Helsingin kirjamessuilla 2021

Aika ahkera olin ensimmäisenä messupäivänäni lauantaina, vaikka en kuitenkaan ihan niin aikaansaava kuin mitä suunnittelin. Ehkä tavoitteeni olivatkin ylimitoitetut. Minusta messuilla on parasta se, että istuu alas ja keskittyy kuuntelemaan, mitä kirjailijat kertovat. Voisin kuunnella haastatteluita ihan loputtomiin. Toiseksi parasta on sitten se kirjojen seassa haahuilu ja tunnelmasta nauttiminen. Kirjojen ostamisen jätin toiseen päivään, sunnuntaille. Pahoittelen kuvien huonoa laatua!!

Aloitin lauantain Senaatintori-lavan ensimmäisestä ohjelmanumerosta. Tietokirja Sana sanasta on minulla varausjonossa, mutta taidanpa ostaa sen omakseni tai pyytää joululahjaksi. Kirjailijoita Ville Elorantaa ja Lotta Jalavaa kuunnellessani vakuutuin siitä, että tämä kirja on kuin minulle tehty. Ilmeisen taitavasti uusinta tieteellistä tietoa ja populääriä kirjoitustyyliä yhdistelevä teos käy läpi suomen kielen kiehtovia aineksia, kuten sanojen merkityksiä, etymologioita ja rakenneosia. Teos ihmettelee ja on utelias kieltä kohtaan, ja tekijät haluavat nostaa korkeatasoista tutkimusta kaikkien tietoisuuteen. Haastattelijan mukaan kirja on koukuttavalla tavalla kirjoitettu. Sieltä löytyy ihania anekdootteja ja nimien jännää historiaa. Myös vanhoja kieleen liittyviä myyttejä murretaan. Kirja opettaa lukijaa myös itse oivaltamaan ja löytämään sanojen välisiä yhteyksiä.

Puolilta päivin europarlamentaarikko Ville Niinistö haastatteli tieteis- ja tietokirjailija Risto Isomäkeä. Aiheena olivat uuden tietokirjan teemat Ruoka, ilmasto ja terveys - kirja on saman niminen. Isomäki kertoi, millainen ruokavalio on nykytutkimuksen mukaan terveellisin sekä ihmiselle että planeetalle, ja miten ruokateollisuutta pitäisi muuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Hänellä oli hyviäkin uutisia kuluttajille ja ohjeita poliitikoille ja päättäjille. Niinistö tuntui olevan hyvin perillä Isomäen esittelemistä ilmiöistä ja haasteista. Tässä on toinen tietokirja, jonka aion lukea.

 

Käväisin myös Akateemisen pikkulavalla, jossa haastateltiin Matti Rönkää uutuusromaanista Surutalo. Tässä on kirja, jonka voisin ostaa vaikkapa isälleni joululahjaksi. Rintamamiestalossa kirjoitettu, rintamamiestaloon sijoittuvassa romaanissa on kolme sukupolvea, heidän välisiään suhteita ja ristiriitoja, muistin merkityksiä ja tulkintaeroja. Rönkä kertoi, millä tavalla ikä on vaikuttanut hänen uraansa ja kirjoittamiseen, miten vaatimaton kotitausta on vaikuttanut valintoihin ja itsetuntoon. Romaani on kuulemma hänen tähänastisista teoksistaan omakohtaisin. Mies kertoi olevansa huolissaan kuilusta, joka on syntynyt urbaanin elämäntavan ja maaseudun väliin. 

 

 

Palasin iltapäivällä takaisin Senaatintorille, jossa haastateltiin Ismo Alankoa ja tästä elämänkerran kirjoittanutta Katja Kettua. Hienoa, että taiteilijat olivat löytäneet toisensa, sillä vaikuttaa siltä, että teos on ihan omanlaisensa elämäkerta. Siinä nimittäin käydään Alangon tuotanto lähes biisi biisiltä läpi - tai ainakin keskusteluissa näin on tehty. Biisien kautta Alanko läpikäy uraansa ja muuta elämäänsä, ihmisiä, päihteiden käyttöä, raitistumista. Ja koska on kyse pitkän linjan muusikosta ja tuotteliaasta sellaisesta, laajenevat ajatukset välillä yksityisestä yleiseen, kulttuurihistoriaan ja yhteiskuntaan. Tässä on elämäkerta, joka voisi oikeasti kiinnostaa. Kenelläpä meistä ei olisi kokemusta Ismo Alangon musiikin vaikutuksesta.

Saara Turusen Järjettömiä asioita ei ollut minulla suunnitelmissa, mutta koska sain Senaatintorilta hyvän istumapaikan, en halunnut luopua siitä ja jäin lavalle pidemmäksi aikaa. Järjettömiä asioita kertoo osin omakohtaisesti rakkaudesta ja elämän suurista kysymyksistä, kuten myös Turuselle rakkaasta Barcelonasta. 

 

Onneksi jäin kuuntelemaan myös Jari Tervon haastattelua, sillä kirjailija oli hauskalla ja pisteliäällä tuulella. Mikael Agricolasta kertova Pääskyset talvehtivat järven pohjassa on joululahjakamaa tietyille sukulaisille ja miksipä en lukisi sitä itsekin. Agricolan yksityiselämästä ei paljon tiedetä, joten Tervo on päässyt käyttämään mielikuvitustaan ja muun muassa nimeämään Agricolan äidin ja sisarukset, koska historia on heidät unohtanut, kuten monet naiset. Suoliston toiminta on ilmeisesti ollut merkittävässä roolissa, kun Martti Luther on alkanut puhdistaa katolilaista uskoa, jos kirjailijaan on uskominen! Haastattelija Arla Kanervan mukaan kirja on kielellisesti rikas ja melkoinen kunnianosoitus kielemme isälle.

Lauantaini messuilla päättyi Laura Malmivaaran haastatteluun. Hänen esikoisteoksensa Vaiti on ainakin blogimaailmassa ollut paljon esillä, ja mikseipä olisi muutenkin, sillä teoksen taustalla on hänen ex-miestään kohdannut #metoo-skandaali. Autofiktiivinen teos on kuitenkin paljon muutakin kuin skandaalinkäryä. Se on vahvasti perheromaani ja kuvaa kirjailijankin perheessä hyvin vahvaa vaikenemisen kulttuuria. Malmivaara kuitenkin halusi valottaa, ettei kyse ole täydellisestä vaikenemisesta eikä asioiden kieltämisestä, vaan hiljaa olemisen ja kuuntelemisen oikea-aikaisuudesta ja itsensä hillitsemisestä. Mielenkiintoiselta vaikuttava teos, ja Malmivaaraa oli todella mukava kuunnella!

Sunnuntaina kuuntelin ainoastaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaat. Kymmenestä lahjakkaan tuntuisesta ehdokkaasta eniten mieleeni jäivät seuraavat kirjailijat kirjoineen: Sanna Puutosen Sydänmuuri, Meri Valkaman Sinun, Margot, Elina Viinamäen Vaimoni sekä Maisku Myllymäen Holly. Näistä Valkaman ja Myllymäen teokset ovat olleet jo kovasti esillä. Päädyin ostamaan DDR:sta kertovan Valkaman teoksen omakseni, sillä päättelin sen kiinnostavan kovasti muitakin perheeni lukijoita. Sydänmuurin esittelyssä minua jäi kiehtomaan tarinoihin yhdistyvä arkkitehtuuri ja tilat. Hollysta mieleeni jäi saarimiljöö ja sen vaikutus ihmismieleen, kun taas Viinamäen teoksessa kiehtovat ihmisten itselleen rakentamat vaatimukset ja tavoitteet, jotka aiheuttavat tarpeetonta syyllisyyttä ja häpeää. Varsin maltillisten kirjaostosten jälkeen suuntasin kotiin Tampereelle. Oli hieno kirjaviikonloppu Helsingissä!

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Risto Isomäki 2020. Into. 418 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viidentoista vuoden takaisen Sarasvatin hiekkaa -teoksen teemat saavat jatkoa Isomäen tuoreessa jännitysromaanissa, kun tarina vie kaukaisille merialueille, Indus-joen lämpimään suistoon ja Pohjois-Amerikan hyiselle itärannikolle. Teos kulkee kahdessa aikatasossa, vuosissa 6676 eKr. ja meidän ajastamme nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Epilogi sen sijaan sijoittuu reilun neljän tuhannen vuoden päähän. 

Isomäki kertoi Helsingin kirjamessujen haastattelussa leikittelevänsä ajatuksella meri-ihmisistä, merenneitomytologialla ja ihmisen menneisyyden vaihtoehtoisella historialla. Itse asiassa Isomäki on tämän aiheen kanssa ihan tosissaan ja perustaa ajatuksensa melko varman tuntuiseen eteläafrikkalaiseen tutkimustietoon - tästä lisää kirjan jälkisanoissa. Vedenpaisumuksen lapsissa rannikolla asuva Manno Ann tapaa viehättävän merinaisen, Ishin, vanhojen ihmisten tarinoissa esiintyvän hahmon, jonka ihmismäisyys hämmästyttää.

Ish liikkuu vedessä kuin kala, mutta näyttää ja kuulostaa ihmiseltä. Manno Annin ja Ishin kohtalot kietoutuvat yhteen, kun valtava tsunami iskee päin Aasian rannikoita ja tuhoaa ison osan siihenastisesta ihmisten rakentamasta kulttuurista. Rakastavaiset lähtevät merimatkalle, jonka aikana Manno Ann tutustuu meri-ihmisten elämään, näiden symbioosiin muiden isojen merinisäkkäiden kanssa, ja joka vie heidät kohti länttä. Näin Isomäki punoo yhteen muinaiset tarinat vedenpaisumuksista ja idästä saapuneista seitsemästä viisaasta, jotka levittivät uusia tekniikoita Lähi-idän alueille.

Vuonna 2066 tapahtuu pohjoisilla jääalueilla se, mitä pelkäämme parhaillaan. Grönlannin jäät lähtevät sulamisvesien myötä liikkeelle ja laittavat alulle nopean ilmastonmuutoksen, joka tuhoaa ihmiskunnan. Tämäkin skenaario pohjautuu vankkaan tutkimustietoon ilmaston lämpenemisen seurauksista. Osin myös Suomen puolelle sijoittuvat tapahtumat nivovat yhteen lähitulevaisuuden dystopian ja keskisen Suomen geologiset yksityiskohdat. Onko mahdollista, että jääkauden aikana Suomessa on tapahtunut jotain sellaista, mikä voisi toistua Grönlannissa ihan pian?

Pohjois-Amerikan rannikolle suuntaava retkikunta hyödyntää maailmaa pelastaessaan ydinvoimatekniikkaa, eikä se ollut ainoa tekninen teema joka minulla meni välillä hieman yli hilseen. Muuten erittäin vetävä ja mielenkiintoinen lukukokemus takelteli teknisten yksityiskohtien kanssa, mutta joku toisenlainen lukija saattaa niistä saada paljonkin irti. Joskus - tai aika usein - olen kritisoinut huvittuneena Isomäen kömpelöä tapaa kuvailla ihmissuhteita tai jopa hahmojen tapaa kommunikoida keskenään. Tässä romaanissa kömpelöyttä oli huomattavasti vähemmän, ja vaikka hahmot ovat hieman kärjistettyjä tai pelkistettyjä, heidän parissaan viihtyi hyvin.

Minulle tämän teoksen parasta antia oli merinaisen ja ihmisen yhteinen tarina, spekulaatio ihmisen taipumuksista ja sen seurauksilla. Kuten yleensä, Isomäen teemat ovat huippukiinnostavia ja ihailen hänen kykyään yhdistää tiedettä, historiallisia löydöksiä ja mytologiaa toisiinsa. Mytologia herää eloon ja saa päälleen uskottavan selityksen, sillä kirjailija ei pelkästään yhdistä aineistoja toisiinsa, vaan tosissaan pyrkii luomaan uusia teorioita. Mielenkiintoisia sellaisia oli runsaasti myös hänen parin vuoden takaisessa teoksessaan Viiden meren kansa.

Vedenpaisumuksen lapset myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

Risto Isomäki: Haudattu uhka

Risto Isomäki 2016. Tammen Bon-pokkarissa 436 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Etsiskelin scifi-haasteeseen sopivia kirjoja, kun hoksasin, että yksi Isomäen teoksista nököttää kirjahyllyssäni lukemattomana. Haudattu uhka on tavallaan jatkoa teoksille Litium 6 (2007) ja Jumalan pikkusormi (2009), mutta sen voi hyvin lukea myös itsenäisenä jännärinä.

Eloonjääneet saisivat elää maailmassa, jossa vallitsisivat viidakon lait, oman käden oikeus ja väkivalta. 

Pidin kovasti Isomäen kirjailijana tunnetuksi tehneestä Sarasvatin hiekasta, muutaman vuoden takaisesta Kurganin varjoista sekä viimevuotisesta Viiden meren kansasta. Näissä teemat tuntuvat kiehtovammilta, sukelletaan historiaan, kielitieteeseen tai taistellaan maailman puolesta. Maailman ja ihmiskunnan pelastus on aiheena näissä muissakin teoksissa, mutta teokset ovat niin pullollaan tekniikkaa ja sellaisia tieteellisiä yksityiskohtia, joiden parissa minun on vaikea tarpoa eteenpäin. Niinpä tunnusta hypänneeni muutamien sivujen yli Haudattua uhkaa lukiessani. Mietin jopa kirjan jättämistä kesken, mutta arvasin Isomäen pelastavan tilanteen, jollei muulla niin ainakin jännityksellä ja nopeilla käänteillä. Aika ennalta-arvattavaa siis.

Haudatussa uhkassa tilanne alkaa itsenäisyyspäivien vastaanotolta linnanjuhlista. Pelottavan ajankohtaista. Huomasin eilen illalla jännittäväni, kun näin juhlavieraiden ottavan suupaloja noutopöydästä! Teoksessa juhlavieraiden käy nimittäin todella huonosti. Rikospoliisi Aishawarya Sadiq ja kansainvälisen terrorismin asiantuntija Lauri Nurmi saavat tehtäväkseen ratkoa tilanteen. Olkiluotoon matkalla ollut käytetyn ydinpolttoaineen kuljetus on kadonnut. Mitä terroristit aikovat? Keitä he ovat? Onko Suomen lisäksi vaarassa laajempikin alue?

Risto Isomäki on paneutunut teosta varten yksityiskohtaisesti säteilyyn, ydinvoimaan, ydinaseisiin ja ydinjätteeseen. Perusteellista tietoa oli - kuten jo sanoin - minua varten ihan liikaa, mutta ehkä joku toinen lukija nauttii. Isomäen taipumus perusteellisuus tulee toki esille muissakin luonnontieteellisissä yksityiskohdissa, kuten meriveden lämpötilat ja meriveden liikkeet läntisessä saaristossa. Jos olen aikaisemmin kritisoinut Isomäen teosten dialogia, tässä sitä ongelmaa ei ollut.

Aishawarya ja Lauri suuntaavat kohti Olkiluotoa, jossa heidän henkeään uhkaavat niin terroristit kuin luonnonvoimatkin. Kaikki on kuitenkin mahdollista, kun on voimia ja tietoa. Ihan uskottavaahan kaikki ei todellakaan ole, muttei tarvitse ollakaan. Ei se ole toimintaleffoissakaan. Haudattu uhka on jännitystä ja tietoa pursuava teos, jonka näkisin helposti myös elokuvana. Isomäellä on tapa ravisuttaa totuttuja näkemyksiä tai vallalla pidettyjä mielipiteitä, jotka pilkistävät tekstistä välillä kivasti esiin. Siitä pidin kovasti.

Kirjasta lisää blogissa Kirsin kirjanurkka.

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki 2018. Viiden meren kansa. Into. 333 sivua. Arvostelukappale.

Jos Isomäki on useassa aikaisemmassa teoksessaan luonut vision siitä, mitä ihmiskunnalle saattaisi oman toimintansa vuoksi tulevaisuudessa tapahtua, nyt hän onkin sukeltanut kauaksi esihistoriaan. Viiden meren kansa sisältää kahdeksan tarinaa, kahdeksan välähdystä menneisyyteen. Ne ovat tietysti fiktiivisiä, mutta Isomäen luoma maailma pohjaa vahvasti arkeologiseen, kielitieteelliseen ja geneettiseen nykytutkimukseen. Kirjan lopussa on jälkihuomautuksena lisää tietoa tutkimustyön taustoista ja kirjan tarinoihin vaikuttaneista seikoista. Lukijan kannalta tärkeitä ovat myös kartat jokaisen tarinan alussa.

Viimein aron laita ja Metsän reuna olivat olleet heidän edessään. Äärimmäinen raja, koko heidän tuntemansa maailman reuna. Heistä kukaan ei ollut koskaan käynyt syvemmällä Metsässä, eikä kukaan olisi halunnut tunkeutua sen sisään. Perimätiedon mukaan Metsä jatkui äärettömän kauas. Lisäksi se oli täynnä vaarallisia petoeläimiä ja upottavia soita joihin ihminen saattoi vajota.

Maailmanmeren, eli nykyistä huomattavasti laajemman Kaspianmeren, koillisrannoilla sijaitsi uralilaisen alkukielen koti noin 6000 vuotta sitten. Ratsastamaan oppineet indoeurooppalaiset kansatko ajoivat ryhmän uralilaisia kohti pohjoista ja vaikeakulkuisia metsiä? Nykyisen Suomen alueelle oli tullut väestöä kuitenkin jo aikaisemmin, heti jääkauden päätyttyä, Länsimerta pitkin. Ajelehtivien jäälauttojen ja kylmyyden keskellä asusti valtavasti hylkeitä, jotka houkuttelivat paikalle tulokkaita. Hylkeistä saivat elantonsa myös Yli-Iin Kierikin kylät, joita Isomäki kutsuu Suomen historian ensimmäiseksi tarinaksi. Mikä tuhosi tämän kukoistavan kylärykelmän noin 4000 vuotta sitten?

Samoihin aikoihin ainakin eteläisessä Suomessa nähtiin huima kosminen valonäytös, joka on synnyttänyt kraaterin Saarenmaalle. Jännittävä ja kulttuurisesti merkittävä tapahtuma, jonka Lönnrot jätti Kalevalan ulkopuolelle. Niinpä Isomäki sijoittaa tutulta kuulostavat Ilmarin ja Lemmingin matkalle kohti mustuneita rantoja ja uutta ihmeellistä metallia. Kolme viimeistä kertomusta on sijoitettu tarkoituksella lähelle esihistoriallisen ajan loppua, eli ristiretkien aikaan. On juhannusjuhlat Rapolan pyhällä vuorella Hämeessä ja ruotsalaisten karmea hyökkäys paikallisten pakanoiden tappamiseksi. On vaihtoehtoinen tarina Lallista ja tämän kostoretkestä Köyliöjärven jäällä, ja lopuksi erään soturin tarina Riianlahdelta. Sielläkin hyökättiin pakanoiden kimppuun uskonnon nimissä. Olen kuvannut ristiretkeläiset pöyristyttävän väkivaltaisina raakalaisina. Tämä johtuu pelkästään siitä, että ristiretkeläiset olivat pöyristyttävän väkivaltaisia raakalaisia.

Koska kyseessä on romaani, sukellus esihistoriaan on täynnä mikrotason elämää. Kirjailija havainnollistaa, miltä jäinen maisema näyttää ja miltä pakkanen tuntuu päiviä kestävällä vaelluksella, miten metsäisessä ryteikössä on vaikea liikkua ja löytää ravintoa, jos on kotoisin aroilta. Mitä pohjoisen kansojen on pitänyt ylipäätään ottaa huomioon selvitäkseen ankarissa olosuhteissa. Tulokulma tähän on usein muuttajilla, etelästä tulevilla, joiden näkökulmasta tarinoita kerrotaan. Lopulta minun alkoi olla vaikea hengittää, koska jää muurasi huuleni yhteen. Tunsin itseni surulliseksi ja ymmärsin itkeväni, mutta edes kyyneleet eivät pystyneet sulattamaan silmäkulmiini kerääntynyttä jäätä vaan jähmettyivät vain osaksi sitä.

Luonnolla onkin keskeinen rooli kirjassa, niin kuin Isomäen teoksissa yleensä. Susien, hylkeiden, katajien ja kallioiden lisäksi allit ja muut Länsimeren linnut, joita on ollut paljon nykyistä enemmän. Keskeisiä ovat myös ne kulttuuriset rakennelmat, kuten muinaiset linnavuoret, kivikehikot tai vaikkapa karsikkopuut, joita on käytetty puolustamiseen, seremoniallisiin tapahtumiin ja kuolleiden muistamiseen. Näihin liittyvään tutkimustietoon Isomäki uskaltaa jälkisanoissaan jopa ehdottaa täydennyksiä.

Isomäen teokset ovat aina kiehtoneet ja oli upeaa lukea onnistunut teos, joka tosiaankin on erilainen kuin aikaisemmat. Jos kirjailijan tapa kuvata ihmisten välistä seurustelua on hieman kömpelö, vahvuudet ovat selkeästi muualla: miljöön ja seikkailun kuvauksessa, joissa tutkijan mielenkiinto arkeologiseen tai luonnonhistorialliseen tietoon pääsee parhaiten esille. Niinpä Viiden meren kansa onnistuu olemaan miellyttävä sekoitus romaania ja tietokirjallisuutta. Lue myös, mitä Isomäki kertoi kirjastaan Turun kirjamessuilla. Arvio teoksesta löytyy myös blogista Kulttuuri kukoistaa. Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Kurganin varjot. Tammi 2014. 347 sivua.

Luettuani Isomäen ehkä kuuluisimman teoksen Sarasvatin Hiekkaa (2011), en voinut olla lukematta Jumalan pikkusormea (2009) ja Con ritiä (2012). Kurganin varjoissa Isomäki jatkaa tyylilleen uskollisena. Ekotrilleri on samalla tavalla elokuvamaisen vauhdikas ja viihdyttävä kuin edeltäjänsäkin. Isomäki yhdistelee dekkarimaista jännitystä ja juonenkäänteitä ajankohtaisiin ympäristökysymyksiin, eivätkä romantiikka ja aarteenetsintä ole silti yhtään sivuroolissa.

Kurganin varjoissa saa aimo annoksen yksityiskohtaista tietoa luonnosta, ihmisen tekojen ja luonnonkatastrofien syy-seuraussuhteista, kulttuureista ja jopa kielihistoriasta. Sijoittamalla tarinan lähitulevaisuuteen Isomäki pystyy luomaan kuvaa siitä, mihin tekomme väistämättä johtavat. Kuten aikaisemmissakin teoksissa, lukija tietää, että katastrofi on väistämätön. Kirjailijan tutkijatausta tekee tieteellisten yksityiskohtien kuvauksesta vakuuttavaa, ja luonnontieteelliset ilmiöt ovat jopa pelottavan ajankohtaisia.

Katastrofista huolimatta teos päättyy positiiviseen uteliaisuuteen, eikä Isomäen tapa kertoa hirvittävästä tulevaisuudesta ole lainkaan saarnaava. Teksti imaisee mukaansa jopa niin että se on pakko lukea kerralla, vaikka itse juoni ja ihmissuhdekuviot ovat hyvinkin ennalta-arvattavia. Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen kohdan 8 (tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle). (Kuva kustantajan.)