27.11.2015

Taina Latvala: Paljastuskirja

Taina Latvala. Paljastuskirja. WSOY. 2009. 322 sivua. 

Yritän muotoilla itselleni, miksi luin toisenkin Latvalan teoksen, vaikka edellisen tarina jätti niin kylmäksi. Saman teki myös Paljastuskirja. Molemmissa teoksissa on jotain lapsellisen kepeää, pinnallista ja jopa turhanpäiväistä, mutta silti jollain tasolla nautin niistä. Monessa kohtaa huomaan sanovani Päähenkilölle, että "kyllä sinä siitä viisastut" tai "ei tuolla asialla ole sitten enää merkitystä kun olet vanhempi".

"Täällä leijuu yksipuolisen rakkauden kiihkeä lemu."

Paljastuskirjan Päähenkilö on vasta maisteriksi valmistunut kirjailijan alku, joka työskentelee iltapäivälehden toimituksessa. Hän vihaa työtään, sen moraalittomuutta, kaupallisuutta, työkavereidensa tyyliä, lööppien kalastelua ja vääristelyä. Hän on työssään surkea. Kirjassa onkin raadollisen hauskaa satiiria kyseisestä ammattikunnasta ja huomaa, että kirjailijalla on siitä oikeasti kokemusta.

Päähenkilöllä on hauska tapa keskustella ja neuvottella Charles Bukowskin kanssa, kun hän kaipaa neuvoja tai asioille mittakaavaa. Hänen eräänlainen esikuvansa on kai myös ikoni, Marilyn Monroe. Kun Päähenkilö ajautuu salasuhteeseen ulkoministerin kanssa, hän näkee elämässään yhtäläisyyttä Marilynin elämään. Kun suhde loppuu, saavat Marilynin julisteetkin lähteä seiniltä.

"Minä pidän huolta ainoastaan yleissivistyksestä ja ulkonäöstä. Muut naiset voivat hoitaa lapsensa ja kotinsa ja vanhat likaiset miehensä."

Teoksessa on voimakkaasti epätoivoinen ja itsesäälissä rypemisen meininki, tarve olla rakastettu ja ihailtu. Bukowskin ja salasuhteen kautta myös erotiikka nousee keskeiseen rooliin. Siinäkin on jotain epätoivoisen marilynmaista: nuoren kauniin naisen taito hakea hyväksyntää ulkonäön ja keikistelyn avulla. Teokseen on upotettu mukaan aitoja tekstinpätkiä Marilynin rakastajien, ystävien ja muiden tuttujen muistoista. Niissä tulee hyvin esille se, miten raskasta Marilynille oli vetää raja yksityisen ja julkisen minän välille ja miten se väistämättä vaikutti hänen mielenterveyteensä ja yksinäisyyteensä.

Jotta Paljastuskirjan tarina ei olisi liian lapsellinen/pinnallinen/surkea/romanttinen, on teksti ytimekkään ironista ja hauskaa. Latvalan lauseet ovat napakoita ja osuvia, eivätkä nekään ota itseään kovin vakavasti. Itseironian ja huumorin tarkoitus ei suinkaan ole peitellä mitään, vaan nimenomaan paljastaa alastomat tunteet. Siinä Latvala on taitava. Tyyli onkin kai se juttu, mikä sai minut lukemaan toisenkin. Ja ehkä syytän myös vähän marraskuuta!

22.11.2015

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho. Paha kirja. Otava. 2015. Alkuteos Onda boken. Suomentanut Laura Beck. 

"Tällaista me tarvitsemme enemmän! Runoja jotka luettuaan ihmiset haluavat viiltää kurkkunsa auki!"

Yliopistolehtori Mickel Backman luulee, että 1920-luvulla elänyt julkaisematta jäänyt runoilija Leander Granlund olisi jo unohdettu, hänen kohtalokas käsikirjoituksensa tuhottu ja Mickelin oma ura turvassa. Kauhukseen yksi hänen opiskelijoistaan päättää kuitenkin tehdä tutkimusta kyseistä runoilijasta ja 1980-luvulla kadonneesta graduhahmotelmasta. Kun pelko runojen vaikutuksesta palautuu lehtorin mieleen, hänen on tehtävä kaikkensa, jotta salaisuudet pysyisivät pinnan alla.

"Eikä Jumalalla ollut tapana siivota sellaisten vanhojen miesten jälkiä, jotka olivat itse aiheuttaneet sotkunsa."

Paha kirja on sujuvasti ja koukuttavalla tavalla kirjoitettu jännäri. Se sijoittuu yliopistomaailmaan, kirjallisuuden, runojen ja suomenruotsalaisuuden keskelle. Turun opiskelijakorttelit, Aurajoki ja sen sillat luovat kauniin, mutta pahaa enteilevän miljöön tarinalle. Marraskuu on juuri oikea kuukausi masennuksen, häpeän ja paniikin kuohuille. Mitä sellaista tuo runokokoelma voi sisältää, että sen lukemisesta "joutuu helvettiin"?

Ennen kuin vanha käsikirjoitus pääsee kunnolla kummittelemaan ja tekemään taikojaan, lukija pääsee keskelle miesten häpeää, melankoliaa, saamattomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Elämä oli uteliasta, tulista, äkillistä. Mitä hän oli tuolle energialle muuta kuin vuotava seula, puolittaisten yritysten vankila?" Vanheneva Mickel kiemurtelee vanhan rakkauden aiheuttamassa synnintuskassa, ampumahaavojen aiheuttamissa kivuissa ja vaimonsa halveksunnan alla. Lisäksi pitäisi huolehtia siitä, ettei kukaan saa vihiä vanhasta käsikirjoituksesta. Calle löntystelee tutkintovaatimuksia eteenpäin, tarpoo saamattomuuden suossa ja joutuu jätetyksi. Pasi on pakkomielteinen niin Granlundin runojen, piristeiden kuin itsemurha-ajatustensakin kanssa.

Näistä synkistä hahmoista ja elämään tympääntyneestä tunnelmasta huolimatta teos vie mukanaan. Kyseessä ei ole varsinainen kauhuromaani, vaikka kirjan ulkoasu ja mainostekstit niin antavat ymmärtää. Kaikki psykologisen jännärin elementit ovat kuitenkin kasassa ja vanhojen runojen piina jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Vähintään yhtä keskeistä teoksessa on mielestäni se, mitä häpeä ja salaisuuksien paljastumisen pelko saavat aikaan. Lukija pääsee hyvin sisälle päähenkilöiden mielen synkimpiin sopukoihin.

"Häpeä oli kuin leimuava soihtu otsaluun takana. Se kirveli pahemmin kuin hänen isovarpaansa kun hän portille juostessaan iski sen suoraan kynnykseen, se jomotti ilkeämmin kuin hänen polvensa kun hän kaatui avuttomana mukulakiville."

Pahaa kirjaa täytyy kiittää siitä, ettei siinä ole mitään turhaa. Tarina on niin hyvin kasassa, ettei mikään ajatusten harhauma, sivupolku tai sivuhenkilö ole tarpeeton. Osa hahmoista on ehkä hieman kliseisiä, mutta se yhdistettynä perinteisiin parisuhdekriiseihin ja opiskelijanuorukaisten pesemättömiin kainaloihin tuo teokseen pientä keveyttä ja ehkäpä jopa pientä pilkettä. Korkea-aho kirjoittaa vaivattomasti (josta iso kiitos myös suomentajalle!), eikä kokonaisuus ole liian vakava tai ankea.

Yliopistomaailma on kehyksenä myös toimiva vanhoillisine koneistoineen ja salaperäisine kirjastoineen. Kirja ottaa samalla kantaa humanististen tieteiden - etenkin kirjallisuuden - välttämättömään hitauteen ja opiskelijan ja tutkijan tarvitsemaan aikaan. Tehokkuuden ja tulosvastuun vaatimus näivettää humanistista tutkimusta, niin kuin tiedämme.  "Se että maassa määrätietoisesti kehitettiin yliopistoa, jossa nuorilta ihmisiltä vietiin into ja mielenterveys pikapikaa jaettavien titteleiden takia, oli hirvittävyys vailla vertaa."

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Lisää arvioita voi lukea vaikkapa Katjalta, Saralta, Annikalta, Kaisa Reetalta, Morrelta, Kirsiltä, Marilta ja Ompulta.

20.11.2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava. Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus. 2015. 222 sivua. Kansi Jenni Noponen.

"Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa."

Ahavan Finlandia-ehdokkaassa liikutaan arkimaailman rajamailla, lähellä maagista realismia. Tapahtumat ovat uskomattoman epätodennäköisiä sattumia, mutta silti mahdollisia: Taivaalta tippuva jäälohkare tappaa Saaran äidin, Annu-täti voittaa kahdesti loton päävoiton ja salama iskee skotlantilaiseen mieheen viisi kertaa. Onko sattumalla mitään merkitystä? On kai asioita joita mikään ei selitä.

"Jos ei ole loppua, ei ole tarinaa." Saaralla on tarve piirtää asioille ääriviivat. Ne auttavat häntä hahmottamaan kokonaisuuden, ratkomaan ongelman. Niinhän tekee Hercule Poirotkin piirtäessään ruumiin ympärille viivat. Ääriviivat estävät asioita hajoamasta ja katoamasta. Kirjan alussa on kaunis kohtaus, kun äiti piirtää Saaran ääriviivat vanhaan seinään, jonka päälle rakennetaan paneelit. Näin Saara pysyy olemassa, vaikkei näkyisikään. Äitiä ei kuoleman jälkeen voi enää piirtää, sillä  kuolema oli äkillinen ja "äiti jäi kesken, emmekä me osanneet kertoa sitä loppuun". Isäkin menettää ääriviivansa äidin kuoltua.

"Ehkä äiti aina kertoi millainen isä on, missä isä loppuu ja muu alkaa, mutta nyt kun äiti on kuollut, isä hapertuu. Sen ääriviiva vuotaa, sen valkoinen viiva ei pidä, sen jalat katoavat."

Teoksessa on parasta lapsen, Saaran näkökulma. Kertoja vaihtuu välillä Saarasta aikuisiin ja myöhemmin takaisin Saaraan varhaisteininä. Muillakin tarinoilla - lottovoitoilla ja salamaniskuilla - on paikkansa ja tarkoituksensa, mutta lapsen ajatusmaailma on näkökulmista kauneinta ja ilmavinta. Esimerkiksi teoksen alussa on paljon lapsen muistoja, koskettavia palasia äidistä. Näistä muodostuu kokonaisuus, joka ei kulu ajassa, vaikka aika meneekin eteenpäin. Saaran tapa pohtia aikaa onkin eräänlaistä surutyötä. Miksi äiti on muuttumassa imperfektiksi?

Elämän, kuoleman ja sattumien pohdinta on teoksessa niin viisasta, että välillä on pakko pysähtyä pohtimaan itsekin ja maistella sanoja. Muutenkin tarina vie mennessään, se on hotkaistava kerralla. Teoksessa on paljon haikeutta, surua ja vakavuutta, mutta lapsen ja Annu-tädin taito kyseenalaistaa on viisasta ja hymyilyttävää. Surutyöstä huolimatta teos ei ole ollenkaan raskas - pikemminkin sadunomainen ja sävyiltään vivahteikas. Vanhat talot elävät, seinät huokailevat, lattiat narisevat ja lampaanvilla tuoksuu voimakkaasti.

Tämä oli minulle yksi vuoden parhaista enkä pety, vaikka Taivaalta tippuvat asiat voittaisi Finlandian. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! Ihanaa teosta on ehditty jo blogata melko paljon. Arvioita löysin ainakin blogeista Lukuisa, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, P.S. Rakastan kirjoja, Yöpöydän kirjat, Ilselä ja Kannesta kanteen.

18.11.2015

Riina Katajavuori: Wenla Männistö


Riina Katajavuori. Wenla Männistö. Tammi. 2014. Bon-pokkari. 268 sivua.

Seitsemän veljestä on siirretty nykypäivään, Helsingin Kumpulaan. Uusioveljessarja elää hunningolla, aiheuttaa paheksuntaa, vieroksuu työtä, käyttää aineita ja unelmoi naisista. Erityisesti naapurin ihanasta Wenlasta, joka on leikkinyt sällien kanssa lapsesta lähtien. Tässä tarinassa suunvuoro onkin Wenlalla ja muilla naisilla: Seiska-jäbien Alli-äidillä taivaassa, saunottaja Kajsalla, Wenlan bestiksellä Anskulla sekä Wenlan äidillä Marjalla.

"Yhdessä ne hengaa ja tekee kaikkea hauskaa. Ne ei asu yhdessä mutta ne osaa olla toistensa kanssa silti. Ne ei ole vaivaantuneita kun ne on yhdessä."

Suuren klassikon päivitys on kerrassaan herkullinen soppa. Esikuvansa mukaan suurin osa tarinasta on dialogia. Etenkin Wenlan ja Jukolan hulttioiden välinen sanailu ja tyttöjen keskinäinen haaveilu on hykerryttävän hauskaa, ajankohtaista ja rikasta. Välillä kertojan äänessä ovat aikuiset naiset maan päällä tai taivaissa. Kieli on rehellistä, räävitöntä, arkista ja aitoa.

"JUSA. Voitaisko me nyt vaan kattoo tätä?
LATE. Hirvee tilitys ja käläkälä.
TOMMI. Kenen idea oli pyytää noi tänne?
TIMPPA. Ne vaan lampsi sisään, taas kerran.
WENLA. Heitättekste meidät ulos vai häh.
JUSA. No ei heitetä. Pannaan pause ja keitetään uudet sumpit. Toi yksi voi huuhtoa niillä taas daisarinsa.
WENLA. Ehhehe ehhehe. (Jusa pussaa.)
EPPU. Anskulle teetä.
ANSKU. Irto-Earl Greytä, kiitos!
EPPU. Löytyy vaan Xtraa, Euroshopperia ja Pirkkaa.
SIMPPA. Me ollaan ekonoomisia.
AAPO. Me ollaan sikajärkeviä, nykyään."

Miljöön päivitys on samalla tavalla tarkan ajankohtaista. Jukolassa katsotaan taulu-TV:tä, syödään eineksiä ja kuljetaan tennareissa. Nuorisolla on oma kellaribändi, välillä huijataan rahaa pullonpalautusautomaatista, lenkkeillään askelmittarin kanssa ja paheksutaan Thaimaan-turisteja. Kaupunkiyhteisössä harrastetaan katukirppiksiä ja luomua.

Siinä missä alkuperäinen seitsikko joutui metsään poltettuaan talonsa, tämä veljessarja joutuu evakkoon homeongelmien vuoksi. Simpan astma äityy pahaksi, kun hoitamaton vesivahinko saastuttaa talon. Alkuperäinen kasvutarina on kuitenkin tässäkin läsnä: tajutessaan, että kämpän menetys on lähellä ja ettei kaikkea voi maksaa pikavipeillä, pojat päättävät kunnostautua, pariutua ja ottaa vastuuta.

"JUSA. Jumalauta Wenla, mä kostan, mä NIIN kostan!
WENLA. Mä kiljuin hysteerisesti ja juoksin pakoon ja huohotin ja mahassa tuntui mahtava jännitys. Iso-Jusa oli hurja kun se suuttui. Mutta minä en pelkää mitään, se on minun motto. Enkä mä tiedä, suuttuiko se ikinä mulle oikeasti. Se haisi hikiselle miehelle ja ulkoilmalle kun se kävi minuun kiinni.
"

Kuten teoksen nimestä voi päätellä, naiset on nyt nostettu esille. Farkkusortseissa ja korsettitopissa kulkeva Wenla on rämäpää teini, joka on valinnut oman polkunsa ja tietää, miten miesten päät käännetään. Jos olisin tosikompi, voisin jopa paheksua häntä. Mutta ei, Wenlaa ja hänen tyttöenergiaansa ei voi olla ihailematta! Nyky-seiskojen menneisyydestä kertoo heidän rakastava äitinsä: pojilla on kolme eri isää, ja vain 5 heistä on Allin biologisia lapsia. Saman katon alla on kuitenkin kaikkia rakastettu tasapuolisen boheemisti.

Alkuun pääsy oli minulle hieman kankeaa. Ehkä se johtui näytelmämäisen dialogin, romaanimaisten muisteloiden ja laulujen repaleisesta kokonaisuudesta. Mutta kun vauhtiin pääsin, oli meno huikeaa. Rohkeasta päivityksesta huolimatta alkuperäiset veljekset ja tarina muutenkin ovat hyvin tunnistettavissa, mikä onkin ehkä lukunautinnon yksi edellytys.

Wenlaa on luettu ahkerasti ja kattava linkkikoonti löytyy mm. Luettua elämää -blogista. Kuittaan tällä teoksella Kirjan vuoden haasteen kohdan 17 (mukaelma klassikosta). 

12.11.2015

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinson. 2010. Started Early, Took My Dog. Joka lapsia ja koiria rakastaa. Schildts & Söderströms 2015. Suomentanut Kaisa Kattelus. 389 sivua.

Dekkarisyksy jatkuu. Atkinsonin neljäs Jackson Brodie -sarjan teos oli tutulla tavalla samanlainen kuin edeltäjänsäkin (Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia, Eikö vieläkään hyviä uutisia). Pidän kovasti kirjojen älykkäästä, hieman mustasta huumorista, monipuolisesti kuvatuista, mainioista hahmoista, varsin hitaasta ja suorastaan vanhanaikaisesta tunnelmasta ja englantilaisuudesta. Atkinsonin tyyli kirjoittaa on valtavan elävää, ja monin paikoin on pakko pysähtyä ja naurahtaa "Aivan!".

Jackson Brodie on jäänyt vuosia sitten pois poliisin työstään, yrittänyt yksityisetsivänä, mutta päätynyt elämään varakkaana kiertolaisena perimiensä rahojen turvin. Hän ei niinkään etsi ratkottavia tapauksia, vaan ne ennemminkin osuvat kohdalle. Tällä kertaa häntä on kuitenkin pyydetty selvittämään uusiseelantilaisen naisen perhetaustaa. Tapaus vie hänet Leedsiin, jossa menneisyyden kanssa painivat myös eläkeikää lähestyvät poliisit ja vanha näyttelijätär. Miten lapset ja koirat liittyvät tapaukseen? Hyvin olennaisesti, mutta lukekaa itse! Lähellä on myös edellisistä osista tuttu Julia, Jacksonin eksä ja sisäisen dialogin toinen osapuoli.

Brodie-sarjan teokset eivät ole ihan tasaisen hyvää kamaa. Toiset ovat parempia kuin toiset, enkä taida sijoittaa tätä kirjaa parhaimmistoon. Lukeminen oli kivaa samalla tavalla kuin on rentouttavaa katsoa tuttua sarjaa televisiosta. Välillä kehumani englantilaisuus meni hieman liian pitkälle. Se, minkä ketjun teehuoneet ovat Brodien mielestä parhaita, on söpö yksityiskohta, mutta. No, ehkä olen liian kriittinen, sillä mainitsemani hyvät ominaisuudet olivat tämänkin kirjan suola: henkilökuvaus taitavan kiehtovaa (itseironinen Jackson kiehtovimpana) ja itse tarinakin onnistuneen vetävä. Rönsyistä huolimatta juonen käännökset toimivat ja lopussa ne rönsytkin saatiin siistiin nippuun.

Olen ennenkin maininnut pitäväni mm. Fred Vargasin Adamsberg-sarjasta ja Håkan Nesserin Barbarotti-sarjasta. Atkinsonin Brodiet kuuluvat ehdottomasti samaan, lempeän älykkääseen dekkariseurueeseen. Lokakuussa taisin sijoittaa Milla Ollikaisen Pirunkurun samaan kastiin. Atkinsonin teoksesta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjakaapin kummitusTuijata ja Sinisen linnan kirjasto.

3.11.2015

Jo Nesbø: Verta lumella I

Jo Nesbø. 2015. Blood on Snow. Verta lumella, osa 1. Johnny Kniga. Suomentanut Outi Menna. 195 sivua.

"Minulla ei ollut henkilökohtaisesti mitään häntä vastaan. Sanoinkin sen hänelle, ennen kuin hän lysähti kasaan jättäen verisen vanan tiiliseinään. Ei niin, että kuvittelisin sen tehneen tilanteen hänelle jollain lailla helpommaksi."

Olin alkuun hieman skeptinen, jaksanko keskittyä Nesbøn teokseen, jos siinä ei seikkaile Harry Hole. Alku olikin hieman tahmea, mutta se ei johtunut siitä että tekstissä olisi ollut mitään vikaa, vaan siitä, että oletin (ennakkoluuloisesti) tekstin olevan samankaltaista kuin Hole-sarjassa. Verta lumella on siis erilainen. Se on sekä kielellisesti, tyylillisesti että tarinana hyvin erilainen. Ja kun tämän hyväksyin, pidin siitä niin että hotkaisin pienen teoksen parissa illassa!

Päähenkilö Olav on asiainhoitaja. Hän on kokeillut pakoauton ajoa, parittamista ja huumekauppaa, mutta hänellä ei ole kykyjä niistä mihinkään. Asiainhoitajana - kappaleiden eliminoimisessa - hän sen sijaan on hyvä ja luotettava. Nyt vastaan tulee kuitenkin sellainen kappale, joka saa Olavin pään pyörälle. Onko järkeä alkaa sooloilemaan? Kannattaako vetää välistä? Onko kumpikaan naisista sitä mitä Olav kuvittelee?

Verta lumella alkaa hyvin mustavalkoisena, mafiamaisena ja vanhanaikaisena dekkarina. No, sehän sijoittuu vuoteen 1977. Ehkä asetelmat olivat silloin selkeämpiä. Hahmot ovat suorastaan koomisen tuttuja ja pelkistettyjä, huumori mustaa. Olav on kuitenkin muita mielenkiintoisempi tapaus. Hän kuvaa itseään (niin, kerronta on minä-muodossa) tyhmäksi ja yksinkertaiseksi, lisäksi myös sanasokeaksi. Mutta pian käy ilmi, että hän lukee sitkeästi eteenpäin Kurjia, on muutenkin melko yleissivistynyt, lausuu kauniita ajatuksia unelmiensa naiselle metrotunnelissa ja pohtii varsin syvällisiä elämästään. Hänelle itselleen käy myös ilmi, etteivät hänen tarinansa pidä aina paikkansa.

"Painoin kädet korvilleni. Näin hänen suunsa liikkuvan, mutta en kuullut mitään. Ei ollut mitään kuunneltavaa. Sillä tarina ei mennyt niin. Ei ollut koskaan mennyt."

Verta lumella (osa 1) oli mukava välipaladekkari. Hole-sarjaan verrattuna henkilögalleria on pieni ja ennalta-arvattava, juoni hyvin suoraviivainen ja kaikenlaiset rönsyt on jätetty pois. Paketti toimii kuitenkin erittäin hyvin. Voi olla että kokeilen toistakin osaa. Ykkösosasta ovat kirjoittaneet myös Kirsi, Jonna ja Mai.

En tiedä, johtuuko se marraskuusta, mutta tämä oli pitkästä aikaa jo toinen perättäinen dekkari. Ehkä nyt on kuitenkin paras jatkaa Oneironin parissa (vaikuttaa lupaavalta!) ja villiintyä Finlandia-huumasta ennen seuraavia dekkarikokeiluja!

1.11.2015

Vastauksia haasteeseen ja haaste eteenpäin

Sain ystävältäni Elinalta (Kiitos!❤) mukavan haasteen, joka on kiertänyt blogeissa syksyn mittaan. Haastaja laatii 11 kysymystä, joihin haasteen saanut vastaa ja sen jälkeen lähettää haasteen eteenpäin uusine kysymyksineen.

Vastaan siis ensin saamiini kysymyksiin, jonka jälkeen listaan uudet kysymykset niille blogeille, joille lähetän haasteen eteenpäin.

 


 Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.


Elinalta saamani kysymykset ovat:
1. Mitä bloggaaminen sinulle merkitsee?
Siitä on tullut erittäin rakas harrastus! Enpä olisi puoli vuotta sitten aloittaessani arvannut, miten paljon se tulee vaikuttamaan lukemisen lisääntymiseen ja syvenemiseen, kirja-alan tuntemukseen ja vapaa-aikaani ylipäätään. Kutina oli ihan aiheellinen, kun sain päähäni seurata ystävieni esimerkkiä :) 
2. Mikä kirjallisuudenlaji ei maita ja miksi ei?
Fantasiaa olen tainnut lukea vähiten. En ole varma, mistä se johtuu. Saatan olla ennakkoluuloinen, mutta usein sellainen keksittyjen maailmojen, runsaiden yksityiskohtien ja runsaan hahmogallerian yhdistelmä ei minulle toimi. Olen siinä mielessä aika mustavalkoinen, realistinen ja jokseenkin koruton. 
3. Mitä muu taide kuin sanataide koskettaa sinua?
Monenlainen taide koskettaa parhaimmillaan, mutta eniten saan irti musiikista. Käyn aika usein keikoilla (Tampereella on yleensä hyvin vaihtoehtoja ja erilaisia musiikkitapahtumia). Näyttelyissä innostun ehdottomasti eniten valokuvataiteesta. Itse harrastan piirtämistä, mutta se ei ole vielä sillä asteella, että voisin puhua ilmaisevani sillä mitään. Se vain on kivaa. 
4. Jos saisit viettää päivän jonkun romaanihenkilön kanssa, kenen kanssa viettäisit?
Olisi hienoa päästä Köpin ja Aimon veneeseen (Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset) yhdeksi kauniiksi kesäpäiväksi kuuntelemaan miesten luentoja kirjoista ja kulttuurista. Oppisin hirveästi ja saisin samalla aurinkoa!
5. Nimeä kolme lempikirjailijaasi!
Dekkaripuolelta valitsen ranskalaisen Fred Vargasin. Lempeän humoristiset, hieman maagis-realistiset tapaukset vievät mukanaan ja hymyilyttävät. Ulkomaisista kirjailijoista voisin nimetä vaikkapa Alice Munron ja Jhumpa Lahirin, joiden tarkkanäköisiin kertomuksiin ei voi kyllästyä. Kotimaisista kirjailijoista olen aika ihastunut Kari Hotakaiseen. 
6. Minkä alan tietokirjoja hyllystäsi löytyy?
Tällä kielitieteilijällä kieliin liittyvää kirjallisuutta on selvästi eniten. Lisäksi siellä näyttäisi olevan arkkitehtuuria, koiria, karttojen historiaa, arkeologiaa ja lintuja. 
7. Onko sinulla joku kirjallinen hahmo, jota ihailet ylitse muiden?
Tähän on hirveän vaikea vastata, sillä yleensä mieleenpainuvimmat hahmot ovat sen verran rosoisia ja naarmuuntuneita, ettei heitä välttämättä ihaile, vaikka rakastaakin. Aika harvoin ajattelen ihailevani hahmoa. Yksi sellainen voisi kuitenkin olla Pauliina Rauhalan Taivaslaulun miespäähenkilö, viisas, kärsivällinen, rohkea ja rakastava Aleksi. 
8. Ketä kaunokirjallista hahmoa olet jäänyt suremaan?
Joskus olen saanut raivokohtauksen ja heittänyt kirjan seinään, kun mukavan romaanin päähenkilö on kuollut täysin yllättäen. En halua paljastaa ketään, sillä saattaisin pilata lukunautinnon niiltä, jotka eivät ole kyseisiä teoksia vielä lukeneet :D 
9. Milloin on paras lukuhetki?
Aamulla on ihana venyttää nousemista ja lukea vähän aikaa, jos siihen on mahdollisuus. Samoin illalla ennen nukahtamista on hyvä hetki. Junamatkat ovat myös oivallisia lukuaikoja.
10. Kuinka monta kirjaa luet vuodessa?
Ennen blogin aloittamista luin noin 30 kirjaa vuodessa. Tälle vuodelle näyttää kertyvän ehkä noin 60, mutta tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen paljon aikaa lukea, enkä usko tällaisen tahdin jatkuvan enää ensi vuonna.
11. Keksi hyvä kirjan nimi!
En! Pitäisi ensin keksiä kirjalle tarina! :) Tänä vuonna ole pitänyt sellaisista nimistä kuten Talven hallava hevonen (mystinen, harmoninen), Ennen päivänlaskua ei voi (yhdistää mytologiaa ja tunnetun laulun) tai vaikkapa Jää (moniselitteinen mutta ytimekäs).

Tämä tunnustus on kiertänyt jo niin paljon, että lähetän haasteen vain kolmelle erinomaiselle blogille, joita seuraan aktiivisesti. Ne ovat:


Kysymykseni teille ovat:
1. Millainen kirja kiinnittää huomiosi kirjakaupassa?
2. Millainen on olosi yleensä kirjan päätyttyä?
3. Millainen on kirjahyllysi?
4. Mitä luit teini-iässä?
5. Mikä oli lapsena lempisatusi tai muu lempikirjasi?
6. Mitä otat mukaan divareista?
7. Mihin aikaan päivästä luet yleensä?
8. Vaikuttaako vuodenaika lukemiseesi mitenkään?
9. Millaista kirjaa välttelet?
10. Kirjoitatko muuta kuin blogeja?
11. Kenen kanssa keskustelet kirjoista blogien ulkopuolella?