Jon Fosse: Aamu ja ilta

Jon Fosse 2000. Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld. Suomentanut Katriina Huttunen. WSOY 2024. 120 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiirin ystävät kehuivat tätä romaania niin että lainasin sen kirjastosta heti. Luinkin sen heti, eikä siinä kauan mennyt. Pienoisromaani on pienen hetken kestävä, mutta mieleenpainuva ja arvokas.

Saareen rakennettuun pieneen torppaan syntyy lapsi, joka saa nimekseen Johannes. Hänen isänsä on huolesta jäykkänä, mutta kokeneen kätilön avulla äiti synnyttää maailmaan potran pojan. Elämä on alkanut. 

Romaanin toisessa osassa vanha kalastaja, jonka nimi on Johannes, herää ja ihmettelee notkeita jäseniään, kevyttä kulkua ja kaiken leijumista. Johannes muistelee kuollutta vaimoaan ja haaveilee tämän läsnäolosta. Hän kulkee rantaan ja veneelle vanhan, jo edesmenneen ystävänsä Peterin kanssa, lupaa leikata tämän tukan ja tutustuu tulevaan vaimoonsa. Lämmöllä hän ajattelee nuorinta tytärtään, joka asuu lähellä, ja hätääntyy, kun tämä ei vastaan tullessaan huomaa häntä lainkaan. Johannes on kuollut.

Fossen kerronta on erikoista. Siinä ei ole juurikaan pisteitä, paitsi parissa ilmeisen painokkaassa kohdassa, esimerkiksi Jumalan yhteydessä. Lauseiden ja ajatusten ketju pilkkujen välissä tekee tekstistä puheenomaista, mietteliästä ja ihmeen soljuvaa. Ihan kuin loppua kohden tulisi vähän kiire, vaikka kaikki on jo valmista. Mutta ehkä Johannes on vähän ihmeissään viimeisestä päivästään. 

Voisin kokeilla Fosselta jotain muutakin, ihan jo uteliaisuuttani haluan tietää, onko tyyli samanlainen, vai vaihteleeko hän sitä. Elämän aamun ja etenkin illan kuvaukseen, Johanneksen hämmennykseen ja tunteiden vuoristorataan tämä tyyli sopi erinomaisesti. Kokonaisuudessa on jotain runon kaltaista, kuolema sallii tarinaan epäloogisuutta ja hivenen fantasiaakin. Haikeakin se on, mutta myös lohdullinen, sillä mukana ovat tärkeimmät ihmiset. Peterin mukana Johannes lähtee merelle viimeisen kerran.

Maja Lunde: Unelma puusta

Maja Lunde 2022. Norjankielinen alkuteos Drømmen om et tre. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2023. 464 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani oli minulle jo lähtökohtaisesti rakas, sillä se on Maja Lunden ilmastokvartetin viimeinen osa, ja pidin hurjasti kolmesta ensimmäisestä, Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Niinpä yllätyin kovasti, miten tahmealta tämän lukeminen tuntuikin. Pitkä ja hieman puuduttavakin lukukokemus alkoi jo tammikuussa, mutta en päässyt sen imuun missään vaiheessa. 

Huippuvuorille sijoittuvassa teoksessa on yhtymäkohtia edellisiin teoksiin ja se ikään kuin nivoo kokonaisuuden yhteen, mutta toimii varmasti hyvin myös itsenäisenä teoksena. Tommy on vasta 18-vuotias, mutta vastuussa niin nuoremmista veljistään kuin arvokkaasta siemenvarastosta, joka on säilötty turvaan Huippuvuorten sisään. Tarinassa kulkee rinnakkain Tommyn nykyaika, vuosi 2110, ja kuukaudet ennen sitä. Alkuun Tommylla on vielä rinnallaan isoäiti, joka on tullut saarille suuren romahduksen myötä. Isoäiti opettaa hänelle kaiken siemenistä ja kasvien viljelemisestä, mutta myös pärjäämisestä ja elämästä ylipäätään.

Kun nopeasti tarttuva tauti pyyhkii läpi Longyearbyenin, Tommy ja tämän kaksi pikkuveljeä jäävät yksin maailmaan. Heidän seuranaan ovat vain Tommyn ikäinen Rakel ja tämän pikkusisar Runa. Viisikko tietää miten pysyä hengissä, ja vaikka yhteys mahdolliseen muuhun maailmaankin on mahdollinen, yhteydenpidosta ollaan erimielisiä. Lukija tietää, että Kiinasta saapuu laiva hakemaan lapsia ja siemenvarastoa, mutta kuka heidät kutsuu ja mikä on saapujien varsinainen motiivi? Onko isoäidin opettama Tommy valmis luovuttamaan siemenet maailmalle, joka niiden avulla pystyisi jälleen ruokkimaan väestönsä?

Geneettinen moninaisuus, rikkaus, uuden elämän yltäkylläisyys. Näiden siementen avulla voisi tapahtua kaikkea ihmisten hyväksi, tämän aarteen avulla he voisivat nousta, kasvaa lajina, levitä taas. Viljaa voisi kylvää kaikkialle, vehnää, kauraa, maissia erikoistuneita lajeja, jotka soveltuivat maapallon jokaiseen kolkkaan. Geneettisiä mahdollisuuksia aivan uusille lajeille, uusille mukautumisille. Raikuvat hyvästit generalisteille. Ja ainutlaatuinen turva ihmisille. --- Ei, sillä nykyihmiset olivat kaiken tuhonneiden ihmisten jälkeläisiä.

Romaanissa on koskettavia yksityiskohtia, etenkin pienen Henry-veljen ja Tommyn välinen side, lapsen viattomuus ja luottamus, isoveljen vastuullisuus ja rakkaus. Tommy tekee töitä äärirajoille saakka turvatakseen veljiensä elämän, mutta myös turvatakseen maailman siitä näkökulmasta, jonka isoäiti on hänelle jättänyt perinnöksi. Tommyn ja Rakelin välinen kitka tuo tarinaan säröä, mutta myös inhimillisyyttä - ilman sitä Tommy olisi hahmona liiankin pystyvä ja sitkeä. Rinnalla kulkevat myös muistot perheestä, vanhemmista ja vuosista ennen kaiken katoamista.

Romaani itse asiassa alkaa siitä, kun Tommy löydetään pienenä halaamasta rantaan ajautunutta puuta, harvinaisuutta, joka saa pojan unelmoimaan puista ja metsistä. Niitä ei ole Huippuvuorilla eikä hän ole sellaisia nähnyt koskaan. Ainoat puut kasvavat valtavassa kasvihuoneessa. Huippuvuorten pitkä, pimeä kaamos ja kevään vähitellen lisääntyvä valo ovat oiva miljöö apokalyptiselle tarinalle, jossa luminen ympäristö ja haastava talvi ovat jatkuva uhka. Lunden aikaisemmista romaaneista tuttu huoli luontokadosta, puhtaan veden loppumisesta ja ihmiskunnan teoista on hyvin läsnä tässäkin osassa - tai no, ei pelkkä huoli, vaan tässähän ne ovat jo todellisuutta. En osaa tarkemmin analysoida, miksi lukeminen oli niin puisevaa, mutta hieman harmittaa se, etten pystynyt nauttimaan tästä yhtä paljon kuin edellisistä.

Tove Alsterdal: Haudattu hiljaisuudessa

Tove Alsterdal 2012. Ruotsinkielinen alkuteos I tystnaden begravd. Suomentanut Katriina Huttunen. Gummerus 2013. 409 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä dekkari osui silmiini, kun etsin Pohjoiseen lukuhaasteeseen Torniojokilaaksoon sijoittuvaa romaania. Haudattu hiljaisuuteen sijoittuu jokilaakson läntiselle eli Ruotsin puolelle. Se on ollutkymmenisen vuotta sitten kovasti kehuttu teos eikä pelkästään dekkari, vaan myös mielenkiintoinen suku- ja sotahistoria.

Toimittaja Katrine Hedstrand palaa Lontoosta Tukholmaan hoitamaan dementoitunutta äitiään. Äidillä on autioitunut kotitalo pohjoisessa aivan Torniojoen varrella Kivikankaan kylässä, josta perikunta saa kiinnostavan tarjouksen. Katrinen täytyy kuitenkin päästä ensin katsomaan millaisesta talosta on kyse. Samaan aikaan Kivikankaalla entinen hiihtäjälegenda Lapp-Erik Svanberg tapetaan raa'alla tavalla. Pohjoisessa Katrine törmää menneisyyteen, josta hänelle ei ollut kerrottu mitään. Miksi äiti lähti kylältä niin nuorena ja miksei hän ollut pitänyt yhteyttä sinne jääneisiin?

Katrine ei malta olla sekaantumatta Lapp-Erikin kuolintutkimukseen. Samalla hän penkoo äitinsä pientä taloa, josta löytyy vihjeitä isoäidin nuoruudesta. Kylälläkin muistetaan hyvin Siri ja tämän tytär Ingrid, mutta kuka oli Ingridin isä? Samalla kuin oikeistohallitukset johtivat Ruotsia ja Suomea 1930-luvulla, innostuivat monet nuoret Neuvostoliiton sosialismista. Kivikankaaltakin lähti kolme nuorukaista Karjalaan rakentamaan parempaa maailmaa. Heistä yksi kirjoitti kirjeitä Sirille, mutta ei koskaan saapunut hakemaan tätä luokseen. Vain yksi heistä palasi ja on nyt lähes satavuotiaana valmis kertomaan, mitä Karjalassa tapahtui.

Sukututkimus vie myös Katrinen Karjalaan, josta hän löytää vihjeitä elossa olevasta sukulaisestaan Pietarissa. Suurkaupungissa on myös rikollisjärjestö, jonka häikäilemätön jäsen piilottelee jotain tai joltakin. Bulvaanin välityksellä hän onnistuu ostamaan Kivikankaalta talon ja päätyy Katrinen uudeksi naapuriksi. Onko venäläisen tulo pohjoiseen kylään pelkkää hiljaisuuden kaipuuta vai onko hänellä jotain tekemistä vanhan hiihtäjän kuoleman kanssa? Haaparannan poliisi ainakin tuntuu olevan tutkimuksissaan aivan hakoteillä. 

Lopulta sukuhistoria ulottautuu lähemmäs Katrinea kuin hän olisi koskaan uskonut. Surmatöiden ja muinaisten varkauksien taustalta paljastuu ahneutta ja huolta ihmisarvoisesta elämästä ankarissa olosuhteissa. Arkistoista löytyy mielenkiintoisia yksityiskohtia 1930-luvulta ja nykyinenkin Karjala näyttäytyy kuin toisena maailmana Katrinelle. Pohjoinenkin on eksoottinen kokemus Tukholmassa kasvaneelle, Lontoossa asuneelle naiselle, joka vähitellen huomaa kiinnittyvänsä kylään, josta hän ei tiennyt aikaisemmin mitään.

Haudattu hiljaisuudessa on melkoinen paketti pienestä kyläyhteisöstä, 1930-luvun politiikasta ja tapahtumista, järjestäytyneestä rikollisuudesta ja oman paikan etsimisestä. Siinä on pieni rakkaustarina, paukkuvaa pakkasta, uskoa parempaan huomiseen, liian uteliaita mummoja ja hylättyjä lapsia. Minun makuuni siis hieman liikaa aineksia, ja etenkin tämän päivän Pietariin sijoittuvat osat jäivät irralleen muuten mielenkiintoisesta ja ehjästä kokonaisuudesta. Suosittelen silti - tämä ei ole ihan perusdekkari ja sopii etenkin historiasta kiinnostuneille. Loppu vetää alkua paremmin ja kaikki langanpäät löytävät toisensa.

Olen lukenut uudemmankin Tove Alsterdalin teoksen Juurakko, joka aloittaa toiseen jokilaaksoon sijoittuvan Ådalen-sarjan. Sitäkin kritisoin hieman liiasta runsaudesta, mutta myös kehuin samalla tavalla pikkupaikkakunnan ominaisuuksien tuntemuksesta ja pohjoisen olemuksesta.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tove Ditlevsen 1967. Tanskankielinen alkuteos Barndom. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2021. 142 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Ditlevsenin klassikkoteokset ovat saaneet huomiota Suomessa vasta viime aikoina, mutta ainakin tämä trilogian ensimmäinen osa on niin ajatonta kirjallisuutta, ettei sen lukeminen vuosikymmeniä myöhemmin haittaa lainkaan. Päinvastoin, keskustelimme eilen lukupiirissämme, että siitä muistuu mieleen monia muitakin työväestöstä kertovia teoksia, kuten Minna Canthin teokset paljon aikaisemmin, tai nykykirjallisuudesta Elena Ferranten romaanisarjan aloitusosa Loistava ystäväni ja skotlantilaisen Douglas Stuartin Shuggie Bain.

Omaelämäkerrallisen pienoisromaanin päähenkilö-Tove kertoo lapsuudestaan köyhässä korttelissa, josta ei poiketa kauas. Elinpiiri on hyvin suppea ja näköalaton. Kasvaessaan tyttöä alkaa enemmän ja enemmän ahdistaa ne vähät vaihtoehdot joita 1920- ja 1930-luvun taitteen työläisperheellä on antaa. Hän kokee itsensä hyvin ulkopuoliseksi, eikä kovin helposti lähde mukaan muiden samanikäisten tyttöjen juttuihin. Tovella on onneksi runous. Hän kirjoittaa ikäisekseen hyvin kypsiä pieniä runoja, joiden pariin voi palata, kun ympäristö puristaa.

Lapsuuden piti kestää neljätoistavuotiaaksi asti, mutta mitä minä tekisin, jos se irtoaisi jo sitä ennen? Oleellisimpiin kysymyksiin ei koskaan saatu vastausta. Tuijotin kateellisena Ruthin lapsuutta. Se oli kiinteä ja sileä ja vailla ainoatakaan säröä, ja se näytti kestävän pidempään kuin hän, niin että joku muu voisi periä sen ja mahdollisesti kuluttaa sen loppuun.

Tässäkin työläiskorttelissa on alkoholismia, teiniraskauksia, hyvin nuorena solmittuja avioliittoja ja työolosuhteiden aiheuttamia sairauksia. Toven isästä saa lämminhenkisen ja huolehtivan kuvan, vaikka hän harvoin mitään henkilökohtaista sanookaan. Isälle työväenaate on kaikki kaikessa. Äiti on ailahtelevainen ja hänen suhteensa tyttäreen on niin ikään ailahteleva. Lapsena Tove ei koe riittävänsä äidilleen, kun taas nuoruuden lähestyessä häntä alkaa ärsyttää äidin tunteellisuus. Äidin ja tyttären välinen kitkainen suhde leimaa vahvasti Toven lapsuutta.

Ditlevsenin kerronta on hyvin realistista, pohdiskelevaa ja tarkkailevaa. Pienen tytön silmissä ympäristön ihmiset saavat hieman koomisiakin piirteitä. Lapsen kuvakulmasta kaikkea ei voi ymmärtää, lapsi ei tiedä mitä aikuisten välillä tapahtuu tai miksi naapurille nauretaan. Se tuo realismiin mukaan jännitteen, kun Tove ei aina tiedä, miten eri tilanteissa pitäisi toimia. Loppua kohden Toven kasvaessa ahdistus lapsuuden loppumisesta on voimakas - toisaalta sen ei haluaisi loppuvan, toisaalta sen loppumista on odotettu pitkään. Mutta onko Tove valmis niihin vähiin vaihtoehtoihin, joita hänelle on tarjolla?

Pitää siis lukea Ditlevsenin seuraava pienoisromaani, jotta tämä selviää. Tämän teoksen sijoitan Helmetin haasteessa kohtaan 7: Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta. Goodreadsissa laitan sen kohtaan 29: A book that is light. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 9: Taiteilijaelämäkerta (vaikka onkin romaani!). Pienessä poliittisessa lukubingossa tällä voi kuitata kohdan Yleistä keskustelua herättänyt kirja, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston muutoksista tästä löytyy 9: ystävystyminen tai ystävän menettäminen. Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Mitä luimme kerran.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth 2016. Norjankielinen alkuteos Arv og miljø. Suomentanut Katriina Huttunen. S&S 2019. 379 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Romaanin kertoja on viisikymppinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sisaruksiinsa ja vanhempiinsa 23 vuotta aikaisemmin. Iäkkäiden vanhempien testamentti aiheuttaa katkeruutta isoveljessä, ja vaikka Bergljot itse ei mitään odotakaan, hän ajautuu sisarusten väliseen kahnaukseen siitä, miten perheen kesämökit ja varallisuus pitäisi jakaa. Sähköpostiviestit ja puhelut alkavat ja muistuttavat jälleen kerran siitä, miksi välit oli aikoinaan pantava poikki.

Bergljot on käyny terapiassa ja käsitellyt pitkään salaisuutta, jotain mitä hänelle tapahtui lapsena. Isä tietää totuuden ja isän kuoleman jälkeinen keskustelu perinnönjaosta tuo huoneeseen takaisin sen suuren elefantin, aiheen josta on oltu hiljaa 23 vuotta. Bergljot haluaisi tulla kuulluksi, mutta hänen äitinsä vahvat reaktiot estävät aidon keskustelun. Kirjeenvaihto siskon kanssa äityy yöllisiin vuodatuksiin siitä, miten mahdotonta on löytää sovinnon, totuuden ja anteeksiannon välinen kompromissi, jos hänet sivuutetaan jatkuvasti.

Juuri tämä mahdollisuus, tämä epätotuus, on ollut ääneen lausumattomana kaikkien puheluidemme pohjalla, keskustelumme olivat olleet epätosia.

Psykologisesti ihailtavan tarkkanäköinen ja älykäs romaani ruotii niitä vaihtoehtoja ja mahdollisia rooleja, joita perheenjäsenet saattavat ottaa tilanteessa, jossa todisteita ei ole, eivätkä välit voi mitenkään pysyä ennallaan. Tunnustaessaan todeksi Bergljotin lapsuudessa tapahtuneen asian äiti myöntäisi oman roolinsa peittelijänä ja rikoskumppanina. Sisko Astridin moraali ei kestä äidin hylkäämistä, muttei isosiskonkaan, vaan kaipaa sovintoa näiden välille. Mutta sehän edellyttäisi äidin tunnustusta. Onko tärkeämpää pitää kulissit yllä ja antaa lapsenlapsille onnellisia hetkiä sukulaisten parissa, yhteisellä kesämökillä? Sitäkin Bergljot yritti vielä kun lapset olivat pieniä, mutta nyt on hänen vuoronsa tulla kuulluksi. 

Hjorthin kerronta on omintakeista ja kesti hetken päästä sen makuun. Kerronta on hyvin toisteista, mutta samalla ilmavaa, kuin ajatuksenvirtaa, joka jää junnaamaan paikoilleen. Osaan kuvitella, ettei kerronta ole ihan kaikkien makuun, mutta siinä on puolensa. Välillä sitä värittävät Bergljotin keskustelut ystävien kanssa, viittaukset kuuluisiin psykoanalyytikoihin ja rinnastukset Peer Gyntin näytelmään. Kirjailija paljastaa menneisyydestä vähän kerrallaan samalla kun taistelu perinnöstä siirtyy keskiöstä sivuseikaksi.

"Raivokkaan rehellisyytensä" (kustantaja) ansiosta teos saa pohtimaan ihmissuhteita ja niitä ylläpitäviä omituisia solmuja, perheen sisäistä dynamiikkaa ja yksilön vahvuutta tasolla, johon vain parhaat romaanit yltävät. Taustalla vaikuttava tapahtuma on ikävä ja järkyttävä, mutta siinä ei vellota, eikä se loppujen lopuksi ole edes se varsinainen aihe, mitä romaani käsittelee. Veri on todellakin vettä sakeampaa, mutta ovatko siteet aina sen arvoisia?

Tästä kotimaassaan huomiota herättäneestä, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaasta lisää blogeissa Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 13: Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin. Teos sopii myös hyvin Vahvat naiset -lukuhaasteeseen. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: A book with monochromatic color.

Maja Lunde: Sininen

Maja Lunde 2017. Norjankielinen alkuteos Blå. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2019. 350 s. Lainasin kirjastosta.

Mehiläisten historia on yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista ja aloittaa norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin. Teos käsittelee mehiläisten katoamista ja tarinat sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Sininen on kvartetin toinen osa ja teemana on makean veden puute. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä näkökulmasta kolmas ja neljäs teos käsittelevät ilmastonmuutosta.

Sininenkin sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. Nykyajassa 67-vuotias Signe jatkaa taistelua luonnon puolesta. Samalla hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla, jolloin taistelu Norjan joista ja koskista alkoi toden teolla. Miten huoli luonnosta repi juopaa ensin hänen vanhempiensa, sitten Signen ja poikaystävän välille. Miten Signe jo pienenä tiesi olevansa yhtä tuntureiden, veden ja vuonojen kanssa. Ja millainen ristiriita on yhteiskunnallisen kehityksen ja koskikaran tai jokisimpukan pesinnän välillä. Vaikka Signe seurasi idealistisen isänsä jalanjälkiä, hän jäi taistelussaan yksin. Nyt hän on päättänyt varastaa ne mittaamattoman arvokkaat tunturijäät, jotka on louhittu rikkaille arabeille.

Kaikki eläimet ja kasvit täällä elävät joen ympärillä, Breion ympärillä, ja te luulette että voitte noin vain vallata sen ja tehdä mitä haluatte, täällä on joki, luontoa, lintuja, hyönteisiä, kasveja, mutta kohta on jäljellä vain louhikkoa ja pitkia ja tunneleita, kiveä ja terästä, kiveä ja terästä.

Vuonna 2041 eteläinen Eurooppa on kuivunut asuinkelvottomaksi. Ihmiset pakenevat pohjoista kohti, mutta rajalla on leirejä, eikä eteenpäin pääse. David on paennut pienen tyttärensä kanssa tulipaloa kotikaupungissaan Espanjassa. He pääsevät leirille Ranskan Timbautissa, jossa olosuhteet heikkenevät nopeasti. Isän ja tyttären päiviä täyttävät huoli muista perheenjäsenistä, mutta he saavat hetkittäistä iloa veneestä, jonka he löytävät läheisestä kylästä. Millaista on elämä leirillä, jossa on pula ruokatarvikkeista, hygieniasta ja lopulta myös vedestä.

Romaanin nimi Sininen viittaa teemansa ja kantensa mukaisesti tietysti veteen, mutta se on myös Signen veneen nimi, ja väri joka on taivaalla jonne ei koskaan kerry sadepilviä. Lunde kuvaa toisaalta globaalia ilmastonmuutosta ja sen seurauksia, toisaalta yksittäisiä, ympäri maailman toteutettuja paikallisia päätöksiä, joilla on luonnon monimuotoisuutta heikentäviä vaikutuksia. Kuten vaikkapa koskien valjastaminen sähköntuotannon, teollisuuden ja rakentamisen hyväksi. Norjan tapahtumissa on paljon samaa mitä meilläkin on päätetty ja tehty vuosikymmeniä sitten. Missä vaiheessa makeasta vedestä tulee aarre ja rajat laitetaan kiinni?

... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailman on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon.

Signe tuo romaaniin intohimoa ja määrätietoisuutta. Hän on asialleen omistautunut, mutta ei voi kuitenkaan olla pohtimatta, olisi jokin voinut pelastaa hänen ja Magnusin rakkauden. Rakkaus luontoa kohtaan oli silti aina suurempaa. Davidin ja pienen Loun kohtalo tekee romaanista riipaisevan ja pelottavan dystopian, tuo maailman pakolaisleirit ja jo jokapäiväisen kuivuuden meitä lähemmäksi. Isien ja tyttärien välinen suhde toistuu molemmilla kertojilla, ja lapsen näkökulma tuo tarinoihin kirkkautta ja selkeyttä.

Upea romaani, josta ovat postanneet myös Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla ja Taikakirjaimet. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 28: Tulevaisuudesta kertova kirja. PopSugar Reading Challenge: A book you picked because the title caught your attention.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde 2015. Norjankielinen alkuteos Bienes historie. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2016. 429 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Melkoinen tietopläjäys lukea kaksi mehiläisistä kertovaa teosta peräkkäin. Käy katsomassa, mitä kirjoitin muutama päivä sitten Johanna Sinisalon kirjasta Enkelten verta.

Sata vuotta maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä.

Mehiläisten merkitys ekosysteemille ja kaikelle sille, mihin olemme tottuneet saamaan niin luonnosta kuin teollisesta ruoantuotannostakin, on valtavan suuri. Siinä vaiheessa kun mehiläiset kyllästyvät punkkeihin tai saasteisiin - pesäkatojen syy on kai hieman epäselvä edelleen? - ihmiskunnalle käy huonosti.

Mehiläisten historia on kolmen aikatason romaani: 1850-luvulla kehiteltiin mehiläistarhoja kovaa vauhtia ja innostuttiin niiden kiehtovasta elämästä. Tutkija ja kauppias William Savagella on ollut lupaava uran alku luonnontieteissä, mutta perhe-elämä vie mukanaan. Valtava näyttämisen halu saa hänet kuitenkin heräämään pettymyksen aiheuttamasta masennuksesta ja mehiläisten tutkiminen jatkuu. Savagen tyttären piirtämä pesämalli löytyy 150 vuotta myöhemmin ohiolaisen sukulaisen keittiöstä. George Savage on useamman polven mehiläistarhaaja, joka pelkää suvun perinteen katkeavat poikaansa, kun vuonna 2007 Yhdysvalloissa herätään valtaviin pesäkatoihin.

Vuonna 2098 ihmiskunta elää nälänhädässä sielläkin missä ylipäätään voi enää elää. Kiina on yksi näistä alueista. Hedelmäpuiden käsin pölyttäminen on raskasta työtä ja ruokaa säännöstellään tarkkaan. Moni kaupunki on romahtanut, kuten Peking, jonne Tao lähtee etsimään sairastunutta poikaansa. Kaupunki on kuin pahimmasta dystopiasta, pahimmasta painajaisesta. Maailma on epätoivoinen, mutta Lunde jättää romaanin loppuun pienen toiveen paremmasta tulevaisuudesta.

Mehiläisten historia lähti vetämään heti ensimmäisestä luvusta. Pidin siitä kovasti! Tekstissä vuorottelevat kaikki kolme aikatasoa erimittaisine lukuineen, mikä antaa lukemiseen mukavaa rytmiä ja mielenkiintoa. Osa tarinoista on kirjoitettu kuin perinteistä romaania, kun taas Taon tulevaisuuteen sijoittuva maailma on tyyliltään dystopiaa. Kerronta on visuaalista ja kukin tarina on helppo nähdä silmissään. Williamin, Georgen ja Taon tarinat ovat muutenkin kiehtovia. Niissä yhdistyy huoli elinkeinosta tai elintasosta, sukupolvien väliset jännitteet, pyrkimys saavuttaa jotain merkittävää ja huoli jälkeläisistä. Niin ja tietysti kiinnostus mehiläisiin!

Seisoin aloillani. Yritin seurata katseellani yksittäistä mehiläistä, katsoa jokaisen yksittäisen mehiläisen matkaa pesästä kukkien luo, kukasta kukkaan ja sitten takaisin. Mutta menetin ne jatkuvasti näkyvistä. Niitä oli liian paljon, niiden liikkeiden kuvioita oli mahdotonta ymmärtää.
        Niinpä lepuutin katsettani mieluummin kokonaisuudessa, pesässä ja kaikessa siinä elämässä, joka sitä ympäröi, kaikessa elämässä, josta se huolehtii.

Niin tässä Lunden kuin Sinisalonkin romaanissa muistutetaan, miten yksilökeskeinen elämäntapa tuhoaa luonnonvarat ja koituu kohtaloksemme. Kokonaisuuden hahmottaminen on unohtunut, ja sen perinteet ovat valitettavan pitkät - nostavathan monien uskontojenkin vanhat tekstit ihmisen luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus riistää ympäristöään sen sijaan että ymmärtäisi pitää sen kanssa yhtä. Nyt en ole huolissani pelkästään ilmastonmuutoksesta vaan myös mehiläiskadosta! Tämä herättää lukupiirissämme hyvää keskustelua! Huolesta huolimatta monipuolisesta ja kauniista Mehiläisten historiasta jää kamalan tyydytetty olo, niin kuin vain parhaista romaaneista jää.

Näissä blogeissa lisää: Lukufiilis, Kirsin Book Club, Lukuneuvoja ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen, vaikkei se kaikilta osin siihen sovikaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 30: Tulevaisuuteen sijoittuva kirja. Popsugar Reading Challenge, A book about a woman in STEM.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson. 2008. Norjankielinen alkuteos Jeg forbanner tidens elv. Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2011. 218 sivua.

37-vuotiaan Arvidin elämä on muutosten kourissa. On marraskuu 1989. Hän tietää avioliittonsa olevan lopussa ja se tuntuu mustana möykkynä rintalastassa. Hänen äitinsä saa kuulla sairastavansa syöpää ja päättää lähteä kotiseudulleen Tanskaan muutamaksi päiväksi. On paikkoja joissa hänen täytyy ehtiä käydä ja ihmisiä jotka hän haluaa vielä tavata. Arvidin ja äidin välit ovat viilenneet viisitoista vuotta aikaisemmin, kun silloinen palavasieluinen nuorukainen päätti jättää koulut kesken, omistautua maolaisuudelle ja ryhtyä tehdastyöläiseksi. Vanhempien sukupolvelle olisi ollut tärkeää, että lapset ponnistaisivat pidemmälle. Heille pitkät työpäivät tehtaissa olivat liiankin tuttuja ja kuluttavia.

Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.

Mielen myllertäessä Arvid lähtee lautalla äitinsä perään Tanskaan. Pari vuorokautta mökillä palauttaa muistoja mieleen, veljen kuoleman, suudelmat naapurintytön kanssa, sen miten kovasti miehestä on tullut isänsä näköinen. Isän pysyessä romaanissa kaukana taustalla Arvid käy läpi suhdetta äitiinsä ja vaimoonsa, muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, juo muutaman oluen liikaa ja teloo itsensä kaataessaan puuta mökin pihasta. Pyöräillessään kaupunkiin mies lukee lehdestä, että muuri on murtunut, eikä mikään tunnu enää entiseltään. Kun aika rynnii ohi, vanhemmat vanhenevat, suhteet hajoavat ja ideologiat kaatuvat, onko jäljellä mitään?

Kuten äitinsä toteaa Arvidista, en kutsuisi häntä aikuiseksi. Se olisi liioittelua. Mies todellakin on aika hajalla ja sekava. Hän on ollut rakastettu, muttei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Kuva Arvidista ei ole niitä mairittelevimpia, hänelle tuntuu olevan tärkeää saada äitinsä hyväksyntä ja huomiota, eikä äiti häntä olisi välttämättä kaivannut mökille. Nuoruuden päähänpinttymästä huolimatta miestä vaivaa jonkinlainen apatia tai välinpitämättömyys, eikä tilannetta paranna se, ettei perheessä ole koskaan osattu puhua asioista. Päinvastoin, äidin ja pojan väliin jää enemmän tyhjää kuin sitä täytettä, jota poika kaipaisi.

Romaanin kieli on sumuisen tarinan vastapainoksi kirkasta, rehellistä ja kaunista. Pettersonin ajatus lähtee hyvin liikkeelle ja tekstiä on mukava lukea. Vaikka muistot rönsyilevät ja vievät moneen suuntaan, teksti itsessään on napakkaa ja vähäeleistä. Pinnan alla on paljon ja monet muistoista ovat varsin väkeviä, mutta romaanin tunnelma on marraskuisen apea ja suorastaan seisahtunut. Petterson jättää tarinaan monia aukkoja eikä selitä asioiden välisiä suhteita. Ehkäpä se on se, mikä tekee romaanista jotenkin hyvin luontevan ja uskottavan. Luen mielelläni tältä kirjailijalta enemmänkin!

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Kirotusta ajan katoavasta virrasta (hieno nimi!) ovat kirjoittaneet myös mm. Kaisa, jonka muistan suositelleen minulle tätä kirjaa jo kohta pari vuotta sitten, sekä Laura ja Jonna.

Anne Swärd: Kesällä kerran

Anne Swärd. 2003: Ruotsinkielinen alkuteos Polarsommar. Otava 2012. Suomentanut Katriina Huttunen. 234 sivua.

Äidin on täytynyt tietää isän uskottomuudesta jo ennen kuin Kaj kannettiin pesään kuin vieras lintu. Ehkä hänen olisi pitänyt luopua unelmastaan saada tytär, sillä mikään ei muuttunut helpommaksi Kajn tultua. Mikään ei silti ole Kajn vika. Häntä ei voi toivoa hengiltä.

Mitä tulee perheestä, joka ottaa omakseen hylätyn tyttövauvan, jota sen jälkeen suojellaan mutta samalla vältellään, yritetään ymmärtää eikä syytetä mistään. Hajonneesta perheestä, vanhoista erehdyksistä, seuraamuksista ja salaisuuksista, joita kuitenkin varjellaan jotta edes jotain pysyisi kasassa. Sillä jotain särkyi, kun pieni Kaj otettiin osaksi perhettä. Se ei ole Kajn vika, mutta silti kaikki, mikä perheessä ei toimi, tuntuu kiertyvän tavalla tai toisella Kajn syyksi. Hän oli aina riidoissa sytyttävä kipinä. Vuosien mittaan on tapahtunut paljon, mutta onko perheessä ammottavien aukkojen paikkaaminen mahdollista enää sitten kun lapset ovat jo aikuisia ja vanhemmat jättäneet toinen toisensa?

Swärdin tarinassa on painostava tunnelma, joka puristaa sydäntä ja repii haavoja, mutta jota on pakko lukea. Kristian lupautuu kotivahdiksi Kajlle, kun äiti ja veli lähtevät matkalle. Onko Kristianilla vaihtoehtoja? Onko hän koskaan vältellyt vastuuta tai pannut hanttiin, ollut huolehtimatta siskostaan. Kristian, pikkuveli, johon vain vähän vanhempi Jens sai purkaa vapaasti aggressioitaan lapsena. Omalaatuinen Kaj, joka hyväksyy vain Kristianin, vaikka juuri Kristianin seurassa hänestä tulee pitelemätön, pakkomielteinen ja takertuva. Aikuinen tyttö, joka kerää kuolleita kärpäsiä isälleen lahjaksi, yksi jokaisesta kerrasta kun isä ei ole soittanut.

Painostava ei ole pelkästään kesän helle, vaan kaikki se painolasti, jota perheeseen on kertynyt ja joka vain odottaa räjähtämistä. Tarina on rakennettu vuoroin kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Salaisuudet, syyt ja seuraukset paljastuvat lukijalle vähitellen, eikä minulla ainakaan ollut aavistustakaan, mihin kaikki johtaa. Onko tarinalla onnellinen loppu vai seuraako painostavasta ilmasta ukkonen?

Taitavan rakenteen lisäksi Swärd on kutonut mielenkiintoisia, aitoja hahmoja, joiden tapa tuntea syyllisyyttä, halua tai vaikkapa taipumus korjata ja silotella ovat niin inhimillisiä, että hahmot tuntuvat suorastaan tutuilta. On mahdotonta sanoa, ovatko he olosuhteiden uhreja vai olisiko tähän tultu kaikesta huolimatta? Ovatko pettäminen, väkivalta tai suojelunhalu syytä jostakin vai syy kaikelle? Ja kuinka vahvoja ovat rakkaus ja siteet?

Kesällä kerran on pienine yksityiskohtineen kaunis ja teksti saa ajoittain jopa hymyilemään, vaikka tarina onkin synkkä ja tunkkainen. Miten ihmeessä Swärd sen tekeekin? Teksti tuntuu lukiessa kevyeltä ja ilmavalta, vaikka sydänalassa puristaa ja muistot tekevät kipeää, olo on raskas. Aina rakkautta ja riitaa --- miksi sen täytyy olla niin?

Nyt osui kohdalle kirja, jonka luen varmasti jonain päivänä uudelleen. Haluan päästä syvemmälle päähenkilöiden ajatuksiin ja perheen sisäiseen dynamiikkaan, eikä siihen riittänyt yksi lukukerta. Kannattaa lukea myös, mitä mm. Katri, Katja, Kaisa ja Mari A. ovat kirjasta sanoneet. Sijoitan sen Helmetin haasteessa kohtaan 37: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Jussi Adler-Olsen: Vanki

Jussi Adler-Olsen. 2007. Tanskankielinen alkuteos Kvinden i buret. Gummeruksen pokkari Vanki 2012. Suomentanut Katriina Huttunen. 424 sivua.

Adler-Olsenin pokkarit ovat tuttuja kirjakaupan jännitysosastolta, mutta tämä oli minulle ensimmäinen. Kiitos siitä ystävälle, joka laittoi kirjan joskus kiertoon. Olen ollut viime aikoina melko valikoiva dekkareiden suhteen, joten etusijan saavat yleensä ne, joita luotettava taho kehuu.

Vanki oli itsekin luotettavalla tavalla jännäri heti alusta lähtien ja piti otteessaan loppuun saakka, vaikka syyllinen kävikin ilmeiseksi jossain vaiheessa. Mikään ei kuitenkaan paljastanut liian aikaisin, miten vangin käy ja millä tavoin sankarimme ratkaisevat rikoksen.

Merete Lynggaard oli vielä viisi vuotta sitten nuori, kaunis ja menestynyt poliitikko. Aivan yllättäen hän katosi risteilyllä. Perheestä ei jäänyt jäljelle muita kuin hänen nuorempi veljensä. Tuhoisa auto-onnettomuus oli vienyt heidän vanhempansa jo vuosia aikaisemmin. Jo unohtunut katoaminen otetaan uuteen käsittelyyn, kun etsivä Carl Mørck palaa töihin sairauslomalta. Omapäisen, mutta kiistämättä laitoksen parhaan poliisin paluuta ei ole odotettu, eikä mies itsekään ole kovin motivoitunut. Uusi innokas avustaja Assad tuo tunkkaiseen kellaritoimistoon kuitenkin eloa ja pian kaksikko on vanhojen rikosten jäljillä.

Vangissa kiehtoi eniten Mereten kohtalo. Takaumat hänen vankeuteensa paljastavat lukijalle, mitä on tapahtunut, mutta poliisit eivät tiedä, onko hän edes elossa. Vankeuden kuvaus on raakaa luettavaa. Helppo ei ole myöskään niellä kaikkea sitä kaunaa ja mielenhäiriötä, mitä lapsuuden traumat voivat aiheuttaa.

Synkän juonen rinnalla piristäviä yksityiskohtia ovat lakonisen Carlin ja energisen Assadin välinen sanailu ja huumori. Muutenkin kirjan hahmot toimivat, joskin lajityypillisiä piirteitä on paljon. Genrelleen uskollinen kirja on monessa muussakin seikassa, mutta kun lukijana tietää niiden kuuluvan asiaan, ne eivät häiritse liikaa. Sopivasti jännitystä, toimivia juonenkäänteitä, kunnon ahdistusta ja herkullisia hahmoja. Tätä Osasto Q -sarjaa voisin kuvitella lukevani joskus lisääkin, kun perusdekkarin tarve iskee.

Kirjasta voi lukea myös mm. näistä blogeista: Kirsin kirjanurkka, Iltaluvut ja Luettua elämää. Saan itselleni pisteen New To You Reading Challengeen ja Tanskasta pisteen Maailmanvalloitukseeni.