahassakin, mutta mahdollinen rakkaussuhde jää arvoitukseksi seuraaviin sarjan osiin. Callanach on hahmona ehkä hieman liiankin täydellinen, hänestä on vaikea löytää särmää, jota Turnerissa on paljon enemmän. Turner puolestaan on se stereotyyppinen rikostutkija, joka ei muista syödä eikä nukkua, ei välitä omasta hyvinvoinnistaan eikä ihmissuhteistaankaan.

Eli vaikka toisaalta tekisi mieleni alkaa lukea vetävää sarjaa ihan alusta saakka, minusta tuntuu että tiedän sarjan hahmoista nyt hieman liikaa, ja se saattaisi spoilata lukukokemustani. Rikokset olivat tässä aika roisia ja niiden motiivit loppujen lopuksi aika kaukaa psykologian teorioista haettuja. Se häiritsi hieman lopussa, sillä romantiikan ja henkilökuvausten perusteella tämä olisi voinut olla cozy crimea, mutta ei se ollut. 

Ilmeisesti teosta ei saa lainkaan fyysisenä kirjana, vaan se on julkaistu pelkästään e- ja äänikirjana. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Selasin blogipostauksiani ja tässä muita naisten kirjoittamia dekkarisarjoja, joissa nainen on pääosassa: Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarja, Nilla Kjällsdotterin Murhia Pohjanmaalla -sarja, Maria Adolfssonin Doggerland-sarja ja Lilja Sigurdardottirin Áróran tutkimuksia -sarja. Huomenna on vuorossa yksi dekkaristi, joka sopii tähän listaan myös.