Vuonna 1897 kolme ruotsalaismiestä lähti uhkarohkealle retkelle. Heidän tavoitteenaan oli ylittää Pohjoisnapa ja kirjata muistiin näkemänsä vetypallosta käsin. Miesten ruumiit löydetään 33 vuotta myöhemmin pieneltä Valkosaarelta läheltä Huippuvuoria. He eivät olleet päässeet kauaksi, mutta ajautuneet kuitenkin paikkaan, josta heitä ei osattu etsiä. Ruumiinavauksista ja tutkimuksista huolimatta heidän kuolinsyynsä on jäänyt arvoitukseksi. Arvoitus ei jätä rauhaan Bea Uusmaa, joka päättää selvittää, mitä miehille tapahtui. Hän on jopa valmis tekemään matkan Valkosaarelle, vaikka hän vihaa kylmää.
Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle.
Miesten naparetkestä on säilynyt paljonkin yksityiskohtaista tietoa. Uusma listaa miesten mukana olleita tavaroita, satoja kiloja reessä vedettäviä tarvikkeita, joita on matkan varrella hylättävä. Miehet itse pitävät päiväkirjaa, josta selviää, kuinka paljon he ovat syöneet ja juoneet päivittäin (voi sitä jääkarhun lihan määrää!), millainen heidän terveydentilansa on ollut, millainen mieliala on ollut ja mitä he ovat nähneet. Uusma käyttää kerronnassa hyödyksi faktatietojen lisäksi niin omaa tutkimustyötään, omia kokemuksiaan kuin myös nuoren tutkimusmatkailijan, Nils Strindbergin, kirjeitä kihlatulleen Anna Charlierille. Lähteistä muotoutuu jännittävä, mielenkiintoinen yritys selvittää, mitä noiden muutaman kylmän kuukauden aikana tapahtui.
"Me emme ole nähneet aurinkoa kertaakaan sen jälkeen kun lähdimme mantereelta kolmekymmentä päivää sitten, mutta tänä iltana, pilvien peittämässä harmaanvalkeudessa on partaveitsenohut raita kirkkaan keltaista valoa, horisontin laidalla."
Minulla tuli Naparetkestä ajoittain mieleeni Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Asetelma kirjailijan ja kohteen välillä on samankaltainen, arvoitus menneisyydessä, joka ei jätä rauhaan. Molemmissa teoksissa on listoja, joskin hyvin erilaisista asioista, mutta Naparetkikin saa sydämen lyömään nopeammin. Ehkä se, että lukija tietää, etteivät nämä kolme rohkeaa miestä selvinneet, tekee lukemisesta hieman haikeaa, tai sitten Uusma osaa kirjoittaa tavalla, joka välittää taitavasti hänen oman surunsa ja intohimonsa tarinaa kohtaan. Suomentajan työtä täytyy kehua myös jo pelkästään siitä, miten hän on osannut jättää repaleisiin rakkauskirjeisiin juuri oikeat aukot, yliviivaukset ja puuttuvat kirjaimet.
Muutamasta blogipostauksesta voin päätellä, että Naparetki olisi ollut vielä huikeampi lukuelämys kovakantisena laitoksena. Pokkariversiosta on nimittäin jätetty kuvitus pois, ja moni kovakantisen lukenut pitää teosta visuaalisesti upeana. Pitääpä käydä kirjastossa selaamassa kirjan kuvat vielä läpi! Kuvien puutteesta huolimatta kirja oli elämys. Uusman teksti pitää otteessaan, on pakko saada tietää mikä on hänen näkemyksensä miesten kohtaloista. En ole yllättynyt, että Naparetki voitti Blogistanian Tieto 2015 -palkinnon ja tietokirjallisuuden August-palkinnon ilmestyttyään.
Kovakantisten Naparetkien blogiarvioita: Kirjanurkkaus, Lumiomena ja Lukuisa.
