Colm Tóibín: Long Island

Colm Tóibín 2024. Englanninkielinen alkuteos Long Island. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi 2024. 352 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Postauksestani Colm Tóibínin rakastetusta Brooklyn-romaanista näyttäisi olevan jo hitusen yli kymmenen vuotta, eli se on ollut yksi ensimmäisistä blogipostauksistani. Eipä ihme, että se aiheuttaa nostalgisia väreitä ja on ollut minulle merkittävä romaani. Toki Brooklyn oli ilmestyttyään muutenkin hyvin suosittu ja siitä tehtiin myös tv-sarja.

Nyt Irlannista, pienestä rannikkokaupungista Brooklyniin nuorena muuttanut Eilis Lacey on jälleen päähenkilönä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän elää italialaistaustaisen miehensä Tonyn ja kahden lapsensa kanssa Tonyn sukulaisten ympäröimänä. Elämä on vakaata, kunnes perhettä ravisuttaa teko, joka saa Eilisin lähtemään kesäksi Irlantiin 80 vuotta täyttävän äitinsä luokse. Irlannissa hänen on pohdittava avioliittoaan ja elämäänsä Long Islandilla. 

Jos on lukenut Brooklyn-romaanin, ei voi olla muistamatta millainen hiljaisuus ja salaisuus saattelivat Eilisia, kun hän palasi lomaltaan Irlannista takaisin Yhdysvaltoihin ja jatkoi elämäänsä Tonyn kanssa. Ja vaikka ei olisi lukenut aikaisempaa teosta, lukijalle kerrotaan tuosta merkittävästä kesästä. Pikkukaupunkiin palattuaan Eilis joutuu kohtaamaan vanhat juorut ja ihmiset, joihin hän ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä. Hän tapaa myös pubinpitäjän Jimmyn, miehen joka ei ole unohtanut, mitä kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui.

Onko Eilisin mahdollista muuttaa elämänsä suuntaa? Long Islandissa tapahtuneen vuoksi jotain pitäisi päättää. Irlannissa iäkäs äiti ei ole muuttunut miksikään, vaan pitäytyy itsepäisesti vanhoissa tavoissaan. Vanhat ystävät sen sijaan ovat ottaneet ratkaisevan, uuden askeleen keski-iässä, mutta siitä eivät vielä kaikki tiedä. Sotkeeko ylvään, rauhallisen ja ristiriitaisia tunteita herättävän Eilisin saapuminen kyläläisten ja perheenjäsenten suunnitelmat? 

Colm Tóibínin kerronta on jälleen kerran hyvin herkkävireistä. Kerronta liikkuu niin arkisissa yksityiskohdissa että dekkarin tai muuten vauhdikkaamman teoksen jälkeen kestää aikansa, että tottuu kerronnan hitauteen ja tarkkuuteen. Kaikki on kuitenkin huolella valittua, sillä kaikella on paikkansa kerronnassa, joka paljastaa lukijalleen paljon enemmän kuin kellekään romaanin henkilöhahmoista. Lukija tietää, miten heistä kukin pohtii asioita mielessään, mutta kukin tahollaan. Heidän välisensä vuorovaikutus pitää sisällään niin paljon sääntöjä ja ennakko-oletuksia, että viestintään jää valtavia aukkoja spekulaatiolle. Välillä tekisi mieli sanoa heille, että puhuisivat enemmän, eivätkä jättäisi tärkeitä asioita sanomatta!

Romaanissa on paljon kaipausta ja tarpeiden tunnistamisen vaikeutta. Moni on taitekohdassa, mutta tunnistavatko he itsekään, mikä olisi heille paras vaihtoehto ja mikä elämässä on tärkeää. Tóibín on uskomattoman taitava sanottamaan henkilöiden puolesta kaiken sen, mitä he eivät osaa itse sanoa. Romaani on täynnä huutavaa hiljaisuutta, vahvoja tunteita, jotka jäävät vaille sanoja ja joskus vaille tekojakin. Jälleen kerran Tóibín kertoo upealla tavalla naisesta ja naisen tarpeista tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Jos teema ja kirjailija kiinnostavat, käy lukemassa romaanista Nora Webster, jonka nimihenkilö mainitaan Long Islandissakin pari kertaa, sekä novellikokoelmasta Äitejä ja poikia. 

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

Bernardine Evaristo 2019. Englanninkielinen alkuteos Girl, Woman, Other. Suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY 2022. 528 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olin kuullut Evariston lukuisia kirjallisuuspalkintoja kahmineesta teoksesta pelkkää hyvää myös lukupiirikavereiltani, joten siihen oli tartuttava heti tilaisuuden tullen. Barack Obaman vuoden 2019 kirjaksi valitsema romaani imaisi heti mukaansa ja osoittautui kaiken suitsutuksen arvoiseksi ensimetreiltään lähtien.

Tyttö, nainen, toinen on romaani kahdestatoista naisesta, joiden kertomukset risteävät toistensa kanssa, täydentävät toisiaan ja muodostavat upean kokonaisuuden. Kertomukset kattavat läpileikkauksen viime vuosisadan ja tämän vuosisadan alun Britanniasta mustien naisten näkökulmasta. Romaanin laajuus antaa perspektiiviä, tuo syvyyttä ja mittavaa yhteiskunnallista otetta. Se on yhtä aikaa tiukasti kiinni nykypäivän ilmiöissä kuin naisten historiassakin. 

Näiden kahdentoista naisen elämät ja elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia, he ovat eri-ikäisiä, eri yhteiskuntaluokista, heidän tavoitteensa ovat erilaisia ja he tekevät hyvin erilaisia päätöksiä. Heitä yhdistää kuitenkin se, että heidät nähdään toisina ja heidän on tehtävä tuplasti töitä asemansa tai tulevaisuutensa eteen, olivat he kotoisin kerrostalolähiöstä, maaseudulta, orpokodista tai taiteilijaperheestä. Samoin heidän perheidensä taustat vaihtelevat: on yksinhuoltajia, jätettyjä, eronneita, muuten vaan erillään eläviä huoltajia, ydinperheitä ja suurperheitä. Moni ponnistaa kuitenkin marginaalista menestykseen tai ainakin pärjää elämässään olosuhteista huolimatta hyvin.

Tyttö, nainen, toinen on hengästyttävän elämäniloinen ja voimaannuttava, vaikka lähes kaikissa tarinoissa on jotain hätkähdyttävää, ravistuttavaa tai jopa järkyttävää. Mustiin naisiin on kohdistunut kautta aikojen väkivaltaa, väheksyntää, alistamista ja monenlaisia ennakkoluuloja. Tässä romaanissa heitä on onneksi kohdannut myös rakkaus, toisesta välittäminen, kannustava opettaja, ihailtava itsekuri, kunnianhimo ja ankara työnteko. Se tekee tarinoista lämpimiä ja toiveikkaita. 

Evariston henkilökaarti on ihailtavan moninainen - yksi hahmo ei ole koskaan pelkästään jotain, vaan kaikissa on alati löytyviä ulottuvuuksia esimerkiksi seksuaalisuuden, sukupuolisuuden, rodullisuuden tai parisuhteiden näkökulmasta. Heidän lokeroimisensa on täysin mahdotonta, ja jos sellaiseen saatoin erehtyä, heti seuraavan tarinan näkökulma toikin edelliseen uuden twistin ja kyseenalaisti omat ennakkoluuloni. 

Rodun, toiseuden ja moninaisuuden lisäksi sanoisin että tästä romaanista jää vahvasti mieleen myös äitiys - tai vanhemmuus, mutta etenkin äitiys. Miten moni lapsi on toivottu tai ei-toivottu, mutta silti rakastettu, miten moni menettää yhteyden juuriinsa tai perheeseensä, miten moni äiti valvoo lapsensa vuoksi, oli vuosikymmen mikä tahansa. Lapselleen toivoo aina menestystä ja helpompaa elämää, mutta osaavatko kaikki arvostaa äitien tekemää työtä tai oman sukunsa historiaa. 

Kirjasta on vaikea kirjoittaa sitaatteja, sillä Evariston tekstissä sen muoto on merkityksellinen. Hän välttelee isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä, ja toisinaan teksti muistuttaa säeromaania. Asettelu tuo raskaisiin teemoihin keveyttä ja se pakottaa pysähtymään sanoihin ja ajatuksiin. Toki kerronnassakin on paljon, mikä keventää, piristää, välillä jopa naurattaa - ja saa kommentoimaan ääneen. Jos kirja tuntuukin pitkältä, jos tuntuu välillä, että teemojen käsittelyyn on käytetty paljon sivuja, ei lukemista malttaisi lopettaa millään. No joo, ehkä pientä saarnaamisen makua paikoin, etenkin tarinoissa jotka sijoittuvat nykypäivään, mutta niin raikkaalla tavalla, että antaa mennä vaan. Vastaavasti ajallisesti vanhimmat tarinat olivat kuin söpöstä tv-sarjasta, mutta sekin on varmasti ollut kerronnallinen valinta, joka toi lisää variaatiota.

Kirjablogeissa Tuijata ja Levoton lukija myös tästä. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 19: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa olet käynyt (Lontoo). Goodreadsin haasteesta valitsen kohdan 22: A book with a faceless person on the cover. Pohjoisesta lukuhaasteesta tähän sopii kohta 17: Kirja liittyy vuotuisjuhlaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa on aiheena muutos, joita tästä romaanista löytyy runsaasti, mutta valitsen kohdan 6: Naisen aseman muutos.

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Rooney 2017. Englanninkielinen alkuteos Conversations with Friends. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2019. 219 s. Lainasin kirjastosta.

Irlantilaisen Sally Rooneyn esikoisteos on ollut menestys maailmalla. Siinä on kieltämättä aineksia kulttiteokseksi, mutta minä mietin kaksi kertaa, alanko lukea sitä lainkaan. Suhtauduin melko ennakkoluuloisesti teokseen, joka vaikutti ensialkuun niin kaksikymppiseltä. Silti takaraivossa oli ääni, joka kehotti kokeilemaan - jos ei muuten niin irlantilaisuuden vuoksi.

Keskusteluja ystävien kesken on hyvin kaksikymppinen, mutta nuorten naisten - etenkin minäkertoja Francesin - tarina kiehtoo ja vetää puoleensa ihan tarpeeksi hyvin keski-ikäistäkin lukijaa. Loppujen lopuksi luin sitä mielelläni. Päähenkilöt, Frances ja tämän pitkäaikainen bestis/rakastettu Bobbi, opiskelevat yliopistossa kirjallisuutta, kirjoittavat ja lukevat tekstejä lavaklubilla. Nuorilla on vahvat mielipiteet ja halu näyttää, löytää paikkansa. Heidän tarpeensa erottua massasta ja toimia yksilöllisesti tekee heistä hyvin tunnistettavia ja monen nuoremman lukijan on varmasti helppo samaistua heihin. Frances läpikäy monelle (nuorelle) tuttuja tunne-elämään ja omaan vartaloon liittyviä tunteita.

Tarinan draama syntyy siitä, kun Frances rakastuu kolmikymppiseen, naimisissa olevaan, komeaan Nickiin, jonka vaimoon Bobbi on juuri tutustunut. Suhde pidetään salassa, se on tunteiden roihua, ylä- ja alamäkiä. Suhde aiheuttaa tunteiden vuoristoradan molemmissa, on syyllisyyttä ja epävarmuutta, mutta myös aitoa läheisyyttä ja yhdessäolon vahvuutta. Francesin ja Bobbin vahvalta vaikuttava suhde rakoilee myös välillä, ja mikä onkaan Nickin vaimon Melissan rooli siinä vaiheessa, kun suhde tulee julki? Asetelmissa on paikoin piirteitä, joita en ihan ymmärtänyt, muttei se haitannut lainkaan, päinvastoin!

Romaani pohjaa nimensä mukaisesti näiden neljän hahmon välisiin keskusteluihin, joissa puidaan rakkautta, politiikkaa, ihmissuhteita, perheitä - välillä ne ovat syvällisiä ja älykkäitä, välillä en kiinnostunut niistä lainkaan, sillä niitä leimasi usein liika yrittäminen. Keskusteluissa on paljon nuoren ihmisen idealismia ja etenkin Francesin ajatukset ovat välillä hyvin synkkiäkin, eikä siinä tietenkään ole mitään vikaa. Keskustelua ei siis ole pelkästään ystävien kesken, vaan myös hyvin paljon Francesin pään sisällä.Vähitellen päähenkilöiden elämästä ja taustoista paljastuu selittäviä tekijöitä, kuten isän alkoholismia, vaurautta tai avioeroja. Etenkin Francesin ja Nickin välinen kommunikointi takkuaa ajoittain niin pahoin, että lukijaakin harmittaa, on paljon mitä pitäisi uskaltaa sanoa mutta ylenpalttinen analyysi ja toisen tunteiden ennakointi menee usein kaiken edelle.

Rooneyn esikoisessa on paljon ansiokasta, kuten vaikkapa tekstin luontevuus. Siitä tietysti iso kiitos suomentajalle. Soljuvaa tekstiä on mukava lukea. Keveyttä rakenteeseen tuovat dialogit ja viestit. Ihailen myös Rooneyn luomia tilanteita, joissa hyvin usein tarkkailijan rooliin jäävä Frances joutuu näyttelemään ja peittelemään. Näiden tilanteiden vuoksi Frances jää helposti myös ulkopuoliseksi, ja lukijana minunkin oli vaikea tutustua häneen, vaikka hän minäkertoja olikin. Tällainen ristiriita ja vaikeus ymmärtää, miksi Frances suostui kyseisiin tilanteisiin kerta toisensa jälkeen, teki lukemisesta tavallaan jännää. Uskon että romaani jää elämään ja sen päähenkilöiden nuoruudessa on jotain niin ajatonta, että se tulee kestämään aikaa ja saa paljon lukijoita tulevaisuudessakin.

Kirjasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Lumiomena ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 10: Kirja sijoittuu maahan jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa. PopSugar Reading Challenge: A book with a three-word title. Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen kohta 11: Koulu- tai opiskeluaikaan sijoittuva kirja.

Colm Tóibín: Nora Webster

Colm Tóibín 2014. Englanninkielinen alkuteos Nora Webster. Tammi 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill. 410 sivua.

Irlantilaisen Tóibínin kolmas suomennettu teos on jäänyt kirjahyllyyn pariksi vuodeksi odottamaan ja siksi otinkin sen mukaan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jotta saisin vihdoin luettua kirjan jota itse odotin kovasti aikoinaan. Rakastin nimittäin aikaisempia suomennoksia, Äitejä ja poikia ja Brooklynia. Puoliskonikin ehti lukea sen ennen minua!

Norassa on paljon samaa kuin aiemmissa teoksissa. Tasaisen vahva kerronta etenee miellyttävän verkkaista, hieman (hyvässä mielessä!) vanhanaikaiselta tuntuvaa tahtia. Kuten Brooklynissa, tässäkin on päähenkilönä nainen ja hänen elämänmuutoksensa. Muutosta tarkkaillaan ensisijaisesti naisen omista ajatuksista käsin, mutta olennaista ovat myös ympäristön reaktiot, tunnelmat ja muutoksesta selviytyminen. Novellikokoelmassa Äitejä ja poikia tarkkaillaan nimensä mukaisesti poikien ja äitien välisiä suhteita. Hyvin samankaltaisia teemoja löytyi myös Noran perheestä ja heidän kolmesta vuodestaan isän kuoleman jälkeen.

Nora Webster menettää siis puolisonsa ja jää yksi neljän lapsen kanssa. Tyttäret opiskelevat jo omillaan, mutta pojat ovat vielä kouluiässä. Nora tekee kaikkensa etteivät lapset joutuisi kokemaan kovin suurta elämänmuutosta. Hän pitää arjen rutiinit ennallaan ja aloittaa työt konttorissa, jottei perheen elintaso laske liikaa. Nora tarkkailee, millä tavalla lapset suhtautuvat muutoksiin, vieraisiin, kouluun, sukulaisiin. Millä tavalla he siirtyvät lapsuudesta vähitellen kohti nuoruutta ja aikuisuutta, ottavat vastuuta ja itsenäistyvät, pystyvät hakemaan turvaa muistakin kuin äidistään. Samaan aikaan Nora itse rakentaa uutta elämää, joka alkaa vähitelleen koostua muustakin kuin kodista. Työyhteisö ei ole helppo, mutta Nora tekee selväksi, että hänen osaamistaan tarvitaan. Hän kiinnostuu myös laulamisesta ja musiikista ylipäätään - harrastuksesta jonka hän oli aikoinaan jättänyt äidilleen, muodostuu nyt olennainen osa arkea.

Romaani on täyteläisen runsas paketti ihmisen sisäisen maailman yksityisimpiä ajatuksia, ihmissuhteissa tasapainottelua, perhe-elämää, itsenäistymistä ja selviytymistä. Taustalla elää Enniscourthyn pikkukaupunki (josta Tóibín on itsekin kotoisin) ja lähelle vyöryvät Irlannin poliittiset liikkeet, 1960-luku, mutta vain taustalla, sillä tässä romaanissa ympäristö pysyy varsin etäällä. Noran on ensin löydettävä itsensä, päästävä sumusta eroon. Mutta miten ihmettelenkään sitä, miten Colm Tóibín (vuonna 1955 syntynyt mies) osaa kirjoittaa naisista! Jälleen kerran hän onnistuu kuvaamaan naisen ajatusmaailmaa uskottavan aidolla tavalla, joka hakee vertaistaan.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Vaikka romaanin lähtökohta on surullinen, ei lukemisesta ainakaan minulle jäänyt päällimmäiseksi surullinen olo. Hieman melankolinen tunnelma tietysti on, mutta minä koin varsin voimaannuttavaksi sen, miten Nora puskee eteenpäin, löytää oman tapansa elää ilman miestään, silti unohtamatta häntä. Maurice kulkee ikäänkuin rinnalla koko muutoksen läpi. Nora miettii toki, mitä muut ajattelevat, muttei anna sen estää tekojaan. Pidin kovasti myös siitä, ettei romaani pyri löytämään vastauksia ihan kaikkeen, vaan suhtautuu asioihin osana elämää. Kaikkia ongelmia ei ratkaista, vaikka eteenpäin mennäänkin. Tóibínin vähäeleinen tyyli ja taito käsitellä asioita herättää luottamusta siihen, että ehkä minullakin on kaikki hyvin ja voimaa muutoksissa!

Colm Tóibínin teoksista on suomennettu (kiitos jälleen kerran taitavalle, palkitulle Kaijamari Sivillille!) vain kolme. Toivon kovasti lisää! Kirjabloggaajien rakastamasta kirjasta lisää näissä blogeissa: P S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Kirsin Book Club, Lumiomena ja Kaisa Reetta T. Haasteissa tämä pääsee Helmetin kohtaan 28: Kirjan nimessä sanat ovat aakkosjärjestyksessä ja Goodreadsin kohtaan 22: A book you have high expectations or hope for.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Angie Thomas 2017. Englanninkielinen alkuteos The Hate U Give. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava. 393 sivua.

The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody.

Kirjan lopussa Otavan lasten- ja nuortenkirjapäällikkö kehottaa nuoria kirjoittamaan, sillä kuten Angie Thomas sanoo, "jokainen ääni on tärkeä". Empatia alkaa siitä, että luemme toistemme tarinoita ja alamme ymmärtää erilaisissa olosuhteissa eläviä ihmisiä, etenkin niitä joiden ei ole niin helppo saada ääntään kuuluville. Hyvästä syystä Thomasin romaani onkin saanut jo runsaasti julkisuutta ja siitä ollaan muokkaamassa elokuvaa.

16-vuotias Starr elää kahden maailman välissä. Hänen kotinurkillaan Garden Heightsissa myydään huumeita, asutaan slummissa, jengiydytään, ihmisiä kuolee luoteihin. Starrin vanhemmat haluavat lapsensa saavan hyvän koulutuksen, joten nämä käyvät vauraamman alueen koulua, jossa mustat ovat eksoottinen vähemmistö ja jossa nuorilla ei ole tietoakaan turvattomuudesta. Niinpä koulukavereilla ei ole aavistustakaan, mitä Starr on kokenut jo kaksi kertaa. Kuinka hänen hyvä ystävänsä on kuollut poliisin luotiin jo kaksi kertaa. Ilman syytä.

Mä istuin kadulla kun se veti viimeisen henkäyksensä. Mä oon joutunut kuuntelemaan, ku ihmiset yrittää väittää, että oli ihan okei että se murhattiin. Niinku se olis ollu sille oikein. Mutta ei se ansainnu kuolla, enkä mä oo tehny mitään sellasta, että mä oisin ansainnu nähdä sen.

Vaatii melkoista rohkeutta todistaa valkoista poliisia vastaan, joka on saanut valkoisen yleisön sympatiat puolelleen. Media antaa ymmärtää, että uhri, Starrin ystävä Khalil, valitsi itse kohtalonsa myydessään huumeita. Mutta kuten yleensä, kukaan ei pureudu taustoihin, kukaan ei tarkista faktoja. Onneksi osa väestöstä käy kuumana ja vaatii Khalilille oikeutta. Starr on ainoa, joka voi tehdä jotain. Turvanaan hänellä on huolehtivat vanhemmat, suojeleva veli ja poikaystävä, johon voi luottaa salaisuuksien paljastuttuakin.

Joskus sitä voi tehdä kaiken oikein ja silti asiat menee pieleen. Pitää vaan jatkaa sitä oikein tekemistä.

Thomasin romaani on upeasti kerrottu kuva yhdysvaltalaiskaupungin arjesta, tästä ajasta, asenteista jotka ovat pysyneet muuttumattomina liian pitkään. Tarina on sydäntäsarkevän realistinen ja rehellinen muttei onneksi ilman toivoa. Starrin ääni pakottaa kuuntelemaan ja viemään sanomaa eteenpäin. Olkoonkin nuorisoromaani, kirja pitää otteessaan aikuisenkin lukijan. Toki romaani pursuaa matskua, joka vetoaa nimenomaan nuorempiin lukijoihin, kuten tennarimerkkien tärkeys, tyttöjen väliset kahnaukset tai kärkevä sanailu perheenjäsenten kesken. Kaikki se tuo romaaniin kuitenkin lämpöä ja rakkautta, jota ilman raakaa tarinaa (nuoren?, minunkin!) olisi raskaampi lukea.

Kiitokset suomentaja Kaijamari Sivillille sujuvasta puhekielen käytöstä romaanissa, jonka sivut täyttyvät dialogista. Käännös toimii ja asettuu luontevasti hahmojensa suuhun. Lisää vaikuttuneita arvioita mm. näissä blogeissa: Amman lukuhetki, Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä ja Reader, why did I marry him? Goodreadsin haasteviikon 3 (pari päivää etuajassa!) teemana on "A book from the 2017 Goodreads Choice Awards" ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 22: Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.Tällä aloitan myös Yhdysvallat-haasteen kirjojen keräämisen.

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline. 2016. Englanninkielinen alkuteos The Girls. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2016. 304 sivua.

On helteinen kesä vuonna 1969. Evie Boyd viettää vielä viattoman 14-vuotiaan lomapäiviä parhaan ystävänsä kanssa ja tekee kaikkea mitä tytöt tekevät. Eroperheessä on arki alkanut rakoilla, kun äiti etsii itseään ja jättää tyttärensä yhä useammin itsekseen. Elämä tuntuu tylsältä ja mitättömältä, eikä parhaan ystävän isoveljeltä saa kaivattua huomiota. Sattumalta Evie näkee Suzannen: salaperäisen kauniin, villin ja itsevarman 19-vuotiaan, joka varastaa ruokaa ja elää kommuunissa kaupungin ulkopuolella, vallatulla ranchilla.

Epämääräinen, anarkistinen hippiyhteisö vetää tyttöä puoleensa, vaikka vaatteet haisevat, ruoka on vanhaa ja patjat homeessa. Lapset kulkevat yhteisön laidoilla vaipoissaan, jalkapohjat rakoilla. Suzanne esittelee Evien muille tytöille ja porukan karismaattiselle johtajalla, Russellille. Evie on täysin Suzannen lumoissa ja solahtaa nopeast osaksi Russellin leiriä. Huumeiden käyttö on runsasta ja kaikki kuuluu kaikille, myös seksi ja rakkaus. Tapahtuu asioita, joihin Evie ei tiennyt olevansa valmis, mutta tieto siitä, että se sitoo hänet tiukemmin yhteisöön ja Suzanneen, saa hänet näkemään asiat kuin sumuverhon läpi. Välillä Evie piipahtaa kotonaan ja myöhemmin isänsäkin luona, mutta aina hän palaa takaisin ranchille. Sillä Suzanne on ensimmäinen joka hänet on koskaan nähnyt ja yhteisön tyttöjen keskinäinen side on niin vahva, että se saa Evien kaipaamaan jotain mitä ei ole.

Suostuin iloisesti vääntelemään merkityksiä, lukemaan merkit tieten tahtoen väärin. Tuntui että jos tekisin mitä Suzanne pyysi, se olisi paras lahja mitä koskaan voisin hänelle antaa, se vapauttaisi hänet vastaamaan tunteisiini.

Clinen romaanin taustalla on Charles Mansonin "perhe" ja veriteot, joista tytöt pidätettiin hieman myöhemmin ja Manson itse parin vuoden päästä. Romaanissa ei mainita ketään oikeasti vuonna 1969 mukana olleita henkilöitä eikä uhreja, mutta hahmot ja tapahtumat mukailevat niitä hyvin läheltä. Romaani lähtee liikkeelle aikuisesta Eviestä, joka muistoissaan palaa kesään 1969. Hänen elämästään ei tullut sellaista kuin hän oli kuvitellut. Vaikkei hän ollut mukana hirmuteoissa, osuivat tapahtumat niin lähelle, että häntä on jäänyt kalvamaan ajatus, olisiko hän pystynyt samaan. Kuinka helppoa hänen olisi ollut noudattaa Russellin käskyä? Eikö hän muka ollut nähnyt tarpeeksi merkkejä siitä, mitä oli tulossa ja mihin sellainen miehenpalvonta voisi johtaa?

On totta, että Evie oli tuona kesänä kamalan nuori ja kokematon. Ehkä hän oli tarpeeksi turhautunut ja huomionkipeä, helppo kohde manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Liikaa romaani ei kuitenkaan hae syitä, vaikka ainakin aikuisesta lukijasta tuntuu melko uskomattomalta, miten ranchi piti Evietä otteessaan. Toisaalta täytyy sanoa, että Evien teinitavoista, tuntemuksista ja ajatuksista, etenkin ennen Suzannen vaikutuspiiriä, löytyi paljon yhtäläisyyksiä siihen pikkupaikkakunnan 14-vuotiaaseen, joka minäkin joskus olin.

Evie rakentaa kerrontaansa koukuttavalla tavalla. Jo alkumetreillä hän antaa ymmärtää, että jotain tulee tapahtumaan. Tarina etenee päivä päivältä kohti sitä, minkä lukija jo tietää, on ehkä jo lukenut muualta tai vähintäänkin arvaa. Kirjan ehdottomasti parasta antia ovatkin juuri nuo kesän 1969 tapahtumat, nuoren Evien tarve tulla huomatuksi, kapina omaa äitiä kohtaan, jonkin ravisuttavan kaipuu ja halu säikäyttää lähipiiriä. Aikuinen Evie sen sijaan jää melko etäiseksi, joskin hänen ajelehtiva elämänsä tuntuu loogiselta seuraukselta nuoruuden kokemuksille.

Kenties jokiin minussa, jokin pimeään hukkunut kajastus, oli tiennyt, mihin asiat olivat menossa: kenties olin aavistellut tapahtumies mahdollista suuntaa, mutta lähdin mukaan siitä huolimatta. Myöhemmin sinä kesänä ja monta kertaa elämän eri vaiheissa sen jälkeenkin olen seulonut sen illan osasia, tunnustellut niitä sokeana.

Tytöt on virkistävän alkuvoimainen, likainen, jopa ällöttävä ja välinpitämätön. Samaan aikaan se on kamalan söpö, raastava ja vetoaa johonkin, minkä olin jo unohtanut itsessäni. Se nähdyksi tulemisen polte. Kasvavan tytön epävarmuus ja ripustautuminen. Enpä ihmettele, että kirjan oikeuksista on taisteltu ja se on ehditty kääntää kymmenille kielille. Pienistä puutteistaan huolimatta melkoinen esikoisromaani. Lue myös, mitä Krista, Katja, Annika ja Ulla ovat siitä kirjoittaneet.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia. 2013. (Mothers and Sons. 2006). Tammen Keltainen pokkari. Suomentanut Kaijamari Sivill. 315 sivua.

Tóibínin novellikokoelman teemaa, äidit ja pojat, ei ehkä heti hahmottaisi, jos ei se olisi teoksen nimi. Tarinoissa ei ole aina pääosassa sekä äiti että poika, vaan joissain novelleissa keskiössä on poika, toisissa ajatus kulkee äidin näkökulmasta. Yhteistä useimmille novelleille on selviytyminen vaikeasta tilanteesta, murroksesta tai elämänvaiheesta. Tarinoissa tasapainoillaan olemassaolon ja mahdollisuuksien kanssa. Niistä huokuu kovaa elämää, ankaraa arkea, tarvetta selviytyä. Teoksen perusvire on melko alavireinen ja jollain tavalla onnea ja ymmärrystä hakeva. Tóibín päättää useimmat novellit hetkiin, joissa lukija ei ole vielä valmis lopettamaan - niitä ei viedä ihan loppuun saakka. Jää lukijan vastuulle kuvitella mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä tekee novelleista jotenkin mieleenpainuvampia, kun kaikkea ei anneta valmiina. Lukijan täytyy ikään kuin osallistua itse tarinan lopetukseen.

Sekä äitien että poikien näkökulmasta monissa novelleissa käsitellään luopumista ja menetystä. Jossain elämän vaiheessa on pakko irtautua, varsinkin jos elämä sujuu paremmin ilman toista, tai jos toinen ei kykene ottamaan vastuuta. Joskus äidin ja pojan näkemykset hyvästä elämästä saattavat olla hyvin vastakkaiset. Kuitenkin äiti vaikuttaa aina pojan päätöksiin, vaikkei poika sitä aina tiedostakaan. Usein tasapaino on mahdollista vain jos pystyy unohtamaan tai antamaan anteeksi.

Keskeistä novelleissa on se, mitä ei sanota ääneen. Hahmot piilottavat tunteensa, siirtävät sanottavansa myöhemmäksi, eivätkä lopulta pysty ilmaisemaan ajatuksiaan. Ihmisten välisen jännitteen voi suorastaan aistia - niin tutulta se tuntuu, kun asiat jätetään ilmaan ja ihmiset ymmärtävät toisensa väärin. Samalla tavalla keskeistä kertomuksissa on poikien tapa tarkkailla äitejään. Äitien eleet ja ilmeet, tuoksut ja mielialat ovat pojille tärkeitä. Isät ovatkin usein poissaolevia tai muuten poissa.

Vaikka novellit ovat varsin melankolisia ja paikoitellen vähän julmiakin, niissä on myös optimismia ja etenkin lämpöä. Tóibínilla on kauniin lempeä ja rauhallinen tapa käsitellä vaikeita asioita. Lämpöä huokuu ajatuksista ja katseista, yhteenkuuluvuudesta ja yhteisestä historiasta. Osassa tarinoista välittyy myös kaunista intohimoa, ystävyyttä ja kokeilunhalua. Novelleista viimeinen poikkeaa muista sijoittumalla Espanjaan, muut tapahtuvat Irlannissa. Yhteistä useimmille on kylän tai pikkukaupungin puristava yhteisöllisyys - toisaalta tukeva ja turvallinen, toisaalta painostava ja tiukka.

Tóibínin tyyli kirjoittaa on tiivis, mutta kaunis. Virkkeet eivät juurikaan rönsyile, eikä ajatus hajoa koskaan. Kieli pysyy kasassa ja kertoo joskus karullakin tavalla olennaisen. Novellit pursuavat kuitenkin yksityiskohtaistakin tietoa monista hyvin jokapäiväisistä asioista, joista lukija huomaa olevansa kiinnostunut ihan vain siksi, että ne on kirjoitettu niin herkullisen mielenkiintoiseen muotoon. Ihastuin Tóibínin kieleen jo lukiessani Brooklynia. Kiitos suomentajalle.

En voi olla vertailematta Tóibínin novelleja juuri lukemiini Munron novelleihin. Niille on yhteistä tietynlainen arkisuus ja tavallisuus, johon sekoittuu kovuutta ja jopa julmuutta, mutta myös runsaasti rakkautta. Ymmärtäminen ja unohtaminen ovat keskeistä molemmille. Ja samalla tavalla molemmissa sanomatta jättäminen on vaikuttavampaa kuin ääneen lausuminen. Eikä kummassakaan ole liikaa onnea.

Äideistä ja pojista ovat kirjoittaneet myös mm. Sara ja Katja.

Colm Tóibín: Brooklyn

Brooklyn (2009). Tammi 2011. Suomentanut Kaijamari Sivill. Keltainen pokkari. 313 s.

Nuoren irlantilaisen Eilisin elämä ja perhe irlantilaisessa pikkukaupungissa saa jäädä, kun hänelle yllättäen järjestetään työpaikka ja asunto Brooklynista. Eletään 1950-lukua ja ansiotyöt Irlannissa ovat tiukassa. Muutoksen aiheuttama jännitys ja jännitteet korostuvat perheenjäsenten välisessä puhumattomuudessa päiviä ennen lähtöä. Eilisin halu suojella kotiinjääviä ikävältä peittoaa hänen oman ikävän tunteensa, joka purkautuu vasta myöhemmin perillä, kun arki - asuminen vuokraemännän valvovan silmän alla ja työ tavaratalossa - alkaa rullata:

"---hän oli haamu tässä huoneessa, kaduilla matkalla töihin, tavaratalossa. Mikään ei merkinnyt mitään. Friary Streetin talossa huoneet kuuluivat hänelle, hän ajatteli, ja niissä liikkuessaan hän oli oikeasti siellä. Kotikaupungissa, kun hän käveli kauppaan tai ammattikoululle, ilma, valo, maa, kaikki oli lujaa ja osa häntä, vaikkei hän olisi tavannut matkalla ketään tuttua. Täällä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli."

Ahkera puurtaminen ja ymmärtävät ihmiset auttavat kuitenkin Eilisin sopeutumaan. Nuori nainen saa hyvän työpaikan lisäksi opiskella iltaisin, käydä tansseissa ja seurata muotia.  Hän alkaa myös seurustella italialaissyntyisen Tonyn kanssa. Arki on kovin erilaista kuin ennen. Kotoa tulleen suru-uutisen vuoksi Eilis joutuu kuitenkin lähtemään kotikaupunkiinsa meren toiselle puolelle ja joutuu siellä tekemään vaikeita päätöksiä: jatkaako uutta elämäänsä vai palatako vanhaan, joka olisi niin tuttua ja turvallista.

Teos kuvaa hienosti sitä, mitä kaikkea nuorelta naiselta odotetaan, ja miten ympäristö asettaa paineita. Siinä mielessä suurkaupungin ja maalaiskaupungin ero ei ole suurensuuri: sana leviää helposti eikä mikään pysy salassa, kun yhteisö vahtii omiaan niin hyvässä kuin pahassakin. Eilisin kautta kirjailija luo myös hyvin realistisen kuvan maasta- ja maahanmuutosta.

Brooklyn on helppolukuinen ja nopea kirja, mutta jää varmasti mieleen. Eilisin mukana tunteet ovat pinnalla läpi teoksen eikä kirjaa ole helppo laskea käsistään. Olen itsekin muuttanut monesti - ehkä siksi koin Eilisin ikävän ja ulkopuolisuuden tunteet niin kovin tutuiksi. Nyt nekin on puettu sanoiksi. Eilisin tapa havainnoida ympäristöä ja ihmisiä, erityisesti sitä mitä jätetään sanomatta ja mitä ihmisssuhteilta silti odotetaan, on jollain tapaa ikuista ja aitoa. Todella kaunis teos. Osallistun kirjalla HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan 12 (ystäväsi suosittelema kirja).