Barbara Kingsolver: Demon Copperhead

Barbara Kingsolver 2022. Englanninkielinen alkuteos Demon Copperhead. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2025. 617 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arvostettuja palkintoja voittanut Demon Copperhead on saanut inspiraationsa Charles Dickensin David Copperfieldistä, pojasta joka kasvaa köyhissä oloissa. Yhdysvaltalaiskirjailija Barbara Kingsolver asuu Appalakkien alueella, joten hän tuntee hyvin alueen sosiaali-ekonomisen rakenteen ja opioidikriisin, jotka taustoittavat romaania vaikuttavalla tavalla.

En ollut aikaisemmin kuullut melongeoneista, pääosin Appalakkien alueella asuvasta historiallisesta, monietnisestä ihmisryhmästä, johon romaanin päähenkilö Demon kuuluu. Punatukkaisen pojan ulkonäkö on peräisin isältä, jota yksinhuoltajaäidin poika ei koskaan ehdi tavata. Resuinen lapsuus jatkuu pian ilman äitiä, joka kuolee nuorena. Demon kiertää muutaman sijaisperheen, oppii tekemään raskasta työtä, selviämään välinpitämättömien ihmisten kanssa ja huolehtimaan itsestään. Hän löytää sinnikkyytensä ansiosta isoäitinsä, joka saa suhteillaan pojalle paremman sijaisperheen. 

Rankka lapsuus vaihtuu urheilulliseen nuoruuteen, kun uusi sijaisisä näkee Demonin kyvyt amerikkalaisessa jalkapallossa. Nuorukaisesta kasvaa komea ja suosittu lahjakkuus, mutta polvivamma ja kohtalokas rakastuminen vievät Demonin syvälle päihteiden maailmaan. Kingsolverin romaanissa on melkein ähkyksi asti aineksia ja teemoja, mutta kuten Demon itse oppii huomaamaan, Appalakkien köyhälistöstä ei muu maailma ole kiinnostunut. Siksi on tärkeää, että kirjailija on sijoittanut tarinansa keskelle opioidikriisiä pahimmillaan. Pienten paikkakuntien näköalattomuus ja nuorten riippuvuudet ovat sydäntä raastavaa luettavaa.

Koskettava on tietysti myös orpolapsen kasvutarina ja on suoranainen ihme, että hän selviää itse kaksikymppiseksi asti kertomaan tarinansa. Vaikka lasta heitellään kodista toiseen, työstä toiseen ja hän on välillä pitkiä aikoja ilman kunnon huolenpitoa, Demonin elämässä on kiinnekohtia ja tärkeitä aikuisia, joiden avulla hän pysyy kiinni elämässä silloinkin kun lähellä kuollaan tai sukelletaan syvyyksiin. Lapsuuskodin (asuntovaunu) naapuriperhe jälkeläisineen, valmentajahuoltaja tyttärineen sekä salaperäinen isoäiti veljineen ovat ratkaisevassa roolissa, vaikka eivät sitä itse aina ymmärräkään.

Alkuun minua hieman ärsytti tarinan kertojan ääni, joka on todella sarkastinen, mutta kun ymmärsin, että kertoja on parikymppinen Demon itse, tajusin ettei äänelle ole vaihtoehtoja. Kukaan muu kertojana ei pääsisi yhtä hyvin käsiksi Demonin kokemuksiin ja havaintoihin kuin hän itse. Demonin oma ääni tekee tekstistä sarkastisen lisäksi nuorekasta ja sitä sävyttää musta huumori, jonka avulla kertoja jaksaa itse käydä läpi mitä vaiherikkaimman ja traagisimman elämänsä. Vetävä ja runsas lukukokemus, joka avaa silmiä ja opettaa varmasti jotain uutta.

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Don DeLillo 1985. Englanninkielinen alkuteos White Noise. Suomentanut Helene Kortekallio. Tammi 1986. Pokkarissa 358 s. Ostin käytettynä. Kuva kustantajan.

Tämä teos löytyy Netflixistä elokuvana, joten täytyy miettiä, katsoisinko sen nyt kun kirja on luettu. Tavallaan olisi mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvaversio on, mutta toisaalta siinä on omat riskinsä. Minulle kumpikaan, kirja eikä elokuva, ollut tuttu entuudestaan, mutta kirjailijan nimessä on jotain tuttua. Valkoinen kohina on DeLillon varhaistuotantoa ja palkittu ilmestymisvuonaan vuoden parhaana romaanina Yhdysvalloissa. Kovasti kehutun kirjailijan myöhempiä teoksia voisi kokeilla myös joskus.

En ole ihan varma, osaanko kertoa, mistä Valkoinen kohina kertoo, mutta yritän jotain. Sen kertojaääni on viisikymppinen Jack Gladney, yliopisto-opettaja, Hitler-tutkija ja viidettä kertaa naimisissa. Jack kärsii kuolemanpelosta, kuten myös hänen vaimonsa Babette. Arki on kai varsin tavallista neljän lapsen kanssa, kunnes lähistöllä purkautuu ilmaan myrkyllistä kaasua, ja asukkaat evakuoidaan muutamaksi päiväksi. Sen jälkeen Jackin kerrontaa leimaa epäluulo, pelko ja pakkomielteinen tarve selvittää, mitä vaimo on kokeillut. Babetten hajamielisyyden taustalta löytyy tieteellinen koe, joka ei näytä auttavan, vaan tekee elämänmyönteisestä vaimosta entistä hiljaisemman. 

Jack käy mielenkiintoisia keskusteluja Babetten lisäksi ystävänsä Murrayn sekä lastensa kanssa. Keskustelut tuovat kerrontaan välillä suorastaan kiihkeän latauksen. Ne ovat älykkäitä, nokkelia ja haastavat niin lukijan kuin Jackinkin. Kaikilla on jokin teoria myrkkypilvestä, evakuoinnista, sen jälkeen onnettomuuksiin varautumisista, mahdollisista terveysvaikutuksista, ja aikuisilla enenevässä määrin myös kuolemasta. Loppua kohden kuolemanpelko on hyvinkin keskeisessä roolissa, enkä voi olla pohtimatta, oliko 1980-luvun maailmanpolitiikassa tai kulttuurissa ilmiöitä, jotka ovat vaikuttaneet romaanissa esiin nouseviin teemoihin.

Arjen ja nokkelien keskustelujen taustalla välkkyy kapitalismi, markkinointi ja television valta, usein hauskasi vain yksittäisten lauseiden välityksellä. Medioiden vähyys tuntuu vanhanaikaiselta, mutta kiehtovalla tavalla. Se tekee tilaa aidolle kohtaamiselle ja noille runsaille keskusteluille, vaikka Babette viihtyykin radiokuunnelmien äärellä ja makuuhuoneissa soivat mainokset. Yliopistotutkijoiden tutkimuskohteet aiheuttivat minussa pientä huvittuneisuutta, eivätkä yliopistohahmotkaan ihan ilman komiikkaa jääneet.

DeLillon teksti on melko täyteen ahdettua, mikä tekee lukemisesta melko hidasta. Virkkeisiin on pakko keskittyä, niissä on valtavasti informaatiota ja hälyä, enkä ihan kaiken merkitystä kokonaisuudelle edes hahmottanut. Romaanin henkilöt on hyvin kirjoitettu, pidin etenkin lapsista sekä Jackin tavasta kuvailla heitä. Älykkyys ja pakkomielteet kohtaavat lämmön ja rakkauden, jota perheessä ja ihmissuhteissa riittää. Jostain syystä pidin myös siitä, että aikaisemmat avioliitot olivat osa arkea, niihin ei liittynyt kaunoja eikä riitoja, lapsia ei käytetty välikappaleina, eivätkä erot itse asiassa olleet romaanissa minkään asteinen teema. Se oli ilahduttavan raikasta.

Saapa nähdä, mitä lukupiirissä keskustellaan tästä parin viikon päästä. Ehkä lukupiirin keskustelu avaa minulle vähän enemmän sitä, mistä tässä romaanissa oli kyse! Hyvä valinta! 

Ann Patchett: Kerro siitä kesästä

Ann Patchett 2023. Englanninkielinen alkuteos Tom Lake. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 344 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyvää uutta kirjavuotta 2026! Tällä kirjalla oli kiva aloittaa vuosi. Leppoisaa tarinankerrontaa, rakkautta elämän eri vaiheissa ja muodoissa, seikkailua ja kasvutarinaa. Ann Patchett on ainakin Suomessa kuuluisampi teoksestaan Hollantilainen talo, jota en ole lukenut, mutta laitan sen kyllä lukulistalleni tämän romaanin myötä. 

Koronavuonna 2020 Laran kolme aikuista tytärtä saapuvat perheen kirsikkafarmille Pohjois-Michiganiin auttamaan sadonkorjuussa, sillä jokavuotisia poimijoita ei voida vastaanottaa. Pitkästä aikaa viisihenkinen perhe viettää tiiviisti aikaa yhdessä ja Laralla on aikaa kertoa tyttärilleen, mitä tapahtui kesänä, jolloin hän seurusteli kuuluisan näyttelijän Peter Duken kanssa. Tyttärillä, etenkin esikoisella Emilyllä, on tarinasta oma versionsa, mutta pitääkö se kuitenkaan paikkansa?

Larasta olisi voinut tulla kuuluisa Hollywood-näyttelijä, sillä tie lukioaikaisesta näytelmästä kohti Los Angelesia oli yllättävä, mutta ei sitten kuitenkaan suoraviivainen. Tie vei kesäteatterin naispäätähdeksi Pohjois-Michiganiin, jossa nuoret näyttelijät viettivät intensiiviset viikot yhdessä harjoitellen ja näytellen. Lara koki intohimoista rakkautta, lämmintä ystävyyttä ja sai hurjasti hyvää palautetta Emilynä näytelmässä Meidän kaupunki. Upea oli myös Peter Duke, joka onnistui kesän jälkeen valloittamaan maailman.

Teatterikesä on Laran kertomana tietysti ihmeellinen, mutta myös henkisesti ja fyysisesti raskas koettelemus. Sen aikana nuori nainen löytää itsensä ja itselleen merkitykselliset asiat, menettää jotain ja tulee rakkauden jälkeen petetyksi. Kertoessaan siitä noin 30 vuotta myöhemmin tyttärilleen hän oppii lisää itsestään ja valinnoistaan. Samalla tyttäret ja äiti saavat mahdollisuuden punnita suhdettaan toisiinsa, kertoa omista valinnoistaan ja prioriteeteistaan.

Sekä teatteri- että elokuvamaailman yksityiskohdat ovat mielenkiintoista luettavaa. Joitakin suomalaislukijalle todennäköisesti vieraita, Yhdysvalloissa ehkä kuuluisia hahmoja, nimiä ja näytelmiä mainitaan useinkin, mutta ne eivät onneksi vieraannuta. Tai sitten nekin olivat täysin fiktiivisiä, en tarkistanut. Samoin pidän aina siitä, jos romaani sijoittuu useampaan erilaiseen maisemaan. Tässä Pohjois-Michiganin kaunis kesäinen maaseutu on isossa roolissa, mutta muuallakin piipahdetaan. Mukana on useita sukupolvia ja vuosikymmeniä Laran isoäidistä tyttäriin.

Lämminhenkinen tarina kulkee pääosin kahdessa ajassa eikä onneksi ole pelkästään romanttinen rakkaustarina. Se on ennemminkin elämäntarina, kertomus nuoren naisen kasvusta ja valinnoista, ovista jotka ovat hetken auki, mahdollisuuksista joita olisi voinut olla ja eräänlaisesta kohtalosta, jonka kautta löytyy oma tie. Rakkautta on monella eri tasolla nuoruuden jännityksestä isoäidin ja lapsenlapsen väliseen siteeseen ja pitkäikäisen suhteen vakauteen. Ja vaikka tämä saattaa kuulostaa siirappiselta, ei romaani sitä ole. Nuorten teatterikesässä on myös draamaa, päihteiden väärinkäyttöä, nuoruuden hyväksikäyttöä ja pettymyksiä. Kuten myös sen jälkeen perheen elämässä, eikä vähiten koronakesässä, joka ilmastonmuutoksen kanssa yhdessä vaarantaa perheen kirsikkatilan tulevaisuuden.

Kovin syvälliseksi en tätä romaania kuitenkaan luokittele, ja tietty lämminhenkisyyden piirre oli ehkä jopa hitusen ärsyttävä. Mutta kuitenkin hyvin vetävällä ja sujuvalla tavalla kirjoitettu teos, jota oli oikein kiva lukea, ja siksi laitan sen Patchettin aikaisemmankin teoksen muistilistalleni.

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna

Gabrielle Zevin 2022. Englanninkielinen alkuteos Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2023. 476 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tätä kirjaa oli vaikea olla huomaamatta pari vuotta sitten kirjamessuilla. Näyttävä ulkonäkö kiinnitti huomion, vaikka en silloin siihen tarttunutkaan. Nyt etsin Goodreadsin vuosihaasteeseen kirjaa, joka olisi valittu Tournament of Books -listalle. Siellä Huomenna, huomenna ja huomenna pisti jälleen kerran silmiini, joten varasin sen kirjastosta. Gabrielle Zeviniltä aikaisemmin suomennettu Tuulisen saaren kirjakauppias jää eittämättä tämän uudemman romaanin varjoon, enkä alkuun edes hoksannut yhdistää kirjailijan nimeä tuohon vaatimattomampaan teokseen. 

Romaani on tarina kahdesta nuoresta lahjakkaasta pelialan suunnittelijasta, Sadiesta ja Samista, jotka tapaavat ensimmäisen kerran, kun Sam toipuu sairaalassa lukuisista jalkaleikkauksista ja saa pelikaverikseen Sadien. Heidän ystävyytensä alkaa, mutta on kaatua mielipahan aiheuttamaan välirikkoon, joka ei tule olemaan nuorten ystävyyden varrella ainoa. Yliopisto-opintoja aloittaessaan kalifornialaisnuoret tapaavat jälleen Bostonissa, jossa yhteinen peliharrastus johtaa pian pelien suunnitteluun. Sadiesta ja Samista tulee kuuluisia ja he muuttavat Los Angelesiin.

Tietokonepelit ja pelien suunnittelu on romaanissa hyvin keskeisessä roolissa, mutta Zevin on onnistunut kirjoittamaan siitä tavalla, joka kiehtoo sellaistakin lukijaa, joka ei koskaan pelaa. Kyse on onnistumisesta, kunnianhimosta, kauneuden tavoittelusta, intohimosta ja luovuudesta. Samin ja Sadien osalta kyse on myös ystävyydestä, yhteistyöstä, yhteisen tavoitteen jakamisesta ja yhteisymmärryksestä. He viettävät niin paljon aikaa yhdessä, että toisen kivut ja kokemukset ovat toisenkin iholla.

Etenkin Sam, ehkä Sadiekin, kokee taustansa vuoksi toiseutta ja ulkonäkö aiheuttaa myös väärinymmärryksiä. Minusta oli kiehtovaa ja oikein, että kirjallisuudessa pääosaan nostetaan aasialaistaustaisia amerikkalaisia, joita on sentään ihan valtavasti. Kipuja on molemmilla: Sam on menettänyt sekä jalkansa että äitinsä hyvin nuorena, mutta saanut valtavasti tukea isovanhemmiltaan. Sadien kokema väkivaltainen suhde opettajaan tuomittaisiin nykyään hyväksikäyttönä, mutta romaanissa suhteella on onneksi muitakin kuin toksisia seurauksia. Silti nykylukija näkee suhteen eri näkökulmasta kuin 1990-luvulla nuoruutta elävä Sadie, joka ei vielä osaa kyseenalaistaa sitä. Yhteinen kipupiste myöhemmin 2000-luvun alussa on tarinassa vahva käännekohta.

1990-luku ja myöhemmin 2000-luvun alku näkyy muutenkin, kuten pelimaailman nimissä ja viestintätavoissa. Kun kännykät eivät ole vielä käytössä, yhteydenpito on ihan erilaista, hitaampaa ja sallii odottamisen. Nuorten välinen kanssakäyminen on tiiviimpää, uskaltaisin sanoa että aidompaa ja siitä puuttuu sosiaalisen median väritys. Ehkä tarinan sijoittuminen nimenomaan aikaan ennen kännyköitä ja somea onkin se, mikä antaa sille raikkautta ja puhtautta.

Takakannessa luonnehditaan, että Huomenna, huomenna ja huomenna ei ole rakkaustarina, vaikka se on tarina rakkaudesta. Lapsena syntynyt ystävyyssuhde on myös jotain niin raikasta ja puhdasta, että se kantaa teemana vahvalla tavalla alusta loppuun saakka. Parisuhderakkaudet ovat sivujuonia kokonaisuudessa, jonka kirkkaita tähtiä ovat kaksi ystävää. Kerronnallisesti Zevin poikkeaa tavanomaisesta vasta ihan lopussa ottamalla mukaan pätkän peliä, joka sekin avaa pelisuunnittelijan valtavan monipuolista työtä lukijalle, ja onhan sillä toki juonenkin kannalta merkittävä rooli. 

Hyvin angloamerikkalaisen teoksesta tekee tietysti tarinan sijoittuminen Yhdysvaltoihin ja sen kahdelle erilaiselle rannikolle, mutta myös runsaat viittaukset kulttuuriin, erityisesti kirjallisuuteen ja peleihin, Shakespeareen erityisesti. Aasialaista maustetta tuovat viittaukset japanilaiseen taiteeseen ja maahanmuuttajuus. Yhdysvaltalaisen teoksesta tekee myös tietynlainen suloinen perusteellisuus, jonka yhdistän nimenomaan moniin nykypäivän yhdysvaltalaiskirjailijoihin, kuten Richard Powers, Ann Napolitano, Nathan Hill, Anthony Doerr, Brit Bennett tai Elizabeth Gilbert. Siinä missä Zevinin aikaisemmin suomennettu teos oli melko helposti unohtuvaa, leppoisaa hyvänolon tarinaa, Huomenna, huomenna ja huomenna tähtää monisyisenä ja ajatuksia herättävänä teoksena paljon korkeammalle. 

Kristin Hannah: Sodan sisaret

Kristin Hannah 2024. Englanninkielinen alkuteos The Women. Suomentanut Karoliina Timonen. WSOY 2024. Luin BookBeatista. 580 s. Kuva kustantajan.

"Naisetkin voivat olla sankareita." Tämä lause mullistaa nuoren Frankie McGrathin elämän. Hän päättää lähteä sairaanhoitajaksi Vietnamiin, sotaan jonne hänen veljensäkin oli juuri lähtenyt. Konservatiivisen, vauraan perheen tyttären tulevaisuuden olisi pitänyt olla jotain ihan muuta, eikä perhe ole lainkaan innostunut Frankien radikaalista ajatuksesta.

Vietnamin sodassa työskennelleistä naisista kertova tarina oli pyörinyt kirjailija Kristin Hannahin päässä jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hän ei silloin kokenut olevansa vielä tarpeeksi kypsä kirjoittamaan aiheesta, josta Yhdysvallat vaikeni pitkään. Kun Frankie palaa kaksivuotiselta komennukseltaan takaisin kotiin, hänen vanhempansa eivät ole halukkaita kuulemaan sodasta ja tyttären kokemuksista mitään, kaduilla hänen peräänsä huudellaan eikä veteraanijärjestö suostu ottamaan häntä mukaan terapiaryhmiin.

Sota Vietnamissa on karmea, myös sairaanhoitajan näkökulmasta. Frankie joutuu heti alusta alkaen tositoimiin, sillä hoitohenkilökuntaa on jatkuvasti liian vähän. Hän oppii tekemään töitä kiireessä, paineen alla, priorisoiden jatkuvan potilastulvan alla. Kokeneemmilta hoitajilta ja lääkäreiltä hän oppii kaiken käytännön työn sekä asenteen, jolla jaksaa kuoleman ja huudon rinnalla. Frankie osoittautuu työssään hyväksi ja periksiantamattomaksi, ja antaa itselleen välillä aikaa pitää kädestä kiinni niitä, jotka ottavat viimeiset henkäyksensä.

Komennuksella olevat hoitajat myös ystävystyvät. Frankie saa elinikäisiä tukijoukkoja etenkin Barbista ja Ethelistä, joiden kanssa ystävyys kantaa yli sodasta paluun jälkeisten vaikeiden vuosien. Vietnamissa Frankie myös rakastuu, ensin Jamieen, lääkäriin, jonka kanssa yhdessä päätetään pysyä kunniallisina, eikä solmita hätäistä suhdetta. Jamie katoaa sotaan eikä Frankie tiedä, mihin tämä päätyy. Sitten iltakemuihin ilmestyy Rye, Frankien veljen ystävä, joka oli iskenyt tyttöön silmänsä jo ennen sotaan lähtöä. Se, mitä tapahtuu Frankien ja Ryen välillä, tulee vaikuttamaan Frankien elämään vielä monta vuotta. 

Sodan sisaret kertoo paitsi Vietnamin sodasta, myös veteraanien paluusta ja sodan jälkeisestä elämästä Yhdysvalloissa. Kirjeistä kotoa Frankie lukee, millaisia poliittisia myllerryksiä kotimaassa läpikäydään ja millaisia mielenilmauksia sota aiheuttaa. Maa ei ole entisensä, kun nuoret palaavat kotiin. Osa heistä löytää paikkansa uudessa maailmassa, osa ei. Sodan aiheuttamat traumat aiheuttavat painajaisia ja unettomuutta, äidin antamat lääkkeet aiheuttavat riippuvuutta, ja lopulta Frankie taistelee eroon myös alkoholista. Järkkyneen mielenterveyden lisäksi nuoren naisen elämää rikkovat keskenmeno, parisuhdehuolet, onnettomuudet, työpaikan menetys, äidin sairaus, ja kaipuu kohti jotain, mikä ei ehkä ole enää saavutettavissa. Löytääkö Frankie paikkaansa? Millaiseksi elämä muodostuu?

Romaani on toisaalta melko rankkaa luettavaa, etenkin sen alkupuolisko, joka sijoittuu Vietnamiin. Toisessa puoliskossa on runsaasti todella mielenkiintoista materiaalia yhteiskunnasta, sen asenteista, uudenlaisista ryhmittymistä ja poliittisista mielenilmauksista, sekä tietysti siitä, mihin sodan veteraanit kaiken tämän keskellä sijoittuvat. Frankien henkilökohtainen elämä on täynnä haasteita, joita olisi voinut yhdelle päähenkilölle suoda vähemmänkin. Siltä osin annan siis hieman miinusta tälle romaanille. Periaatteessa kaikki on täysin uskottavaa, mutta silti. Romanttiset kuviot - vaikka täynnä vastoinkäymisiä nekin - tuovat romaaniin hieman keveyttä. Kauneinta on hoitajien kaiken kestävä ystävyys, jonka avulla Frankie pääsee lopulta pahimman yli.

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

Lisa Wingate 2017. Englanninkielinen alkuteos Before We Were Yours. Suomentanut Hilla Hautajoki. Sitruuna kustannus 2020. 473 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Vuonna 1939 kaksitoistavuotias Rill Foss ja hänen pikkusisaruksensa kaapataan kotoa jokilaivalta läheltä Savannah-jokea samana päivänä kun äiti ja isä ovat lähteneet synnyttämään kaksosia. Kaapattu sisarusparvi ei ole ainoa, sillä määränpäästä löytyy laitos täynnä eri-ikäisiä lapsia. Memphisiläisen adoptio-organisaation julkinen tarkoitusperä on hyvä: tarjota orvoille, köyhille tai muuten ala-arvoisissa oloissa eläville lapsille uusi, vauras koti ja kunnon kasvatus. Lapsia kuitenkin kerätään ja kaapataan köyhiltä seuduilta ja jokivarsilta myös ilman huoltajien suostumusta, vastasynnyttäneitä äitejä huijataan allekirjoittamaan sopimuksia, eivätkä äidit näe vauvojaan enää koskaan.

Hurja tarina, mutta ihan tosi. Rillin ja hänen sisarustensa tarina on fiktiota, mutta se on saattanut aivan hyvin tapahtua, sillä juuri näin Georgia Tannin johtama organisaatio toimi. Sen toiminta nousi lehtiotsikoihin vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja on ollut melkoinen kohu Yhdysvalloissa. Tann on saanut toimia täysin rauhassa korkeiden tahojen suojelemana.

Romaanissakin kadonneet lapset löytävät toisiaan vasta vuosikymmenien päästä. Rill tekee lapsena laitoksessa kaikkensa, jotta hän saisi perheensä vielä yhdistettyä, mutta joutuu myöntämään tappionsa, kun osa siskoista ja veljistä on jo sijoitettu uuteen kotiin, eikä jokivarressa ole enää tulevaisuutta. Aika laitoksessa on karmea, mutta Rill elää pitkän elämän ja on valmis kertomaan kaiken, kun hän tapaa sukulaislapsen vuosikymmeniä myöhemmin.

Nykyajassa vauraaseen poliitikkoperheeseen syntynyt Avery Stafford ei saata aavistaa isoäitinsä Judyn menneisyydestä mitään ennen kuin hän näkee vanhainkodissa erään asukkaan pöydällä vanhan kuvan naisesta, joka on ihan samannäköinen kuin hän itse. Avery alkaa selvittää kuvan taustoja, mutta osaavatko dementoituneet vanhukset kertoa enää mitään? Missä isoäiti on käynyt salaa tapaamassa - ja ketä - joka torstai vuosien ajan? Ketä ovat Rill ja Fern?

Avukseen Avery saa kitkerän yhteenoton jälkeen sympaattisen kiinteistövälittäjän, jolla on salaisuuksia ja avaamattomia kirjeitä oman isoisänsä jäljiltä. Tapauksen penkominen saa Averyn pohtimaan omaa elämäänsä perheessä ja parisuhteessa, joissa hänen asemansa tulevana poliitikkona on valmiiksi suunniteltu ja siloteltu. Onko menneisyyden paljastuminen liikaa julkisuudesta riippuvalle, vaikutusvaltaiselle perheelle? Pitäisikö Averyn olla hiljaa ja jatkaa elämäänsä ja häidensä suunnittelua kihlattunsa Elliotin kanssa, vai löytyykö kiinteistövälittäjän kautta jotain enemmän omaa?

Kahdessa aikatasossa kulkevan romaani on aika kahtiajakoinen. Menneisyyden kertomus on sydäntä raastavaa luettavaa, tapahtumarikas, hurjan hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Etenkin kun tietää sen pohjautuvan tositapahtumiin, tuntuu että kirjailija on löytänyt jotain todella tärkeää ja merkittävää, ja osaa kirjoittaa siitä hienolla tavalla. Sen sijaan nykyhetken osiot ovat kuin jostain kevyestä romanttisesta romaanista, jossa eliittielämää viettävä nuori kaunis nainen pohtii elämäänsä ja menneisyyden vaikutuksia nykyhetkeen. Kivaa luettavaa sekin, mutta ei niin ansiokasta. Kokonaisuutena kuitenkin ihan huippuvetävä ja koskettava teos, jota voin suositella lämpimästi.

Ann Napolitano: Rakas Edward

Ann Napolitano 2020. Englanninkielinen alkuteos Dear Edward. Suomentanut Saara Kurkela. WSOY 2025. 358 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kaunokaisten jälkeen oli ihan selvää, että jos ja kun Ann Napolitanolta suomennetaan lisää teoksia, luen ne heti. Rakas Edward onkin varhaisempaa tuotantoa, mutta ilmeisesti suomennettu vasta nyt, maailmalla menestyneen Kaunokaisten jälkeen.

12-vuotias Edward on muuttamassa perheineen New Yorkista Los Angelesiin. Talo on tyhjennetty ja perhe lentää tavaroidensa perässä uuteen kotiin. Lentokone ei kuitenkaan koskaan saavuta määränpäätään, eikä tämä ole spoileri, vaan romaanin lähtökohta. Edwardia vaille kaikki lennon noin 185 matkustajaa kuolevat. Kaiken menettänyt poika sijoitetaan äidin siskon ja tämän miehen luokse, ja vähitellen alkaa elämä ilman läheisiä.

Yllättävä pelastus ilmaantuu naapurista, jossa samanikäisen tytön makuuhuoneessa Edward kokee pystyvänsä nukahtamaan. Naapurista tulee hänen yösijansa, kun taas kotona Edward tasapainottelee laihtumisensa, tätinsä surun ja uusien huoltajiensa parisuhteen kipukohtien kanssa. Pitkään lapsettomuudesta kärsinyt pariskunta onkin yhtäkkiä saanut vaisun teinin kotiinsa. Tädin mies tekee kaikkensa selvittääkseen lentoturman yksityiskohtia. Eräänä yönä, pari vuotta turman jälkeen, Edward löytää naapurintytön kanssa autotallista valtavan kasan kirjeitä, joita lento-onnettomuudessa surmansa saaneiden läheiset ovat hänelle lähettäneet. Vasta silloin alkaa toipuminen ja täti miehineen alkavat näkyä uudessa valossa. Nuoret kiinnostuvat kirjeiden lähettäjistä ja Edward ottaa tavoitteekseen tehdä jotain näiden hyväksi. 

Edwardin tarinan rinnalla romaanissa kulkee lennon aikajanan tapahtumia lähdöstä onnettomuuteen. Samalla tutustutaan muutamiin kanssamatkustajiin, kuten äveriääseen liikemieheen, hemaisevaan lentoemäntään, raskaana olevaan nuoreen naiseen, sotasankariin tai puheliaaseen naiseen ja tämän menneisiin elämiin. Kun Edward lukee näiden omaisten hänelle lähettämiä kirjeitä, lukijallekin muotoutuu kokonaisempi kuva lennon matkustajista. Tietysti myös pojan perhe, äiti, isä ja pari vuotta vanhempi isoveli, tulevat tutummiksi. 

Napolitano kirjoittaa uskomattoman kiehtovalla tavalla Edwardin selviytymistaistelusta ja kaikesta siitä, mitä uusi elämä tuo tullessaan. Voisi ajatella, että romaanin lähtökohta on järkyttävä ja surullinen - ja onhan se -, mutta Napolitanon tyyli aikaansaa sen, ettei tarina aiheuta ahdistusta eikä nenäliinoja kulu juuri lainkaan. Edwardin selviytymistä seurataan hieman sivusta ja hetki kerrallaan. On vuosia kestävää terapiaa, on yksinäisyyttä, on unettomuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta. Välillä käydään pohjamudissa mutta horisontissa on koko ajan myös valoa. Kahdessa aikatasossa kulkeminen toimii mieltä kiihdyttävällä tavalla, ja kanssamatkustajiin ja heidän omaisiinsa tutustuminen tekee romaanista rikkaan ja värikkään. Napolitanon ehdoton vahvuus onkin sujuvan kerronnan lisäksi hahmojen rakentaminen vähitellen niin, että ennakkoluulot antavat tilaa inhimillisyydelle ja sinnikkyys tekee kaikesta mahdollista.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout 2008. Englanninkielinen alkuteos Olive Kitteridge. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2020. Pokkarissa 374 s. Kaupasta ostettu. Kuva kustantajan.

Olipa hyvä tuuri, ettei lukupiirissä ollut kukaan vielä lukenut Olive Kitteridgeä, kun sitä ehdotimme, vaikka se on ollut viime vuosina niin kovin suosittu ja luettu - ja televisiosta katsottu. Olen itse lukenut Stroutilta ainoastaan romaanin Nimeni on Lucy Barton. 

Yllätyksenä minulle tuli se, että teos koostuu useasta tarinasta, joissa nimihenkilö Olive Kitteridge ei suinkaan ole aina pääosassa. Joskus hänet vain mainitaan. Tarinat sijoittuvat kuitenkin kaikki samaan pieneen Crosbyn kaupunkiin Yhdysvaltain koillisosassa, ja niissä esiintyy usein samoja hahmoja.

Viimeisimmässä tarinassa Olive on jo eläkkeellä, hän on 72-vuotias ja hänen miehensä Henry on menehtynyt. Heidän poikansa Christopher asuu New Yorkissa eikä Oliven ja hänen poikansa välit ole helpot. Olivea kuvaillaan liian suorasanaiseksi, vähän äkkivääräksi ja vaikeasti lähestyttäväksi. Ja on totta, ettei Olive kovin helposti pidä tapaamistaan ihmisistä, ei koulunsa lapsista eikä aikuisista, saati sitten kaupunkiin muuttavista varakkaista lomailijoista, tai etenkään tyhmistä ihmisistä. Silti Olive rakastaa, omalla kömpelöllä tavallaan. Hänellä on ikävä Henryä, hän ihastuu muihin miehiin, hän ikävoi poikaansa ja pelkää ettei pääse osaksi lapsenlapsensa elämää.

Stroutin tarinat kuvaavat samalla tavalla arkisia kohtaamisia, arkisia tapahtumia ja tunteita kuin vaikkapa yhdysvaltalaisen Anne Tylerin teokset. Draama ei ole ylitsepursuavaa, vaikka sitä pieninä määrinä onkin. Oliven silmien kautta ihmiset ja heidän käyttäytymisensä usein hämmästyttävät häntä, ja toisin päin. On kuin hän ei vielä 72-vuotiaanakaan osaisi käyttäytyä niin kuin ympäristö odottaisi. Nykypäivänä Olivella varmaankin todettaisiin jonkinlainen nepsydiagnoosi. Vanhenevan, yksinäisyyteen totuttelevan, puolisosta huolehtivan Oliven elämässä oli paljon piirteitä, joita olen seurannut vierestä omassa lähipiirissäni. Elämänvaihe, joka useimmilla on joskus edessä, ja siksi siihen on hyvä tutustua myös kaunokirjallisuuden kautta.

Ihan kaikki tarinat eivät saaneet minua pauloihinsa, mutta kokonaisuudesta pidin kovasti. Kirja oli nopealukuinen ja erillisten tarinoiden avulla siinä pysyi jonkinlainen rytmi ja ne jopa auttoivat hieman koukuttumaan. Romaanissa on useita aikatasoja ja kaupunkilaisten elämä tulee tutuksi usean vuosikymmenen ajalta. Tarinat on kirjoitettu noin kaksikymmentä vuotta sitten, minkä huomaa ainakin teknologian vähyydessä verrattuna nykypäivään, mikä tuo tarinoihin omanlaistaan hitautta. Se tuntuu hyvältä. 

Nathan Hill: Wellness

Nathan Hill 2023. Englanninkielinen alkuteos Wellness. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2024. 636 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Sain järkäleen luettua! Aloitin tämän toivomani lahjakirjan jo useita viikkoja sitten, välissä oli lomareissu, jonne halusin e-kirjoja, ja sen jälkeenkin kirja on edennyt hitaasti. Mutta se ei ole haitannut, sillä opus antaa paljon pohdittavaa ja sen sisältö on melkoinen.

Laskeskelin, että kirjan päähenkilöt, pariskunta Jack ja Elizabeth, ovat syntyneet ehkä vuonna 1974, eli ovat suunnilleen ikäluokkaani. Ehkä sen vuoksi 1990-luvun kuvaus tuntui niin tutulta, vaikka eletäänkin Chicagossa. Nuoret siis tapaavat tuolloin, kun molemmat ovat vasta aloittaneet yliopisto-opinnot. Molemmat ihastuvat toisessa ominaisuuksiin, jotka leimaavat lapsuudesta puuttuvia piirteitä ja arvoja. Jackin vähäeleinen, mustanpuhuva valokuvaajan habitus on jotain muuta kuin Elizabethin vanhempien vanha vauraus ja kilpahenkisyys. Elizabethin rento tyylikkyys ja tyttömäisyys on tyystin erilaista kuin Jackin kotia leimannut katkeruus ja maalaisuus.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Elizabeth on sitä mieltä, että avioliitto kaipaa tuuletusta. Hän saa rohkean idean uudelta tuttavaltaan, mutta Jack onkin täysin tyytyväinen turvallisuuteen ja toisteisuuteen. Kestääkö pitkä liitto erilaiset tarpeet? Heidän poikansa Toby on nepsypiirteineen haastava lapsi, ainakin Elizabethin näkökulmasta, mutta johtuuko haaste ennemminkin äidin asettamista normeista? Ja mikä onkaan uuden asunnon tilanne, asunnon jota rakennetaan uudelle alueelle kovalla rahalla ja joka ei meinaa millään valmistua. Mitä se kertoo ajasta ja ostajistaan?

Se, mitä romaanissa tapahtuu nykyhetkessä pintatasolla, ei ole lainkaan niin merkittävää kuin kaikki se, mikä pariskunnan on tähän saakka tuonut. Heidän muistonsa avaavat lapsuutta ja nuoruutta vähitellen enemmän ja enemmän, mikä ainakin auttoi minua pitämään kirjasta kiinni. Näkökulma on hieman vahvemmin Jackin kasvutarinassa, mutta lopussa Elizabethinkin teini-iästä paljastuu isoja selittäviä tekijöitä. Kumpikaan ei pidä yhteyttä kotipuoleen ja siihen on hyvät syyt. Molempien kokema vähättely ja henkinen väkivalta olisi voinut tehdä pahempaakin jälkeä.

Elizabeth on töissä Wellness-nimisessä hyvinvointiyrityksessä, joka menestyy saamalla asiakkaansa uskomaan, että heidän kokemiinsa haasteisiin on löytynyt lääke. Itse asiassa kyse on plasebosta ja nerokkaasta suggestiosta, mutta taustalla on perusteellista psykologista tutkimusta. Perusteellinen kuvaa myös tätä romaania, sillä oli kyseessä plasebovaikutus tai mikä tahansa päähenkilöiden kohtaama asia, kirjailija paneutuu siihen juurta jaksain. Jackin ammatti valokuvaajana ja alan opettajana perustuu nuoren opiskelijan hätävalheeseen, mutta poikii hyvän uran. 

Wellness on päähenkilöidensä kautta erittäin tarkka ajankuvaus ja kuten takakannessa kuvaillaan, panoraama länsimaisesta elämästä. Siihen mahtuu niin paljon, että tässä mainitsemani on vain pintaraapaisu. On sosiaalista mediaa ja Facebook-sotaa, sukupolvien välisiä eroja, mainitsemani nepsyt ja psykologia, polyamoristien orgiat, keskiluokkaa palveleva rakentaminen sekä tieteellinen tutkimus. Kun kirjailija päätti selittää algoritmien toiminnan ihan läpikotaisin, olin luovuttaa. Mutta onneksi en luovuttanut, sillä lopussa kiitos seisoi ja ympyrä sulkeutui kauniilla tavalla.

Wellness on psykologisesti tarkkanäköinen romaani ja älykästä tekstiä. Sen suomentamisessa Antero Tiittula on tehnyt erinomaista työtä. Vähemmän olisi riittänyt, mutta Nathan Hill on kyllä onnistunut punomaan kokonaisuuden, jonka jokaisella osasella on merkityksensä. Joku olisi tyytynyt valitsemaan aiheekseen esimerkiksi Jackin ankaran lapsuuden ja saanut aikaiseksi erinomaisen ja hyvin rajatun romaanin, mutta tällä kertaa enemmän on enemmän. Sisältörikas oli Nathan Hillin edellinenkin romaani Nix, josta postaus täällä. 

Tess Gerritsen: Vakoojarannikko

Tess Gerritsen 2024. Englanninkielinen alkuteos The Spy Coast. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2024. E-kirjassa 246 s. Kuva kustantajan. Kuuntelin BookBeatista.

Pitkästä aikaa Tess Gerritsenin tuotantoa! Luin hänen teoksiaan paljon vuosituhannen vaihteessa, niin itsenäisiä teoksia kuin Rizzoli/Isles-sarjaa, jota katsoin myös televisiosta. Gerritsenin teokset ovat edustaneet minulle aina sitä amerikkalaista dekkarigenreä, jossa on tehokkaita, hyvin pärjääviä, vahvoja naisia, raakoja rikoksia ja toimintaa. Samaan genreen lasken mukaan myös niin ikään 2000-luvun alun suosikkini Patricia Cornwellin ja Karin Slaughterin, vaikka Gerritsen onkin hiukan noita kahta leppoisampaa luettavaa ja hänen hahmonsa hitusen inhimillisempiä. 

Maggie Bird on eläköitynyt vakooja, joka elää rauhallista kanankasvattajan elämää pienessä kaupungissa Mainessa. Hän ei suinkaan ole ainoa laatuaan, vaan naapurustossa asuu muitakin harmaahapsisia entisiä vakoojia. Kuusitoista vuotta sitten tapahtui traaginen lento-onnettomuus, jonka jälkeen Maggie jätti työnsä CIA:n palveluksessa ja vetäytyi omiin oloihinsa. Kunnes hänen portailtaan löytyy surmatun naisen ruumis ja häntä kohti ammutaan.

Maggien on selvitettävä, mikä hänen menneisyydessään uhkaa häntä edelleen. Kuka haluaa vieläkin hänen kuolemaansa? Vuosia sitten Maggie tapasi Bangkokissa Dannyn, josta kaukoromanssin myötä tuli hänen aviomiehensä. Lääkärimiehen työ vei Maggien niin lähelle venäläisten kanssa liiketoimia harjoittanutta miestä, ettei CIA voinut vastustaa kiusausta. Niinpä Maggie alkoi vakoilla miehensä potilasta silläkin uhalla, että hänen tuore avioliittonsa tuhoutuisi.

Juoni kuljettaa lukijan tietysti tuonne kuudentoista vuoden taakse, niin Bangkokiin, Lontooseen, Turkkiin kuin Italiaan Como-järvelle. Kun vakoojajännäristä on kyse, mukana on toimintaa, aseita, takaa-ajoja, kidnappauksia ja ruumiita. Tällä kertaa Gerritsenin kerronnassa on kuitenkin mustan huumorin sävyttämä tyyli, joka saa lukijan hymähtelemään raakuuksille. Tai sille, miten nokkelia ja taitavia vakoojat ovat, vieläpä kuuden-seitsemänkymmenen vuoden iässä.

Vaikka eläkeläisistä on kyse, tyyli ei kuitenkaan ole samalla tavalla hulvaton kuin äsken lukemassani Pierre Lemaitren Kyykäärmeessä tai Richard Osmanin dekkarissa Torstain murhakerho. Gerritsenin Vakoojarannikko on täyttä toimintaa ja jännitystä, vaikka välillä etenkin Maggien ystävien ammattitaito ja omistautuminen hymyilyttävätkin. Menneisyys tekee teoksen tarinasta synkemmän, painavamman ja enemmän sellaisen, mihin olen Gerritseniltä tottunut - totisemman. 

Varsin hyvä työmatkakirja, ja vaikka välillä nukahdin kotimatkoilla, juoni ei ollut liian monimutkainen väsyneenäkään kuunnella. Ella Pyhältön ääneen oli kiva upota ja antaa tarinan kuljettaa pimeät aamut ja iltapäivät. 

Goodreadsin puolella huomasin, että kirja aloittaa sarjan The Martini Club, joten noita taitavia vakoojia saamme ihailla jatkossakin! Tess Gerritseniltä olen viimeisen kymmenen vuoden aikana lukenut nämä teokset: Salametsästäjä ja Tappava salaisuus.

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa 2010. Englanninkielinen alkuteos Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola. Like 2015. Kirjassa 351 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.

Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.

Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.

Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin. 

Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.

Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.

Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano 2023. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. WSOY 2024. 479 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä vippilainaksi ottamani kirja on jo pahasti myöhässä ja sakkomaksuja kertyy, mutta ei sen väliä! Kaunokaisia oli niin hyvää luettavaa, että sen vuoksi kannattaa vähän vaikka maksaakin. Ann Napolitanolta ei ole aikaisemmin suomennettu mitään, mutta toivon että jatkossa suomennetaan. Kaunokaisia on päässyt sekä Barack Obaman että Oprahin kirjalistoille ja ollut Yhdysvalloissa hyvin suosittu. Se on kirjailijan neljäs romaani.

Muutaman päähenkilön näkökulmasta kerrottu romaani sijoittuu pääasiassa Chicagoon, jonne nuori William Waters muuttaa yliopisto-opintojen ja koripallon perässä. Williamin lapsuus on ollut vähäsanaista ja yksinäistä eikä hän ole saanut vanhemmiltaan juurikaan osaksi rakkautta. Hänen ainoa kielensä on koripallo, josta hän on löytänyt niin seuraa kuin tarkoituksen elämälleen. Yliopistossa tämän pitkänhuiskean nuorukaisen huomaa yllättäen Julia Pavadano, nelihenkisen sisarparven vanhin, neuvokas tehopakkaus, joka valitsee Williamin omakseen. Nuori mies on onnellinen siitä, että hänet on valittu ja hänelle tehdään tulevaisuudensuunnitelma, mutta kestääkö onni, kestääkö suunnitelma?

William käy taistelua rikkinäisen päänsä sisällä samalla kun Julia porskuttaa päättäväisesti eteenpäin tiellä, jonka hän heille kuvittelee mielessään. Pavadanon koko perhe ottaa Williamin avosylin vastaan lämmöllä joka kantaa loppuelämän. Sisarten välit ovat niin tiiviit, että niiden murtaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta kuten elämällä on tapana, yllättäviä käänteitä tulee ja sisarten välit ovat vaarassa rikkoutua. Sattuu äkillinen kuolemantapaus, vakava masennus on viedä yhden elämän, yllätysraskaus sekoittaa pasmat, on pari muuttoa kauaksi Chicagosta sekä syvä rakkaus, jota on pakko piilotella vähän aikaa kaikilta muilta. 

Pavadanon siskokset vertaavat itseään ja toisiaan Pikku naisiin, ja ovatkin suorastaan karikatyyrisen erilaisia keskenään. Neuvokkaan Julian rinnalla kasvavat kirjallisuutta janoava Sylvie, taiteellinen Cecelia ja äidillinen Emeline, joiden luonteenpiirteet tehdään heti romaanin alussa hyvin selviksi ja joita hyödynnetään pitkin matkaa. Tämä tekee romaanista hieman hupsun ja ehkä jopa lapsekkaan, mutta siskoksia ei voi olla rakastamatta. Charlie-isä kutsuu Juliaa omaksi raketikseen, eikä Julia voi olla toteuttamatta tätä ominaisuutta itsessään, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. Sylvie haikailee kaunokirjallisen, suuren rakkauden perään ja lopulta saa sen, vaikka sekin uhkaa perheen harmoniaa.

Kaunokaisia on perhetarina ja ihmissuhderomaani, ja kirjoitettu niin säkenöivän nerokkaasti, että se imaisee heti saman tien mukaansa. Williamin, Julian ja Sylvien kautta avautuu kaikki se rakkaus tai rakkaudettomuus, mikä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, kykyyn solmia ihmissuhteita ja itsenäistyä. Nuorina aikuisina kaikki löytävät oman paikkansa ja tapansa elää, kunnes neljännesvuosikymmen myöhemmin tapahtuu taas jotain niin dramaattista, että palaset loksahtelevat jälleen uuteen järjestykseen. Silloin mukana on jo seuraavaakin sukupolvea.

Kyynelittä tästä romaanista on mahdotonta selvitä, niin hienosti ja koskettavalla tavalla Napolitano kuvaa kaipuuta, masennusta, rakastumista, surua ja kotiin saapumista. Romaanin hahmot ovat kertakaikkisen ihania särmineen, huonoine päätöksineen ja omituisuuksineen. Hieman siirappinenkin tämä tarina on, sitä ei käy kieltäminen, mutta myös lempeän armollinen, anteeksi antava ja älykäs. 

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Miranda Cowley Heller 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paper Palace. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2022. Pokkarissa 453 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani ehti odottaa vuoroaan yöpöydälläni jo melko pitkään. Nyt kun suurin osa lukuhaasteista on tälle vuodelle paketoitu, pystyin valitsemaan kirjan ilman mitään tavoitteita ja tämä sopi siihen oikein mainiosti. 

Elle on viettänyt Cape Codin Paperipalatsissa, perityssä kesäpaikassa omat lapsuutensa kesät ja nyt hän viettää siellä kesälomaa oman perheensä ja äitinsä kanssa. Kesäpaikka on muistoja täynnä, kerrostuma eri aikakausia ja ihmisiä. Siellä kesäpäivät noudattavat omaa kaavaansa ja omia lakejaan. Ympärillä on mielikuvitusta ruokkiva luonto, lammet ja merenranta, hiekka, metsäpolut, kilpikonnat ja pesukarhut. Mikä tekee tästä kesästä muista poikkeavan?

Romaani elää kahdessa aikatasossa, joista toinen käy tunti tunnilta läpi tämänhetkistä kesälomapäivää aamuyön tunneista seuraavan päivän aamuyöhön. Toisessa tasossa keritään aikaa Ellen lapsuudesta aikuisuuteen: lomat Cape Codissa, äidin miehet ja avioerot, sisko ja velipuoli, muutto Lontooseen, aviopuolison tapaaminen ja aikuistuminen. Se mitä tämän kesän lomapäivässä tapahtuu, selittyy lapsuudenaikaisilla tapahtumilla ja ihmissuhteilla, joten lukijan on tiedettävä taustat.

Päällisin puolin Ellellä on kaikki: ihana brittimies, terävä äiti ja kolme suloista lasta, lomaparatiisi ja ystäviä. Ystäviin kuuluu myös Jonas, Ellen lapsuudenystävä, omituinen pikkupoika joka alkoi eräänä kesänä kulkea Ellen perässä joka paikkaan ja joka teini-iässä todisti onnettomuutta, josta vain hän ja Elle tuntevat syyllisyyttä. Lapsuudenaikainen ihastuminen kantaa keski-ikään saakka ja yhtäkkiä Ellen on valittava täydellisen aviopuolison ja Jonasin välillä. 

Paperipalatsia kuvittelee takakannen tekstin perusteella kevyeksi ja romanttiseksi ihmissuhderomaaniksi, mutta ihan sitä se ei ole. Muutaman vuosikymmenen takaista onnettomuutta edelsi jotain, mitä Elle ei voi unohtaa. Hän ei ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin Jonasille, ei äidilleen eikä siskolleen.  Synkän salaisuuden lisäksi perheessä on muitakin haamuja, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Äidinkin lapsuudessa on mörköjä, jotka ovat vaikuttaneet häneen kasvattajana ja naisena.

Ellen oman, varsin perinteisen ja tervehenkisen ydinperheen vastapainona romaanissa on runsaasti herkullisia esimerkkejä rikkonaisista ihmissuhteista, eroista, yhteen palaamisista, lasten ja isovanhempien välisistä siteistä, keskenään riitelevistä arvomaailmoista ja etenkin teini-ikäisten läpikäymistä tunnekuohuista. Pidin kovasti myös dialogista, jossa oli huumoria, älykkyyttä ja eräänlaista tilanneherkkyyttä. Erityisesti yläluokkaisen brittimiehen ja tissuttelevan anopin välinen hellä kuittailu oli upeaa. Hyvin kuvattua oli myös lasten ja nuorten kaipuu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, tai vain tarve lähteä pois. Vähän enemmän jäin odottamaan Anna-siskon kuoleman jättävää aukkoa, mutta ehkä Ellen tarinassa oli sydänsuruja ilmankin.

Dialogi ja perheen kirjava historia oli ainakin minusta kiinnostavampaa ja huomattavasti terävämmin kuvattua kuin se tunnekuohu, jota Elle kokee nyt tänä kesänä. Siitä huolimatta hyvin vetävä ja mukaansa tempaava romaani, jossa kesäisen ympäristön lämmin seesteisyys hautoo sisällään konflikteja ja traumojen aineksia. Romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club ja Amman lukuhetki. 

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Anthony Doerr 2021. Englanninkielinen alkuteos Cloud Cockoo Land. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2022. Pokkarissa 694 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Miten ihmeellinen romaani! Anthony Doerr ei pettänyt taaskaan: miten upeaa tarinankerrontaa, luovuutta ja kieltä. Taivaanrannan taa on ylistys kirjallisuudelle, kielille ja kirjastojen merkityksellisyydelle. Sen tarina kumpuaa Antiikin Kreikasta ja ulottuu hamaan tulevaisuuteen. Se yhdistää uskomattomalla tavalla historiaa, lapsuuden kokemuksia, ajankohtaista huolta maailman tilasta ja scifiä.

Muukalainen, kuka lienetkin, avaa tämä ja hämmästy oppimastasi.

Kaikki romaanin päähenkilöt ovat lapsia eri aikoina. Orpotyttö Anna ja köyhän perheen Omeir syntyvät samoihin aikoihin Osmaanien valtakunnan levitessä 1400-luvulla. Konstantinopolissa Anna opettelee kirjomaan ja kutomaan, mutta viihtyy paremmin kaupungin paksujen muurien salaisilla käytävillä, josta hän löytää ikiaikaisen pienen kirjan ja pitää sen itsellään juuri ennen kuin sulttaanin soturit valloittavat kaupungin. Omeir vahvoine härkineen on yksi valloittajista, nuori poika, joka on saanut koko lapsuutensa kuulla suulakihalkiostaan. Matka Bulgarian vuorilta kohti satumaista kaupunkia on ollut kivulias, mutta onko se ollut kärsimyksen arvoinen?

Yhdysvalloissa nuori Zeno menettää isänsä ja päätyy Korean sotaan, jossa hän vankileirillä rakastuu englantilaiseen antiikin kielten tutkijaan. Zeno ei saa kerrottua tunteistaan ja elää elämänsä yksin, mutta löytää rakkautensa kieleen ja salaperäisiin vanhoihin teksteihin eläkkeellä ollessaan. Kun Zeno harjoittelee Aethonin tarinaan pohjautuvaa näytelmää viidesluokkalaisten kanssa Lakeportin kirjastossa, ihmisten ahneuteen pettynyt Seymour päättää räjäyttää koko paikan vuonna 2020.

Seymourin on ollut vaikea sopeutua mihinkään vahvojen nepsypiirteidensä vuoksi. Metsässä hän rauhoittuu ja lepää, mutta lähimetsä kaadetaan uuden asuinalueen tieltä, ja Seymour menettää samalla Luottoystävänsä, ison pöllön. Netistä Seymour löytää vahvistusta ajatuksilleen tuhota jotain kostoksi. Vuosikymmeniä myöhemmin vankilasta käsin hänen vahvuutensa pääsevät oikeuksiin, kun hän osallistuu maailman kuvantamiseen ja Argosin suunnittelutyöhön. Argos-avaruusaluksella elää 2100-luvulla Konstance, joka kamppailee yksin selviytymisen ja totuuden kanssa. Alukselle on valittu joukko ihmisiä niihin aikoihin, kun kaikki alkoi romahtaa. Argosin valtavasta Kirjastosta ja virtuaalimatkailusta on hyötyä, kun Konstance selvittää niin perheensä kuin kiehtovien tarinoidenkin historian.

Näitä viittä lasta yhdistää yksi ja sama kertomus, Kukkupilvelä, tarina Aethonin ponnisteluista unelmakaupungin löytämiseksi. Antiikin aikainen tarina, josta Anna on pelastanut hauraat papyruslehdet, jonka suojaksi Omeir käsittelee nahkaa ja kuljettaa sen Italian Umbrinoon ennen kuolemaansa. Lehtiset, joiden kääntämiseksi Zenon on opeteltava kreikan kieli ja joiden sanoma rinnastuu taianomaisella tavalla jokaisen lapsen elämään. 

--- niin kauan kuin Aethon vielä jaksaa jatkaa päätöntä vaellustaan ja räpistellä kohti pilvissä odottavaa haavettaan, niin kauan myös kaupungin portit kestävät; ehkäpä kuolema pysyy heidän ovensa tuolla puolen vielä yhden päivän.

Paksut kirjat ovat minulle aina melkoinen ponnistus - jos edes pystyn niitä aloittamaan - mutta tämä paksukainen imaisi mukaansa lähes ensimmäiseltä sivulta. Doerrin kyky kirjoittaa on jotain hyvin vastaansanomatonta ja vaikka siinä on jotain lapsekasta ja sadunomaista, se saa aikuisenkin pauloihinsa. Käännä sivu, kulje pitkin lauseiden rivejä: runonlaulaja astuu esiin ja loihtii lukijan pään sisään värikkään ja äänekkään maailman. 

Nautin hirveästi Annan ja Omeirin aikaisen maailman ja ihmisten kuvauksesta, kauhistelin heidän ponnistelujaan ja nälkäänsä, myötäelin menettämisten aiheuttamassa surussa. Zenon tarinassa harmittelin sitä, miten väärälle aikakaudelle hän sattui syntymään. Seymour taisteli mielessään kuin Greta Thunberg, muttei saanut yleisöä. Ja millaisen työn kirjailija olikaan tehnyt luodakseen Konstancen maailman sopivaan tasapainoon kaikkien näiden muiden aikakausien kanssa! Hatunnosto myös suomentaja Seppo Raudaskoskelle kielten, sanojen, tekniikan ja monien alojen termien suomentamisesta ihmeelliseksi, sujuvaksi kaunokirjallisuudeksi. 

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

Emily St. John Mandel 2020. Englanninkielinen alkuteos The Glass Hotel. Suomentaja Aleksi Milonoff. Tammi 2023. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Veikkaan että Emily St. John Mandelista tulee kirjailija, jonka teoksia luetaan pitkälle tulevaisuuteen - ja siis hänhän on jo, pelkästään kahdella ensimmäisellä teoksellaan, Asema 11 ja Lasihotelli. Toivon vaan, että hän kirjoittaa paljon lisää! 

Odotin, että Lasihotelli olisi dystopia kuten esikoisteos, mutta eipä se ollutkaan. Tarinan keskiössä on vuoden 2009 finanssikriisi, jonka edeltäviä vuosia ja sen jälkeisiä seurauksia käydään läpi muutaman henkilön näkökulmasta. Alun pahaenteinen, selvittämättä jäävä tapahtuma hotellissa paljastuu viimeisessä luvussa ja kehä sulkeutuu kauniisti. Sitä ennen tarina poukkoilee vuosien, ihmisten ja tapahtumien välillä. Välillä viivytään Kanadan kauniissa erämaassa vauraiden hotellivieraiden seassa, välillä haaveillaan New Yorkin kaduilla tai juhlitaan finanssiväen kanssa. Lopuksi työskennellään rahtilaivalla ja istutaan pitkää tuomiota vankilassa.

Hassua, että vaikka pidin kirjasta valtavasti, en ole ihan varma mistä kirjoittaisin, mutta yritetään. Tarinassa on nuoria, jotka hakevat paikkaansa maailmassa ja sisarpuolet, jotka etsivät haurasta suhdetta väliltään. Toisaalla on vauraita menestyjiä, vuosikymmenen vedätystä piilotelleita pyramidihuijareita, joiden teot tuhoavat monia elämiä. On taloudellisia romahduksia, mutta myös yksityisiä tragedioita ja paljon moraalikysymyksiä.

Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa, kun nuori Vincent ja kuusikymppinen Jonathan tekevät sopimuksen ja aloittavat yhteisen elämän. Sopimuksesta hyötyvät molemmat, mutta neljä vuotta myöhemmin Vincentin on kysyttävä itseltään, tiesikö hän koko ajan kaiken, mutta ei tiedostanut tietävänsä? Samaa pohtivat myös monet Jonathanin työkaverit sinä päivänä kun kaikki romahtaa. Tiesivätkö he kaiken jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta ummistivat silmänsä? Onko mahdollista tietää ja olla tietämättä?

Vincentin velipuoli Paul etsii itseään ja löytää itsensä myöhemmin menestyksestä, mutta siskonsa kustannuksella. Oliko menestykseen johtanut päätös oikein, tuliko hänestä onnellinen, löysikö hän tapansa olla maailmassa? Jonathanin ystävä- ja asiakasverkostossa on Olivia, taiteilija, joka satsaa säästönsä huijauksen vietäväksi, kuten niin moni muukin. Myöhemmin hän palaa Jonathanin elämään haamuna paikassa, jossa Jonathan kuvittelee itselleen vastaelämän Dubaihin. Mieleenjäävä hahmo on myös Leon, joka joutuu romahduksen myötä jättämään kaiken taakseen, mutta löytää vaimonsa kanssa uudenlaisen vapauden. Tämän romaanin henkilöitä ei pysty jakamaan hyviin ja pahoihin, sillä kaikki pohtivat syyllisyyttä, selviytymistä ja itsepetoksen hintaa.

Välillä en ihan heti hoksannut, kenestä on kyse, eli henkilöitä taisi olla minun makuuni melko paljon. Silti romaanissa on jotenkin uskomaton rauha ja seesteisyys. Ja siitäkin huolimatta, että tarinassa on rankkoja kohtaloita ja voimakkaasti tuntevia hahmoja. Samaa voi muuten sanoa myös Asema 11:sta. Emily St. John Mandel kirjoittaa viehättävän maagisella tavalla, joka pakottaa lukemaan ja pohtimaan lukemaansa. Tarinassa on jotain hyvin vangitsevaa, vaikka sen avautuminen vie aikansa. Suomentaja Aleksi Milonoffin ammattitaitoa on kääntää tuollainen rauhan ja vangitsevuuden yhdistelmä. 

Romaanista myös blogeissa Savannilla, Kirjasähkökäyrä ja Tarukirja. 

Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Casey McQuiston 2019. Englanninkielinen alkuteos Red, White and Royal Blue. Suomentanut Johanna Auranheimo. Tammi 2022. 400 s. Lainasin kirjastosta. 

Ilmestymisvuonnaan Yhdysvalloissa parhaaksi rakkausromaaniksi äänestetty kirja valittiin myös Goodreadsissa vuoden parhaaksi esikoisromaaniksi. Sieltä minäkin tämän bongasin. Alun perin ajatus oli löytää Helmetin haastekohtaan 39 bi- tai panseksuaalinen henkilö, mutta koska siihen luin jo toisen teoksen, sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjassa on presidentti.

Kiitossanoissaan Casey McQuiston kertoo, miten tarinan aihiosta muodostui hänelle eräänlaista eskapismia silloin kun Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Siitä viitekehyksestä ymmärrän tarinan synnyn täysin. Voi kunpa avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus voittaisivatkin, peittoaisivat konservatismin ja takapajuisuuden. Siitä tässä on kyse. 

Romaanin päähenkilö Alex kampanjoi presidenttiäitinsä puolesta. Uudet vaalit lähestyvät ja olisi kammottavaa, jos vastaehdokas voittaisi. Vaalit ja kaikki vaaleja edeltävä työ ovat siis tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Alexin perhe on tehnyt politiikkaa aina, ponnistanut Texasista Valkoiseen taloon ja muuttanut maailmaa. Alexillakin on selvä visio omasta paikastaan tulevaisuuden Yhdysvalloissa. Kunnes hän aiheuttaa skandaalin Englannin kruununprinssin häissä. Vastineeksi hän lupaa ystävystyä juhlakalun nuoremman veljen, ärsyttävän täydellisen prinssi Henryn kanssa. Ystävyys syttyykin oikeasti ja kaikkien yllätykseksi syvenee vielä pidemmälle.

Tässä vaiheessa Alexin on pohdittava seksuaalista suuntautumistaan, ja vaikka se aiheuttaakin tunnemyrskyn, tässä tarinassa siitä selvitään suorastaan taianomaisen helposti. Ehkä se johtuu ihanasta Henrystä, josta Alex löytää vastinparinsa, aurinkonsa, kuunsa ja ankkurinsa. Nuorten miesten välinen kirjeenvaihto on täynnä terävää sanailua, ylitsepursuvaa tunteilua ja älykkäitä viittauksia historiaan. Katastrofi on tietysti väistämätön, mutta koska tämä romaani on kaikin puolin ennalta-arvattava, lukijan ei tarvitse hermostua nuorukaisten puolesta.

Odotin kevyttä ja romanttista hömppää ja sitä sain. En kuitenkaan odottanut romaanin olevan niin kovin eroottinen. Kuuntelin kirjaa aamubussissa posket punaisina ja toivoin ettei kukaan muu kuule. Lakanoissa piehtaroiminen oli romaanissa kuitenkin vain yksi vaihe, jonka jälkeen lukeminen oli vähemmän kuumottavaa. Ehdin jo miettiä, löytyykö teoksesta tarpeeksi tasoja, tai tasoja lainkaan, mutta nyt kun olen sen kokonaan lukenut, onhan niitä, vaikka melko sinisilmäisiä ja romanttisia ovatkin.

Ehdoton kehu täytyy antaa teokselle siitä, miten se tosiaankin toimii eskapismina. Tarina on täynnä optimismia, lämpöä, ystävyyttä ja siteitä, jotka vain vahvistuvat. Englannin kuningatar - mummi - saa ehkä nenilleen, mutta maailma nytkähtää juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan, suvaitsevaisuus voittaa ja rakkaus pelastaa. Erityisesti pidin nuorten aikuisten välisestä ystävyydestä ja sisarten välisestä rakkaudesta, älykkyydestä kaiken kohelluksen ja rankan kampanjan keskellä sekä karikatyyrisistä mutta hyvin osuvista kulttuurisista ominaispiirteistä niin jenkeissä kuin Kensingtonin palatsissakin.

Brit Bennett: Äidit

Brit Bennett 2016. Englanninkielinen alkuteos The Mothers. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2023. 297 s. Lainasin kirjastosta.

Voi hyvänen aika, miten tasokas esikoisromaani! En ihmettele, että tämäkin on nyt suomennettu, sillä Bennettin toinen romaani Mikä meidät erottaa oli samoin ihan huippu. Brit Bennett on kirjoittanut Äidit vain 26-vuotiaana, mutta kykenee ilmaisemaan siinä viisautta, jota voi moni kokeneempi kirjailija vain ihailla. Ihan syystä häntä kutsutaan Yhdysvalloissa uudeksi Toni Morrisoniksi.

Nadia on juuri menettänyt äitinsä ja viettää villiä kesää unohtaakseen hiljaisen kodin ja sen surun. 17-vuotiaalla on edessä lähtö yliopistoon, mutta tulevaisuutta varjostavat ajatukset äidin itsemurhasta ja siitä, miten huonosti toisen on voinutkaan tuntea. Mitä äiti on uhrannut tullessaan raskaaksi 17-vuotiaana ja päättäessään pitää lapsen? Mistä äiti on jäänyt paitsi - onko Nadia syy äidin käsittämättömälle teolle? Pikkukaupungin seurakunnassa Nadia tutustuu ikäiseensä Aubreyyn, epätodennäköiseen ystävään, jonka kanssa siteet kantavat vuosia eteenpäin. Myös Aubrey on menettänyt äitinsä, mutta vapaaehtoisesti, paetessaan äidin kotiin tuomia miehiä.

Aubrey mietti, olivatko he ainoat, joista tuntui, etteivät he tunteneet omia äitejään. Ehkä äidit olivat lähtökohtaisesti mittaamattomia ja tuntemattomia.

Lukupiiriystäväni peräänkuulutti eilen romaaneja, joissa naisten välistä ystävyyttä kuvattaisiin pelkästään ystävyyden ja sen ystävyyden merkityksen kautta ilman miesten aiheuttamaa draamaa - tai ilman draamaa ylipäätään. Tässä romaanissa draama syntyy Lukesta, entisestä urheilijalupauksesta, jota kumpikaan tytöistä ei voi olla sivuuttamatta omalla tavallaan. Nadia päättää 17-vuotiaana ettei hän ole vielä valmis äidiksi, hän ei halua uhrata opintoja, joihin hänen äitinsä ei koskaan päässyt. Muutama vuosi myöhemmin Aubrey puolestaan kamppailee mahdollisen lapsettomuuden kanssa. Luke haluaa isäksi, mutta joutuu luopumaan muista unelmistaan. 

Kahden nuoren välinen ystävyys on haurasta ja sen kuvaus kaunista, ja sille annetaan romaanissa hyvin tilaa. Se tuo lohtua Nadian suruun ja opettaa Aubreylle oman kehon kunnioitusta. Siinä missä Aubrey pakenee väkivaltaa ja rikkonaisuutta, Nadia pakenee ennakko-oletuksia, roolimalleja ja surua. Nadian elämässä äidin mysteeri on ja pysyy, kun taas Aubrey tekee äitiinsä selkeän pesäeron. Usein ärsyynnyn romaaneista, joissa en pääse nuorten päähenkilöiden kanssa samalle aaltopituudelle, esim. Sally Rooneyn teoksessa Keskusteluja ystävien kesken, vaikka tunnistaisinkin heissä paljon tuttua. Brit Bennettin romaanien nuorten päähenkilöiden kanssa tätä haastetta ei ole ollut, vaikka he eivät tutuilta tuntuisikaan.

Romaanin nimi Äidit viittaa myös seurakunnan iäkkäisiin äiteihin, jotka saavat välillä kertojan roolin. He tarkkailevat yhteisöä omasta viitekehyksestään ja tekevät tarinasta kokonaisemman. He edustavat eräänlaista ikuista äitiyttä ja naiseutta, iättömyyttä ja ajattomuutta, kokemuksia joita naisilla on miesten maailmassa ollut aina. Luken äiti puolestaan on määrätietoinen nainen, jonka päätös vaikuttaa kaikkiin kolmeen nuoreen peruuttamattomalla tavalla. Tekisi mieli sanoa romaania myös kasvukertomukseksi, sillä niin paljon ehtii tapahtua ja niin paljon tytöt kokevat niiden muutaman vuoden aikana, josta romaani kertoo. Ystävyyden lisäksi tarinassa on aimo annos rohkeutta, myötätuntoa, salaisuuksia, vastuunottoa ja sitoutumista. 

Ihmisen ihonväri voisi olla yksi teema, jota pohtia tässä, mutta totean vain lyhyesti että siihen ei Bennettin romaanissa juurikaan viitata, ja silti ymmärsin valtaosan - ellei kaikkien - kirjan hahmoista olevan värillisiä. On upeaa, että ihonväriä ei alleviivata, mutta silti sen suomat mahdollisuudet tai yhteiskunnan asettamat esteet tulevat näkyviksi. Mikä meidät erottaa käsittelee värillisyyttä ihan omalla tavallaan, siinä siis aiheesta enemmän!

Romaanista myös blogeissa Lumiomena ja Raijan kirjanreppu. 

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

Brit Bennett 2020. Englanninkielinen alkuteos The Vanishing Half. Suomentanut Maria Lyytinen. Tammi 2021. 403 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Yhdysvalloissa valtavasti kehuja saanutta nuorta Brit Bennettiä on verrattu jopa Toni Morrisoniin. Huomasin itse hänen teoksensa vasta kun luin Hesarin arvion hänen esikoisteoksestaan Äidit. Jo ensimmäisillä sivuilla tiesin, että Mikä meidät erottaa on loistava romaani, joten täytyy tuo esikoinenkin laittaa heti varausjonoon.

Lähtökohtakin on jo kutkuttava - tai siis se, minkä takakansi paljastaa. Romaani kertoo identtisistä kaksosista, joista toinen päättää elää valkoisena ja jättää lapsuudenperheensä täysin. Toinen heistä saa lapsen hyvin mustan miehen kanssa ja palaa lapsuudenkotiinsa. Miten tämä on mahdollista? Tarina kertoo, että kun mustat vapautuivat 1800-luvulla, he perustivat Louisianassa pienen Mallardin kaupungin, jossa sukupolvi toisensa perään pyrki lähemmäksi valkoisuutta. Niinpä vuosisata myöhemmin syntyneet kaksoset olivat jo niin vaaleita, että irtautuminen omasta taustasta oli täysin mahdollista.

Kaksoistytöt ovat vasta 16-vuotiaita, kun he jättävät Mallardin ja äitinsä. Pian sen jälkeen toinen heistä, Stella, jättää siskonsa Desireen ja katoaa täysin. Kymmenisen vuotta myöhemmin Desiree yllättää kotikaupunkinsa ja äitinsä palaamalla Mallardiin pienen mustan Juden kanssa. Hän rakastuu vähitellen mieheen, jonka työ on jäljittää rikollisia ja velkaantuneita, mutta joka tietää myös mistä Stellan saattaisi löytää. Kun ajassa siirrytään jälleen kymmenisen vuotta eteenpäin, Jude törmää Los Angelesissa vaaleaan, sinisilmäiseen Kennedyyn ja selvittää kuin vahingossa Stellan salaisuuden. 

Bennettin romaanissa on ihanalla tavalla luettavaa, tarinoita, älykkyyttä ja ajankohtaisia teemoja, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1960 - 1980-luvuille. Se on katsaus Yhdysvaltain lähihistoriaan värillisen näkökulmasta, asenteisiin ja normeihin, jotka eivät ole tainneet kovin paljon muuttua. Niin kaksosten isän, kuin Desireenkin kohtaama väkivalta on surullinen mutta tarinassa ikään kuin välttämätön osa perheen historiaa, joka vaikuttaa valintoihin, lähtemiseen, paluuseen ja ihmissuhteisiin sukupolvien yli.

Mikä meidät erottaa näyttää hyvin havainnollisesti, miten etuoikeudet määrittyvät, miten ihonväri vaikuttaa asemaan ja miten me sen näemme tai olemme näkemättä. Juden, Stellan ja Desireen elämästä löytyy esimerkkejä, joissa ihon väri vaikuttaa työpaikan saamiseen, asuinalueisiin, ystävyyssuhteisiin, koulukiusaamiseen ja osallisuuteen ylipäätään. Romaani tarkastelee myös yksilön tasolla, mitä tapahtuu identiteetille, jos pyrkii peittämään sen, miksi on syntynyt. Millaisia uhrauksia Stella joutuu tekemään, miten paljon hän joutuu valehtelemaan ja unohtamaan elääkseen valkoisena. Mihin kaikkeen yönmustan Juden ihonväri vaikuttaa ensin pikkupaikkakunnalla, sen jälkeen suurkaupungissa.

Juden elämään osuu muitakin marginaalissa eläviä ihmisiä, jotka tuovat laajemman perspektiivin toiseuteen. Bennett kirjoittaa hyvin myötätuntoisesti, mutta vaikka romaanissa on hyvin rankkoja taustoja ja muistoja, niistä päästään aina eteenpäin eikä niihin jäädä vellomaan. Romaanin naisten elämät ja kohtalot ovat hyvin koskettavia, osa niistä olosuhteiden määräämiä, osa itse valittuja. Minulle raastavinta oli kaksosten välinen etäisyys, täydellinen tietämättömyys niin läheisen ihmisen olemassaolosta. Bennettin kirja on myös rakkausromaani, mutta sitäkin hyvin monipuolisesti. Hän osoittaa että romanttista rakkautta on monenlaista ja monenlaisissa olosuhteissa. Perheenjäsenten välinen rakkaus saattaa kestää välimatkat ja poissaolot, kun rakkaus on hyväksyvää ja anteeksiantavaa.

Tämä teos jää varmasti mieleen ja uskon että Brit Bennettin teoksissa on todellakin aineksia tulevaisuuden klassikoiksi. Romaani opettaa, avaa silmiä ja vaikuttaa samalla tavalla kuin vaikkapa Colson Whiteheadin, Bernardine Evariston tai vaikkapa Johannes Anyurun teokset. 

Emma Cline: Vieras

Emma Cline 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2023. 269 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jännä sattuma, että luen jo toista Cristina Sandun suomentamaa romaania peräkkäin. Laadukasta on käännöstyö tässäkin kirjassa, jonka tunnelma on samalla tavalla kevyen uhkaava kuin Clinen kuuluisassa esikoisteoksessa Tytöt. 

22-vuotias Alex on asunut New Yorkissa pari vuotta. Hänen taustastaan ei kerrota lukijalle oikeastaan mitään. Hän on elättänyt itsensä kuten moni muukin nuori nainen - tai tyttö oikeastaan - myymällä aikaansa ja seuraansa miehille. Alexista on kehkeytynyt kaupungissa parantumaton varas ja sen vuoksi hän on velkaa Domille, jonka viesteihin ja puheluihin Alex ei enää uskalla vastata. Kaikki on nyt kuitenkin hyvin, sillä Alex viettää loppukesän kauniita päiviä Long Islandilla varakkaan Simonin huvilalla. Päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa Simon tehdessä töitä. Alexin toimettomuutta värittävät särkylääkkeiden napsiminen, kevyt juopottelu ja uiminen.

Illallisen kuluessa Alex tuudittautui horrosmaiseen tilaan. Tylsyys tuntui melkein päihdyttävältä, sitä vasten saattoi nojautua, sitä saattoi ahnehtia.

Alexilla on mukanaan vain kassillinen omaisuutta ja sillä on pärjättävä, kun Simon käskee seuralaisensa lähtemään. Alex oli käyttäytynyt Simonin juhlissa lapsellisesti ja hänet kuljetetaan junalle. Alexilla ei ole paikkaa minne mennä, joten hän jää uneliaaseen Long Islandiin. Aina löytyy joku mies, jonka seurassa voi viettää päivän tai seuraavan yön, sillä Alex aikoo päästä takaisin Simonin suosioon ja se tapahtuu tämän seuraavissa juhlissa vajaan viikon päästä. Siihen saakka aikaa on vietettävä vieraiden seurassa. Yö komean Nicholaksen kanssa ja pari viimeistä päivää nuoren Jackin kanssa ajavat Alexin kuitenkin umpikujaan. Silti hän uskoo sinnikkäästi pääsevänsä eroon uhkaavasta Domista sekä löytävänsä tiensä takaisin Simonin luo. Onnistuuko se?

Clinen kerronta on uskomattoman vangitsevaa. Teksti antaa keveän vaikutelman, mutta sen tunnelma tummenee vähitellen ja lukija oppii päähenkilöstä koko ajan lisää häiritseviä yksityiskohtia. Clinella on älykäs tapa löytää hahmoistaan piirteitä ja yksityiskohtia, jotka tekevät heistä elokuvamaisen tarkkoja ja eläviä. Kerronta on lähes eleetöntä, vaikka tunteet ovat paikoin hyvinkin vahvoja. Mitä Alex itse tuntee? Häivähdyksen jotain rakkauden tai kiintymyksen kaltaista, joka kuitenkin pakenee. Alakulon tai epätoivon ailahduksia, joille hän ei anna itsensä antautua. Pelkoakin välillä, mutta hän pysyy optimistina loppuun saakka, sillä vaihtoehtoja ei ole.

Vaikka hänen sydämensä jyskyttikin villisti, hän oli rauhallinen, kuvitteli helmiäishehkuisen rivistön mahdollisuuksia, jotka levittäytyivät silmänkantamattomiin. Hän saisi aina sen, mitä tarvitsi. Hän huolehti itsestään, eikö vain? Eikö hän ollutkin onnistunut välttämään paluun kaupunkiin ja edistänyt asioita täällä?

Cline on luonut päähenkilön, jonka neuvokkuus ja taito uida kuin kala vedessä tekevät vaikutuksen. Alex herättää kuitenkin myös hienoista inhoa häikäilemättömyydellään ja sitä hän välillä uskoo itsekin näkevänsä vastaantulijoiden katseissa. Silti naisesta on vaikea saada otetta, ja mielestäni onkin taitava ratkaisu rajata tarina niin tarkasti yhteen viikkoon. Menneisyydellä ei tarvitse aina olla merkitystä, eihän Alex itsekään tiedä valloitustensa menneisyydestä juuri mitään.

Täytyy vielä selvittää onko Cline kirjoittanut tämän romaanin ja Tyttöjen välissä jotain (välissä on peräti seitsemän vuotta). Jos on, laitan heti varaukseen. Tästä teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Savannilla. 

Nicole Krauss: Rakkauden historia

Nicole Krauss 2005. Englanninkielinen alkuteos The History of Love. Suomentanut Terhi Leskinen. Gummerus 2006. 310 s. Lainasin kirjastosta.

Kommentoin heti alkuunsa, että kirjan kansikuva ei tee oikeutta upealle romaanille, joka on äänestetty julkaisuvuonnaan mm. Amazonin verkkokaupan parhaaksi laaturomaaniksi ja ollut muutenkin kansainvälinen menestys. En itse muista Rakkauden historiaa tuolta lähes kahdenkymmenen vuoden takaa - ehkä se on menestynyt silloin meilläkin. Kirjan nimen ja kansikuvan yhdistelmä vei minun ajatukseni lähemmäs kioskikirjallisuutta, jota tämä teos ei lainkaan ole.

Tuntuu, että romaanista on vaikea kirjoittaa ja minulla menikin yli puolenvälin ennen kuin sain siitä kunnon otteen. Sen jälkeen olinkin ihastuksissani. Tarinaa vievät eteenpäin minäkertojat, 14-vuotias Alma Singer New Yorkissa ja iäkäs mies, Leo Gursky, samassa kaupungissa. Alman äiti on saanut toimeksiannon tuntemattomaksi jääneeltä mieheltä kääntää englanniksi kirja Rakkauden historia. Välillä tarinaa kerrotaan kirjailija Zvi Litvinoffin kautta Chilestä.

Tarinan juuret ovat kuitenkin 1930-luvun Puolassa, jossa nuori poika rakastuu Alma Meremitski -nimiseen naapurintyttöön. Nuorten tiet erkanevat, kun Saksa hyökkää Puolaan ja teurastaa juutalaisia. Poika piilottelee metsissä niin kauan että pääsee turvaan Yhdysvaltoihin, jossa Alma on ehtinyt perustaa perheen toisen miehen kanssa. Almalla on kuitenkin pieni poika, joka ei tiedä isästään mitään. Mies seuraa etäältä menestyväksi kirjailijaksi kasvavan poikansa elämää seuranaan vain naapurissa asuva ystävä Bruno.

Vuosikymmeniä myöhemmin toinen Alma lukee teosta ja ymmärtää vähitellen, kuka on kirjan kirjoittaja, keneltä äiti on saanut toimeksiantonsa ja mikä on hänen oman nimensä tausta. Alman isä on kuollut lasten ollessa pieniä ja Alman Lintu-niminen pikkuveli yrittää pitää isän muistoa yllä. Pieni veli on vakaumuksellinen juutalainen, joka uskoo olevansa maanpäällinen lamed-vovnik. Romaanin loppuosassa Lintukin pääsee kuljettamaan tarinaa eteenpäin päiväkirjamerkinnöillään.

Juonta ja päähenkilöitä on siis osin vaikea hahmottaa, vaikka lopussa kaikki sidotaankin kauniisti yhteen. Romaanissa on juutalaisten historiaa ja diasporassa elämisen haikeutta, historian ja nimien kautta herkällä tavalla yhdistyviä kohtaloita. Se on myös yksinäisyyttä ja muistoihin käpertymistä, unohtamisen vaikeutta ja pärjäämistä. Elämä kulkee eteenpäin huolimatta siitä, onko se onnellista vai onnetonta, saako sitä jakaa rakkaimpiensa kanssa vai ei. Sydänsuruja on niin Puolasta lähteneillä kuin ilman isää elävillä lapsilla nykyajassa. 

Tämä kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka en tiedä osasinko kertoa siitä lainkaan houkuttelevalla tavalla. Kraussin teos on omanlaisensa. Se koostuu sirpaleista, jotka saavat lukijan epäilemään lukemaansa ja päättelemäänsä. Koskettavaa kerrontaa rikkoo sopivalla tavalla rujous, suorastaan rumuus, joita etenkin Leo Gurskyn ja vähän myös nuoren Almankin minäkerronnoissa on. Iäkkään miehen mielen sumua rikkoo kivasti tytön päämäärätietoisuus ja kekseliäisyys niin että tarinassa on hieman jopa jännittäviä piirteitä. Kiitos Tarjalle hyvästä lukupiirikirjan valinnasta!