18.8.2019

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen 2018. Aviador Kustannus. 177 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjan kirjastosta.

Bongasin Verrosen teoksen kirjaston henkilökunnan suosittelemista teoksista (Helmet-lukuhaasteen viimeinen kohta). Scifi ei ehkä ole ihan lempikirjallisuuttani, ja avartaakseni kirjallista maailmaani osallistunkin tänä vuonna myös muun muassa scifi-haasteeseen. Verrosen romaani sopii haasteeseen kuin nenä päähän ja on lisäksi miellyttävän lyhyt, joten siihen on scifiin tottumattomankin helppo tarttua.

Suomalaistaustainen Lia elää maailmassa, joka on romahtamaisillaan. Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset lisääntyvät kovaa vauhtia, laavapurkaukset tuhoavat elintilaa, ja pian on päivä, jolloin maailmassa on enää muutamia elinkelpoisia alueita. Ensin ajattelin, että tapahtumien taustalla on ilmastonmuutoskatastrofi, mutta syyt ovatkin jotain paljon suurempaa, kosmisempaa. Vaikutukset tuntuvat koko aurinkokunnassa. Matkalle kohti pelastusta Lian mukaan tarttuu viisi lasta. Yhdessä kuusikko pääsee harvalukuisten onnekkaitten ja etuoikeutettujen joukkoon, avaruuteen. Kun ryhmä palaa takaisin Maan pinnalle, ei mikään ole enää ennallaan. On aloitettava alusta.

Verrosen teos on mukavalukuinen ja tyyliltään ytimekäs. Kirjailija ei juhli pitkillä virkkeillä eikä korulauseilla, mikä toisaalta tekee tekstistä välillä hieman liiankin hätäisen tuntuisen, toisaalta sitä on kiva lukea. Lian ja lasten selviytymismatka on vauhdikas ja täynnä vaaroja. Tarina on helppo kuvitella elokuvamaisena kokonaisuutena, jota kuitenkin hieman häiritsevät runsaat tekniset yksityiskohdat, kuten vaikkapa avaruusaluksen rakenne ja tilaratkaisut. Päähenkilöt ovat sympaattisia, ja etenkin Lian ja lasten välille kehittyvää suhdetta on mukava lukea. Muutenkin romaanissa on toiveikas fiilis, ja päähenkilöiden selviytymiseen uskoo samalla tavalla kuin elokuviakin katsoessa.

En pysty vertailemaan Hiljaisia jokia kirjailijan aikaisempiin teoksiin, sillä en ole niitä lukenut. Joskus haasteisiin osallistuessa tulee vastaan teoksia, joita aloittaessa ajattelee, että luenpa nyt tämänkin, jotta etenen haasteeni kanssa. Motivaatio ei ole kovin sisäinen. Kirjan edetessä sitten kuitenkin huomaa nauttivansa lukemastaan ja lopulta on todella tyytyväinen olo, että kirjallinen sivistys kasvoi tämänkin teoksen myötä. Vuosina 1993 ja 1995 Finlandia-ehdokkaanakin ollutta Verrosta voisin siis kuvitella lukevani toistekin! Ehkäpä hänen tuotantoaan tuntevat paremmin bloggarit, jotka ovat myös arvioineet Hiljaiset joet: Yöpöydän kirjat, Hemulin kirjahylly ja Kulttuuri kukoistaa.


12.8.2019

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooper 2015. Englanninkielinen alkuteos Etta and Otto and Russell and James. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2015. 333 sivua. Lainasin kirjastosta.

Olipa kerta kaikkiaan ihana tarina! Ja olisinko tähän kirjaan tarttunut ilman Helmet-haastetta? Tarvitsin nimittäin kirjan, jonka kannessa on kuu, haastekohta 28. Sellaiseksi kuvan taivaankappaleen voi kai tulkita. Kannesta löytyy muitakin tarinaan liittyviä tärkeitä yksityiskohtia, kuten pellavankukkia, peltoja ja James.

Sinä olet varmasti melkein perillä, varmasti lähellä merta. Toivottavasti olet. Toivottavasti näet sen. Tällä kirjeellä haluan vain kertoa sinulle tämän: olen täällä, älä ole huolissasi. Olen täällä, hengitän, odotan. -Otto.

Emma Hooperin kauniisti ja jopa hieman lapsekkaan selkeällä kielellä kirjoittama romaani kertoo Ettasta, Otosta ja Russellista, kolmesta kahdeksankymppisestä, joilla on yhteinen historia ja pitkä elämä. Muistiaan vähitellen menettävä Etta lähtee pitkälle kävelylle kohti merta, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Matkaa itärannikolle on Saskatchewanista yli 3000 kilometriä. Onneksi mukana on osan matkasta James. Kotiin jäävä Otto alkaa rakentaa jotain uutta ja molemmat niittävät mainetta tahollaan.

Ettan kävellessä palataan romaanissa kolmikon nuoruuteen, vuosiin jolloin Etta oli opettaja, Otto sodassa Euroopassa ja Russell viljeli maata. Sota-aika oli odottamista ja pelkoa, menetyksiä ja tyhjyyttä, mutta myös rakkautta ja kirjeenvaihtoa. Väliin jää kuusikymmentä vuotta, jotka lukija voi täyttää haluamallaan tavalla. Sijoittaisin teoksen ehdottomasti myös Helmetin haastekohtaan 6, sillä rakkausromaanikin tämä on, ihan selvästi, omalla vähäeleisellä ja varovaisella tavallaan. Kolmikon elämät kietoutuvat toisiinsa ja kuolemassakin he ovat toisiaan lähellä.

Täytyy vain muistaa hengittää.

Teoksessa on lempeää viisautta, joka viipyy ihmisten välisessä mutkattomassa ja hellässä vuorovaikutuksessa, sanattomassa viestinnässä ja tietynlaisessa viattomuudessa, johon on helppo ihastua. Sarkasmi ja pessimismi sikseen! Joskus tekee hyvää olla onnellinen pienistä asioista ja vähään tyytyväinen, ja vaikka romaani antaa runsaasti tilaa myös puutteelle ja köyhyydelle, se ei jää vellomaan ikävään. Etta ja Otto ja Russell ja James hymyilyttää, ehkä se on vähän hassukin, ja vaikka sitä olisi helppo lukea nopeasti, ei halua että se loppuu kovin pian. Koskettavakin se on, sillä kahdeksankymmenen vuoden ikä tuo haurautta ja ikivanhat muistot sekoittavat ajatuksen. Vanhuus on muistamista ja unohtamista, monessa eri ajassa elämistä, todellisen ja epätodellisen sekoittumista.

Hooper on rakentanut tarinan mukavalla tavalla vuorottelevista palasista menneessä ja nykyhetkessä. Tärkeä osa kerrontaa ovat kirjeet Euroopan sodasta Ettalle ja takaisin Otolle. Dialogi on aina hyvin vähäeleistä, eikä sitä ole pelkästää ihmisten välillä. Kirja sopii siis myös erittäin hyvin haastekohtaan 39: Ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta kertova kirja. Jokainen voi itse päätellä, onko James kojootti vai jotain muuta. Loppua kohden tekstinpalaset lyhenevät kauniilla tavalla, kunnes on aika antaa periksi.

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Annelin kirjoissa, Lukuneuvoja, Lumiomena ja Leena Lumi.

4.8.2019

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro 2005. Englanninkielinen alkuteos Never Let Me Go. Suomentanut Helene Bützow. Tammen keltainen pokkari. 394 s. Lainasin kirjastosta.

Paljastetaan nyt heti alkuun, että Ole luonani aina on ensimmäinen Nobel-voittaja Ishigurolta lukemani teos. Lukulistallani on myös Pitkän päivän ilta, jota on lähipiirissäni kehuttu. Ole luonani aina on ilmestynyt myös elokuvana, jonka kuvia lukemani pokkarikin hyödyntää. Valitsin tämän romaanin kahdesta syystä, joista valitettavasti kumpikaan ei liity varsinaisesti kirjailijaan itseensä, vaan lukuhaasteisiin. Sain nimittäin vinkin, että romaani sopisi Helmetin haastekohtaan 6: Rakkausromaani. Luin myös, että se sopii mainiosti Scifi-haasteeseen.

Romaanin kertojanääni kuuluu tytölle ja nuorella naiselle, Kathylle, joka viettää lapsuutensa Hailshamin sisäoppilaitoksessa jossain päin Englannin maaseutua. Kathy on asunut Hailshamissa aina, niin kauan kuin muistaa, ja hänen tietonsa ympäröivästä maailmasta rajoittuu kasvattajien, kuten Emily-neidin, kertomaan. Kathyn läheisimpiin ystäviin kuuluvat Ruth ja Tommy, joiden mukana hän siirtyy Hailshamista pariksi vuodeksi Mökkeihin asumaan ja itsenäistymään, ennen kuin nuoret siirretään sieltä eteenpäin, ensin valvojiksi, sitten luovuttajiksi. Kathyn, Ruthin ja Tommyn välinen side säilyy melkein katkeamattomana loppuun saakka. Näkökulma kaikkeen on kuitenkin Kathyn, kun tämä muistelee lapsuuttaan, Hailshamia ja Mökkejä, ja Ruthin ja Tommyn vaiheita luovuttajina, nuorten välisiä keskusteluja, muita ihmissuhteita ja salaisuuksia, joita he pyrkivät myöhemmin selvittämään. Ihan ensisijaisesti en pitäisi tätä teosta rakkausromaanina, vaikka vahvana teemana rakkauskin tavallaan kulkee läpi kirjan, etenkin sen jälkimmäisissä osissa.

Teidät on saatettu tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten, ja kaikkien tulevaisuus on lyöty lukkoon.

Ishiguron romaanin tunnelmaa ja Kathyn kertomaa verhoaa salaisuus, tai selitys, joka paljastuu lukijalle ja ehkä myös nuorillekin vähitellen romaanin edetessä. Nuoret eivät nimittäin ole ihan tavallisia kansalaisia, ja siihen on syynsä, että heidät on kasvatettu muista erillään. Enempää en siitä teemasta kerro, etten paljasta liikaa - jos joku ei tätä ole vielä nähnyt elokuvissa tai lukenut. Tämä teema oli minulle teoksessa rakkautta vahvempi ja merkityksellisempi, sillä se on suorastaan kammottava uhkakuva.

Ihan sinne lempiteosteni joukkoon tämä kirja ei nyt yltänyt. Kerronta on minun makuuni hyvin yksityiskohtaista (jopa tylsää?), ja kuten muistot tekevät, sekin poukkoilee ja palailee takaisin, eikä tietenkään etene suoraviivaisesti. Muistoista rakentuu - tai niiden seasta erottuu - kuitenkin vähitellen selkeä punainen lanka, ja mielenkiinto pysyy varmasti yllä. Vaikka kyseessä on kolmen nuoren elämä ja kohtalo järkyttävän roolin vankina, kerronta ei nosta kovinkaan paljon tunteita pintaan. Kathy pohtii paljon, ei pelkästään sitä mitä tapahtui, vaan ennen kaikkea tapahtumien ja kohtaamisten merkitystä. Silti minä ainakin jäin lukijana melko etäälle romaanista tunnetasolla. Toisaalta olen kokenut samaa dystopioiden kohdalla ennenkin. Ehkä onkin niin että etäännytän itse itseni, jottain kestäisin niiden rankat teemat. Mieleen ne jäävät joka tapauksessa ja tämäkin romaani onnistuu vähäeleisyydellään herättämään paljon ajatuksia. Olen siis erittäin tyytyväinen, että valitsin luettavakseni juuri tämän. Erinomainen teos!

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kirja vieköön!, Lumiomena, Jokken kirjanurkka ja Kirjasähkökäyrä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä kohdan "ruutuja" ja saan samalla bingon! :)

25.7.2019

Hassan Blasim: Allah99

Hassan Blasim 2018. Suomentanut Sampsa Peltonen. WSOY 2019. 327 sivua. Lainasin kirjastosta.

Pakenin maasta, koska olin lopen uupunut alituisiin pettymyksiin, sortoon, köyhyyteen, sotiin ja siihen ettei yksilönvapauksille ollut alkuunkaan tilaa. Pakenin Bagdadin pätsistä Helsingin hankiin. Pakenin jotta aistini ja ruumiini pääsisivät vapaaksi vankeudesta ja ankeudesta. --- Minä kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fantasiamaailmaan sukeltamalla lääkitsin vanhoja haavojani ja avasin monia uusia. 

Allah99 on Hassan Blasimin ensimmäinen romaani, eikä tietenkään ihan perusromaani. Voisin käyttää siitä samoja adjektiiveja, joita käytin neljä vuotta sitten hänen novellikokoelmastaan Irakin Purkkajeesus: taitava, älykäs ja rohkea. Novellien Irak on synkkä, kaoottinen ja absurdi; tarinat välillä järkyttävät. Kirjoittajan kielessä välkkyy surrealismi, lyyrisyys ja musta huumori.

Romaanissa on useita kertojanääniä. Keskiössä on Hassan "Minervanpöllö" Buma, Irakista Suomeen paennut eläinlääkäri-kirjoittaja. Hän saa apurahan kerääkseen haastatteluja uutta teostaan varten. Apurahat valuvat välillä yöllisiin rientoihin, kapakoissa virtaa olut ja tiukka viina, illanvietot päättyvät usein seksiin, mutta projekti etenee. Samalla Hassan käy kirjeenvaihtoa jonkun iäkkään kääntäjän kanssa, jonka sähköpostiviesteissä pohditaan kirjoittamisen haasteita ja siteerataan romanialaista ajattelijaa Emil Ciorania. Kirjeenvaihtoystävän henkilöllisyys paljastuu ihan romaanin lopussa.

Varmaan mikä tahansa maailmankolkka, joka vuosien ajan alktistuu järkyttäville väkivalta-aalloille, sairastuu ja hajoaa. Itseluottamuksen lisäksi sieltä katoaa myös sielu ja vastustuskyky.

Äänen saavat teoksessa myös ne joita Hassan haastattelee. Haastateltavat kertovat tarinoita, jotka paljastavat ruman arjen ja totuuden Irakista nyt ja menneinä vuosikymmeninä. Väliin mahtuu myös "Minervanpöllön" omia kokemuksia nuoruudesta, paosta ja elämästä Suomessa. Samoin kuin Irakin Purkkajeesus, tämänkin teoksen avulla välittyy raadollisia yksityiskohtia poliittisesti epävakaalta alueelta, jota ovat hallinneet niin sivistys ja kirjallisuus kuin diktaattorit, länsimaat ja uskonsodatkin. Tarinat ovat mielenkiintoisia, hauskojakin, mutta yhtä lailla toivottomuus ja murheet ovat niissä läsnä. Välillä tuntuu, että romaanin kertojatkin ovat iloisesti sekaisin, eikä ole väliä missä järjestyksessä asiat esitetään.

Näkisin, että Allah99 kumartaa vahvasti kirjallisen sivistyksen suuntaan. Etenkin kirjeenvaihdot, mutta monet tarinatkin osoittavat, miten valtavan paljon Hassan lukee ja muistaa lukemaansa, mikä rooli runoudella ja kirjallisuudella on ollut Irakissa ennen tuhoa ja kurimusta. Kirjallisten viittausten rinnalle kertomukset tykittävät hupaisaa, mutta hieman turtunuttakin dekadenttia elämää, humalaa ja seksiä.

Kirjallisuudessa ja kaikessa, mikä ei ole elämälle vierasta, tarvitaan vastakohtia, emmekä me pysty ymmärtämään emmekä nauttimaan kauneudesta, jollemme näe, mikä on rumaa.

Maahanmuutto ja pakolaisuus on tietysti vahva teema läpi kirjan. Siinä missä Hassan ruotii kotimaataan, osansa saavat myös länsimaat ja Suomikin. Kriittinen ote - oli kohteena mikä tahansa asia - on rehellistä ja silmiä avaavaa, ja sitä maustaa ilkikurisuus ja lakoninen huumori. Teksti on muutenkin melkoista pyörrettä. Kertomuksen keskiössä voi olla ihan yhtä hyvin vasemmistolainen isä tai siirtomaapolitiikka, kuin suomalainen tussu tai vaikkapa perinneruoan resepti. Kirjailija kehottaakin kokeilmaan erilaisia lukutapoja, romaanissa kun ei juoni ole se tärkein elementti.

Erityiskiitos pitää muistaa antaa suomentaja Sampsa Peltoselle, joka on kääntänyt teoksen suoraan arabiasta. Arabian kirjakieli on kaukana puhekielestä eikä sellaisenaan kai kenenkään äidinkieli. Kielen kääntäminen siten, että tekstissä heijastuu kirjailijan persoonallinen puhetapa, on ollut melkoinen tehtävä, mutta lopputulos on hyvin luonteva ja aidon oloinen.  

Allah99:stä myös blogeissa Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? ja Annelin lukuvinkit. Kirjankansibingossa sijoitan tämän ruutuun "lempiväri" (violetti). Helmetin haasteessa tämä sopinee kohtaan 38: Jossain päin maailmaa kielletty kirja (oletan näin; korjatkaa jos olen väärässä).

23.7.2019

Naistenviikko: Puolen vuoden kirjakatsaus -haaste

Kirjablogeissa on kulkenut viime aikoina haaste, jossa tehdään katsaus vuoden ensimmäiseen puoliskoon. Bongasin haasteen Kirjasähkökäyrän Mailta, mutta haasteeseen ovat osallistuneet myös mm. Unelmien aika, Yöpöydän kirjat ja Aukeamia. Naistenviikon kunniaksi muokkaan vastauksiani siten, että vastaan vain naisten kirjoittamilla tai naisista kertovilla teoksilla - jos se vain on mahdollista!

1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Goodreadsissa olen antanut viisi tähteä seuraaville teoksille: Katja Kärki: Jumala huone, Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää, Michael Cunningham: Tunnit, Elin Willows: Sisämaa, Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä, Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt sekä Kim Thúy: Ru.

Näistä parhaiksi nostan kaksi: Michael Cunninghamin klassikon Tunnit sekä Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt. Erpenbeckin teoksessa teemat ja niiden älykäs käsittely tekivät suuren vaikutuksen. 

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

En ole näköjään lukenut kuin kaksi jatko-osaa tänä vuonna. Niistä paremmaksi nostan Fred Vargasin Kalmankuoriaiset, joka on Adamsbergin sarjan yhdeksäs suomennettu osa. Laadukasta dekkaria vuodesta toiseen! "Adamsbergin aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa ja törmäävät, kun jo kolmas vanhus kuolee erakkohämähäkin puremaan. Tapauksissa on juuri sellaista mahdottomuutta, joka ei jätä komisariota rauhaan." Samaa olisin voinut kirjoittaa muistakin sarjan teoksista.

3. Tänä vuonna julkaistu kirja, jonka haluaisit lukea?

Ainakin kotimaisista uutuuksista minua kiinnostavat eniten tällä hetkellä Emma Puikkosen Lupaus ja Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu.

4. Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

En ole kovinkaan hyvin perehtynyt vielä kesällä tai syksyllä julkaistaviin teoksiin. Ystäväni bloggasi juuri ruotsalaisen Nina Lykken teoksesta Ei, ei ja vielä kerran ei. Postauksen perusteella kiinnostuin kovasti! Samoin Gummeruksen kustantamana ilmestyy Kim Thúyn seuraava romaani Vi, joka pitää lukea joskus. Clare Mackintosh kirjoittaa niin vetäviä jännäreitä, että luen Lopun jälkeen varmasti jonain päivänä. Otavan uutuuksista kiehtovat Nura Farahin Aurinkotyttö ja Cristina Sandun Vesileikit.

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Naisten kirjoittamista teoksista petyin Melba Escobarin Kauneussalonkiin. Romaanissa on tärkeitä teemoja ja nostoja, kuten naisen asema Kolumbiassa, rodullistaminen ja korruptio, mutta kerronnassa oli jotain kömpelöä, mikä sekoitti ajatuksenjuoksuni. Ehkä vika oli lukijassa. Luen niin harvoin eteläamerikkalaista kirjallisuutta, että odotin tältä paljon. En voi sanoa pitäneeni kirjasta kovinkaan paljon.

6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä?

Ehdoton yllättäjä oli alkuvuonna Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää. Kuvittelin lukevani lomamatkalla kevyttä hömppää, mutta romaani olikin paljon muuta. Kirjoitin postaukseeni, että "Tietynlainen kliseisyys, kuten ysvävyyden syveneminen, ihmisten silmien avautuminen tai vaikkapa hieman epäuskottavan nopeasti vaikuttava terapia voisivat jossain muussa kirjassa aiheuttaa pettymystä, mutta tähän tarinaan ne sopivat kuin nenä päähän." Lukeminen aiheutti tunneryöpyn, jotan en olisi odottanut!


7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

Aion ehdottomasti lukea lisää jo mainitsemieni Kim Thúyn ja Jenny Erpenbeckin teoksia, mutta myös Louise Pennyn suloisen turvallisia dekkareita. Niitä onneksi riittää, sillä Three Pines -sarjaan kuuluu peräti 15 teosta, ja suomentaminenkin on jo vauhdissa.

8. Mihin fiktiivisiin henkilöihin olet ihastunut?

Edellä mainitun Three Pines -kylän henkilöt olivat ihania. Rakastan edelleen myös Elly Griffithsin hahmoja Ruth Galloway ja Harry Nelson. Gail Honeymanin Eleanor on jäänyt mieleen hyvin poikkeuksellisena romaanihahmona!

9. Mikä on uusi lempihahmosi?

Vastaus löytyy edellisistä vastauksista. Haluan uudelleen Kanadaan Louise Pennyn luomaan Three Pinesiin, jossa rikoksia ratkoo lempeän viisas komisario Armand Gamache. Uskon että jatko-osissa tapaan saman miehen ja osan hurmaavista kyläläisistäkin. "Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma." Näin tuumasin kesäkuussa.

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

Jälkeenpäin on kamalan vaikea muistaa, mikä kirja teki oikeasti nenäliinat tarpeelliseksi, mutta postausten avullahan se selvisi. Olen tirautellut ainakin näitä kirjoja lukiessani: Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää,  Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, ja ystäväni Katja Kärjen esikoisteos Jumala huone. Veikkaan että itku on ollut lähellä myös Ian McEwanin Sovituksen ja Jennifer Clementsin Rakkaudesta aseisiin -romaanin kanssa.

11. Mikä on tämän vuoden paras kirjasta tehty elokuva?

Tähän en pysty vastaamaan, sillä katson niin vähän tuoreita elokuvia. Haluaisin kuitenkin nähdän Ian McEwanin Sovituksen, ja Michael Cunninghamin romaaniin perustuvan Tunnit voisin hyvin katsoa uudelleen.

12. Mikä on tämän vuoden lempipostauksesi?

Kaikkein kutkuttavinta on päästä kirjoittamaan tuttujen ihmisten tuoreista aikaansaannoksista. Kirjoittaminen pelottaa ja jännittää, mutta toisaalta olo on hurjan etuoikeutettu ja sydän lämmin ylpeydestä kyseistä lahjakkuutta kohtaan. Tänä vuonna sellainen postaus oli Katja Kärjen esikoisteoksesta Jumalan huone .

13. Mikä on kaunein lukemasi kirja tänä vuonna?

Alkuperäinen kysymys oli "Mikä on kaunein ostamasi kirja?", mutta koska en ole juurikaan ostanut kirjoja tänä vuonna, kävin läpi kaikkien lukemieni kirjojen kannet. Toki kirjan kauneuteen liittyy myös sen sisältö. Kuvassa viisi kauneinta (valitettavasti tarkkuus kärsi...).

14. Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä? 

Lista muuttuu koko ajan... Tällä hetkellä lukusuunnitelmissa on Hyllynlämmittäjistä mm. Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja Antti Heikkisen Mummo. Scifi-lukuhaasteeseen ajattelin lukea Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli sekä jonkin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjasta, ehkä myös Maarit Verrosta. Helmet-haastetta jatkan Kazuo Ishiguron romaanilla Ole luonani aina, ja Hassan Blasimin Allah99:n aloitan tänään. Toivottavasti ehdin lukea myös kohdissa 3 ja 4 mainittuja teoksia!

22.7.2019

Naistenviikko: Kim Thúy: Ru

Kim Thúy 2009. Ranskankielinen alkuteos Ru. Suomentanut Marja Luoma. Gummerus 2019. 144 sivua. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikko jatkuu upealla, kokoaan suuremmalla romaanilla, jonka kirjoittaja on Vietnamin venepakolainen Kanadasta. Omaelämäkerrallinen romaani kertoo hänen elämänsä vaiheista, yltäkylläisestä Saigonin yläluokasta, kammottavasta matkasta pakoon, kielitaidottomana pakolaisena ystävällisessä mutta niin erilaisessa maassa, uuden opettelemisesta ja noususta kohti unelmia. Kirjasta on tullut maailmalla menestys, mitä en ihmettele lainkaan. Sen lukeminen ei kestä kauan, mutta tarinat jäävät mieleen ja nostavat arjen yläpuolelle. Niissä huokuu tasapaino ja rauha kaikesta kirjailijan kokemasta huolimatta.

Kim Thúy kirjoittaa välähdyksenomaisia muistoja yksittäisistä tapahtumista ja kokemuksista, jotka muodostavat kiehtovan virran. Sana ru tarkoittaakin ranskan kielessä pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista. Vietnamin kielessä se tarkoittaa kehtolaulua, joka sekin kertoo kaunista kieltä kirjailijan tunteista perinteitään ja menneisyyttään kohtaan.

Ru avaa Vietnamin järkyttävää historiaa, kansan jakautumista kahtia, syviä tuloeroja ja amerikkalaisten jälkeensä jättämiä tapoja, mutta myös yhden suvun jäsenten välisiä siteitä, perinteitä ja tarinoita. Kim Thúyn elämässä on ollut paljon rikkautta, mutta myös muutoksia, menetyksiä ja hämmentäviä hetkiä pakolaisena kylmässä maassa. Naistenviikkoon romaani sopii erityisen hyvin, sillä Kim Thúyn muistoissa etenkin suvun, mutta myös Vietnamin naiset ylipäätään saavat näkyvän roolin. He kantoivat unelmavartaloissaan ja nuoruusvuosissaan Vietnamin historian näkymätöntä painoa yhtä lailla kuin ne toiset, kumarat naisetkin. 

Kim Thúyn tekstissä on valtavasti aistivoimaa, josta myös kiitos luontevalle suomennokselle. Thúy ei pelkää kuvailla esimerkiksi ulosteiden löyhkää pakolaivan ruumassa, sillä samalla kirjan aukeamalla tuoksuvat kuitenkin mangot ja lootuksen terälehdet kukkivat. Sattumalta toisiinsa törmäävät vietnamilaiset tunnistavat toisensa vanhasta rokotusarvesta, autotallissa surisee ompelukoiden vangitseva ääni ja tädillä numero seitsemän on vaaleanpunainen arpi alavatsassa. Yksityiskohdat jäävät mieleen ja toistuvat punaisena lankana pitkin matkan, kuten se vaaleanpunainen rannerengas, jonka sisälle piilotettiin perheen timantit.

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Luettua elämää, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Mari A:n kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut. Kirjankansibingossa se sopii ruutuun "Unenomainen". Teos sopii myös hyvin Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen. Maailmanvalloitukseen saan tästä uuden maan, Vietnamin.

19.7.2019

Naistenviikko: Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Tiina Rajamäki 2018. Vieras maisema. Teos. 139 sivua. Lainasin kirjastosta.

Valitsin Rajamäen esikoisnovellikokoelman lähes sokkona, kun hoksasin, että siinäpä toinen oiva teos naistenviikolle. Tiina viettää nimipäiväänsä ensi keskiviikkona!

Teos sisältää kymmenen novellia. Niiden aiheet ja useimmat miljöötkin ovat jotenkin hyvin tuttuja, jostain ihan läheltä, lähes tunnistettavia, vaikkeivat sitä olekaan. Muutamassa novellissa käsitellään parisuhteeseen liittyvää teemaa tai yksityiskohtaa, tai vain sivutaan sellaista. On pelkoa naapurin ja oman puolison välisestä suhteesta, tunkeutuminen vieraalle alueelle. Ensimmäisessä novellissa on hätkähdyttävä tilanne, muutos jonka ei kai olisi tarvinnut tapahtua sittenkään. Asetelmasta tulee mieleeni Elin Willowsin romaanin Sisämaa alku.

Yksi teemoista on muistot lapsuudesta tai nuoruuden epävarmoista vuosista ja ihmissuhteista. Sofian ääriviivoista jää mieleen jotain mitä nuorena usein tapahtuu, mutta joka menettää merkityksensä aikuisempana. Heinäkuun viimeisessä päivässä lasten elämässä on liikaa huolta, liian vähän lämpöä, toisessa novellissa muistellaan lapsuuden aikaista naapuria. Eristäytyminen tai yksinäisyys välittyy novelleissa, jossa on  miehen ja kissan kohtaamine, tai Pionien ajassa, jossa kertoja takertuu suruunsa ja muistoihinsa, eikä kykene kontaktiin muiden kanssa. Muistot ovat kauniita.

Niminovelli Vieras maisema jäi tarinoista ehkä parhaiten mieleen, siinä on etäällä toisistaan olevien sisarusten hienovaraista kohtaamista. Pidin myös Kassandrasta, jossa tutut elementit ovat jotenkin hukassa, jotain on särkynyt tai muuttunut, eivätkä ajatukset ole ihan kasassa.

Rajamäen kokoelma on ihailtavan tasalaatuinen ja tunnelmaltaan ehjä. Novelleissa on hieman haikea kaiku. Useimmat tarinat jättvät isojakin aukkoja, paljon sanomatta, ja kehykset täytyy rakentaa itse. Silti tekstiin on helppo päästä sisään, sillä tarinat ovat kuin kenen tahansa meistä. Olisin lukenut mielelläni enemmänkin! Arvio löytyy myös Tuijata-blogista. Sijoitan tämän Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 24: Sokkona kirjahyllystä (kirjastosta!) valittu kirja. Kirjankansibingossa ruksaan tällä kohdan "ei kuvaa".

18.7.2019

Naistenviikko: Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Hyvää tänään alkanutta naistenviikkoa! Sain kirjaston jonosta sopivasti lainaksi Jenny Erpenbeckin tänä vuonna suomennetun teoksen. Sopivaksi siksi, että kirjailija on yksi naistenviikon nimipäiväsankareista. Kokeillaan, josko ehtisin lukea viikkoa varten muitakin nimipäiväänsä juhlivia!

Jenny Erpenbeck 2015. Saksankielinen alkuteos Gehen, ging, gegangen. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019. 415 sivua.

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa? 

Vuorossa on nyt kirja, joka teki todella suuren vaikutuksen. Romaani on ilmestynyt Saksassa jo neljä vuotta sitten, sen suuren turvapaikanhakijoiden aallon vuonna, mutta sen teemat tuskin vanhenevat koskaan. Ihmiset - pakolaiset ja siirtolaiset - ovat aina olleet liikkeessä. Sitä vaan eivät kaikki hyväksy, ja aina on ajankohtia, tilanteita ja paikkoja, joissa ihmisvirta alkaa tuntua hallitsemattomalta ja tulokkaat ei-toivotuilta.

Kuinka paljon yhdessä ainoassa maailmankaikkeudessa ylipäätään on rajoja? Tai jos kysymyksen esittää toisin: mikä oli ainoa oikea ja ratkaiseva raja?

Berliiniläinen professori Richard on juuri jäänyt eläkkeelle, ja yhtäkkiä hänen kokemansa aika on jotain ihan muuta kuin ennen. Samaan aikaan Oranienplatzilla majailee teltoissa afrikkalaisia pakolaisia, joille aika on myös jotain ihan muuta kuin silloin, kun he vielä kävivät töissä ja elättivät perhettään. Teltoista pakolaiset siirretään Richardin kodin lähelle entiseen vanhainkotiin, jonne Richard yhtäkkiä astuu sisään ja alkaa haastatella afrikkalaisia. Hän kuulee tarinoita lähimenneisyydestä, Ghanasta, Libyasta, merimatkasta, ikävästä, menetyksistä ja odotuksesta. Tutustuttaan miehiin vähitellen eläkeläinen on enemmän ja enemmän mukana näiden ajan täyttämässä arjessa.

Erpenbeck kuvaa hyvin sitä absurdia tilannetta, johon turvapaikanhakija voi ajautua eurooppalaisten sopimusten, kansallisten ja paikallisten lakien viidakossa. Kuukaudet venyvät vuosiksi, eikä afrikkalaismiehillä ole minkäänlaista statusta maassa, jolla olisi periaatteessa mahdollisuus ottaa heidät vastaan. Richardin ja pakolaisten väliset kohtaamiset ovat vähäeleisen varovaisia mutta koskettavia ja kantavat aikaa. Kohtaaminen muuttaa ennen kaikkea Richardin aikaa, arkea ja ajatusmaailmaa, kun taas apu on konkreettisempaa toiselle osapuolelle.

Romaani on kohtaamisten lisäksi upealla tavalla kiinni Richardin arjessa ja ihmisten arkisissa kanssakäymisen tavoissa. On yllättäviä ajatuksia, kuolleen vaimon muisto, ystävien tekemät valinnat, DDR, vanhan työn kaiku ja terassilta näkyvä järvi, johon joku oli hukkunut edellisenä kesänä. On vuoden kierto, vene on vedettävä maihin ja joulukoristeet haettava kellarista. Arkeaan ja aikaansa uudelleen käsittelevä eläkeläinen joutuu kohtaamisten myötä käsittelemään myös rajojen, vuorovaikutuksen, inhimillisyyden ja ymmärtämisen tematiikkaa.

Erpenbeckin kerronta on juuri minulle sopivan suoraviivaista ja pelkistettyä, mutta siihen mahtuu kuitenkin suuri määrä intertekstuaalisuutta, lainauksia, syvällistä ajattelua ja filosofiaa. Tätä teosta lukiessani ajattelin monta kertaa, miten älykkään tuotoksen kanssa olenkaan nojatuolissa. Lauseet ja virkkeet täydentävät toisiaan välillä hämmästyttävällä tavalla.

Meidän päivinämme ainoastaan sattuma määrittää ketkä hukkuvat mereen jossain Afrikan ja Euroopan välillä ja ketkä eivät. Siinä mielessä jokainen täällä oleva afrikkalainen pakolainen on yhtä aikaa sekä elävä että kuollut, Richard ajattelee. --- Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?

Muista blogeista: Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44: Kirja kertoo Berliinistä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä ruudun Matkalla.

13.7.2019

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie 2014. Englanninkielinen alkuteos A God in Every Stone. Suomentanut Raimo Salminen. Gummerus 2015. 385 s. Oma ostos.

Shamsien huikean hyvä Joka veljeään vihaa sai minulta täydet pisteet viime syksynä. Siinä missä sen tapahtumat sijoittuvat nykypäivään ja tapahtumat ovat hyvinkin ajankohtaisia, sijoittuu Jumala joka kivessä vuosiin 1915 ja 1930. Pakistanilais-englantilainen Shamsie avaa tässä aiemmin kirjoittamassaan romaanissaan Intian ja myöhemmin syntyneen Pakistanin sekä Iso-Britannian välisiä suhteita ja historiaa. Huikea tarina on tässäkin romaanissa, mutta en tiedä mikä siitä teki niin vaikeaselkoisen. Minun oli välillä vaikea pysyä matkassa ja perillä siitä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa ja kenestä puhutaan. Johtuiko se siitä, että alueen historia on minulle loppujen lopuksi hyvin vieras vai siitä, miten romaani rakentuu?

Peshawarilainen 12-vuotias Najib tutustuu rautatieasemalla nuoreen englantilaisnaiseen, joka on tullut kaupunkiin sen historian ja arkeologisten kaivausten vuoksi. Najib päätyy hetkeksi naisen oppilaaksi ja pääsee syvälle historian maailmaan. Vivian itse rikkoo aikansa naiskuvaa ja raivaa uraa miesten maailmassa. Hän on tehnyt velvollisuutensa ja toiminut sairaanhoitajana kotimaassaan, kun ensimmäinen maailmansota riehuu. Se ei kuitenkaan riitä naiselle, jolla on vauraan ja etuoikeutetun taustansa vuoksi mahdollisuus muuhunkin.

Myös peshawarilaisnuorukaisia osallistuu sotaan Euroopassa, ovathan he osa brittiläistä imperiumia. Yksi heistä on Najibin isoveli Qayyum, joka haavoituttuaan pääsee takaisin kotiin, eikä enää koske aseisiin. Qayyum lähtee mukaan pataanien aseettomaan kansallismieliseen rintamaan, joka viisitoista vuotta myöhemmin osallistuu veriseen yhteydenottoon Peshawarin Tarinankertojien kadulla. Jos miehen pitää kuolla puolustaessaan maata, olkoon se hänen maansa ja sen kansa hänen kansaansa.

Siirtomaaherruus ja sen seuraukset ovat Intiassa vahvasti läsnä. Heitä on liian vähän ja meitä liian paljon, ja niinpä he ovat ymmärtäneet, että heidän on luotava tänne luokka, joka palvoo heitä, saa olla heidän kunnioituksensa kohteena, hyötyä heidän läsnäolostaan ja, mikä tärkeintä, palvella heitä, sillä os meidän suuri joukkomme kääntyy heitä vastaan ja käskee heidän lähteä pois, he eivät mitenkään voi jäädä.

Jumala joka kivessä sisältää pursuaa yksityiskohtia, historiaa ja kulttuuria. Ensinnäkin on Intian silloisen luoteiskulman, nykyisen Pakistanin alueen islaminusko ja vanhat perinteet, jotka sanelevat miesten ja naisten välistä kanssakäymistä, katseita ja kosketuksia, pukeutumista ja viestintää. Välissä pilkahtaa rauhanomainen buddhalaisuus ja sen ikivanhat kaivauksista paljastuvat patsaat. Sitten on eurooppalainen nainen, joka näkee naisten vapautumisen omassa maassaan, mutta jonka asema muslimikulttuurissa on vähintäänkin hankala.

Näiden teemojen rinnalla Shamsie kuljettaa myös ikivanhaa tarinaa Skylaksin diadeemasta, esineestä joka on kulkeutunut alueelle jo Aleksanteri Suuren aikana, mutta kadonnut. Sen löytyminen on nyt niin Najibin kuin Vivianenkin mielessä. Vivianelle se merkitsee kuolleen rakastetun muiston kunnioittamista. Rakkaus kulkee tarinassa läpi vuosisatojen ja vuosikymmenten ohuena mutta vahvana teemana niin miesten ja naisten kuin sisarusten, taistelutovereiden tai vaikkapa oppilaan ja opettajan välillä. Myös rakkaus historiaan ja arkeologiaan on kuvattu kauniisti.

Shamsien kerronta on täynnä aistivoimaa: Hedelmätarhoilta puutarhojen keskelle, sieltä kaupungin muureille ja sieltä Tarinankertojien kadulle - hän polki läpi Peshawarinlaakson sydämen aistien, kuinka se sykki kaikkialla ympärillä ja keräsi voimaa. Jotakin uutta oli tulossa, hän oli osa sitä. Virkkeet tulvivat värejä, tuoksuja ja tunteita. Kerronnasta tulee mieleen vasta lukemani Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.

Romaanissa on niin paljon mielenkiintoisia teemoja, että olisin ehkä kaivannut niiden jakamista useammaksi teokseksi. Najibin, Qayyumin ja Vivianen näkökulmien lisäksi loppuun mahtuu myös mattokauppiaan tyttären Diwan ja tämän kälyn perspektiivi lopun väkivaltaiseen yhteydenottoon, naisten asemaan ja avioliittojen syntyyn. Upeita ja kauniita, opettavaisiakin kertomuksia kaikki, mutta yksissä kansissa hieman liikaa minun makuuni. Ehkä jonkun toisen lukijan kokemus on erilainen. Siitä kuulen viimeistään elokuun lopulla, kun käsittelemme kirjaa lukupiirissä!

Kirjasta myös blogeissa Kirjanurkkaus, Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kaisa Reetta T. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria. Osallistun sillä myös Lukemattomat naiset -haasteeseen, sillä feminismiäkin teoksessa sivutaan. Koska kyseessä on oman hyllyn kirja, se sopii myös Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirjankansibingoon siitä löytyy ovi. Lisäksi kirja on yksi Hyllynlämmittäjistäni, joten saan monta kärpästä samalla iskulla!

9.7.2019

Jane Harper: Kuiva kausi

Jane Harper 2016. Englanninkielinen alkuteos The Dry. Suomentanut Mari Hallivuori. Tammi 2019. 381 sivua. Luin BookBeatista.

Tämäkin uutuusdekkari on näkynyt blogeissa melko taajaan kevään ja alkukesän aikana. Se on kirjailija Jane Harperin esikoisdekkari ja rohmunnut useita palkintoja. Ihan ykkösjännäriksi en Kuivaa kautta kuitenkaan omissa lukumuistoissani nosta, mutta erittäin hyvin kirjoitettu teos siitä huolimatta.

Liittovaltion agetti Aaron Falk saapuu pieneen Kiewarran kaupunkiin keskelle ei-mitään. Mies joutui pakenemaan kaupungista isänsä kanssa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hänen lapsuudenystävänsä Ellie oli löydetty joesta kuolleena ja kylä langetti syyn Falkien harteille. Nyt Falk palaa Kiewarraan hautajaisiin. Hänen toinen lapsuudenystävänsä Luke on tappanut perheensä ja itsensä. Tapaus näyttää selvältä, mutta perhe ei siihen usko. Niinpä Aaron jää Kiewarraan viikoksi selvittääkseen, mitä järkyttävien surmien takana voisi olla.

Kiewarrassa ei ole satanut pisaraakaan kahteen vuoteen. Sen tuntee luonto ja sen tuntevat ihmiset nahoissaan. Koko kylä tuntuu olevan syttymispisteessä. Katastrofaalinen kuivuus koettelee kaikkia ja sen kautta Harper luo teokseen tiiviin, hikisen tunnelman ja hyödyntää sitä hyvin. Falkin vierailu aiheuttaa kapakkatappeluita, hänen autonsa tuhritaan, eikä vastaanotto ole muutenkaan lämmin - hiostava kyllä. Aaronilla on tutkimuksilleen paikallispoliisin tuki, mutta miten kahden tapauksen selvittäminen onnistuu viikossa, kun vastassa on öykkäreitä, pitkävihaisia maajusseja ja kuumuus?

Kuiva kausi on koukuttava ja jännittävä juuri sopivalla tavalla. Eteläinen Australia tuo siihen omanlaisensa säväyksen. Kahden eri aikatason yhdistäminen toimii tässä teoksessa erittäin hyvin. Olen lukenut romaaneja, joissa aikatasot saavat minut sekaisin, mutta Harper on löytänyt tavan, jolla ne täydentävät toisiaan erinomaisesti ja ne on helppo pitää erillään. Sen sijaan kahdenkymmenen vuoden takainen valtava kauna, johon Aaron Kiewarrassa törmää, ei ihan vakuuta minua, mutta ehkä joku toinen lukija pitää sitä hyvinkin realistisena.

Kuiva kausi aloittaa Aaron Falk -sarjan, joten innostuneimmat saavat jatkossa lisää hiostavaa luettavaa. Sarjasta on kiinnostunut myös näyttelijä Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö. Näemmekö Aaronin jonain päivänä valkokankaalla? Kirjasta ovat postanneet myös Leena Lumi, Kirjarikas elämäni, Kirjasähkökäyrä ja Oksan hyllyltä.

8.7.2019

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä

Louise Penny 2005. Englanninkielinen alkuteos Still Life. Suomentanut Raimo Salminen. Bazar 2019. 259 sivua. Luin BookBeatista.

Mistä näitä hyviä dekkareita oikein tulee? Jälleen kerran blogiystävieni vinkkaama kirja osoittautui helmeksi. Three Pines -sarjan aloittaja Kuolema kiitospäivänä on hyvin erilainen kuin vaikkapa Arttu Tuomisen Verivelka, jota kehuin pari päivää sitten. Ja silti annan sillekin täydet pisteet! Miksi?

Väkivaltainen kuolema vaati Earl Greytä.

Montrealin lähellä on pieni kylä, Three Pines, joka syleili minua lämpimästi heti sinne saavuttuani. Sen asukkaat ovat ihanan persoonallisia, yhteisöllisiä ja huolehtivat toisistaan. Harva haluaa sieltä pois. Kylään saavuttuaan siihen ihastuu myös Armand Gamache, vaikkei vierailun syy olekaan mukava. Yksi kylän vanhuksista, eläkkeellä oleva opettaja Jane Neal, on tapettu. Onko kyseessä metsästysonnettomuus vai tahallinen surma? Voiko olla yhteensattumaa, että vain vähän aikaa sitten on kuollut toinenkin ikäihminen?

Kirjaa kuvailemalla voisi helposti päätyä imelyyteen ja lässytykseen, mutta kerronnassa ja hahmoissa on juuri sen verran särmää, että idyllinen kylä asukkaineen on juuri yhtä herkullinen kuin heidän suuresti arvostamansa leivonnaisetkin. Ripaus ranskalaisuutta tuo lisämaustetta muuten varsin englanninkieliseen yhteisöön Kanadan etelärajalla, eikä kieliasiaa voida ihan kevyesti sivuuttaakaan. Kylässä on tietysti myös vanhoja kaunoja ja jopa huonosti käyttäytyviä teinejä, muutenhan tämä menisi ihan siirapiksi.

Jane on surmattu mielenkiintoisella tavalla, hän on nimittäin saanut osuman nuolesta. Käy ilmi, että jousiammunta on kylällä melko yleistä. Onko metsästäjä lähtenyt julkeasti pakoon? Kuuluuko nuoli homoparin kahvilaan hyökänneen nuorukaisen varusteisiin, vai onko surmalla yhteys 60 vuotta sitten särkyneeseen sydämeen? Mitä merkitystä on mielipiteet jakaneella Janen taululla? Kokenut tutkija Gamache istahtaa rauhassa penkille puiston reunaan ja alkaa seurata kyläläisten toimia.

Kuolema kiitospäivänä kuuluu ehdottomasti cozy crime -genreen, joskin minä olisin valmis lanseeraamaan sen ansiosta uuden termin, comfort crime. Niin sydämellinen ja lämmin olo tuli kirjaa lukiessa. Ykkösosasta jää mieleen paljonkin teemoja, joita soisin ihanan rikosylikomisarion penkovan jatkossakin. Vihollinen löytyy loppujen lopuksi hyvin läheltä eikä tämän kirjan kanssa tarvitse pelätä painajaisia.

Three Pines -sarjan avaajasta tulee äkkiseltään mieleen vanha kunnon Agatha Christie, mutta myös ranskalainen Fred Vargas ja hänen yksilölliset hahmonsa ja lumoava tunnelma. Three Pinesilla on Suomessa erikoinen historia, sillä se on jo kerran lanseerattu WSOY:n puolella vuonna 2008. Tämän ensimmäisen osan nimi oli silloin Naivistin kuolema. Bazar aloitti julkaisun nyt kuitenkin uudestaan uusilla kansilla ja uusilla nimillä. Kanadalainen Louise Penny on varsin ansioutunut kirjailija: sarjaan kuuluu kaikkiaan 15 teosta, jotka on käännetty 25 kielelle!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahylly, Leena Lumi ja Kirja vieköön!

7.7.2019

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus

Teemu Keskisarja 2018. Siltala. 272 sivua. Luin BookBeatista.

Sama huoli ja levottomuus, samat sisäiset myrskyt, samat, ehkä entistäkin kehnommat ulkonaiset olosuhteet. Voi, ei vilvoitusta, ei lepoa!

Päätin lähteä mukaan Kirjaluotsin lanseeraamaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen, sillä luen elämäkertoja ja omaelämäkertoja hyvin vähän. Alkuvuodesta Anna Kortelaisen kirjoittama Hyvä Sara! teki vaikutuksen ja olin lukiessani vaikuttunut myös siitä, miten innoissani luen teosta elämäkerran ohessa historiankirjana. Samanlainen lukuinto kehkeytyi nyt myös tätä Teemu Keskisarjan Aleksis Kivi -teosta kohtaan. Ei niin etteikö Kiven elämä olisi mielenkiintoista luettavaa - päinvastoin! - mutta aivan yhtä innolla luin eteenpäin siitä Suomesta ja yhteiskunnasta, joka tarinoiden taustalta paljastuu. En vielä tiedä, mikä olisi seuraava elämäkerta, mutta uskon että tämän vuoden kestävän haasteen aikana luen kolmannenkin.

Aleksis Stenvallin elämä ei ollut helppo eikä hän ollut kovin helppo ihmisenäkään. Tällaisen kuvan sain. Monimutkainen ja monitasoinen persoonallisuus, joka uppoutui ensin opintoihinsa ja sen jälkeen kirjoittamiseen. Kovin kummoisia tuloja ei miehellä koskaan ollut. Kivi rapsutti sen vähän mitä irtosi--- lusikoi juuri ja juuri riittävästi elintoimintojen ylläpitoon ja kirjoittamiseen. Häntä auttoivat koulutetut ja paremmin toimeentulevat ystävät Helsingissä, perheenjäsenet maalla ja ennen kaikkea Siuntion Fanjurskarsin torpan topakka, itsellinen Charlotta Lönnqvist - merkittävä taidemesenaatti tietämättään -, jonka luona Kivi asui pisimpään.

Aleksis rakasti luontoa ja rauhoittui maalla, metsästi silloin kuin jaksoi ja pysähtyi ihailemaan yksityiskohtia. Hän jututti mielellään kyläläisiä ja painoi mieleensä näiden tarinoita. Helsinkiin oli kova into lähteä juhlimaan aina välillä, mutta pidemmän päälle pääkaupunkireissut raunioittivat mieleltään heikkoa miestä entisestään. Yliopistovuosilta hänellä säilyi merkittäviä tuttavuuksia ja pitkäaikaisia ystäviä, huomattavia kulttuurivaikuttajia, kuten Fredrik Cygnaeus, Bergbomin sisarukset ja itse J. V. Snellman. Merkillepantavaa olikin se, että siinä missä Kollegat olivat mennen tullen opettajia, tiedemiehiä, kääntäjiä, lehtimiehiä ja virkamiehiä, mutta hän roikkui vain ja ainoastaan kaunokirjallisuudessa. --- Hän ei eläessään haaskannut tuntiakaan ansiotyöhön.

Kuten tiedämme, Kiven tuotanto sai arvostusta vasta hieman hänen kuolemansa jälkeen, kun nuorempi sukupolvi ymmärsi sen merkityksen kansalliselle itsetunnolle. Elinaikanaan hänet teilasi ehkä ankarimmin niinkin merkittävä nimi kuin August Ahlqvist. Ei kiva. Seitsemän veljestä ei ollut Suomeen singahtanut maailmankirjallisuuden sirpale vaan kotoperäistä peruskalliota. Kivi oli pystymetsän äidinkielinero ja harjaantunut konstiniekka. --- Pohjavire oli usko, toivo ja rakkaus suomalaisuuteen. Ahkera kirjoittaja kärsi vakavista mielenterveysongelmista viimeiset vuodet ja oli osan ajasta laitoshoidossakin. Ongelmien syyt olivat moninaiset. Jos Kiven tapa vieroksua ansiotyötä ja kerätä velkoja aiheutti lukiessa hieman ärsytystä, vastakkaisia tuntemuksia herättivät hänen lukuisat vastoinkäymisensä.

Teemu Keskisarjan tekstiä on riemullista lukea. Kirjoittaja ei turhaan kaunistele kaanonien tai merkkimiesten kohdalla, vaan toteaa asiat omalla hieman anarkistisella tyylillään. Kerrontaa rikastavat Kivi-sitaatit, vallaton sanasto ja virkerytmi, sekä rinnastus nykyajan ilmiöihin. Tekstiä maustavat lähteet, joista Kiven omat kirjeet ystäville ovat kai arvokkaimpia. Ne ovat mielenkiintosia jo pelkästään kielensä vuoksi, mutta niistä voi tulkita paljon Aleksiksen olotilasta ja olosuhteista, joissa hän on elänyt. Lähteitä on ollut runsaasti ja niitä alettiinkin kerätä talteen hyvin pian Kiven kuoleman jälkeen.

Elämänkertomuksesta ovat bloganneet myös Amman lukuhetki ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 34: Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia. Kirjankansibingossa tällä ruksaa ruudun Mies.

6.7.2019

Arttu Tuominen: Verivelka

Arttu Tuominen 2019. WSOY. 408 sivua. Luin BookBeatista.

Tätä tuoretta kotimaista dekkaria olen nähnyt kehuttavan viime aikoina ja ensi alkuun ajattelin, että olkoon, taas yksi uusi teos sankkaan dekkarien joukkoon. Mutta Kirsin kirjanurkan suosituksesta otin kirjan matkalukemiseksi, ja wau! Tässä onkin Tuomiselta tuotos, jota kannattaa kehua ja ylistää! Tukalat päivät La Riojan 37 asteen helteessä menivätkin varsin rattoisasti.

Verivelka aloittaa Delta-sarjan, joka sijoittuu Poriin. Komisario Jari Paloviita ryhmineen saa selvitettäväksi Ahlaisissa sattuneen puukotuksen. Pitkään mökissä ryypänneestä porukasta yksi on kuollut, yksi piilottelee kuusen alla. Paloviidalle on järkytys, kun hän kuulee kyseisten henkilöiden nimet. Lapsuusmuistot virtaavat vauhdilla mieleen, mutta hän ei paljasta työkavereilleen mitään. Alkaa murhatutkinta, jossa Paloviidan osuus on vähintäänkin epäilyttävä.

--- kaikki oli jo liikkeessä, natisi a huojui. He olivat Antin kanssa astuneet kosmisen kohinan tuolle puolelle, ja täällä kohina oli niin voimakasta, että se sattui korviin. Se suorastaan huusi ja oli niin täynnä menneisyyden ääniä, että Paloviita pelkäsi räjähtävänsä.

Paloviidan läheisin lapsuudenystävä Antti ei saanut kasvaa niin ehjässä kodissa kuin Jari, ja poika lähetettiin pois 13 vuoden iässä. Lasten ystävyys jäi katkolle, mutta metsään jäi yhteinen muisto. Tuominen kuvaa poikien lapsuutta ja alkavaa nuoruutta kauniin koskettavalla, mutta hyvin realistisella tavalla. On kalareissut ja pyörät, ensi-ihastumiset ja vahva usko siihen, että siteet kestävät loppuelämän. Ystävyyden ja kasvun kuvaus on hienoa luettavaa ja Verivelkaa onkin verrattu mm. Stephen Kingiin.

Valitettavasti on myös perheväkivaltaa ja koulukiusaamista, joilla molemmilla on yhteys nykyisyyteen. Koulussa on vuotta vanhempi poika, joka ei voi sietää hintelää Jaria. Kun väliin osuus se kaikista ihanin tyttö, tapahtuu jotain, jonka seurauksia Paloviita kantaa sydämessään lopun elämäänsä. Ahlaisten surmayö nostaa kaiken taas pintaan. Ne vahvalta tuntuneet siteet haurastuivat joskus traumojen ja surun vuoksi, mutta kestävätkö ne kuitenkin erilaisista lähtökohdista ja aikuisuuden valinnoista huolimatta? Paloviidan on punnittava, kumpi on tärkeämpää, ystävyys vai virkavelvollisuus.

Tuomisen kerronta kumartaa perinteiselle dekkarille, jossa poliisityö on keskiössä. Verivelassa se on kuitenkin jännittävällä tavalla värittynyttä Paloviidan omien motiivien vuoksi. Kahden aikatason kerronta pitää mielenkiinnon pakottavalla tavalla yllä. Hahmot, kuten vaikkapa Paloviidan työtoverit, ovat erittäin hyvin rakennettuja, eikä kaikki ole sitä miltä aluksi näyttää. Salaisuuksia ja piiloteltavaa on paljon, muttei kuitenkaan niin että fokus häiriintyisi. Loppukin jää kutkuttavalla tavalla hieman avoimeksi. Tuomisen kerrontaa ja tekstiä täytyy muutenkin kehua; se on paikoitellen todella vangitsevaa. Teoksen monipuolisuuden vuoksi kirjaa voi suositella niillekin, jotka eivät dekkareita yleensä lue.

Ajatukset yrittävät tarttua ohuisiin säikeisiin, mutta ne pakenevat kosketuksen tieltä ja niiden tilalle aukeaa vain tyhjiä kuiluja. Jossain polskahtaa kala, lokki kiljahtaa.

Verivelasta myös näissä blogeissa: Amman lukuhetki, Kirjasta kirjaan ja Rakkaudesta kirjoihin.

5.7.2019

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak 2016. Englanninkielinen alkuteos Three Daughters of Eve. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummeruksen pokkari 2019. 484 sivua. Oma ostos.

Eevan kolme tytärtä käsittelee isoja asioita moneen suuntaan muuttuvassa maailmassa. Keskiössä on usko ja siihen liittyvä epävarmuus, määrittely siitä kenen uskosta puhutaan ja millä tavalla sen annetaan vaikuttaa arkeen ja politiikkaan. Ja kun uskosta puhutaan, nousee olennaiseksi myös se, missä olosuhteissa lapset kasvavat ja kenen ajatuksia he toistavat. Shafakin kotimaa Turkki on ollut viime aikoina(kin) kovan kuohunnan alla ja se näkyy tässäkin teoksessa, alkuun taustalla mutta loppua kohden myös tapahtumissa.

Noudattipa hän islamin sääntöjä tai ei, hänen suhteensa siihen ei ollut päättynyt. Hän eli epätietoisuudessa koko ajan. Jatkuvasti. Ikuisesti. Hän kuului hämmentyneisiin, jos heihinkään.

Shafakin romaanin päähenkilö on Peri, joka lähtee vuonna 2000 opiskelemaan Istanbulista Oxfordiin. Oxford on Istanbuliin verrattuna kuin toinen maailma, mutta uskon kysymyksiin sielläkin törmää. Itse asiassa aiheesta tulee niinkin keskeinen, että Peri ilmoittautuu kurssille, jonka nimi on Jumala. Uskossaan epävarma Peri tutustuu kahteen muslimitaustaiseen tyttöön, vahvasti uskovaan Monaan ja uskaliaaseen Shiriniin. Kolmikko on hyvä esimerkki siitä, miten helposti niputamme muslimitaustaiset yhteen vaikkei siihen olisi mitään syytä. Tyttöjen kautta Shafak avaa myös keskustelua naisen asemasta ja siitä, kenen näkökulmasta asiaa tarkastelemme: eurooppalaisen kristityn, feministin, muslimifeministin...?

Peri taistelee sisäisten ristiriitojen kanssa. Niitä kumpuaa hänen kotikasvatuksestaan ja kulttuuritaustastaan, kotona vaietuista asioista, jotka aiheuttavat repivää kaksijakoisuutta. Niitä aiheuttaa myös yliopistomaailma ja ihastuminen karismaattiseen professori Azuriin. Vuonna 2016, kun Peri on jo aikuinen, perheellinen nainen, hänen mieltään vaivaa syyllisyys, jotain mitä hän jätti tekemättä aikoinaan Oxfordissa. Aikuinen Peri näkee myös sen muutoksen Turkin politiikassa, josta kuulemme uutisista.

Opiskelijaelämä Oxfordissa täyttää Perin vastuilla ja epävarmuudella siitä, mihin hänen kykynsä riittävät. Kaksikymppisten tyttöjen ajatusmaailma on tyypillisen ideologinen, romanttinen, kapinallinen ja tavallaan vielä kypsymätön - samalla kun he käsittelevät järkyttävän syvällisiä ja älykkäitä kysymyksiä, jotka eivät voi olla vaikuttamatta heidän mieleensä. Nuoruuden ehdottomuus, omanapaisuus ja ihastumiset kuuluvat asiaan, ja tasapainottavat sopivalla tavalla sitä suurten teemojen käsittelyä, joka muuten tekisi kerronnasta raskaan.

Shafakin teksti on minun makuuni melko melodramaattista, hyvin koruilevaa ja suorastaan romanttista. Sen mystiikassa näkyy todennäköisesti kirjoittajan kulttuuritausta, enkä pidä sitä tietenkään huonona, se vain on hyvin selkeästi läsnä. Mieleeni tulee esimerkiksi Carlos Ruiz Zafónin teokset, joissa kieli on samankaltaista. Shafakin teemat ovat kuitenkin tasapainottavasti tätä päivää ja hyvin realistisia, ja avaavat maailmaa taas yhden luvun verran lisää.

Eevan kolme tytärtä käsittelee teemoja, jotka ovat mielenkiintoisia ja kiehtovia hengästyttävyyteen saakka. Kuten hyvin usein romaaneissa, päähenkilö on ulkopuolinen tarkkailija, joka tasapainottelee ristiriitaisten näkemysten ja henkilöiden keskellä. Nuoruus tuo romaaniin myös jotain sellaista, mikä etäännytti minua, ikään kuin Perin kahteen Oxfordin-vuoteen olisi pitänyt mahduttaa koko se tunteiden ja kokemusten skaala, joka hänen tilanteessaan olisi mahdollista. Viihdyin 1980-luvun ja vuoden 2016 Perin seurassa paremmin.

Hän oli ollut lapsesta saakka tunnontarkka arkistonhoitaja, piinallisten muistojen säilyttäjä. Muistaminen oli hänen tehtävänsä, velvollisuutensa, joka hänen oli täytettävä loppuun saakka, vaikka hän aavisti, että niin raskas kuorma lannistaisi hänet vääjäämättä jonakin päivänä.

Romaanista myös näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Lumiomena, Tuijata ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 25: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Kirjankansibingossa tällä voi kuitata kohdan Nainen. Maailmanvalloitusta varten valloitin nyt Turkin, ja koska kirja on omasta hyllystäni, osallistuu se Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

4.7.2019

Belinda Bauer: Hautanummi

Belinda Bauer 2010. Englanninkielinen alkuteos Blacklands. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Karisto 2011. 355 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kyselin alkukesästä uusia vinkkejä dekkarilukemistooni. Tuntui, että luen aina samoja kirjailijoita ja vaikka erinomaisia ovatkin, kaipasin jotain uutta. Muistaakeni Kirjasähkökäyrän Mai vinkkasi minulle useammankin jännärikirjailijan, joista ensimmäiseksi tartuin Belinda Baueriin (sen sai kirjastosta nopeimmin!). Hautanummi on hänen esikoisteoksensa, tosin Bauer on kyllä kirjoittanut ennenkin, muun muassa käsi- ja lehtikirjoituksia. Hautanummi on voittanut Gold Dagger -palkinnon, eikä suotta, teos on hyytävän hyvä ja erottuu sankasta jännäreiden joukosta omanlaisekseen.

12-vuotiaan Stevenin eno on kadonnut Exmoorin nummeille pienenä poikana. Jotta Stevenin äiti ja isoäiti lakkaisivat odottamasta enoa kotiin, poika päättää löytää ruumiin ja todistaa, että eno oli yksi aikoinaan alueella liikkuneen sarjamurhaajan uhreista. Vastoin parempaa tietoa vangitun vapautumisesta, Steven alkaa kirjoittaa tälle lyhyitä, salaperäisiä viestejä vankilaan. Murhaaja ymmärtää viestit ja saa selville, keneltä ne saapuvat.

Hautanummessa on tunnelma, jonka perusteella tapahtumat pystyisi helposti sijoittamaan jonnekin menneille vuosikymmenille, ja alkuun niin luulinkin. Pienistä vihjeistä ymmärsin kuitenkin, että ihan nykyajassa eletään. Stevenin perhe on köyhä ja ilmapiiri kotona on latistava. Perheessä on vanhan surun lisäksi muitakin ristiriitoja, joiden alla lapsen on selvittävä lähes omillaan. Romaani onkin varsinaisen jännitysjuonensa ohella tarkka kuvaus hieman marginaalissa, omissa oloissaan viihtyvän lapsen sisäisestä maailmasta löytää eheyttä ja oikeutta. Se kuvaa hienolla tavalla myös perheen sisäisiä jännitteitä - etenkin pidin isoäidin hahmosta ja sen merkityksestä loppua kohden.

--- hän toivoi, että iltaan mennessä tästä rikkinäisestä, murentuvasta perheen irvikuvasta tulisi ehjä eikä hänen tarvitsisi enää ikinä jännittää ja surra. --- Steven ei vieläkään tiennyt mitä ironia oli, mutta taaskaan hän ei voinut olla huomaamatta, kun se karkasi pystyyn hänen edessään ja läimäytti häntä kasvoihin. Koko päivän hänen teki mieli kirkua.

Vaikka kirjeenvaihto jää hyvin harvasanaiseksi ja vähäiseksi, aiheuttaa se tiheän tunnelman, joka luonnollisesti tiivistyy loppua kohden. Samalla tiivistyvät myös Stevenin turhautuminen ja pakkomielteet. Oman tilansa kerronnassa saa myös murhaaja, jonka kuvottavaa mielenmaisemaa ja mielihaluja ilmankin voisi elää, mutta tässä romaanissa ne ovat valitettavasti avainasemassa. Liian rankka teos ei kuitenkaan ole, eikä Bauer mässäile millään tavalla. Exmooren nummet ovat loistava ympäristö jännitykselle ja tuovat tietynlaisella ankeudellaan ja pimeydellään mieleen esimerkiksi Elly Griffithsin Norfolkiin tai vaikkapa Johan Theorinin Öölannin alvareille sijoittuvat dekkarit. Bauerin teoksia luen mielelläni jatkossakin!

Hautanummi on luettu myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Rakkaudesta kirjoihin. Helmetin lukuhaasteessa jännäri sopii ainakin kohtaan 18: Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjankansibingossa ruksaan tällä kohdan Puu.

16.6.2019

Dekkariviikko: Yrsa Sigurdardottir: Perimä

Yrsa Sigurdardottir 2014. Islanninkielinen alkuteos Dna. Suomentaneet Tapio Koivukari ja Tuula Tuuva-Hietala. Otavan Seven-pokkari 2017. 412 sivua. Oma ostos.

Luin Sigurdardottirin ensimmäistä, Thora Gudmundsdottir -dekkarisarjaa jo kymmenisen vuotta sitten pari kappaletta. En tiedä onko enempää suomennettukaan. Samaan aikaan pidin kovasti niinikään islantilaisen Arnaldur Indridasonin Erlendur-sarjasta. Islanti on pieneksi maaksi hyvin edustettuna skandinaavisessa dekkarigenressä. Perimä kuuluu Sigurdardottirin tuoreempaan sarjaan, jossa päähenkilöinä seikkailevat psykologi Freyja ja rikospoliisi Huldur. Perimän lisäksi sarjaan kuuluvat teokset Pyörre ja Synninpäästö.

Perimä käsittelee mielenkiintoista teemaa, adoptiota. Adoptiolapsilla ei ole aina ollut oikeutta saada tietää biologisten vanhempiensa nimiä, ja tässäkin romaanissa salassapidolle on hyvät syyt. Perimästä ja sen aiheuttamasta katkeruudesta kumpuavat myös rikollisen motiivit. Aiheen käsittely kuitenkin ontuu, valitettavasti. Aihe olisi erinomainen, mutta tämän teoksen motiivit surmatöihin ovat hieman kaukaa haettuja eivätkä ainakaan minulle synnytäneet sellaista tyytyväisyyden tunnetta, kuin yleensä dekkareita lukiessa, kun murhaaja selviää.

Juonesta uskallan kertoa tämän verran: Vuonna 1987 kolme pientä sisarusta revitään irti toisistaan, sillä Islannista ei löydy perhettä joka suostuisi adoptoimaan heidät kaikki. Lasten kotona on tapahtunut järkyttäviä asioita, joista vaietaan vuosikymmeniksi. Mikä yhteys tapahtumilla on nykyaikaan, jossa joku alkaa tappaa toisilleen vieraita ihmisiä erittäin raa'alla tavalla? Ensimmäisen murhan ainoa todistaja on 7-vuotias tyttö; siksi kuvaan astuu lastenpsykologi Freyja. Poliisilaitoksella tutkinnan saa johtaakseen Huldur, jonka suhde Freyjaan on vähintäänkin hankala. Mutta yhteistyötä on tehtävä. Rikoksen ympärillä pyörivien teemojen rinnalle nousee siten myös ihmissuhdesotkut, jotka eivät ainakaan tässä ensimmäisessä osassa ratkea.

Perimästä tekee vetävän toisaalta menneisyyden karmeiden tapahtumien suhde nykypäivään ja se, kuka kukin oikeasti on. Löytävätkö biologiset sisarukset toisensa ja mitkä ovat seuraukset? Kiehtova prosessi on myös lapsitodistajan kuulustelu ja lapsen mielenliikkeiden luotettavuus. Jännä rikoksiin liittyvä yksityiskohta on myöskin salakoodi, jonka nörtti radioharrastaja Karl lopulta ratkaisee, vaikka koodikielen merkitys kokonaisuuden kannalta jääkin hataraksi.

Cozy crime -dekkareiden jälkeen Perimä tuntuu hieman raa'alta, mutta väkivallalla ei onneksi mässäillä, eikä sitä ole liikaa. Jännitystä tuovat todisteiden mahdottomalta näyttävä kudelma ja lapseen kohdistuva turvattomuus. Jos rikollisen motiivit ja tekotavat tuntuvat hieman huterasti rakennetuilta, kritiikkiä saa minulta myös päähenkilöiden välinen kommunikointi. Aikuiset poliisit käyttäytyvät välillä kuin teinitytöt miettiessään kuka on milloinkin vetänyt herneen nenäänsä ja millä tavalla mököttäjää pitäisi lähestyä. En aina edes ymmärtänyt, mikä kommunikaatiossa meni pieleen ja miksi. Tarinassa oli paljon potentiaalia ja se oli koukuttava, mutta kovin korkeita pisteitä kirja ei kuitenkaan minulta saa.

Dekkariviikon viimeinen kirja menee Helmetin haasteessa kohtaan 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua. Kyllä, islantilaiset nimet ovat ihanan erilaisia. Kirjankansibingossa kansi kuittaa kohdan "jännitys". Dekkariviikon antia voitte lukea myös mm. näistä blogeista: Kartanon kruunamaton lukija, Tulevin lukublogi, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Luettua elämää.

11.6.2019

Dekkariviikko: Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton 2015. Englanninkielinen alkuteos The Quality of Silence. Suomentanut Outi Järvinen. Gummerus 2016. 326 sivua. Lainasin kirjastosta.

Kesähelteiden ja lähes tauotta paistavan auringon alla tuntuu ehkä omituiselta hypätä arktiseen yöhön ja pakkaseen, mutta yllättävän hyvin pääsin tunnelmaan sisään. Minulle entuudestaan tuntemattoman Rosamund Luptonin toinen romaani sijoittuu Alaskaan, jonne lontoolainen Yasmin lähtee tyttärensä Rubyn kanssa. Yasminin mies Matt valokuvaa Alaskan kauimmaisessa kolkassa arktisia eläimiä ja pitkien poissaolojen vuoksi avioliitto on koetuksella. Nainen lähtee hakemaan miestään kotiin. Näin käykin ihan kirjaimellisesti, sillä etäinen Anaktuen kylä on palanut ja kaikki sen asukkaat samalla. Yasmin kieltäytyy uskomansa, että Matt olisi yksi kuolleista. Lentoja ei enää ole, vain valtavat rekat kulkevat vaarallisen alueen halki.

Anaktuen jäänteiden ylle ei kohoaisi mitään valoa; niin kaukana pohjoisessa aamunkoittoa ei tulisi, sillä kaamos jatkuisi vielä kaksi kuukautta. Matt olisi pimeässä kunnes he löytäisivät hänet.

Rekkamatka Alaskan halki on pimeyttä ja kylmyyttä. Yasmin ja Ruby eivät välty lumimyrskyiltä, pakkasenpusemilta eivätkä myöskään takaa-ajolta, sillä on joku, joka ei halua heidän tietävän totuutta Anaktuesta ja Yhdysvaltojen harjoittamasta politiikasta Alaskassa. Oman haasteensa tuo kymmenvuotiaan Rubyn kuurous, pimeässä kun on vaikea nähdä. Romaani ei ole pelkkää jännitysnäytelmää läpi tundran ja epäinhimillisten olosuhteiden, vaan samalla tarina parisuhteesta, rakkaudesta, perheestä ja lapsen kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta.

Ruby on sitkeä tyttö, joka on toinen tarinan kertojista. Muista poikkeavan lapsen on ollut vaikea ystävystyä ja koulussa on ikävää. Äitinsä kanssa Ruby joutuu kamppailemaan oikeudesta kieleensä ja omaan ääneensä. Suhde isään on mutkattomampi ja lämpimämpi, siksikin isän löytyminen on välttämätöntä. Yasminilla puolestaan on lapsuuden traumansa ja sitä kautta vahva side mieheensä, eikä hän ole valmis menettämään tätä inuiiteille tai arktiselle luonnolle.

Hän oli epävarma siitä, mikä oli maata ja mikä taivasta, mikä oli oikea ja mikä vasen, hän ei tiennyt enää oliko yö vai päivä, ja fyysinen epävarmuus sankan lumisateen keskellä pimeässä alkoi vaikuttaa häneen myös henkisesti; oli hetkiä jolloin hän ei enää kyennyt muistamaan, mitä tai ketä hän oli pakenemassa.

Valitsin teoksen Facebookin Helmet-ryhmän suosituksista haastekohtaan 48: Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä. Rubyn kuurous ei ollut romaanissa ihan sivuseikka, vaan toi mukanaan jännitteitä, jännittäviä tilanteita ja yksityiskohtia, jotka maustoivat tarinaa hienolla tavalla, kuten vaikkapa se taistelu, jota nykyvanhemmat joutuvat käymään ruutuaikaa vastaan; Rubylle ja koko tarinalle nettiyhteistöt osoittautuvat kohtalokkaan tärkeiksi. Kiitos ryhmälle hyvästä vinkistä!

Arktinen kylmyys ja talven läpitunkemattomuus toivat kerrontaan jännityksen lisäksi myös paljon kauneutta, omalla tavallaan. Pidän siitä, miten julmaltakin tuntuva luonto ja olosuhteet avataan ja selitetään niin että ne alkavat näyttää kauniilta ja kaikella on tarkoituksensa. Lupton on ujuttanut tarinaan paljon kiehtovia yksityiskohtia luonnosta. Romaani muuten paranee loppua kohti huimalla tavalla. Alkupuoliskon aikana mietin jo kerran, jätänkö kesken, onko tämä tarpeeksi mielenkiintoinen tai edes vetävä. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä nyt kirjoittaessa tuntuu, että pidin teoksesta loppujen lopuksi todella paljon!

Arktisella tundralla oli mahdoton tuntea itseään tärkeäksi, mutta sen sijaan helppo kokea yhteyttä johonkin, mitä aika ja etäisyys eivät voineet muuttaa. 

Kirjasta lisää blogeissa Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi ja Kaisa Reetta T. Kirjankansibingo: Yö.

10.6.2019

Dekkariviikko: Suosikkijännärini!

Tänään alkaneen dekkariviikon kunniaksi tein koosteen parin viime vuoden aikaisista lempijännäreistäni. Tein edellisen koosteen kaksi vuotta sitten samaiselle viikolle, joten pitäydyn siksi tuoreeltaan lukemissani teoksissa. Täältä voi lukea aikaisemmista suosikeistani. Siinä missä tuo aikaisempi postaus keskittyy selkeästi dekkareihin, tämänkertainen koosteeni on genreltään hieman laveampi, ja siksi kutsun niitä jännäreiksi. Ensin esittelen muutaman dekkarin, lopuksi muita kansainvälisesti menestyneitä, lähinnä kai psykologiksi jännäreiksi luonnehdittavia teoksia.


Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Varjojen kujat ei ole ihan Arnaldurin parhaimmistoa, mutta haluan nostaa tämän taitavan kertojan joka tapauksessa esiin. Luin hänen teoksiaan runsaasti joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, eikä niitä ole siksi linkittää tänne. Arnaldurin dekkareissa on läsnä tietysti islannin karut olosuhteet ja usein talvi, johon päähenkilönkin menneisyyden aaveet kulminoituvat. Useimmissa dekkareissa pureudutaan johonkin muutamia vuosikymmeniä tapahtuneeseen, rikokseen tai muuhun mysteeriin, joka alkaa taas kummitella. Historiankertojana Arnaldur on mielestäni omimmillaan. Parhaita teoksia ovat Haudanhiljaista (2004) ja Sameissa vesissä (2010).

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Fred Vargasin Komisario Adamsberg -sarjaa ei voi liikaa ylistää. Olen lukenut kaikki suomennetut. Ainoa nootti liittyykin julkaisujärjestykseen Suomessa: komisarion yksiyiselämä vaikuttaa varsin sekavalta, kun lukeminen hyppii ajallisesti paljonkin. Muuten teokset ovat onneksi kivan yksilöllisiä ja ainekset ovat mitä parhaat: herkullinen kokoelma poliiseja joihin on helppo rakastua, tapaukset jotka vievät ihmismielen mystisiin sopukoihin, kansantaruston ainekset sekä Jean-Baptiste Adamsbergin sumea logiikka ja pitkät kävelyretket Pariisin kaduilla. Tämän Neptunuksen sauvan lisäksi yksi parhaita on Normandialainen tapaus (2011).

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Brittiläinen Griffiths on niittänyt mainetta viime vuosina ja hänen teoksiaan suomennetaan parhaillaan vimmattua tahtia - kymmenen niitä kuulemma kaikkiaan on. Näistä pääset lukemaan monista muistakin blogeista, linkissä sarjan ensimmäinen. Päähenkilö Ruth Galloway on sympaattisen tavallinen nainen ja taitava arkeologi, jonka osaamista paikallinen poliisi mielellään hyödyntää ja kehittyypä heidän välilleen muutakin. Dekkarit sijoittuvat Norfolkin karuille marskimaille, kaivauksille ja kohteisiin, joissa Griffiths hyödyntää luonnon läsnäoloa juuri sopivalla tavalla. Mystiikka ja vanhat uskomukset ovat näissäkin kivasti läsnä.

Clare Mackintosh: Anna minun olla

Mackintoshin menestysteoksista suosikikseni nousi kolmas ja viimeisin, Anna minun olla. Psykologisissa jännäreissä paljastuu asioita, jotka järkyttävät lukijankin todellisuudentajua. Kerronta on uskomattoman koukuttavaa ja ravisuttaa lukkiutuneita käsityksiämme. Mitä kaikkea tavalliselta vaikuttavien naapureiden elämässä tapahtuukaan?

Pierre Lemaitre: Verihäät

Lemaitre on valtavan suosittu kirjailija, oli hänen genrensä mikä tahansa jännäreistä historiallisiin romaaneihin. Taitava tarinankertoja ihan omaa luokkaansa! Jännäreistä Verihäät on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen: hyvin kekseliäs juoni, pakenemista ja kilpajuoksua, henkistä kamppailua ja jatkuvaa todistelua syyttömyydestä. Lemaitren Verhoeven-sarja on myös erittäin menestynyt ja lähempänä viikon dekkariteemaa. Blogistani löytyy siihen teos Alex.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä esittelen pari vuotta sitten suomennetun ruotsalaisen oikeussalijännärin. Genressä on mielestäni tylsyyden vaara, ja yksityiskohtaisen perusteellinen tämäkin on, mutta kaikkea muuta kuin tylsä. Lukiossa sattuneen ampumavälikohtauksen taustat paljastavat seikkoja, jotka selittävät enemmän kuin lehtiotsikot. Nuoret omine maailmoineen ja angsteineen luovat kiehtovan hahmogallerian. Löytyy katkeruutta, välinpitämättömyyttä ja velvollisuudentuntoa.

Jännittäviä ja aurinkoisia lukuhetkiä!

8.6.2019

Emma Rous: Au pair

Emma Rous 2018. Englanninkielinen alkuperäisteos Au Pair. Suomentanut Sisko Ylimartimo. Minerva 2019. 383 s. Lainasin kirjastosta.

Ensi viikolla kirjablogeissa vietetään dekkariviikkoa. Emma Rousin Au pair ei ole varsinaisesti dekkari, vaan psykologinen jännäri, mutta ihan hyvin uskon sen sopivan viikon teemaan; aloitan siis hieman etuajassa. Luvassa lisää jännitystä tuleviin päiviin. Romaani on ollut kansainvälinen menestys, eikä mikään ihme. Juoni ja mysteeri vetävät mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta.

Kuka minä olen?

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa elää Seraphine, toinen Summerbournen kaksosista, joka on kai aina epäillyt taustaansa. Vahvistuksen epäilylle tuo syntymäpäivänä otettu valokuva perheestä - valokuva jossa on vain yksi vauva. Seraphine haluaa selvittää kuka oli Laura, nuori au pair, joka oli palkattu vuodeksi hoitamaan hänen isoveljeään Edwiniä ennen kaksosten syntymää.

Tarinan toinen kertoja on luonnollisesti Laura itse, vuosina 1991 ja 1992. 18-vuotias au pair viettää vuoden Summerbournessa, kartanossa Norwichin sivukylillä, seuranaan Edwin ja tämän äiti Ruth. Ruth on mieleltään epätasapainoinen, eikä helppo ole tämän äitikään, joka vierailee kartanossa säännöllisesti. Lauran sydän pamppailee perheystävälle Alexille, mutta mitä aikuisten välillä tapahtuu, kun Alex lakkaa käymästä? Mikä rooli Ruthin miehellä on kartanon tunnelmaan ja Ruthin mielialoihin?

Au pairissa on kevyellä tavalla läsnä jonkinlainen kauhuromantiikka. Kellankultainen kartano kauniine ympäristöineen ja vanhahtavine kylineen tietysti kuuluvat asiaan, ollaanhan Englannissa. Läheisen rannikon jyrkät kalliot, salaperäinen torni ja perheen omituisesti käyttäytyvät naiset - toisaalta ihanat päivät nelivuotiaan lapsen kanssa ulkona tai pipareita leipomassa - tunnelma kääntyy nopeasti suorastaan dramaattiseksi. Lauran elämä Summerbournessa on periaatteessa leppoisaa ja helppoa, mutta hänelläkin on murheensa. Kartanon maista huolehtii vanha Michael, jonka kertomukset ja uskomukset kartanon kaksosiin lankeavasta kirouksesta tuo mysteeriin omat värinsä. Lisämakua tuovat yksityiskohdat, kuten maukkaat viherluumut, kaupunkitalo Winterbourne ja vaietut salaisuudet.

Romaanin kerronta ei ihan ollut mieleeni, tai ainakaan se ei ollut teoksen parasta antia, en kuitenkaan osaa selittää miksi. Lauran au pair -vuoteen ja Seraphinen syntymään tuntui kuitenkin liittyvän niin kiehtova kuvio, että se piti otteessaan. Loppu oli ehkä hieman imelä ja epäuskottavakin; minun oli vaikea uskoa, että pahat aikeet olivat nyt tässä ja perheenjäsenet pääsevät rauhassa käsittelemään tunteitaan. Odotin vielä jotain yllättävää käännettä. Mysteerin perusidea kun oli kuitenkin aika helppo päätellä.

Kirjasta myös näissä blogeissa: Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus ja Luetut kirjat. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 12: Kirja liittyy Iso-Britanniaan. Kirjankansibingossa tämä osuu kohtaan Lomahaave.

19.5.2019

Elin Willows: Sisämaa

Elin Willows 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Inlandet. Suomentanut Raija Rintamäki. Teos & Förlaget. 190 s. Lainasin kirjastosta.

Nuori nainen muuttaa poikaystävänsä kotiseudulle Pohjois-Ruotsiin. Suhde kariutuu saman tien, mutta nainen päättää jäädä pieneen kuntaan, jossa hän ei tunne ketään. Arki on omien rutiinien luomista, opettelua, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Miksi hän jää? Hän ei osaa selittää sitä kenellekään, ei itsellekään, mutta tämä on hänen päätöksensä.

Sisämaa on virkistävän erilainen romaani. Sen tunnelma on pelkistetty, rauhallinen, ehkä hieman melankolinenkin. Pohjoinen sisämaan kunta sulkee sisäänsä, mutta alkaa onneksi vähitellen avautua tytölle, joka on aikaisemmin vain kuullut tarinoita siitä. Elämänmenossa on paljon minullekin tuttua, jotain pysähtynyttä ja pienimuotoista. Mahdollisuudet ovat pienet, eivätkä kaikki jää. Romaanin nuorella naisella ei tunnu olevan syytä lähteäkään, siksi hän jää.

Useimmat täällä asuvat ovat syntyneet täällä, muut ovat saaneet selittää tulonsa. Ei tänne niin vain tulla eikä tänne niin vain sulauduta.
Täältä pois muuttamista ei tarvitse selittää.

Muuttamisen ja juurtumisen teema kosketti minua erityisesti, ja olen itse kokenut jotain vastaavaa muutama vuosikymmen sitten, tosin ihan eri lähtökohdista ja nuorempana. Meni aikansa että minulta lakattiin kysymästä syytä. Sisään pääseminen edellytti eräänlaista Hotellia, lauantai-illan viettopaikkaa johon romaanin nainenkin lähtee mukaan. Hänellä on tarvittaessa seuraa, mutta arki toistaa itseään lähes pelottavalla rytmillä. Pohjoista pitäjää ympäröivä luontokin on suunnaton, suorastaan pelottava. Se on liian suuri, liian uusi, liian vieras. Se ei avaudu. Metsien luoksepääsemättömyys ikään kuin alleviivaa ulkopuolisuuden tunnetta.

Enkä opi koskaan vastaamaan sisäänhengityksellä.

Romaanin kerronta on niin pelkistettyä, että se jättää mahdollisuuden varmasti monenlaisille tulkinnoille ja tuntemuksille. Toisaalta kirjailija pystyy välittämäään eleettömyydellään hämmästyttävän tarkkanäköisiäkin havaintoja. En siis osaa itsekään päättää mitä tunsin. Välillä naisen elämä herättää sääliä, välillä sen toimettomuus rauhoittaa ja koko ajan ihmettelen, miksei hän lähde. Samalla mietin, menenkö syvämmälle itseeni vai päätänkö lukea tätä vain romaanina?

Sisämaasta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Lukuisa ja Hemulin kirjhylly. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Kirjailijan ainoa teos (toistaiseksi). Teos sopii myös Lukemattomat naiset -haasteeseen.