Niina Mero: Englantilainen romanssi

Niina Mero 2019. Gummerus. 383 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Korona- ja kiireajan hemmotteluhankinta, joka yllätti positiivisesti! Kirjan nimen ja takakannen kuvauksen perusteella en ehkä olisi tarttunut tähän teokseen ostomielessä - kirjastosta olisin saattanut sen toki lainata. Mutta luin siitä pari niin mairittelevaa blogipostausta, etten voinut vastustaa kiusausta, etenkin kun kirja sijoittuu Oxfordiin ja Englannin maaseudulle.

Minun piti viettää mukava, viaton kevätloma Englannissa eikä sekaantua mihinkään, mutta sen sijaan kuuntelin kuolleiden ääniä, epäilin taloudenhoitajaa salasuhteesta ja botanistia eläinsuojelurikoksesta. Aikaisemmin minun Englantini oli ollut mustarastaan laulua, teekutsuja ja sinililjoja, mutta nyt pilvet olivat alkaneet kerääntyä taivaanrantaan, ja se oli kokonaan omaa syytäni.

Nora rakastaa Englantia ja romantiikan ajan runoilijoita, muttei ole koskaan edes suunnitellut matkaa saarelle, sillä todellisuushan saattaisi pilata hänen kuvitelmansa, jossa kävellään mukulakivikatuja keskiaikaisessa kylässä, ja jossa rikokset ratkaisee Morse. Yllättäen hän kuitenkin saa kutsun Englantiin, jossa hänen sisarpuolensa Heli on menossa naimisiin - aatelisen kanssa! Puitteet perillä ovat täydelliset: satoja vuosia vanha kartano ja sen puutarha, nuivat palvelijat, sulhasen takakireät vanhemmat ja ennen kaikkea lähellä sijaitseva yliopistokaupunki Oxford.

Oxford kylpi alkukesän hennossa auringonpaisteessa. Kostea ja lämmin tuuli heitti minut High Streetiltä University Collegen sisäpihalle, missä siistiksi leikatun nurmen reunoilla kukki pieniä, vaaleansinisiä lemmikkejä. 

Jonkin Oxfordin collegen sisäpihaa. Oma otos.

On Englannissa muutakin, joka saa Noran pään pyörälle. Toinen aatelisperheen pojista on ollut kadoksissa jo kymmenen vuotta. Millainen oli tämä taiteilijasielu, jonka menneisyyteen liittyy paljon salaisuuksia ja kuoleman houkutusta? Nora ei voi vastustaa kiusausta, vaan alkaa penkoa kartanon pölyttyneitä huoneita. Hänen sydämensä sykkii gotiikalle, romantiikalle ja runoudelle - mutta kartanon mailla on myös miehiä, joiden kohtaaminen sähköistää kuukauden mittaiseksi venyvää reissua.

Nora on hauska yhdistelmä sarkasmia, jääräpäisyyttä ja suusta putoavia sammakoita. Hänen goottihenkisyytensä poikkeaa Helin omaksumasta linnanneito-lookista, mutta brittikirjallisuuden klassikot tuntevana hän löytää helposti älyllistä seuraa ja haasteita. Mero on luonut upean tunnelman, joka hohkaa romantiikan ajan dramatiikkaa, hullunkurisia kohtaamisia, ympäröivän luonnon väkeviä tuoksuja, okkultismia, mysteerejä ja eroottista säpinää. Tällaisen kuvauksen perusteella olisin saattanut itse jättää kirjan ostamatta, mutta Mero kirjoittaa niin viettelevää tekstiä, että ennakkoluuloni joutuivat romukoppaan.

Ihana yhdistelmä kartanoromantiikkaa, salapoliisijännitystä ja taidetta. Sopii lukijalle, joka haluaa rentoutua ja lähteä nojatuolimatkalle, ja joka ei pelkää runsaita viittauksia runouden historiaan tai englanninkielisiä säkeitä kahdensadan vuoden takaa. Noran sarkastisesta hahmosta ja teoksen eroottisesta latauksesta tuli mieleen S. A. Keräsen Symbioosi, joka samoin sijoittuu Oxfordiin. Voi kunpa pääsisin sinne taas joku päivä!

Kuvassa Christ Church College, Oxford. Oma otos.

Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 17: Tutkijan kirjoittama kirja. Niina Mero on kirjallisuudentutkija. Seinäjoen aikamatkahaasteessa tämä menee kohtaan 4: Kirja sijoittuu kesään, ja PopSugar Reading Challenge: Your favourite prompt from a past PS Reading Challenge. Ja tässä ne blogit joiden ansiosta löysin kirjan: Lumiomena (tietysti!), Kirjoihin kadonnut ja Kirjaluotsi. Upean kannen on jälleen suunnitellut Jenni Noponen.

Scifi-lukuhaasteen koonti

Yöpöydän kirjat -blogi haastoi lukemaan scifi-kirjallisuutta vuoden ajan. Haaste alkoi 1.6.2019 ja päättyy 31.5.2020. Teen koontipostauksen jo nyt, sillä tiedossa ei olisi haasteeseen sopivia teoksia enää loppukuusta. Kiitos Niinalle tarpeellisesta haasteesta, joka oikeasti sai minut lukemaan monipuolisemmin! Tässä on nimittäin genre, jota en ole kovin paljon harrastanut, joten haaste osui tarpeeseen. Onneksi genre on hyvin laaja, sillä aluksi jännitin, löydänkö mukavaa luettavaa. Mutta ei hätää, listastani tuli lopulta pidempi kuin osasin kuvitella. 

Tässä teokset lukujärjestyksessä, ja linkit postauksiin, jos olen sellaisen tehnyt:

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina 

Maarit Verronen: Hiljaiset joet  

J. S. Meresmaa: Painajaismuisto

Emma Puikkonen: Lupaus

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Peter Hoeg: Nainen ja apina

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Ulla-Lena Lundberg: Sade

 

Tarkistin Goodreadsista teoksille antamani tähdet (1 - 5). Hajonta oli melko suurta, kahden ja viiden välillä. Suosikeiksini näistä kirjoista nousivat Maja Lunden Mehiläisten historia ja Peter Hoegin Nainen ja apina. Molemmissa teemana ihmisen suhde luontoon. Vähiten pidin tällä kertaa Risto Isomäen Haudatusta uhasta ja Ulla-Lena Lundbergin Sateesta. Molemmilta kirjailijoilta löytyy myös viiden tähden teoksia, mutta nämä eivät nyt olleet sitä parhaimmistoa minun mielestäni. Hanna-Riikka Kuisman teoksen nostin yhdeksi vuoden 2019 parhaista kotimaisista teoksista.

Luonnon monimuotoisuuden puolestapuhujia ovat Lunden ja Hoegin lisäksi Puikkosen Lupaus ja Sinisalon Enkelten verta. Dystopiaa on näissä myös, samoin Ishiguron klassikkoteoksessa Ole luonani aina, Verrosen Hiljaisissa joissa ja Kuisman Kerrostalossa. Tekniikan mahdollisuuksia punnitaan Verrosen ja McEwanin kirjoissa. Hentoa maagisuutta löytyy ainakin Lundbergin, Sinisalon ja tietysti Rowlingin teoksesta. Fantasiakirjallisuutta edustavat Harry Potter ja Meresmaan Painajaismuisto. Emäntäblogissa hyvä määritelmä siitä, mitä kaikkea scifi voikaan pitää sisällään.

Elly Griffiths: Aavekentät

Elly Griffiths 2015. Englanninkielinen alkuteos The Ghost Fields. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2020. 350 s. Oma ostos.

Jonain päivänä meri nousee, tulvii marskimaalle ja hukuttaa siellä jokaisen elollisen sielun. Mutta ei ihan vielä.

Aavekentät on Ruth Galloway -sarjan seitsemäs osa eikä taso ole heikentynyt lainkaan. Olen nauttinut joka ikisestä sarjan teoksesta. Tällä kertaa arkeologimme törmää ruumiiseen, joka on asetettu istumaan toisen maailmansodan aikaiseen lentokoneeseen. Ruumis paljastuu seudulla pitkään asuneen suvun jäseneksi. Nuorukainen, jonka luultiin kadonneen mereen, löytyykin pellolta.

Blackstockin suvusta on kadonnut muitakin. Heidän kartanonsa seisoo Norfolkin marskimaan laidalla, nousuveden ja myrskyjen ulottuvilla. Meri on ottanut aina osansa, tai niin uskotaan ja pelätään. Myös suvun sikatilalta löytyy ihmisen jäännöksiä, eivätkä kaikki perheenjäsenet taida olla turvassa. Griffiths yhdistää jälleen toimivalla tavalla perienglantilaista perimys- ja sukusotkua luonnonvoimiin, jotka kiristävät tunnelman juuri dramaattisimmalla hetkellä.

Liikaa Blackstockeihin liittyviä löytöjä, liikaa arvoituksia ja liikaa luita. Luita, jotka tupsahtavat esiin väärään aikaan ja väärässä paikassa. Kaipa kaikki voi olla sattumaa, mutta kun ajattelee merelle kurottavaa marskimaata, harmaata miestä seisomassa ulkona kivipatsaan lailla... Siitä ei seuraa hyvää, että asutaan maalla, jonka kuulusi olla merenpohjaa.

Rikoskomisario Harry Nelson kaipaa Ruthia avukseen tutkimuksiin, mutta on Ruth muutenkin hänen mielessään. Samoin amerikkalainen Frank Barker, joka kuvausryhmineen palaa jälleen Norfolkiin tekemään historiallista televisiosarjaa. Kuinka läheinen Ruth onkaan Frankin kanssa - ja kuuluuko se Nelsonille lainkaan? Griffithsin teoksissa puidaan joka kerta Ruthin ja Nelsonin välistä suhdetta ja se onkin yksi seikka, mikä pitää vannoutuneen lukijan kiinni tässä sarjassa. Sokeria ja romantiikkaa ei kuitenkaan ole luvassa, siitä pitää huolen molempien kyyninen ja epäluuloinen asenne.

Romanttiseen seikkailuun ja murhayrityksen kohteeksi joutuu tällä kertaa Nelsonin alainen Dave Clough. Vispilänkauppaa on muillakin, aika yllättävillä tahoilla. Ehkä Aavekentät on Griffithsin teoksista ihmissuhdepainotteisin, enkä ole ihan varma, mitä siitä ajattelin, mutta en valita. Ruth on yhtä jalat maassa kuin ennenkin, edelleen aidon epävarma itsestään ja viehätysvoimastaan. Muutkin sarjan hahmot ovat luontevia ja rehellisiä, ja mielestäni tapahtumat uskottavampia ja mukavalla tavalla arkisempia kuin monissa muissa dekkareissa (jos unohdetaan se yksi druidi).

Griffithsin teoksissa on aina mukana paikallista historiaa. Aavekentät-nimi viittaa lentotukikohtiin, joita Englannin rannoille rakennettiin kymmeniä maailmansodan aikana, mutta jotka ovat tietysti autioituneet sen jälkeen. Usein teoksissa käsitellään myös maanomistuskiistoja tai kaivauksista löytyneiden jäänteiden ja nykykehityksen välistä skismaa. Karu luonto, nousuvesi, huonot ajo-olosuhteet, iltojen pimeys ja pureva tuuli kuuluvat olennaisena osana sarjan olemukseen.

Aavekentistä lisää näissä blogeissa: Oksan hyllyltä, Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 31: Kirjassa pelastetaan ihminen ja PopSugar Reading Challenge: A book that's published in 2020.

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Ulla-Lena Lundberg 1997. Ruotsinkielinen alkuteos Regn. Suomentanut Leena Vallisaari. Gummerus. 254 s. Oma ostos.

Ostin Lundbergin teoksen Finlandia-voittaja Jään innoittamana jo muutama vuosi sitten alennuskasasta kirjakaupasta. Nyt kun Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään eri aikakausille sijoittuvia teoksia, sain vihdoinkin kimmokkeen lukea sen. Sade nimittäin sijoittuu nykyajan (1990-luvun) lisäksi jonnekin Saharan eteläpuolisen Afrikan historiaan, ajalle jolloin bushmannien seuduille alkoi tunkeutua bantuheimoja.

Sade on elinehto kaikkialla, mutta etenkin kuivilla seuduilla sen saamiseksi on kehittynyt riittejä, taikamenoja ja kulttuuria, jotka näkyvät vieläkin kyseisten seutujen asukkaiden uskomuksissa tai vaikkapa kallio- ja luolamaalauksissa. Moni tietää jo, että sateen saamiseksi ei ihminen pysty paljonkaan tekemään, mutta usko henkiin, uniin ja taikamenoihin saattaa olla voimakas.

Moni asia oli samoin kuin lapsuudessani: rajojen puute, valo joka oli samalla värin puutetta, kaikki mahdollinen mikä otti muodon ja hajaantui ja liukui ja muuttui. Viimeksi sade-eläimet olivat tulleet minun luokseni, mutta nyt minun piti lähteä metsästämään niitä. Minulla oli jousi ja viini ja teroitettu kaivinkeppi. Ja olin se mikä olen, mutta kevyt ja vahva ja peloton.

Lundbergin teoksessa on ensin äänessa Oras, nuori mies, joka pääsee sateentekijän oppiin ja nousee heimossaan arvostettuun asemaan. Kasvu mieheksi ei ole helppoa, sillä Oras vammautuu murrosiän kynnyksellä ja joutuu useaan otteeseen muiden kyseenalaistamaksi. Oras tietää, miten sade-eläimiin saa yhteyden ja mikä merkitys on kallionseinään maalatuilla, ikiaikaisilla kuvilla. Hän on ensimmäisiä, jotka todistavat uusien muukailaisten saapumisen aroille. Muinaisten bushmannien yhteys luontoon ja eläimiin on vahva, ja tietävät itsekin olevansa osa luonnon kiertokulkua.

Nykyajassa vesi-insinööri Bengt pääsee rakastamaansa Afrikkaan takaisin pumppuprojektin ansiosta. Kuiville seuduille kaivetaan pumput, jotka tuovat elintärkeää vettä järvestä kylään. Alueella kärsitään kuitenkin kuivuudesta jo useaa vuotta peräkkäin, eikä järvi riitä loputtomiin. Muinaiselta sateentekokalliolta on löydetty mittaamattoman arvokkaita seinämaalauksia, jotka museovirasto päättää suojata. Sadetta ei kalliolla enää tehdä. Bengt tietää, ettei se ole kuivuuden oikea syy, mutta on pitkään alueella asuneena halukas kunnioittamaan seudun uskomuksia ja vanhoja tapoja. Se miten monin tavoin valkoisen eurooppalaisen tavat ja elinkeinot törmäävät murrosvaiheessa elävän Afrikan kanssa, aiheuttaa ristiriitoja niin paikallisväestössä, politiikassa kuin Bengtissäkin.

Lundbergin romaanissa on periaatteessa hirvittävän mielenkiintoinen teema. Esihistoria, seudun esi-isät ja heidän kulttuurinsa on kiehtovaa luettavaa. Samoin kuivan seudun kamppailu luonnonvoimien kanssa vielä nykypäivänäkin, ja se miten vanhat uskomukset ovat edelleen pinnan alla. Yhteentörmäyksistä, tieteen ja taikauskon välisistä ristiriidoista olisi saanut mielenkiintoisen teoksen. Jotain tästä romaanista jäi kuitenkin puuttumaan. Oraan osuus oli hieman nykyaikaa parempi.

Niin Oraan kuin Bengtinkin ajassa sivuttiin historiallisten ja kulttuuristen teemojen lisäksi ihmissuhteita ja rakastumista. Etenkin Bengtin osiossa tämä tuntui päälleliimatulta, enkä muutenkaan ollut ihastunut hahmokuvaukseen tai hahmojen väliseen kommunikointiin. Pysyminen kalliomaalausten, kuivuuden tai vaikkapa kahden eri maailman välisen törmäysen teemoissa olisi riittänyt minulle hyvin.

Romaanista myös näissä blogeissa: Jorman lukunurkka, Mummo matkalla ja Cillan kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa Sade sopii kohtaan 31: Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Seinäjoen lukuhaasteessa tämä tosiaan sopii kohtaan 14: Ajalle ennen vuotta 1500 sijoittuva kirja. PopSugar Reading Challenge: A book published in the 20th century. Osallistun kirjalla myös Scifi-haasteeseen, sillä Sateessa on hieman rinnakkaistodellisuutta ja fantasiaa.