Elli Salo: Keräilijät

Elli Salo 2025. Otava. 206 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuoden HS:n esikoiskirjalijapalkinnon voittanut Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja jäi kesken, kun se oli pakko palauttaa kirjastoon. Sain kuitenkin pian sen jälkeen yhtä lailla ylistäviä arvioita saaneen ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät. Töiden alun jälkeen olen vierastanut ajatusta lukea mitään raskasta tai kovasti ajattelua vaativaa, mutta onnekseni kohdalle on sattunut teoksia, jotka ovat sekä älykkäitä, omaäänisiä että vetäviä ja siksi töistä väsyneellekin todella mieluisaa luettavaa. Sellainen oli edellisen postauksen Maaperä ja nyt tämä Keräilijät, joita luin vuorotellen, toista kotona, toista viikonloppureissulla.

Arkeologi Heini lähtee Kainuun rajaseudulle osana hanketta, jossa selvitetään sotien aikaisia jäämistöjä, hautoja ja muita historiallisia haavoja. Hän asettuu osaksi pientä, omalaatuista yhteisöä, joka pyörittää karhunkuvausbisnestä. Arkeologisen hankkeen lisäksi reissusta muotoutuu matkan Heinin omaan sisimpään, suruun ja tapaan olla ihmisten kanssa.

Rajaseudulla elävä kolmikko on varsin resuinen. Kansainvälisesti palkittu luontovalokuvaaja Ani ei puhu paljon, on välillä juoda itsensä hengiltä, mutta tuntee alueen luonnon ja tiet kuin omat taskunsa ja on siksi välttämätön apu Heinin tutkimuksille. Hän asuu Kemppaiskaisan talossa, jonka omistaja itse on jo hoivalaitoksessa, mutta jonka suvussa olisi tietoa ja tarinoita soihin haudatuista joukoista. Anin pihakaverina asuu Ljudmila, entinen kostamuslainen kirjastonhoitaja, joka osaa hyödyntää kaiken luonnosta löytämänsä ja joka odottaa tammikuusta alkaen lakkojen kypsymistä. Naisten lisäksi on Ystävä, Anin pelastama rajavartiosta eläkkeelle jäänyt saksanpaimenkoira, joka huomaa pienenkin muutoksen ympäristössään stoalaisen rauhallisesti.

Heinin on alkuun vaikea asettua osaksi yhteisöä, jossa asioista puhutaan suoraan tai ei lainkaan, ja jossa aikatauluja ei juurikaan ole. Hänellä tuntuu olevan vääränlaiset varusteet, liian kirjallinen ilmaisu ja liian hitaat refleksit. Eikä hän pysty kertomaan että hänen veljensä on kuollut kaksi vuotta aikaisemmin, eikä surusta ole puhuttu kotona tarpeeksi. Melkoinen menneisyys on myös Anilla ja Ljudmilalla, molemmilla syynsä elellä rajaseudun metsissä.

Naisten kohtaaminen on kertomus perinnöistä, ei pelkästään sodan jättämistä, vaan parisuhteiden, surujen, työelämän ja riippuvuuksien perinnöistä. Heinin mahdollisesti löytämät joukkohaudat tai muut jäämistöt ovat vain kehyksenä sille, mistä kolmikon leirintäalueella puhutaan, mitä elämänohjeita annetaan tai jätetään antamatta. Heillä jokaisella on omat rajoitteensa, mutta myös kykynsä selvitä. Ja vaikka olosuhteet ovat vaikeat ja suorastaan hallitsemattomat, ei Heinillä ole loppujen lopuksi kiire lähteä pois. 

Elli Salon teksti lähtee liikkeelle vakavampana ja pohtivampana, ja ajattelin romaanin kertovan nimenomaan joukkohaudoista tai ehkäpä rajaseudun koskemattomasta luonnosta. Vähitellen se kuitenkin kohdentuu päähenkilöihinsä ja asettuu loppua kohti herkullisen pistäväksi. Siinä on mustaa huumoria ja niin osuvia yksityiskohtia, että viimeisenä iltana nauroin ääneen. Hän löytää etenkin Anista, Ljudmilasta ja Ystävästä sellaisia ominaisuuksia, joita on toisaalta pakko ihailla, toisaalta niitä on päiviteltävä, ja silti ne ovat hyvin osuvia ja oikeanlaisia. Sotien jäämistöstä löytyy myös pari surullista muistoa, ja hylätystä autosta löytyy viesti, joka kiinnittää menneet sodat koskettavalla tavalla nykypäivän pakolaisuuteen. Upeasti erottuva romaani.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Muriel Barbery 2006. Ranskankielinen alkuteos L'Élégance du hérisson. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Gummerus 2010. 374 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipa kiva, että lukupiirimme valitsi tämän seuraavaksi kirjaksi, sillä sen nimi oli hyvinkin tuttu. Veikkaan että kirja on ollut joskus lukulistallani ja ehkä jopa lainassa, mutta se on jostakin syystä jäänyt lukematta. Ilmestyttyään kirja on ollut jonkinmoinen sensaatio, eikä pelkästään Ranskassa, vaan monissa muissakin maissa. Siitä on myös tehty elokuva vuonna 2009.

Romaani on sekoitus monenlaista ja on varmasti senkin vuoksi tavoittanut niin paljon lukijoita. Siinä on yhteiskunnallista satiiria ja suorastaan pilkkaa yläluokkaisia kohtaan. Se antaa äänen ihmisryhmälle, joka meillä Suomessa taitaa olla melko tuntematon, mutta joka ilmeisesti on näkymätön osa varakkaita pariisilaiskortteleita. Siilin eleganssissa on myös runsaasti filosofista pohdintaa, mikä pieninä annoksina olisi ollut juuri sopiva määrä, mutta liian pitkinä pohdintoina etäännytti minua hieman. Sen sijaan pidin kovasti taiteesta, viittauksista venäläiseen kirjallisuuteen ja japanilaiseen kulttuuriin, vaikka en jälkimmäistä niin tunnekaan. Sen sävyssä on myös viime vuosina kovin tutuksi tullutta feelgood-kirjallisuutta, mikä tekee kokonaisuudesta kevyehkön.

Renée Michel on siis hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartija ja leski. Hän pyrkii olemuksellaan täyttämään sen oletuksen, joka yhteiskunnalla on ovenvartijarouvista: hiljainen, vähäpuheinen, kouluttamaton ja näkymätön ihminen, jolla ei ole omia mielipiteitä eikä tyyliä. Renée on kuitenkin pohjimmiltaan kaikkea muuta. Hän ei saanut käydä kouluja lapsuuden jälkeen ja päätyi naimisiin hyvin nuorena, mutta oikeasti hän rakastaa kirjallisuutta ja imee tietoa tuosta vaan. Eräänä päivänä hänen suojakuoreensa murenee pieni rako, kun hän paljastaa uuden asukkaan kuullen repliikin Tolstoin kirjallisuudesta.

Toinen erakko samassa talossa on 12-vuotias Paloma Josse, joka ei tunne kuuluvansa perheeseensä. Hän tietää, että hänen kohtalonsa on päätyä samanlaiseen elämään kuin kaikilla muillakin hänen rikkaassa kuplassaan ja on siksi päättänyt päättää elämänsä. Tyttö ei halua tyhjänpäiväistä, porvarillista elämää, vaan jotain arvokkaampaa. Sama uusi asukas, joka paljastaa Renéen älykkyyden, herättää myös Paloman kiinnostuksen. Siilin piikkien alla taitaa molemmilla olla jotain ainutlaatuista.

Herkullista romaanissa on se, miten ovenvartija ja nuori tyttö arvostelevat koppavia ja turhantärkeitä asukkaita, ja miten Renée kuvaa elämäänsä yhteiskuntaluokan asettamissa rajoissa. Herkullista, joskin aika imelää on myös se, miten tuo uusi asukas, rikas japanilainen herra, toimii vastoin normeja, aiheuttaa hämmennystä ja saa erakot yhteen hämmästyttävän helpolla tavalla. 

Teos rakentuu niin Renéen minäkertojan luvuista että Paloman päiväkirjamerkinnöistä. Niissä on mukavasti omanlaisensa tyyli ja etenkin Paloman lyhyemmissä luvuissa selkeä nuoren, kasvuiässä olevan ääni. Kansiliepeen mukaan kirjailija on toiselta ammatiltaan filosofian opettaja, joten en ihmettele filosofisen pohdinnan määrää tarinassa, vaikka minulta se hieman ohi menikin. Muuten romaani on lempeällä tavalla viisas ja toivoa täynnä.

Patricia G. Bertényi: Viimeinen pistos

Patricia G. Bertényi 2026. Tammi. 333 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Olen aivan ihastunut näihin Bertényin sairaaladekkareihin! Kuvitteelliseen Aboan kaupunkiin sijoittuvien jännäreiden päähenkilönä on ikääntyvä Janka Vitéz, unkarilaistaustainen entinen patologi, joka siivoaa sairaalan käytäviä laitosapulaisena ja kuulen kaikenlaista. Siivoojaa ei kukaan huomaa, mistä on Jankalle kovasti hyötyä. Teossarjan kolmannessa osassa ollaan kuitenkin jo sen verran pidemmällä, että Jankan lahjat ja osaaminen ovat tiedossa ja hyvässä käytössä.

Tällä kertaa Jankan tilanne on huolestuttava. Hän kulkee syöpähoidoissa, olo on väsynyt eikä kotonakaan ole kaikki hyvin. Sytostaattihoidossa tapahtuu kuitenkin jotain, jossa tarvitaan hänen nopeita hoksottimiaan, joten nyt ei ole mahdollisuutta levätä. Vierustoveri kuolee yllättäen, Janka tekee nopeat päätelmät naisen viimeaikaisten reissujen perusteella ja saa syöpäosaston eristetyksi. Hoidoissa kulkee tuttu poliisi, josta Janka saa tukea ja tutkimusapua. Lasiseinän toiselle puolelle rientää apuun myös eläköitynyt lääkäri, arvostettu hahmo, joka saa pyörät pyörimään.

Teoksen alkupäässä on upea suljetun tilan tunnelma. Kaikki sytostaattihoitoihin tulleet ja heidän hoitajansa ovat epäiltyjä. Eristyksestä päästään lopulta pois, mutta loppuratkaisua varten Janka kutsuu potilaat ja hoitohenkilökunnan jälleen yhteen, ihan kuin Agatha Christien romaaneissa ikään. Sitä ennen täytyy selvittää jokaisen paikalla olleen suhde kuolleeseen naiseen, joka toimii vahvana taustavaikuttajana äärioikeistolaisessa puolueessa, ja jolla on yllättäen kytkös kaikkiin paikalla olleisiin.

Äärioikeistolaisten valtaannousu onkin tässä romaanissa näkyvä teema, ja hyvä niin, sillä Bertényi osaa sanoittaa monet oikeassakin maailmassa tapahtuneet vääryydet ja poliittiset päätökset todella hyvin. Hän ei hyssyttele vaan kritisoi oikeistolaista politiikkaa ja kansallishenkistä asioiden ajamista raikkaalla tavalla. Edellisistä kahdesta teoksesta tutut nuoret naiset, Dani ja Aydan, eivät ole tässä teoksessa fyysisesti läsnä. Sen sijaan Janka lähestyy aikuisten tyttäriensä kanssa näiden auttaessa äitiään tapauksen selvittämisessä. Syöpädiagnoosin aiheuttama pelko selittää myös karhumaisen puolison, Akosin, käyttäytymistä ja poissaoloa.

Osasto C1 -sarja yhdistää herkullisella tavalla sairaalamaailmaa, lääketiedettä, poliisitutkintaa, salapoliisityötä, feminismiä ja tällä kertaa yhteiskuntakritiikkiä. Sarja antaa äänen iäkkäämmällekin naiselle, maahanmuuttajalle, joka siivoaa sen sijaan että saisi tehdä töitä omalla alallaan. Kirjoitin kakkososan postauksessa, että kaikki teoksessa esiintyvät miehet ovat joko statisteja tai rikollisia - sinne päin taisi olla tässä sarjan kolmannessakin osassa. Varsinaiset toimijat ovat kaikki eri-ikäisiä, eritaustaisia naisia. Jos sarjan aikaisemmat teokset kiinnostavat, ykkösosan postaus löytyy täältä ja kakkososan täältä. Odotan jo kovasti neljättä osaa, johon Viimeisen pistoksen loppukohtaus antaa jo pienen sysäyksen.

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Ulla-Lena Lundberg 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Lyser och lågar. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos & Förlaget. 396 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupirin kirjaksi valittiin tällä kertaa romaani, joka kertoo kansanopistojen synnystä. Sopii minulle oikein hyvin, olenhan ison osan lapsuuttani asunut sellaisessa. Muutenkin kansanopistot ovat olleet suvussani iso asia, monen työpaikka ja koti.

Liekinkantajat lähtee liikkeelle kuitenkin jo vähän aikaisemmin, kun vöyriläinen Bitt lähtee ystävineen kävellen kohti vauraampaa Helsinkiä. Vaasan palo tuo kotiin työttömäksi jääneitä työläisiä, eikä kotikylällä ole varaa ruokkia kaikkia. Osa tytöistä jää raskaan matkan varrelle, mutta Bitt pääsee perille, hyvään työpaikkaan, ja rakastuu. Kunhan sulhanen on käynyt mutkan Krimin sodassa, he asettuvat Porvooseen. Porvoossa Bittin tytär Olga rakastuu vuosia myöhemmin nuorukaiseen, joka saa yliopisto-opinnoistaan kimmokkeen perustaa Espooseen Finnsin kansanopiston. Liekin ja ainekset sitä varten kumpuavat ruotsalaisista ja tanskalaisista esikuvista, mutta myös tarpeesta sivistää vähitellen kehittyvän Suomen nuorisoa.

Olgan elämä Finnsissä (molemmilla on todelliset esikuvansa) on romaanin keskiössä: kansanopistovuoden rakentaminen, pedagogiikka, aatteet, opiskelijoiden löytäminen, sopiva henkilöstö, suhteet ympäröivään seutuun ja taloudenpito. Opiston pyörittäminen ensin aviomiehen, sitten vaihtuvien rehtorien kanssa on Olgan elämäntyö, jolle hän antaa mielellään kaikkensa. Nuorten naisten opettaminen ja sivistäminen tulevaisuutta ja yhteiskuntaa varten on etuoikeus ja työ, jonka avulla Olga on itsekin noussut maaseutuväestön ja työväenluokan yläpuolelle. 

Romaani on kansanopistohistorian lisäksi tietysti myös kertomus naisesta, hänen kasvustaan ja työstään, äitiydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta. Romaanin loppupuolella Olgan rinnalle päähenkilöksi nousee hänen tyttärensä Karin, hyvin erilainen ja vielä kovin nuori, vailla tavoitteeseen johtavaa liekkiä. Mielenkiintoisia sivuhahmoja ovat Olgan isä Fredrik, puoliso Robert, opiston rehtorit, Karinin puoliso Gunnar ja Olgan pikkusisko Ida, joka on eturintamassa tuomassa voimistelua ja liikuntaa osaksi tyttöjen koulutusta.

Liekinkantajat on vahvasti kiinni Suomen historian tapahtumissa alkaen Vaasan sodasta vuonna 1852. Helmikuun manifesti vuonna 1899 ja Suomen asema pelottavat opistolaisia ja tapahtumat ruokkivat pedagogisia keskusteluita. Naisten äänioikeus samoin herättää vahvoja mielipiteitä, joiden esittämistä sekä harjoitellaan että pelätään. Ensimmäinen maailmansota vaikuttaa Suomessa asti, mutta suurin koettelemus on tietysti sisällissota heti sen jälkeen vuonna 1918. Sivistysaatteen lisäksi teemoja ovat siis myös työväestön asema, naisten asema ja Suomen sijainti Venäjän osana.

Ja silti tuntuu, etteivät suuret teemat ja tapahtumat kuitenkaan ihan ravisuta romaanin päähenkilöitä, vaikka he mukana ovatkin - sivuhenkilöitä historia ravisuttaa enemmän. Suurimmat tunteenpurkaukset liittyvät parisuhteeseen, ihmissuhteisiin ylipäätään, lasten kasvattamiseen, maineeseen tai rakkaiden menettämiseen. Olga saa hyvän elämän ja palon, joka kestää, mutta hän joutuu myös pelkäämään ja menettämään paljon rakkaidensa vuoksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, miten hauras ihmiselämä on vielä tuohon aikaan ollut, miten vähällä ihmiset ovat välillä joutuneet tulemaan toimeen, ja miten riippuvaisia he ovat olleet maineestaan ja siitä kuvasta, jonka he muille välittävät.

Olgan elämä vie mukanaan ja romaania oli sen teemojen vuoksi mielenkiintoista lukea. Lundbergin kerronta on vaihtelevaa ja monipolvista, muttei aina ihan minun makuuni. Kerronta on hieman imelää, esimerkiksi se, miten monin sanoin loppuun saakka kansanopistoaatteen ihanteita kerrataan ja kerrataan, miten ihanaa ja kehittävää nuorten on kasvaa Finnsissä, ja miten merkittävää työtä Olga tekeekään. Tekstissä on tyyli, joka sopii hyvin historialliseen romaaniin, mutta on kaunosieluisena vähän etäännyttävä. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin hyvä ajankuva.

Zadie Smith: Petos

Zadie Smith 2023. Englanninkielinen alkuteos The Fraud. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 542 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tämä joululahjatoivelistalla ollut teos on menestynyt niin kotimaassaan Iso-Britanniassa kuin Yhdysvalloissakin ilmestymisvuonnaan, kuten muutkin Zadie Smithin teokset. Minulle aikaisemmin tuttuja ovat Valkoiset hampaat ja Kauneudesta, molemmat ajalta ennen blogia.

Petos ammentaa historiallisista henkilöistä ja heidän elämistään 1800-luvulla. Kirjailijaserkkunsa taloudenhoitajana toimiva leski Eliza Touchet kiinnostuu pitkästä oikeudenkäynnistä, joka täyttää Englannin sanomalehtien palstat 1870-luvulla. Työläismies saapuu Lontooseen väittäen olevansa Australian-matkalla kadonnut baroni. Hänellä on todistaja mukanaan, Jamaikalla kasvanut musta Andrew Bogle poikineen. Jamaikalaismies herättää mustuudessaan ihmetystä. Englannin työväestö intoutuu uskomaan miehen sanoihin, vaikka fyysiset todisteet väittävät jotain ihan muuta. Onko mies oikeutettu omaisuuteen ja arvonimeen, vai onko hän huijari?

Elizan tarina siirtyy välillä 1870-luvulta aikaisemmille vuosikymmenille aikaan jolloin hän päätyy serkkunsa talouteen, osallistuu kirjailijailtoihin ja tukee serkkunsa uraa. Näissä kohdin romaani vilisee aikakauden kuuluisia kirjailijanimiä ja teoksia, joista osa on edelleen klassikon maineessa. Rotukysymys on tuolloin pinnalla ja Eliza osallistuu tasa-arvoa ajavien piireihin. Vuosikymmeniä myöhemmin, kun kirjailijaserkku on uudessa avioliitossa ja hänen tyttärensä aikuisia, Eliza kaipaa elämäänsä sisältöä, ja löytää sitä oikeudenkäynnin seuraamisesta. Andrew Boglen historiasta Jamaikalla kerrotaan myös.

Oikeudenkäynti ja totuuden löytyminen ovat eräänlainen kehys romaanille, mutta sen riveillä on paljon muutakin, kuten rotukysymys, kolonialismi ylipäätään, naisen asema, työväenluokan asema, varallisuus ja hieman seksuaalisuuskin. Eliza pohtii asioita ja totuuden määritelmää omasta, varsin hyvin toimeentulevasta näkökulmastaan käsin, törmää välillä mustan, nuoremman tai eri yhteiskuntaluokkaa edustavan näkökulmaan, ihmettelee ja kuuntelee. Romaani kuvaa hyvin, millä tavalla varsin itsenäinen nainen tulee toimeen, jos suvussa on mies, jonka luona voi asua. Se on myös kiinnostava katsaus aikakauden kirjailijoihin, kaupallisuuden syntyyn ja menestyksen vuoristorataan.

Hyvin kirjavalla ja polveilevalla tavalla kirjoitettu romaani ei kerronnaltaan ollut minun makuuni. Pidän vähemmän rönsyilevästä kielestä ja tarkemmin rajatuista teemoista. Mietin teoksen alkupäässä jopa sen keskeyttämistä, mutta onneksi jatkoin sinnikkäästi loppuun, sillä vähitellen Elizan kohtaamat tapahtumat ja ihmiset alkoivat avautua minulle paremmin. Smith saattaa välillä aloittaa luvun suoraan keskeltä jotain keskustelua, luvut ovat usein lyhyitä pätkiä eri tilanteista, ja kokonaisuuden hahmottaminen oli siksi minulle haastavaa. Mietin myös sitä, että jos en tuntisi englantilaista kirjallisuushistoriaa, olisinko saanut kovinkaan paljon irti niistä lukuisista kulttuurisista viittauksista, joita romaani vilisee. Onneksi aihepiirit olivat kiinnostavia ja opettivat jälleen kerran jotain historiasta. 

Anni Kytömäki: Mirabilis

 

Anni Kytömäki 2024. Gummerus. 688 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ehdinpäs lukea tämän loppuun vielä ennen vuoden vaihtumista. Teos on paksumpi kuin miltä kirja ensi alkuun näyttää, sillä Kytömäki on saanut jälleen käyttöönsä ohuen 50-prosenttisen kierrätyspaperin. Melko tuhteja ovat muistaakseni hänen aikaisemmatkin teoksensa, joten 688 sivua ei siinä mielessä tullut yllätyksenä, vaikka paksuja kirjoja hieman kammoksunkin.

Kytömäen teokset ovat olleet niin mukaansatempaavia ja hyvin kirjoitettuja, ettei sivumäärästä ole tullut koskaan ongelmaa. Hitusen tätä ihmeellistä Mirabilista olisi voinut tiivistää, mutta erinomaista ja perusteellista tarinankerrontaa jälleen kerran. Kieli on tuttua, herkkää ja kuvailevaa, mutta eteenpäin vievää. Yhteistä aikaisemmille on myös se, miten aikakauden historia nivoutuu päähenkilöiden tarinan kanssa yhteen. Luonto on merkittävässä roolissa tässäkin - jopa ihan kertojana sen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa! Myös mielen haasteet tunnistan ja muistan aikaisemmista kirjoista.

Tarina alkaa nälkävuosista, kun nuori palkollinen Riikka lähtee Korraharjun kartanosta rakentamaan Helsingistä itään suuntaavaa rautatietä. Voimakas ja isokokoinen nainen saa tehdä sitä, missä on hyvä, mutta innostuu kuitenkin matkaamaan Amurinmaahan uuden yhteiskunnan perässä. Matkalla hän synnyttää kaksoset, jotka kasvavat idässä tiikerin läheisyydessä. Vuosia myöhemmin kaksoset Ella ja Artturi lähetetään isälleen Suomeen takaisin radan varteen. Siellä lapset aloittavat akrobatian harrastamisen naapurin Viken kanssa.

Kun Iso-Riikka myöhemmin palaa Suomeen, hän saa töitä Korraharjusta, jota isännöi edelleen paroni Falkenhöjd. Koillisväylän tutkimusretkellä maailmaa ja Suomea laajalti kartoittanut paroni tapasi Riikan ja lapset myös Amurinmaalla. Ellan kasvaessa nuoreksi naiseksi tämä pääsee Falkenhöjdin mukana luonnontieteilijöiden kokoontumiseen Bergeniin, jossa he tapaavat Georg Stellerin jalanjälkiä kulkevan Leonard Stejnegerin. Näin Ellan ja Artturin elämät lomittuvat kuuluisten luonnontutkijoiden polkujen kanssa, ja Mirabilis hipaisee Iida Turpeisen Elolliset-romaania.

Ella ja Stejneger kuljettavat lukijaa mukanaan suurimman osan teoksesta. Akrobatia ja sirkuksessa esiintyminen on Ellan lähes koko elämä, mutta hän kantaa sielussaan surua, josta ei pääse eroon koskaan. Kuten Ella itse toteaa, Artturi sai kaiken ilon ja Ellalle jäi muu. Kirjeenvaihto Stejnegerin kanssa tuo valonpilkahduksia. Sen sijaan taloudellisen turvan takaava suhde Falkenhöjdiin ei tuo onnea. Artturi näyttää pystyvän siihen, mitä aikuistuvalta nuorelta odotetaan, kun taas Ellan valinnat ihmetyttävät ja niitä jopa paheksutaan. Isä on jäänyt rautatiensä kanssa etäiseksi, samoin äiti, joka katselee öisin metsään niin Suomessa kuin Amurinmaallakin.

Stejneger puolestaan kipuilee tutkijuutensa kanssa pitkälle keski-ikään ennen kuin alkaa saada äänensä esille. Hän kokee kuoleman kolmesti, pelastuu aina täpärästi, eikä odota itseltään pitkää ikää. Niin hän kuitenkin vaan elää pitkän elämän, ehtii nähdä hetken, jolloin arktinen turkishylje rauhoitetaan ja kalastuskantoihin aletaan kiinnittää huomiota. Hänen mielenterveyttään kiusoittelee jo menehtynyt Steller, joka vierailee alati hänen ajatuksissaan. Stejneger ei voi olla pohtimatta, miten esimerkiksi Stellerin merilehmän olisi käynyt, elleivät eurooppalaiset olisi löytäneet tietään Beringinsaarelle. Mirabiliksessa merilehmää keskeisempään rooliin nousee kuitenkin isomerimetso, joka kasvattaa suojaavat sulkansa välillä Ellan ympärille.

Eläimillä on suojelu- ja tutkimuskohteen lisäksi romaanissa myös symbolinen merkitys, kuten edellä mainittu isomerimetso Ellalle. Kun äiti Riikka ja tämän ystävä Saša saapuvat Suomeen, Falkenhöjd alkaa puuhata yllätystä Korraharjuun ja pian sinne saapuu tiikeri, amba, jota kaksoset oppivat pelkäämään jo Amurinmaassa. Riikalle amba on jotain enemmän ja myöhemmin nämä katoavat yhdessä. Saša uskoo tiikerin sielun vaikuttavan tilalla vielä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun kolme kauan kadoksissa ollutta rakasta palaa kotiin. Metsän läheisyys, kasvit, vesi ja eläimet ylipäätään ovat keskeisiä romaanin elementtejä.

Kerrottavaa olisi paljon enemmänkin ja jotain olennaista jää varmasti kirjoittamatta. Ellan - taiteilijanimeltään Mirabella - melankolisuus vaikuttaa vahvasti romaanin olemukseen ja välillä se jopa häiritsi minua. Kukaan ei kuitenkaan ole vahvempi kuin nainen joka taipuu kuin ihme, niin fyysisesti kuin henkeään pelastaessaan. Rakkauttakin tarinassa on, pidin erityisesti kaksosten välisestä vahvasta siteestä, Sašan mukanaan tuomasta huolenpidosta ja Stejnegerin kyvystä rakastaa platonisella tavalla kirjeiden kautta. 

Olen lukenut joskus, että luonnonsuojelusta kiinnostuttiin hetkeksi 1800-luvun lopulla ja se näkyy tässä tarinassa. Vuosisatojen vaihteen tapahtumat kulkevat romaanin taustalla muutenkin, kuten nälkävuosi, siirtolaisuus, vuoden 1906 suurlakko ja Venäjän vallankumous. Kytömäki kuvaa hyvin myös vallasväen ja palkollisten rinnakkaista elämää, erilaisuutta ja tapoja. Naisten asemaan ja mahdollisuuksiin romaani kiinnittää myös huomion. Fyysisyys on vahvasti läsnä, ei pelkästään kaksosten päivittäisessä voimistelussa ja työssä, vaan myös Riikan olemuksessa, luonnontutkijoiden kävelymatkoissa tai sinnikkyydessä, jota elämä ennen teknologiaa on ihmiseltä vaatinut.

Oksana Vasjakina: Haava

Oksana Vasjakina 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Otava 2023. Suomentanut Riku Toivola. 261 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kiitos Helmet-lukuhaasteelle tämän kirjan löytämisestä! Teos oli jäänyt mieleeni jo ilmestymisvuonnaan ja muistaakseni lainasinkin sen jo kerran aikaisemmin, mutta nyt siis vasta luin. Itse lukuhaaste ei tule ihan onnistumaan tänä vuonna - jää ensimmäistä kertaa muutaman kirjan vajaaksi - mutta ilman haastetta en tätäkään kirjaa olisi lukenut.

Vasjakina on kirjoittanut autofiktiivisen teoksen, joka on ilmeisesti aiheuttanut ristiriitaisen vastaanoton Venäjällä. Nuori homoseksuaalinen kirjailija-kertoja kuljettaa Venäjän halki syöpään kuolleen äitinsä tuhkia kohti Siperiaa, kaupunkia, jossa hän asui pitkään äitinsä kanssa. Nuorena kuolleen äidin ja tyttären suhde ei ole ollut ihan helppo. Äiti on jäänyt varsin etäiseksi, mutta tytär kokee tärkeäksi kuljettaa tämän tuhkat heille yhteiseen paikkaan.

Niin matka kuin kirjan kirjoittaminen ovat mahdollisuus tutustua äitiin, tämän menneisyyteen ja valintoihin, ystäviin ja miehiin. Päähenkilö haluaa ymmärtää kompleksista viha-rakkaussuhdetta, joka heillä oli. Äiti jopa epäili, että tytärtä imettäessä rintaan jäänyt maitotippa olisi aiheuttanut kohtalokkaan rintasyövän vuosia myöhemmin. Tyttären täytyi kuulla muilta kuin äidiltään, ettei ollut kirottu.

Haava on tutkielma äidin ja tyttären välisestä suhteesta, mutta paljon muutakin. Se on rohkea kuvaus homoseksuaalisuudesta ja ruumiillisuus on olennainen osa Vasjakinan tavasta kuvata päähenkilön tuntemuksia ja kokemuksia. Kertoja käy läpi ensimmäisiä kokemuksiaan naisten kanssa, ensirakkauksiaan ja niiden vaikutusta aikuiseen rakkauteen, jossa hän kokee turvaa ja luottamusta. Naiseus ylipäätään nousee kantavaksi teemaksi.

Romaanissa on runsaasti lainauksia runoudesta ja viittauksia kirjallisuuteen. Päähenkilö esittelee omaakin runotuotantoaan. Runot ja lainaukset rikkovat kerrontaa mukavalla tavalla ja tekevät romaanista monisyisen. Kerronta on myös melko poukkoilevaa, se liikkuu ajassa ja muistoissa matkan ollessa eräänlainen kehys kaikelle muulle. Vaikka teemat ovat varsin raskaat, Vasjakinan teksti hengittää hyvin ja saa potkua hennosta annoksesta mustaa huumoria.

Markus Nummi: Käräjät

Markus Nummi 2024. Otava. 575 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Käräjiä on kehuttu kovasti ja se on ollut ihan kivasti esilläkin, vaikka en enää muista, mikä nimenomainen juttu sai minut (melko pitkään) kirjaston varausjonoon. Tarina sijoittuu pääasiassa vuoteen 1938, pieneen kuvitteelliseen eteläpohjalaiseen Tarvajoen pitäjään ja siellä etenkin Luomanpaikan kylään. Satuin ajamaan viikko sitten Pojanluoma-nimisen tienviitan ohi Etelä-Pohjanmaalla, joten nyt tietysti kuvittelen tapahtumat sinne!

Vilja Neva, Luomanpaikan kansakoulun opettajan sisko, joka tunnetaan paremmin nimellä Vilja-täti, seuraa itsekseen kylän tapahtumia yläkerran ikkunastaan. Vilja havainnoi paljon ja yhdistelee näkemänsä omalla tavallaan päässään, joka ei taida toimia ihan niin kuin muilla. Tyhmä Vilja-täti ei todellakaan ole, vaan mieleltään järkkynyt, ja lukija alkaa pian aavistaa, että hänen nuoruudessaan on tapahtunut jotain, minkä hän on sulkenut mielestään. Sen jonkin jälkeen hän ei ole enää ollut Vilja-tyttönen, eikä elämä ole jatkunut niin kuin useimmilla.

Lääninetsivä Juho Iivonen saapuu Vaasasta Tarvajoelle tutkimaan tapauksia, joiden vuoksi käräjille joutuu lopulta jopa neljäkymmentä ihmistä. Sitä ennen Iivonen kuulustelee ja kuulustelee, kerää havaintoja ja tietoa noin kymmenen vuoden ajalta. Mitä sellaista Karoliina Suomaa, Vilja-tädin lapsuudenystävä Liina, on tehnyt, minkä Iivonen vie käräjille asti? Miksi syytteeseen joutuu niin miehiä kuin naisia, niin pariskuntia kuin itsellisiäkin. Ja onko Liina oikeasti syyllinen, vai pitäisikö tapauksista syyttää ennemminkin yhteiskuntaa, köyhyyttä - tai ehkä miehiä?

Vilja-tädin mielenrauhaa ja haudattuja muistoja alkaa vähitellen herätellä se, mitä hän aavistaa tapahtuneen nuorelle Inkeri Sepälle. Inkeri on sijoitettu sukulaisten hoiviin, jälleen kerran erilleen äidistään Hannasta, jonka elämäntavat paheksuttavat. Inkeri ei viihtynyt viimeisimmässä sijoituskodissaan ja joutuu pian Vaasaan mielisairaalaan. Nuoren tytön mieli on niin ikään hyvin järkkynyt. Elääkö kylällä edelleen hahmo, jonka vuoksi Vilja-tädin elämä muuttui niin täysin?

Romaanissa on paljon väkeä, mutta Nummi on sijoittanut teoksen alkuun henkilöluettelon, joka auttaa muistamaan, oliko kyseessä vanginkuljettaja Armas Honkala, Kuoppalan paappa vai juopotteleva Mikkola; kenen lapsia on Heikki, kuka olikaan ihastunut opettaja Frans Nevan esikoiseen ja kuka naisista oli Sofia Nevan sisko. Pidin kovasti Nummen rakentamista hahmoista ja heidän välisestä kanssakäymisestään, vuorovaikutuksesta ja vuoropuhelusta. Hahmot ovat todentuntuisia ja kylä vaikuttaa juuri sellaiselta, joita on varmasti ollut olemassa. Nummella onkin ollut apuna iäkkäämmän polven haastateltavia.

Pidin kovasti myös siitä, millä tavalla Vilja-tädin hahmo rakentuu, alkaa vähitellen avautua lukijalle ja vähitellen myös muuttua. Hän on monella tapaa huomaamaton ja vaaraton, mutta silti yllättävän keskeinen tapahtumaketjun käynnistymisen kannalta, kyläläisten välisten keskustelujen kannalta myös, ja eräänlaisena muistina vuosikymmenten takaisiin aikoihin. Monet muut hahmot rakentuvat Vilja-tädin silmien kautta, vaikka toki kertojina on myös muun muassa lääninetsivä Iivonen. 

Kokonaisuus kuitenkin vähän hajoaa dramaattisen siltaepisodin jälkeen. Sen kautta selviää, mitä Viljalle tapahtui nuorena. Siihen olisi ollut hyvä lopettaa, vaikka romaanin loppuosallakin on merkityksensä. Lopun ansiosta Vilja ja Liina saavat eräänlaisen anteeksiannon ja mielenrauhan, mutta sotien läpi nopeasti kahlaavan lopun olisi myös voinut jättää pois ja antaa lukijan itse kuvitella Viljan elämän viimeiset vuodet. Alkuromaanin taitavasti rakennettu vihjaileva kerronta muuttuu lopussa kaiken läpiselittäväksi tekstiksi.

Nummi on kirjoittanut romaanin kivasti vanhahtavaan tyyliin, jota värittävät Iivosen kautta muodollinen käräjäkieli, eteläpohjalainen murre, Vilja-tädin ulkoa muistamat raamatun katkelmat ja jokaisen hahmon persoonallinen tapa ilmaista itseään. 1930-luvun elämä maaseudulla, kevään ja kesän vaiheet, maatilojen työt, monien kohtaama köyhyys ja puute ovat hyvin kuvattuja. Hyvin osuvaa on myös tapa, miten lapset ja nuoret kokevat ympäristönsä ja yrittävät päästä osaksi yhteisöä.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Ulla Rask 2025. WSOY. 375 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kylmä meri -sarjan aloitusosa sijoittuu 1600-luvun alkuun. Nuoren Blankan pitäisi juhlia siskonsa häitä, mutta sisko menettää yllättäen henkensä juuri häiden alla, ja Blanka joutuu rooliin jota hän ei olisi koskaan uskonut. Kauppiasperheen suhteet siskon mieheen, lyypekkiläiseen kauppiaaseen, on turvattava, ja niin sovitaan, että leskimies Karl Johan Krause naikin Blankan. Blanka saa yhden talven aikaa tottua ajatukseen avioliitosta ja muutosta pois kotoaan Tallinnasta.

"Naisella ei ole varaa sääliä itseään kuin yhden rukouksen ajan."

Äitinsä puolelta aatelista sukua oleva Blanka Berger von Wijk ei osaa ennustaa myöskään sitä, millainen seikkailu merimatkasta Tallinnasta Lyypekkiin tulee olemaan. Miten käy hänen ja hänen piikansa Margon, kun laiva kaapataan ja merirosvot vievät naiset mukanaan? Suojattua elämää viettänyt Blanka osoittautuu neuvokkaaksi ja rohkeaksi neuvotellessaan rosvojen kanssa ja keksiessään keinon päästä jatkamaan matkaa. Sitä ennen on kuitenkin pysyttävä hengissä liassa, pimeässä, vähällä ruoalla ja miesten katseiden alla.

Ulla Raskin romaani aloittaa sarjan, joka yhdistää viihdyttävällä tavalla historiaa, naisten kohtaloita, ihmissuhteita, hansakaupunkien elämää ja seikkailua. Tallinnaan, hetken Ahvenanmaalle ja Visbyhyn sekä Lyypekkiin sijoittuva teos on mielenkiintoinen opas 1600-luvun alun elämään, etenkin naisten näkökulmasta. Sen päähenkilönaisista löytyy sinnikkyyttä ja rohkeutta tilanteissa, joihin he joutuvat ensimmäistä kertaa ja usein miesten keskellä. Romaani kuvaa hyvin myös sitä, miten nuori naimaton nainen on miesten - ensin isän, sitten aviomiehen - armoilla ja varassa, ja lopulta kauppatavaraa, vaikka perhesuhteet olisivat kuinka kiinteät.

Vielä kirjan puolessa välissä minulla oli vähän sellainen olo, että tämä kirja on kirjoitettu joskus ennenkin. En oikein löytänyt siitä mitään uutta. Mutta vähitellen Blankan ja Margon kohtalot lähtivät kietomaan pauloihinsa ja luin kirjan loppuun oikein mielelläni. Se mistä pidin erityisesti, oli kielten ja taustojen sekamelska, se miten pohjoisen Itämeren alueella suomalaiset, karjalaiset, virolaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset tekevät kauppaa ja puhuvat useita kieliä. Blankankin kotitalossa on väkeä monelta eri suunnalta: hänen isänsä on saksankielinen, äiti ruotsinkielinen, Margo on Karjalasta ja Blankan nimi kantaa kaikuja Puolasta. Ja puhuiko kasvattiäiti suomea?

Juonessa oli paljon ennalta-arvattavia elementtejä, mutta kun ottaa romaanin historiallisena viihteenä, ennalta-arvattavuuden hyväksyy ja sitä alkaa suorastaan odottaa. Blanka on hahmona kehittyvä ja kasvava, mikä pohjustaa tulevia sarjan osia - oletan siis, että niissäkin tapaamme Blankan, joka ehtinee äidiksi ja topakaksi puolisoksi, ellei jopa tasavertaiseksi kumppaniksi kauppiasmiehensä rinnalle.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Patricia G. Bertényi 2025. 379 s. Tammi. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Ihastuin viime kesänä Bertényin uuden jännärisarjan avausosaan Kaikki ovat sokeita, joten heti kun kakkososa tuli varattavaksi kirjastoon, laitoin sen jonoon. Lomareissulla viime viikolla latasin sen kuitenkin BookBeatille ja sain sen siten nopeammin. Voi miten hyvää luettavaa tämä sarja onkaan, ja monesta syystä!

Ensinnäkin sarjan päähenkilö Janka Vitéz on jo kuusikymppinen nainen, joka siivoaa Aboan sairaalaa. Hän ei kuitenkaan ole aina ollut siivooja, vaan tekee samaa mitä moni maahanmuuttaja, eli ei ainakaan työtä, johon on saanut kotimaassaan koulutukseen. Pidän siis siitä, että päähenkilöksi on päässyt eläkeikää lähestyvä lonkkavaivainen maahanmuuttajanainen, ja muutenkin, lähes kaikki kirjasarjan keskeiset hahmot ja toimijat ovat naisia. Miehet ovat joko statisteja tai rikollisia. 

Ensimmäisestä osasta mukana ovat edelleen teho-osaston hoitaja Dani sekä kansainvälisesti huikeaa uraa tahkoava laulaja Aydan. Poliisit ovat pysytelleet hiljaa siitä, mitä Aurajoen rannoilla tapahtuu, mutta Janka saa selville, että Aboan kaupunkia terrorisoi sarjamurhaaja. Janka on nimittäin aikaisemmalta koulutukseltaan oikeuslääketieteen tohtori, hänellä on uskomattoman hyvä muisti ja laitoshuoltajana hän pysyy kätevästi niin näkymättömissä, että harva tajuaa, miten paljon hän pystyykään keräämään tietoa teho-osaston tapahtumista.

Toki Jankalla on apua. Hänen tyttärensä asuu maanpaossa jossain lämpimässä maassa ja hakkeroi äidilleen tietoja poliisin tutkimuksista, uhreista ja epäillyistä. Toinen joka uskoo Jankan kykyihin ja auttaa mielellään, on itsekin entinen lääkäri, eläkeikäinen nainen, jonka vetämästä Silakat-ryhmästä tulee yllättäen Jankan itsetunnolle merkittävä tekijä. Onko hänen osaamisensa vihdoin huomattu myös Suomessa? 

Yksi teho-osastolle toimitetuista potilaista on Danin ystävä ja kollega Erika, jonka selviytyminen on vaakalaudalla. Dani tekee ankarasti töitä ystävänsä hengen pelastamiseksi, mutta onko murhayrityksen epäilty sama joka on surmannut muitakin naisia, vai onko Erikan pahoinpitelijä sittenkin ihan lähellä? Samalla Dani pohtii suhdettaan Aydaniin: onko sellaista lainkaan, onko hän taas pakenemassa? Jankan ihmeelliset taidot yhdistää ihmisiä auttavat tässäkin tapauksessa ja nuoret saavat uuden mahdollisuuden. Toki Janka voisi hyödyntää taitojaan myös kotona, sillä hän on kovasti etääntynyt miehestään eikä tiedä, miksei saa kerrottua tälle, mitä on tekeillä.

Osasto C1 -sarja yhdistää ihanalla tavalla sairaalamaailmaa, dekkaria, lääketiedettä, feminismiä, ihmissuhteita ja hahmoja, joiden ääni ansaitsee tulla kuulluksi. Kirjailija on itsekin maahan muuttanut ja tehnyt työkseen vaikka mitä, muun muassa sairaanhoitajana ja valokuvaajana. Pidän myös siitä, että Turusta on tehty osin fiktiivinen Aboa, jonka historia on hieman erilainen kuin Turun ja siitä on siksi kasvanut kukoistava kaupunki Itämeren solmukohdassa. En sanoisi että Bertényin sarja olisi cozy crimea - siihen rikokset ja niiden kuvaukset ovat liian raakoja - mutta jotain todella mukavaa, rentouttavaa ja voimaannuttavaakin näissä teoksissa on. 

Marjane Satrapi (toim.): Nainen, elämä, vapaus

Marjane Satrapi (toim.) 2023. Ranskankielinen alkuteos Femme, vie, liberté. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2024. 271 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Persepolis-teoksista maailmanmaineeseen nousseen Satrapin toimittama uutuusteos oli ehdoton joululahjatoive, kun loppusyksystä aloin niitä listata. Sarjakuvateos Nainen, elämä, vapaus on tarina siitä, kuinka 22-vuotias iranilainen Mahsa Hamini kuoli puolustaessaan naisten oikeuksia ja siitä, miten hänen kuolemansa siveyspoliisin käsittelyssä nostatti Iranissa ja muuallakin maailmassa mielenosoitusten aallon ja feministisen vastarintaliikkeen.

Teosta on ollut tekemässä vaikuttava 20 hengen joukko iranilaisia ja eurooppalaisia sarjakuvantekijöitä, jotka esitellään teoksen lopuksi. Mahsa Haminin traagisen tarinan lisäksi sarjakuvissa käydään läpi Iranin historiaa, nykypolitiikkaa, kulttuuria ja tapahtumia - erityisesti naisten, mutta kenen tahansa ihmisoikeuksia puolustavan näkökulmasta. Teos avaa hyvin sitä tukahduttavaa ilmapiiriä, jonka puristuksessa niin monet etenkin nuoremman sukupolven iranilaiset elävät.

Iranissa on vangittu ja tapettu valtava määrä aktivisteja läpi vuosikymmenten, mutta teos antaa ymmärtää, etteivät aktivistit luovuta Iranissa tai muuallakaan maailmassa. Miljoonat ulkoiranilaiset elävät hengessä mukana. Monilla meillä on varmasti tietynlainen mielikuva Iranista ja siellä asuvista ihmisistä, mutta tämä teos näyttää, miten suppea mielikuvamme voi olla. Maa ei ole pelkkää aavikkoa ja hiekan pölyttämiä rakennuksia, vaan myös vehreyttä, muotia, värejä, tanssia ja elokuvia, yliopisto-opintoja ja urheilua. Läheskään kaikki eivät ole niin uskovaisia kuin valtaa pitävät mullahit antavat ymmärtää, vaikka katukuvassa naisten tuleekin peittää itseään.

Yksin asuminen, sinkkuus, riippumattomuus miehestä, lenkkeily, meikkaaminen, lävistykset, tatuoinnit, oikeus antaa hiusten näkyä huivin alta, oikeus valita käyttääkö huivia ylipäätään, värikkäät vaatteet, epäsovinnaiset legginsit ja takit, skootterilla tai moottoripyörällä ajaminen, työpaikka, itsenäisyys, soitto ja laulu, tupakka, alkoholi, flirttailu, yksin matkustaminen, vapaaehtoinen lapsettomuus, oikeus mennä sänkyyn miehen tai naisen kanssa... vapaus! --- Vallankumouksen ytimessä ovat arjen kamppailut.

Teos jakaantuu kahteenkymmeneenviiteen kertomukseen eri aiheista, kuten vallankumouksen alku ja kansannousu, vankilakokemukset, myrkytysten uhrit, teloitukset, valvonta ja sensuuri, Iranin johto ja lempilapset, juhlapyhät, kapinointi ja ulkoiranilaiset. Iranin todellisuus on myrkyllisempi kuin arvaisi ja vapautta kaipaaville rankka. Maan viimeiset sata vuotta koostuu useista kansannousuista ja kansan tukahduttamisista, mutta teos ja sen parissa työskennelleet aktivistit antavat pientä toivoa tulevaisuuteen.

Nainen, elämä, vapaus on visuaalisesti vaikuttavan jykevä teos, sen sivut ovat paksut ja kynänjälki vahvaa. Sen värimaailma on selkeän musta-valkoinen punaisilla tehosteilla. Sarjakuvataiteilijoita on useita, mutta kuvitusten tyyli on keskenään yhtenäinen ja kuvia on helppo lukea. Tällaista kirjallisuutta pitää kannattaa!

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa 2010. Englanninkielinen alkuteos Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola. Like 2015. Kirjassa 351 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.

Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.

Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.

Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin. 

Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.

Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.

Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.

Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen 2024. Siltala. 183 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Olipa kiva että sain tämän kirjaston varausjonosta ennen kuin Finlandia-palkinnot jaetaan. Olen pitänyt kovasti Kekkosen romaaneista, erityisesti Vieraista ja Tämän naisen elämästä, joten oli ihana kuulla, että Liv! on palkintoehdokkaana.

Aikaisemmin olen luonnehtinut Kekkosen tekstiä ilmavaksi, ettei siinä ole mitään turhaa ja että tunne välittyy juuri sopivalla tavalla. Ihan samaa voin sanoa tuoreimmastakin romaanista. Itse asiassa huomasin vertaavani tekstiä ruotsalaisen suosikkini Alex Schulmanin teoksiin. Molemmilla on uskomaton kyky välittää tunnetiloja ja ihmisten välisen viestinnän pieniä merkityksiä hyvin osuvalla tavalla. Tällaisen tekstin lukemisessa on aina se riski, että se raapaisee lukijaa ihon alta, mutta pidän siitä, että romaani tulee hyvin lähelle.

Livia eli Liv on perheen tyttäristä nuorin, jota romaanissa muu perhe, isosiskot, äiti ja isä sekä paras ystävä tarkkailevat ja pohtivat. Perheellä on tapana viettää kesät saaressa vanhassa talossa, jossa loman arki ja säätilat rytmittävät päivää, Livin mielestä joskus liiankin tarkkaan. Etenkin äidillä on kova tarve tietää, mitä 22-vuotias tytär tekee. Ehkäpä siksi Liv ei kerro, millainen kohtaaminen hänellä on rannalla eräänä päivänä ollut ja ketä hän on menossa tapaamaan illalla.

Kerronta vaihtelee siten, että kaikkitietävä kertoja kertoo päähenkilöstä Livistä, mutta muut perheenjäsenet ovat minäkertojia. Tämä toimi oikein hyvin ja näkökulmat täydentävät Livin hahmoa. Kullakin on oman persoonansa värittämä käsitys asioista ja nuorimman elämästä, eikä perheessä vältellä erimielisyyksiä. Pientä jännitettä on ilmassa näiden muutaman päivän ajan, eikä vähiten siksi että siskosten vanhempien elämässä tapahtuu isoja asioita. Vanhempien välit vaikuttavat perheenjäsenten väliseen kommunikointiin, halusivat he sitä tai eivät. Kekkosella on taito kiteyttää räjähdysaltis kommunikointi siten että tekstin ilmavuus säilyy, vaikka tunnelataus on valtaisa.

Livin tapaaminen miehen kanssa on vääjäämätön, kuten sekin että se johtaa johonkin draamaan tai jopa vaaraan, josta lukijalle annetaan pieniä vihjeitä. Kun lukija lopulta tietää, hän on todennäköisesti samassa tilanteessa kuin Liv ja hänen siskonsa: pitääkö olla huolissaan, no pitää tietysti, pitääkö siitä kertoa ja kenelle. Missä menevät minun ja toisen rajat, kenen on syy ja miten tällainen vaikuttaa tulevaisuuteen. Äkkiseltään tuntuisi, että vastaukset ovat ihan selviä, mutta Liv! näyttää, miten vaikeasta päätöksestä voikaan olla kyse.

Upea teos, jonka lukaisin kahdessa illassa. Sivumäärä ei päätä huimaa, mutta romaani on myös niin vetävä, että sitä on vaikea laskea käsistään. Suljettu ympäristö luo omanlaistaan, suorastaan klassista tunnelmaa, ja Kekkonen tavoittaa 22-vuotiaan mielenmaiseman ihailtavan tarkkaan. Selkeä kannanottokin tämä romaani on. Onnea ehdokkuudesta ja onnea kisaan!

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano 2023. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. WSOY 2024. 479 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä vippilainaksi ottamani kirja on jo pahasti myöhässä ja sakkomaksuja kertyy, mutta ei sen väliä! Kaunokaisia oli niin hyvää luettavaa, että sen vuoksi kannattaa vähän vaikka maksaakin. Ann Napolitanolta ei ole aikaisemmin suomennettu mitään, mutta toivon että jatkossa suomennetaan. Kaunokaisia on päässyt sekä Barack Obaman että Oprahin kirjalistoille ja ollut Yhdysvalloissa hyvin suosittu. Se on kirjailijan neljäs romaani.

Muutaman päähenkilön näkökulmasta kerrottu romaani sijoittuu pääasiassa Chicagoon, jonne nuori William Waters muuttaa yliopisto-opintojen ja koripallon perässä. Williamin lapsuus on ollut vähäsanaista ja yksinäistä eikä hän ole saanut vanhemmiltaan juurikaan osaksi rakkautta. Hänen ainoa kielensä on koripallo, josta hän on löytänyt niin seuraa kuin tarkoituksen elämälleen. Yliopistossa tämän pitkänhuiskean nuorukaisen huomaa yllättäen Julia Pavadano, nelihenkisen sisarparven vanhin, neuvokas tehopakkaus, joka valitsee Williamin omakseen. Nuori mies on onnellinen siitä, että hänet on valittu ja hänelle tehdään tulevaisuudensuunnitelma, mutta kestääkö onni, kestääkö suunnitelma?

William käy taistelua rikkinäisen päänsä sisällä samalla kun Julia porskuttaa päättäväisesti eteenpäin tiellä, jonka hän heille kuvittelee mielessään. Pavadanon koko perhe ottaa Williamin avosylin vastaan lämmöllä joka kantaa loppuelämän. Sisarten välit ovat niin tiiviit, että niiden murtaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta kuten elämällä on tapana, yllättäviä käänteitä tulee ja sisarten välit ovat vaarassa rikkoutua. Sattuu äkillinen kuolemantapaus, vakava masennus on viedä yhden elämän, yllätysraskaus sekoittaa pasmat, on pari muuttoa kauaksi Chicagosta sekä syvä rakkaus, jota on pakko piilotella vähän aikaa kaikilta muilta. 

Pavadanon siskokset vertaavat itseään ja toisiaan Pikku naisiin, ja ovatkin suorastaan karikatyyrisen erilaisia keskenään. Neuvokkaan Julian rinnalla kasvavat kirjallisuutta janoava Sylvie, taiteellinen Cecelia ja äidillinen Emeline, joiden luonteenpiirteet tehdään heti romaanin alussa hyvin selviksi ja joita hyödynnetään pitkin matkaa. Tämä tekee romaanista hieman hupsun ja ehkä jopa lapsekkaan, mutta siskoksia ei voi olla rakastamatta. Charlie-isä kutsuu Juliaa omaksi raketikseen, eikä Julia voi olla toteuttamatta tätä ominaisuutta itsessään, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. Sylvie haikailee kaunokirjallisen, suuren rakkauden perään ja lopulta saa sen, vaikka sekin uhkaa perheen harmoniaa.

Kaunokaisia on perhetarina ja ihmissuhderomaani, ja kirjoitettu niin säkenöivän nerokkaasti, että se imaisee heti saman tien mukaansa. Williamin, Julian ja Sylvien kautta avautuu kaikki se rakkaus tai rakkaudettomuus, mikä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, kykyyn solmia ihmissuhteita ja itsenäistyä. Nuorina aikuisina kaikki löytävät oman paikkansa ja tapansa elää, kunnes neljännesvuosikymmen myöhemmin tapahtuu taas jotain niin dramaattista, että palaset loksahtelevat jälleen uuteen järjestykseen. Silloin mukana on jo seuraavaakin sukupolvea.

Kyynelittä tästä romaanista on mahdotonta selvitä, niin hienosti ja koskettavalla tavalla Napolitano kuvaa kaipuuta, masennusta, rakastumista, surua ja kotiin saapumista. Romaanin hahmot ovat kertakaikkisen ihania särmineen, huonoine päätöksineen ja omituisuuksineen. Hieman siirappinenkin tämä tarina on, sitä ei käy kieltäminen, mutta myös lempeän armollinen, anteeksi antava ja älykäs. 

Naistenviikko: Minna Rytisalo: Jenny Hill

Minna Rytisalo 2023. WSOY. 288 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää Jennin ja Jennyn päivää!

Keski-ikäinen Jenni Mäki eroaa miehestään ja muuttaa omilleen. Lapset ovat juuri lentäneet pesästä eikä Jennillä ole enää syitä miksi jäädä avioliittoon miehen kanssa, joka on häntä niin usein pettänyt. Samalla Jennistä kuoriutuu Jenny Hill, nainen joka pohtii terapiassa identiteettiään ja häpeään, ja joka pystyy paljastamaan kirjeissään Mme Brigitte Macronille enemmän kuin terapeutilleen.

Jenny Hill vaatii itseltään aikuisikänsä valintojen perkausta, mutta vaativia ovat myös romaanin kertojat, joista yllättävimpiä ovat Ajattaret: satujen Ruusunen, Tuhkimo, Lumikki, Puhahilkka ja Tähkäpää. Heidän kauttaan Rytisalo kirjoittaa uusiksi kuuluisien satujen mahdollisia taustoja ja sitä, millä tavalla tytöt on valjastettu ajatusmaailmaa muokkaavien tarinoiden uhreiksi. Ajattaret seuraavat, millä tavalla Jenny Hill pääsee vähitellen irti siitä roolista jonka hän on nuorena puolisona ja äitinä aikoinaan ottanut. Ensin olin vähän hämilläni näistä Ajattarista ja ihmettelin, miksi tällainen outo elementti, mutta vähitellen pääsin heidän kyytiinsä ja ymmärsin paremmin, miten he täydentävät romaania. 

Jenny Hillin avioerossa ja itsenäistymisessä on paljon samaistumispintaa ja tuttua kamaa varmasti monelle lukijalle. Hän on suunnilleen samanikäinen kuin minä, joten hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoissaankin on paljon yksityiskohtia, jotka ovat minunkin muistojani. Eräänlainen sukupolvikokemus siis. Jos romaani olisi sortunut turhaan nostalgiaan, olisin ärsyyntynyt, mutta onneksi sitä ei ollut. Hieman liian lähelle se kuitenkin pääsi, mikä saattoi aiheuttaa minussa etääntymistä - nautin ehkä enemmän tarinoista, joista opin jotain uutta, enkä niinkään niistä, jotka sanoittavat omia muistojani.

Mäen Jennillä on vuotta nuorempi sisko, Johanna, jonka elämä on ollut hyvin erilaista. Sisko on läheinen ja tärkeä, ja osa Jenny Hillin kasvutarinaa. Romaanin ainoat draamat johtuvat sisarten välisestä suhteesta, eivät niinkään miehistä, mikä on varmasti ollut tarkoituksellista. Eksäänsä Jenny Hill ei enää tuhlaa dramatiikkaa. Voisi kuvitella, että avioliiton jälkeiseen voimaantumiseen ja kasvuun liittyisi uusi, ihana parisuhde, mutta sellaiseen Rytisalon romaani on ihan liian fiksu ja älykäs. Päähenkilön kasvu, itsenäisen ajattelun kehittyminen ja vimma näkyvät herkullisimmin hänen terapeuttisissa kirjeissään Brigitte Macronille.

Jenny Hill kokee voimakkaasti ja läpikäy monenlaisia tunteita, mutta romaanissa on mukava seesteisyys, jota eivät horjuta eksän uusi puoliso, lapsen onnettomuus eikä siskon uupuminen. Vimman ja seesteisyyden tasapainossa on jotain hyvin vakuuttavaa. Voimaannuttavaa on se, miten Jenny Hill oppii kyseenalaistamaan naisiin kohdistuvia odotuksia ja rooleja. Kaiken kaikkiaan tässä on hyvin feministinen teos ja kovasti toivon, etteivät nykypäivän kaksikymppiset naiset aseta itselleen samanlaisia naiseuteen, avioliittoon tai äitiyteen liittyviä paineita kuin moni ikäiseni nainen on tehnyt.

Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata. Kävin läpi muita viime kesän naistenviikon jälkeen lukemiani naisten naisista kirjoittamia kirjoja. Tässä muutama huippu, joita suosittelen: Vappu Kannaksen Rosa Clay, Aila Meriluodon Kotimaa kuin mies ja Auli Leskisen Talo Andien juurella.

Naistenviikko: Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husaini 2023. Like. 285 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Blogini juhlii naistenviikkoa kirjoilla, joiden kirjoittajalla, päähenkilöllä tai kääntäjällä on tällä viikolla nimipäivä. Viikon aloittaa tämän aamun nimipäiväsankari Sara. Myöhemmin vuoronsa saavat eräs päähenkilö Jenny sekä kääntäjät Hanna, Kristiina ja Leena. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Sara Al Husainin omakohtainen esikoiskirja sai paljon huomiota viime syksynä ja minäkin kävin kuuntelemassa kirjailijan haastattelua Helsingin kirjamessuilla. Kirja oli syksyllä yksi eniten ladatuista e- ja äänikirjoista. Kirjan teemassa on paljon samaa kuin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. On maahanmuuttajataustainen tyttö, joka elää kahden kulttuurin ja kielen ristipaineessa. On perhe, joka haluaa varjella omalla tavallaan tytön kunniaa, mutta paine tekee yhdessä elämisestä raskasta. 

Al Husainin romaanin päähenkilö Saara matkustaa hieman epäillen perheensä kanssa Irakiin, jossa hänet pakkonaitetaan serkulle. Miehen motiivina on päästä perheenyhdistämisen avulla myöhemmin Suomeen. Saaran mielipiteitä ei oteta huomioon ja hän joutuu alistumaan perheiden päätökseen. Hän joutuu alistumaan myös aviomiehensä raiskattavaksi.

Kirjailija kuljettaa tarinaa eri vuosissa. On teini-ikäinen Saara, joka alkaa pohtia Irakin ja Suomen välisiä eroja, mutta joka edelleen rakastaa perhettään ja haluaa muistaa millainen Irak parhaimmillaan on: lämmin ilmasto, herkulliset ruoat, suuri suku ja ystävälliset ihmiset. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin on nuori aikuinen, joka haluaisi itse päättää, käyttääkö huivia ja kuunteleeko vanhempiensa tai isosiskonsa ohjeita. Suomessa Saara on edelleen maahanmuuttaja, vaikka hän hallitsee kielen täydellisesti ja on valmistumassa ammattiin. Vanhemmat eivät lakkaa kaipaamasta Irakiin, jossa käydessään Saara kokee aina vaan enemmän olevansa kauempana islamin ihanteista.

Al Husainin teos imaisee mukaansa hyvin nopeasti ja sitä on vaikea laskea käsistään. Se ei ole kaunokirjallisesti niitä kielellisesti viilatuimpia romaaneja, mutta hyvä puoli tekstin tyylissä on se, että suorasanaisuus tekee lukemisesta nopeaa ja vaivatonta. Rohkea ja rehellinen tyyli sopii erittäin hyvin teokseen, jonka ei ole tarkoitus kaunistella mitään, vaan päinvastoin tuoda asia lukijan tietoisuuteen mahdollisimman selkeästi. Nuorten väliset keskustelut tuovat tekstiin kivasti puhekielisyyttä ja monikielisiä aineksia.

Samoin kuin Ujunin ja Hirvosen teoksessa, tässäkin on tärkeintä, että lukija pääsee lähelle sitä ristiaallokkoa, jossa maahanmuuttajanuori elää. Muslimiperheet joutuvat kielen ja kulttuurin lisäksi tasapainottelemaan myös erilaisessa uskonnollisessa (tai uskonnottomassa) ilmastossa, minkä seurauksena kotimaan ihanteet voimistuvat ja ylikorostuvat. Vahvasti kantaaottava teos pohtii, mitkä ovat naisen oikeudet ja miksi niitä ei oteta huomioon. Saaran sukulaiset eivät Irakissa näe niitä samalla tavalla kuin Suomessa kasvanut Saara, joka tietää, mitä haluaa, mutta ei kovin helposti uskalla toimia, sillä uhkana on oman perheen hylkääminen ja yhteisön paheksunta. Kunniakysymykset kun johtavat usein väkivaltaan.

Upeasta esikoisromaanista myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet sekä Kirjojen kuisketta. 

Tommi Kinnunen: Kaarna

Tommi Kinnunen 2024. WSOY. 204 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Kinnusen romaanit ovat olleet niin pidettyjä meidän perheessä, että uuden ilmestyminen on aina juhlaa. Tällä kertaa sain teoksen myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi, ja nyt kun olen sen lukenut, annan sen eteenpäin luettavaksi lähipiiriini heti huomenna. 

Kun luin Kinnusen edellistä romaania Pimeät kuut, mietin, olisiko siinä mainituista partisaaneista seuraavaksi romaaniksi, ja niinhän siinä kävi, että kirjailija oli miettinyt ihan samaa. Kinnunen jatkaa teemalla naisten sotakokemukset - aihe, josta on tätä aikaisemmin kirjoitettu kovin vähän. Teoksen loppuun hän on lisännyt pienen infotekstin neuvostopartisaanien hyökkäyksistä ja muistuttaa, ettei Suomi ole koskaan virallisesti vaatinut naisten ja lasten palauttamista, vaikka miesvankeja palautettiinkin. Se on surullista.

Tarinan Laina elää viimeisiä hetkiään sairaalassa vuonna 2001. Hänen poikansa Martti on pysytellyt koko elämänsä äidin lähellä, mutta tyttäret Marjan ja Eevan tämä on ajanut etelään jo nuorina. Lainan mielestä rajaseudulla eläminen olisi ollut tyttärille liian vaarallista. Hän itse on pitänyt sisällään salaisuutta jo vuosikymmeniä, sitä mitä rajaseudulla tapahtui kesällä 1944. Tapahtumien jälkeen Lainasta tuli kolmen pienen lapsen huoltaja, hän löysi puolison ja rakensi selkosille kodin, mutta ei palautunut iloiseksi itsekseen enää koskaan. Lapsia kasvattaessaan hänen oli vaikea olla pullantuoksuinen äiti, iskut osuivat tyttäriin ja naisen oli pakko viilentää kiukkuaan ulkona. 

Kahdesta rikkinäisestä ei tullut yhtä ehjää. Enää Lahja ei tahdo haaveilla, sillä hänestä tuntuu, että kaikki kaunis on totta jossakin muualla kuin täällä. Hän ei enää osaa nähdä ensi vuoteen, tuskin edes ensi viikkoon. Elämässä ei enää ole syvyyttä, ei mitään suurempaa arjen takana.

Marja ja Eeva eivät ole antaneet äidilleen anteeksi, eivätkä ehdi enää ymmärtämään, mistä tämän vihaisuus johtui. Eivätkä haluakaan, vaan piipahtavat kotikylällä ainoastaan Martin toiveesta. Isoveljen vastuulle jäävät tulevat hautajaisjärjestelyt. Marttia harmittaa, miten siskoille jää äidistä niin negatiiviset muistot, sillä hän muistaa enemmän eikä pelkästään pahaa. Puhuminen on kuitenkin vaikeaa. 

Romaani käy läpi Lainan elämää muutamina lukuina taaksepäin kerien. Vähitellen paljastuu, mitä heinäkuisina päivinä vuonna 1944 tapahtui ja miten Laina ja lapset pääsivät turvaan. Lukija tietää Marttia enemmän, sillä lukija tutustuu Lainalle tärkeään serkkutyttöön ja tämän rankkaan kohtaloon. Kinnusen tuoreessa romaanissa on hyvin tummat sävyt ja rankka aihe - puolessa välissä ajattelin, että tarina on esimerkiksi Ei kertonut katuvansa -romaania synkempi, mutta Lainan kesäpäivissä on myös valoa ja auringonsäteitä, jotka jäävät mieleen. Ei ole tarkoitus moittia synkkyydestä kuitenkaan, sillä näin raakaa ja vähän käsiteltyä aihetta on käsiteltävä ja hyvin synkkähän se on. Neuvostopartisaanien raakuudet ovat jättäneet jälkensä varmasti moneen naiseen.

Martin kotikylä on sama selkosten pitäjä, jonne Kinnunen on sijoittanut aikaisempiakin romaanejaan. Tunnistan neljäntienristeyksen, vanhan hotellin, Nilojoen, viitostien ja monia muitakin entisen kotikuntani yksityiskohtia ja sen, miten entinen vilkkaalta tuntunut kirkonkylä on autioitunut ja väsähtänyt.

Anna Burns: Maitomies

Anna Burns 2018. Englanninkielinen alkuteos Milkman. Suomentanut Laura Jänisniemi. Docendo 2019. 399 s. Lainasin kirjastosta.

Olipas erikoinen ja omaääninen romaani! Anna Burnsin Maitomies on voittanut vuoden 2018 The Man Booker -palkinnon sekä seuraavana vuonna Orwell Price for Political Fiction -palkinnon ja National Book Critics Circle Award -palkinnon. Melkoinen teos siis ja ehdottomasti haastavin romaani, jota olen pitkään aikaan lukenut. 

Maitomies yhdistää erikoisella tavalla Pohjois-Irlannin poliittisen kuohunnan, ihmissuhteet ja perhedraaman. Kertoja on 18-vuotias perheensä keskimmäinen tytär, joka joutuu Maitomieheksi kutsutun paljon häntä vanhemman miehen piirittämiseksi. Mies ei nuorta tyttöä piirittäessään välitä tämän ehkä-suhteesta, mielipiteistä eikä harrastuksista. Tilanne johtaa laajamittaiseen juoruamiseen, mutta tyttö itse vaikenee ja yrittää olla välittämättä kuulopuheista tai niiden vaikutuksista.

---kun ensimmäinen lanko aavistaa hänen salaisuutensa ja huhut alkavat velloa, keskimmäinen sisko muuttuu "kiinnostavaksi". Se on pahinta mitä kenellekään voi tapahtua. Jos on kiinnostava, silloin huomataan, ja jos on huomattu, on vaarassa...

Monimutkaiseen tilanteeseen ei voi tietenkään olla vaikuttamatta alueen puolisotilaalliset joukot, irtautujat, perheenjäsenet tai perheet, jotka ovat menettäneet jäseniään 1970-luvun pohjoisirlantilaisille konflikteille. Romaani kuvaa hienolla tavalla sitä, mitä kaikkea nuoren naisen on otettava huomioon tekemisissään, tekemättä jättämisissään, sanomisissaan tai liikkeissään. On leskeksi jäänyt äiti, joka haluaa tyttärensä nopeasti naimisiin, on ehkä-poikaystävä josta perheessä ei tiedetä, sekä ennen kaikkea irtautujat, jotka ovat tappaneet niin monia.

Lähes kaikki romaanissa ovat nimettömiä ja niinpä heidät tunnistetaan vain suhteistaan toisiinsa. Keskimmäisellä tytöllä on isosiskoja ja näiden miehiä järjestysnumeroineen, on atomipommipojan äiti ja tablettitytön sisko, oikea maitomies ja hurskaat naiset. Myöskään kaupunkia ei nimetä ja alueisiin viitataan suhteessa puolisotilaalliseen konfliktiin sen mukaan millä puolella ollaan - "vettentakaisista" alueista puhumattakaan. Alkuun meni hetki ennen kuin ymmärsin, mihin asioihin tai paikkoihin nimettömillä nimillä viitattiin.

Konflikti vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä nimiä pidetään sallittuina ja millaisia symboleja tai logoja saa olla näkyvillä. Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten poliittinen uskollisuus voi vaikuttaa alueella niin voimakkaasti ja miten perusteellisesti lapset kasvavat sen sääntöihin. 18-vuotias tyttö osaa ajatella mahdollisten valintojen, sanomisten ja tekemisten seurauksia niin monimutkaisella tavalla, että lukija ei voi kuin ihmetellä, nauraa tai puistella päätään.

Burnsin kerronta on hyvin omaperäistä. Ajatusviivoja, lainausmerkkejä ja lukuisia lauseita sisältävät virkkeet kasvavat pitkiksi kuin ajatus konsanaan ja lukijan on pysyteltävä tarkkana, kun ajatukset poukkoilevat ja neuvottelevat toistensa kanssa. Kieli on mukaansatempaavaa, mutta sille pitää antaa aikaa. Tekstiä kannattaa lukea paljon kerrallaan, sillä muuten vaarana voi olla kärryiltä tippuminen. Tekstin sävy pystyttelee jännän leikkisänä - välillä huomasin naurahtavani ääneen, vaikka aiheet käsittelevät traumoja, menetyksiä, kuolemaa ja alistamista. Ajatusmainen kieli onnistuu olemaan myös käsittämättömän tarkka. Se ottaa huomioon niin monia näkökulmia, että se väkisinkin haastaa omaa ajatusmaailmaa.

Katja Raunio: Viime ajat

Katja Raunio 2023. Teos. 117 s. Lainasin kirjastosta. Kirjan kuva kustantajan.

Olin katsomassa Tulenkantajien palkinnonjakoa joulukuun alussa Tampereen Kirjafestareilla, kun kirjailija Riikka Pulkkinen valitsi voittajaksi Katja Raunion teoksen Viime ajat. Onnea Katja Rauniolle tunnustuksesta! Alla ottamani kuva tilaisuudesta. Kuvassa puhuu kirjailija Juhani Brander, jonka romaani Amerikka odottaa vuoroaan yöpöydälläni. Katja Raunio on puoliympyrän keskimmäinen.

  

Viime ajat on hyvin persoonallinen romaani monessakin mielessä. Se on hyvin lyhyt, vain 117 sivua pitkä ja sen pystyy ahmaisemaan illassa. Tekstiä ei ole jaoteltu luvuiksi, vaan se on alusta loppuun yhtä ja samaa lukua. Toki kappalejakoa on, mutta täytyy sanoa, että huomasin lukujen puuttumisen vasta kun tarkistin Helmetin lukuhaastetta varten, onko niitä nimetty tai numeroitu. Rakenne siis toimii erittäin hyvin. Sitä rytmittävät muutamat valokuvat, joista pari sanaa myöhemmin. 

Persoonallista on myös se, että kerronta kulkee sinä-muodossa. Päähenkilö on nuori nainen, jota puhutellaan sinä-muodossa. Olen joskus lukenut teoksen, jossa en pitänyt kyseisestä tavasta, tai se ei jostain syystä toiminut, mutta Raunion romaanissa sinä-muoto on todella hyvä ja suorastaan tehokeino. Nuoren naisen elämässä alleviivataan kaikkea sitä, mille (nuori) nainen saattaa altistua, kuten miesselittely, vähättely, nimittely, epäasiallinen koskettelu, lähentely ja väijyminen. Päähenkilön arjessa tällainen kohtelu on lähes päivittäistä ja Raunion sinä-muoto ikään kuin kohdistaa katseen juuri siihen, mihin pitääkin.

Sinullekin alkaa valjeta, että tässä suhteessa, tässäkin suhteessa, sinä olet ainainen asiakaspalvelija. Sinä odotat häntä tiskisi takana, olet käytettävissä, valmiina täyttämään toiveita, valmiina mukautumaan, aina ystävällisenä, aina niin helvetin ystävällisenä.

Romaani ottaa kantaa myös siihen, mille korkeasti koulutetut naiset altistuvat työelämässään, etenkin uran alkuvaiheessa. Määräaikaiset työntekijät kyttäävät toisiaan, juoruilevat ja uhrautuvat tekemään tehtäviä, joista vakituinen kieltäytyisi. Mukaan juhlimaan lähdetään siksi, ettei vaan jää paitsi mistään. Niin työkavereissa kuin kämppäkavereissa ja muissakin hahmoissa on huvittavan stereotyyppisiä piirteitä, kohtaamisia ja asetelmia, jotka vaikuttavat kauhean tutuilta. Uskon, että Viime aikojen hahmoissa on monille paljon tuttua ja samaistuttavaa. Asuntomarkkinatkin ovat päähenkilön kaltaisille nuorille aikuisille täysin mahdottomat.

Ja niin, ne valokuvat. Tarinassa mainitaan muutaman kerran, miten uutiset ahdistavat ja miten monet välttelevät niiden lukemista nyt näinä aikoina, kun uutisissa on niin paljon tuhoa. Ymmärsin romaanissa olevat valokuvien liittyvän juuri tähän, sillä niissä näkyy tuhoutuneita rakennuksia. Kuvat ikään kuin muistuttavat siitä, että kun lukija kulkee päähenkilön mukana Helsingin arkisilla kaduilla ja öissä, maailmalla tapahtuu koko ajan jotain ikävämpää. Sitä voi vältellä, mutta siellä se on.

Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja

Pip Williams 2020. Englanninkielinen alkuteos The Dictionary of Lost Words. Suomentanut Tuulia Tipa. Into 2023. 455 s. Lainasin kirjastosta. 

Miten omaperäinen tarina, ja miten tärkeä näkökulma sanakirjojen laatimiseen! Australiassa asuvan tutkija Pip Williamsin esikoisromaani on kivunnut julkaisuvuonnaan New York Timesin bestseller-listalle ja näyttelijä Reese Witherspoon on valinnut sen kirjakerhonsa kuukauden kirjaksi. Tässä on täsmäluettavaa kaikille sanoja rakastaville.

Esme on vasta kuusivuotias, kun Oxford English Dictionarysta valmistuu sen ensimmäinen osa. Hänen isänsä kuuluu sanakirjaa laativaan työryhmään ja leskimiehenä isä pitää tytärtään mukana pihavajassa, jossa työryhmä kokoontuu sanakirjatyötä varten. Suuren työpöydän alla Esme tutustuu pöydältä tippuviin sanoihin ja niiden merkityksiin. Myöhemmin vartuttuaan hänestä kasvaa työryhmän jäsen. Oxfordin kadut tulevat hänelle tutuiksi, kun hän toimittaa tutkijoiden asioita Oxford University Pressin, Ashmoleanin museon, Bodleianin ikivanhan kirjaston ja kotikaupunginosansa Jerichon välillä. Tässä kohtaa täytyy heti sanoa, miten ihastunut olinkaan siihen, että tarina kulkee kaupungissa, jossa olen itsekin asunut hetken. Esmen koti ei ole kuin muutaman sadan metrin päässä omasta huoneestani Jerichossa.

Suurimmaksi osaksi kirstussa oli kuitenkin pieniä paperilappusia, ei postikortteja suurempia. Osa oli nippuina, toiset irtonaisina. Niitä oli kokonainen kenkälaatikollinen, lajiteltuna aakkosjärjestykseen; kunkin kirjaimen välissä oli pieni kortti, kuin kirjaston katalogilaatikossa. Kuhunkin lappuun oli kirjoitettu sana ja sen alle lause. Joissakin mainittiin myös kirja, mutta useimmissa vain naisen nimi, muutamissa myös miehen.

Jo nuorena Esme huomaa, etteivät kaikki sanat pääse mukaan sanakirjaan. Sanojen määritelmiä etsitään lähinnä painetuista lähteistä, eli miesten kirjoittamista kirjoista ja lehtileikkeistä. Näin naisten ja etenkin työväenluokkaisten naisten käyttämä sanasto jää sanakirjatyön ulkopuolelle. Ensimmäinen Esmen talteen poimima sana on bondmaid - orjatyttö, palvelija, piika, tehtävään sidottu - eli hänen rakas Lizziensä, jonka kanssa Esme on kasvanut ja viettänyt päivänsä. Lizzie vie Esmen kauppahalliin, jossa arvokkaaksi sanojen lähteeksi osoittautuu ikivanha, rääväsuinen torimyyjä Mabel. Vuosien ajan Esme tarkkailee ihmisten puhetta ja pitää hameensa taskussa kynää ja paperia mukana valmiina tekemään muistiinpanoja.

1900-luvun alkupuolella suffragetit näkyvät myös Oxfordissa ja Esme pääsee tutustumaan heidän ajamaansa asiaan, naisten äänioikeuteen. Iso-Britannia tulee tässä asiassa paljon Suomea perässä, mutta suffragetit saavat huomiota ja Esmekin haluaa tehdä osansa naisten ja tasa-arvon eteen. Tukena omien arvojen puolustamisessa hänellä on kummitäti Ditte, Bathissa asuva itsellinen nainen, jonka esimerkki ja apu on äidin puutteessa Esmelle ja tämän isälle korvaamaton. Kirjeet Oxfordin ja Bathin välillä kulkevat tiuhaan ja kertovat naisille tärkeistä näkökulmista, mutta myös naiseksi kasvamisesta ja elämän valinnoista.

Esmelläkään ei ole kiirettä naimisiin tai perhettä perustamaan, mutta 25-vuotiaana hänelle tapahtuu jotain, mikä jättää arven koko loppuelämän ajaksi. Myöhemmin hän löytää rakkauden, vaikka ensimmäinen maailmansota tuleekin liian lähelle. Sotavuodet tuovat mukanaan paljon surua, eivät pelkästään Esmelle, vaan koko sanakirjayhteisölle, joka on nyt Esmelle kuin oma perhe. Esmen keräämistä sanoista syntyy yllättäen pieni kirja, jota luetaan vuosikymmeniä myöhemmin Australiassa asti.

Sanakirjatyön lisäksi romaani kuvaa hyvin eri taustoista tulevien naisten elämää 1900-luvun alun Englannissa. Miten niin palvelustyössä olevien kuin keskiluokkaistenkin naisten elämä on rajoitettua ja ennalta määrättyä. Esmellä on onni omistaa läheisiä, jotka ovat pystyneet tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta miten vähän vaihtoehtoja onkaan Lizziellä, jonka elämä rajoittuu muiden palvelemiseen, tai miten paljon paheksuntaa aiheuttaa nainen, joka kiertää maata vapaana näyttelijänä ja aktivistina. Sanakirjatyötä tehneitä naisia ei huomioida vielä silloinkaan kun Oxford English Dictionary kaikessa suuruudessaan valmistuu. Entisajan elämänmenossa ihailtavaa on kuitenkin se, miten pitkään ja hartaasti sanakirjatyötä saatiinkaan tehdä - nykyajassa vuosikymmenien työ ei tulisi kuulonkaan, vaan valmista pitäisi saada murto-osassa siitä ajasta.

Luin kirjan takakannesta, että tarina ammentaa tositapahtumista. Se on osoitus kielen voimasta ja kunnianosoitus niille, joita historiankirjoitus ei ole huomioinut. Monet sanat ovat miesperinteen vuoksi kadonneet, koska niitä ei ole painettu, ei siksi ettei niitä olisi käytetty. Suomentaja Tuulia Tipa on tehnyt hienoa työtä eläväisten ja vanhanaikaisten sitaattien ja sanojen kääntämiseksi.