Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy 2020. Englanninkielinen alkuteos Migrations. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2021. 345 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Frannyllä on aina ollut taipumus lähteä kävelemään, kadota hetkeksi, olla liikkeessä. Hän rakastaa myös merta ja ui päivittäin, mutta jostain syystä hän kokee syvää häpeää ja tuntee, ettei osaa olla maailmassa. Hän kokee myös juurettomuutta ja palaa siksi Galwayhin etsimään äitiään. Muuttaako yllättävä rakastumineen Nialliin, sitoutuminen toiseen ihmiseen Frannyn mielenmaisemaa, vai onko hänen jälleen lähdettävä?

Kaksitoista vuotta myöhemmin Franny löytää Pohjois-Amerikasta laivan ja miehistön, joiden mukana hän aloittaa vaivalloisen matkan kohti Etelämannerta, sinne missä lapintiirat käyvät kääntymässä joka vuosi. Maailmasta ovat kadonneet lähes kaikki suuret nisäkkäät ja linnut. Muutama kalastusalus sinnittelee vielä, mutta kalaakaan ei juuri ole. Seuratessaan viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa Franny antaa laivan kapteenille Ennisille mahdollisuuden viimeiseen suureen kalasaaliiseen, mutta samalla hän toteuttaa myös Niallin toiveen.

Tämän retken jälkeen ei kuitenkaan tule enää uusia, tämän retken jälkeen en enää tutki meriä. Ja ehkä siksi rauha täyttää minut. Elämäni on ollut muuttomatka, jolla ei ole ollut päämäärää ja joka on siis ollut mieltä vailla. Olen lähtenyt liikkeelle yhä uudelleen ilman syytä, vain liikkumisen takia, ja sydämeni on särkynyt siksi lukemattomia kertoja. On helpottavaa, että minulla on vihdoinkin tavoite.

Teoksen alkuperäinen nimi Migrations viittaa sekä muuttolintujen että Frannyn liikkeisiin ja tapaan olla, kun taas suomennos kertoo enemmän siitä dystooppisesta maailmasta, jossa he elävät. Eläinkato on surullista ja järkyttävää, ja on toinen kirjan teemoista, joka tekee tarinasta epätoivoisen ja raskaan. Katoa korostavat ihmisten väliset jännitteet, kuten Frannyn kohtaaminen anopin häkkilintujen luona, tai hänen suhteensa kalastajiin, jotka ovat menettämässä elinkeinonsa. Toinen tarinaa painava teema on Frannyn raskas mieli, syyllisyys ja levottomuus. Hänen menneisyydestään paljastuu vähitellen lisää asioita, jotka selittävät pakonomaista matkaa, kuristavia yöunia ja kyvyttömyyttä saada otetta elämästä.

Auringon laskiessa kullanhohtoisena se kohoaa kannelta ja jää leijailemaan paikoilleen. Tunnustelee tuulta tai kenties nälkänsä pakottavuutta tai viettinsä väkevyyttä. Niin tai näin, lopputulos on sille mieleen, ja se räpäyttää siipiään kerran ja liihottelee vaivattomasta yhä ylemmäs kuin olisi vapaa maan kahleista.

Kauniita yksityiskohtia romaaniin tuovat herkkä kerronta ja tietysti linnut, mutta myös ihmisten väliset siteet. Niallin ja Frannyn välinen rakkaus on poikkeuksellista ja luo toivoa. Toivoa tarinaan tuo myös Frannyn ja kalastusaluksen miehistön välille hiljalleen syvenevä yhteys, periksiantamattomuus ja luottamus, joka vie yhteenotoista, väkivallasta ja myrskyistä huolimatta Frannyn ja Ennisin lopulta sinne, missä on vielä satoja lapintiiroja.

Maailmalla menestynyt teos rinnastuu omassa mielessäni ihan ensimmäiseksi Maja Lunden trilogian teoksiin Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Blogiarkistosta nostin tähän myös nämä niinikään lähitulevaisuuteen sijoittuvat, luontokatoa käsittelevät teokset: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät, Johanna Sinisalon Enkelten verta ja Emma Puikkosen Lupaus.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Raijan kirjareppu. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 35: Kirjassa on oikeudenkäynti. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 27: Two books with the same word in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy 16: Kartano. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 25: Kirja käsittelee tasa-arvoa.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkula 2021. Otava. 314 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa oli minulle yksi vuoden 2106 parhaista kirjoista, ja olenkin siitä lähtien odottanut kovasti, että hän kirjoittaisi lisää. Vihdoinkin toinen romaani on ilmestynyt ja se imaisi mukaansa ihan yhtä lupaavasti kuin esikoinenkin. Pohjoisen luonnon tutkijan romaanissa liikutaan tällä kertaa hyvin pohjoisessa: Lapissa ja Kanadan jäätikköalueella. 

Arktisen luonnon lisäksi Maa joka ei koskaa sula käsittelee kahta muutakin vahvaa teemaa. Toinen niistä on alkuperäiskansojen asema ja heidän kokemansa vääryydet, etenkin Kanadassa mutta myös Suomen Lapissa. Markkula on perehtynyt lähivuosikymmenten vähemmistöpolitiikkaan ja assimilaatiopyrkimyksiin, joista valtiot ovat vasta viime aikoina alkaneet pyytää kansoiltaan anteeksi. Vähemmistöön kohdistuvat rikokset linkittyvät jännittävällä tavalla romaanin kolmanteen teemaan, lapsettomuuteen ja vanhemmuuteen. Luonto, ilmastonmuutos, katoavat kulttuurit ja sukupolvien yli siirtyvä suru ovat voimakas ja sydäntäsärkevä yhdistelmä.

Nuori nainen lähtee synnyttämään Baffininlahdella Kanadassa vuonna 1970. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin saamelaistaustainen Unni tutkii samalla seudulla Penny-jäätikön sisäisiä sulan veden virtauksia ja tapaa Jonin, tummasilmäisen tanskalaisen. Unni on kahden kodin kasvatti, joka ei ole juurtunut etelään, mutta ei ole saanut kotia pohjoisestakaan. Jonista hän löytää muutamaksi päiväksi rauhan ja kiihkon, mutta ei löydä tätä enää vuotta myöhemmin.

Jonin äiti Helen on kärsinyt lapsettomuudesta ja päätyy adoptioon. Jonin lapsuus vaaleiden tanskalaislasten seassa ei ole helppo ja vielä aikuisenakin hänen mielenterveytensä rakoilee. Löytyykö Kanadasta vastauksia, uskaltaako Jon ottaa ensimmäisen askeleen kohti itsensä näköistä miestä jäätikön reunalla? Pääseekö Helen sopuun itsensä kanssa sen jälkeen kun maailmalle on selvinnyt alkuasukkaita kohtaan tehdyt rikokset?

Romaanissa on paljon uskomattoman kauniita yksityiskohtia luonnosta, kuten valaan laulu, vanhat tarinat, poronvasan pehmeä turpa tai askelten alla ratiseva jääriite. Markkula täyttää tekstiä luontokuvauksilla juuri sopivalla tavalla. Monissa romaaneissa sitä on liikaa, mutta tässä sen paljous on juuri oikeanlaista eikä millään tavalla uuvuttavaa. Arktinen ankaruus tuo jännitystä ja jopa lohduttomuutta, vaikka päähenkilöille se tuo lohtua ja turvaa, on heidän kotinsa ja kulttuurinsa.

Isä sanoi joskus, että kaikkien ihmisten elämässä on jokin sokea piste, tapahtuma, jolle on mahdoton löytää selitystä, mutta joka joskus läpäisee kaiken, tulevankin. -- Eikä elämä ole tarina, isä väitti. Ei se järjesty mitenkään loogisesti.

Lasten ja vanhempien vaikeat suhteet on samoin kirjoitettu väkevällä tavalla, hellästi mutta kipeästi. Lapsettomuus, lapsen menettäminen, isän ikävä tai vaikkapa jatkuva koti-ikävä tuntuvat vatsanpohjassa ja kuuluvat kaikuina vuosia myöhemmin. Markkulan romaanissa on raskaita teemoja ja samoin kuin Kaksi ihmistä minuutissa, tämäkin onnistui nostamaan omat tunteeni hyvin pintaan. Surumielisyydestään huolimatta teos ei ole kuitenkaan lainkaan raskassoutuinen. Päinvastoin Markkulan teksti on kauniin kuulasta ja tarkkaa, se pystyy samaan aikaan keskittämään katseen lähelle ja viemään tarinaa eteenpäin. Unni ja Jonin tarinat ovat koskettavan yksityisiä, vaikka kuvaavatkin universaaleja ja ikiaikaisia teemoja. Ihania yksityiskohtia olivat myös vieraskieliset sanat Pohjois-Kanadasta.

Tämä teos on vahva puolustuspuhe luonnolle ja siitä välittäville ihmisille. Kirjasta myös blogeissa Tuijata, Kirja vieköön! ja Kirjanmerkkinä lentolippu.

Richard Powers: Ikipuut

Richard Powers 2018. Englanninkielinen alkuteos The Overstory. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2021. 649 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Meitä isommat, hitaammat, vanhemmat ja kestävämmät eliöt hallitsevat maailmaa, vaikuttavat säähän, ruokkivat muuta luomakuntaa ja jopa tuottavat ilman, jota hengitämme. 

Vuoden 2019 Pulitzer-voittaja on totisesti palkintonsa ansainnut. Olen lukenut viime vuosina monta ekoromaania, romaaneja jotka käsittelevät ilmastonmuutosta tai ihmisen tekojen vaikutusta luontoon ja sitä kautta yhteiskuntiin. Olen pitänyt näistä kaikista. Ikipuissa on kuitenkin jotain niin vahvaa ja massiivisen vaikuttavaa, että se nousee kiistamatta tämän sarjan ykköseksi ja yhdeksi viime vuosien parhaista lukemistani kirjoista. 

Meidän kotiimme on murtauduttu. Olemme hengenvaarassa.

Jos rakastat puita, tämän romaanin jälkeen arvostat ja kunnioitat niitä vielä enemmän. Takakannessa luvataan, että kirja saattaa muuttaa elämäsi. Hieman mahtipontista, mutta täytyy myöntää, että kirja muutti tapaani katsoa puita ja opetti näkemään se valtava ekosysteemien määrä, joita ne pitävät elossa. Sen sanoma on ilmeinen - meillä on hyvin vähän aikaa pelastaa maailma, jos lainkaan - mutta jossain vaiheessa ymmärsin senkin, että maailma kyllä jatkaa eloaan, korjaa vähitellen itseään ja peittää ihmisen jättämät jäljet, mutta maailma sellaisena kuin me - yksi laji lukuisten joukossa - sen ymmärrämme, katoaa. Tavallaan hyvin huojentava näkemys.

Vaikka jokainen noista hitaista ja maltillisista kasveista on omanlaisensa, ne osaavat välittää toisilleen seikkaperäisiä viestejä, ja ne muovaavat toisiaan, puhdistavat vettä, sitovat hiilidioksidia, tarjoavat linnuille pesäpaikkoja, suodattavat maaperästä myrkkyjä ja stabiloivat kasvupaikkansa mikroilmastoa. Kun riittävän monet organismit toimivat yhdessä maanpinnan ylä- ja alapuolella, syntyy jotain, millä on päämäärä. Syntyy metsä.

Teos alkaa kahdeksalla tarinalla ihmisistä, joiden elämässä jollain puulla on merkittävä rooli. On pojan perimä sukupolvia kestänyt valokuvausprojekti. Yhdysvaltojen itäosissa kuolee kastanja toisensa perään, mutta Iowassa Nickin perheen pihalla on valtavan kokoinen sellainen. Mimi Man isä kasvattaa puun talon pihalle jokaiselle tyttärelleen ja antaa perinnöksi Kiinasta tuodut arvoesineet - puun kuvia niissäkin. Pieni Adam tekee tutkimustyötä ötököiden avulla, kun taas Douglas päätyy istuttamaan kymmeniä tuhansia puita hakattujen tilalle. Pieni Neelay putoaa puusta ja istuu pyörätuolissa loppuelämänsä. Se ei kuitenkaan estä häntä hyödyntämästä puiden mallia tietokonepelien suunnittelussa. Opiskelijatyttö Olivia ei saa otetta elämästään ennen kuin kuolee, herää ja alkaa kuulla puiden puhuvan. 

Ihmeellisimmät neljän vuosimiljardin kehityksen tuloksista tarvitsevat apua.

Kun Yhdysvaltain länsiosan jättimäiset punapuut kaadetaan yksi toisensa jälkeen, Nickin, Mimin, Douglasin, Olivian ja Adamin elämät kietoutuvat lopullisesti toisiinsa. Nickin ja Olivian vuosi punapuun latvuksessa on upeaa luettavaa, samoin kaikki se armoton päättäväisyys puiden pelastamiseksi. Hahmoja yhdistää myös urallaan menestyneen biologin teos metsistä, joka muuttaa myös niin ikään maailmankuulun pelisuunnittelijan tavan nähdä maailma. Kirjan lukee myös aviopari, joiden masentavan oloinen liitto herää henkiin vasta, kun toinen vammautuu ja pihan kasvusto herää eloon. Rakkaus ja kiintymys on monella tavalla läsnä tässä teoksessa.

Ehkä kaikkein vaikuttavinta Ikipuissa on puiden elämään liittyvä tietomäärä, niiden kohottaminen tietoisuuteemme ja yläpuolellemme. Romaani vilisee tietysti puiden nimiä! Vaikka kirjan sanoma on selvä ja sen radikaali viisikko hyvinkin vimmainen ja tulisieluinen, kerronta ei sorru saarnaamiseen. Biologi Westerfordin hahmo tuo mukaan lisää vakaumuksellisuutta, mutta myös viisasta tyyneyttä ja jopa toivoa samalla kun yhteiskunta rankaisee (jopa koomisuuteen asti!) niitä, jotka yrittävät saada äänensä kuuluviin. 

Läpimitaltaan kolmimetriset ja yhdeksänsadan vuoden ikäiset puut sahataan poikki parissakymmenessä minuutissa ja katkotaan sitten määrämittaan tunnissa. Aina kun yksi kaikkein isoimmista rojahtaa maahan, jopa kaukaa katsoen näyttää siltä kuin tykin kranaatti osuisi katedraaliin. Maa järkkyy. 

Powersin teos on siinä mielessä hyvin perinteinen amerikkalainen romaani, että se on paksu ja perusteellinen. Olisiko tiivistämisen varaa ollut? Ehkä, mutta nautin silti sen jokaisesta lauseesta. Niillä oli kaikilla merkitystä. Se myös kattaa usean vuosikymmenen, vaikka radikaaleimmat tapahtumat taitavatkin keskittyä 1990-luvulle. Vuosiluvuilla ei tarinoissa sinänsä ole merkitystä, eikä niitä juuri mainita, mutta jo pelkästään tekniikan kehityksestä voi päätellä paljon. Näin itse metsällisen jättimäisiä punapuita Kaliforniassa kesällä 2010, enkä unohda kokemusta koskaan. Kuten yksi romaanin hahmoista toteaa, niiden keskellä tuntuu kuin olisi kotona.

Powersin romaaniin mahtuu niin paljon ja niin tärkeitä asioita, ettei niihin millään riitä yksi blogipostaus, joten lopetan tähän. Harkitsen kirjan ostamista omakseni, sillä saatan lukea sen joskus toisenkin kerran. Vaikka juonen muistaisinkin, siinä on paljon hienoja yksityiskohtia ja merkityksiä, joihin haluan palata. Siinä on paljon viisautta. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt upeaa työtä! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa eletään ilman sähköä. Seinäjoen kirjaston haasteesta tämä kuittaan hahmon numero 27: Verkkomaailman tuntija. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä kohdan 49: A book with an ensemble cast.

Anni Kytömäki: Margarita

Anni Kytömäki 2020. Gummerus. 582 s. Sain kirjan joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Tiesin jo ennen kuin Kytömäki voitti Finlandian, että tämä kirja on mieluinen, mutta kesti aikansa että löysin siihen sopivan lukumoodin. Joskus käy niin että kun kirja on odotettu ja ylistetty, alkaa itsekin kasata paineita sopivan lukuhetken löytämiseksi. Aloitin nimittäin kirjan jo joululomalla, mutta aika ei ollut oikea, enkä oikein pystynyt sisäistämään lukemaani. 

Nyt pystyin! Margarita vaatii keskittymistä ja aikaa, sillä sen tarina on monisyinen ja Kytömäki kirjoittaa yhtä tarkkaa ja kuvailevaa tekstiä kuin ennenkin. Kultarinta, Kivitasku ja Margarita ovat kaikki upeita, perusteellisesti kirjoitettuja romaaneja, jotka herättävät historian henkiin ja saavat lukijan arvostamaan luontoa ja sen moninaisuutta. Tällä kertaa tarina sijoittuu sotaan ja 1950-luvun alkuun, hämäläiseen Kankariston kylpyläkylään, sen metsiin sekä polion ravistelemaan Helsinkiin.

Senni jatkaa sodassa kuolleen isänsä uraa Kankariston kylpylän hierojana. Isän opetukset ja neuvot kuiskivat huoneessa, kun Senni käsittelee kesävieraiden jäykkiä hartioita. Nuoren naisen elämä on pienellä alueella, isovanhempien metsätöllin, kylpylän ja kauppalan välisillä poluilla ja virroissa, Iso-Huhkaimen saaressa ja rantapromenadilla. Kesäkuinen seikkailu ja juhannusyö luovat kuitenkin uutta elämää, Senni sairastuu vakavasti ja joutuu kamppailemaan hengestään. Hänen sisällään kasvaa vauva, joka on tappaa äitinsä.

Sennin palattua takaisin Kankaristoon kylpylä on myyty ja naisen on löydettävä uusi suunta. Hän lähtee Helsinkiin opiskelemaan lääkintävoimistelijaksi. Senni omistautuu polion rikkomille lapsille ja heidän kuntoutumiselleen. Side Vehkasalon metsiin säilyy, kun metsätyöläiset löytävät hiekasta ruumiin, jonka Senni tunnistaa. Ehkä juhannusyö ei mennytkään niin kuin hän oli kuvitellut. Myöhemmin käy myös ilmi, ettei hänelle ole kerrottu totuutta siitä, mitä tapahtui hänen synnytettyä vaativan lapsensa. 

Vehkasalon metsissä on myös joki, jonka virrassa asuu jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) - yksi romaanin minäkertojista. Eläin kärsii metsän raivaamisesta ja joen mylläämisestä. Yksi Sennin hierottavista on päättänyt pelastaa simpukat, vaikkei Vehkasaloa enää ehdikään pelastaa. Sennin ja joen maaginen yhteys ei onneksi päädy pelkkään kuolemaan, sillä Senni saa tärkeän tehtävän ja kantaa 46 jokihelmisimpukkaa peltisankoissa turvallisempaan, koskemattomaan uomaan. 

Minulla on tehtävä, kuiskaan äänettömästi. --- Silmissäni ja pääni sisällä hehkuu, mutta auringonpistos se ei ole. Lihassolut supistuvat ja rentoutuvat, askel on pitkä ja verkkainen, Kankariston poluilta peritty. Hoidan valtiollista velvollisuuttani suurena ja voimakkaana, tyystin toisin kuin viisi vuotta sitten. Minua ei väsytä enää koskaan, ei ainakaan ennen kuin olemme perillä, ja siitä eteenpäin en osaa kuvitella mitään.

Romaani on ylistys luonnolle ja sen uskomattomille yksityiskohdille, elämän kiertokululle ja ogranismien välisille yhteyksille, kuolemaa unohtamatta. Miten upeasti ihminen voikin olla osa ympäristöään, kuin itse jokihelmisimpukka! Kytömäen kieli pursuaa luontosanastoa ja vertauskuvia, joiden varassa ja avulla Sennin elämä jatkuu menetyksistä huolimatta. Kieli on tavattoman kaunista, mutta se myös vaatii lukijaltaan keskittymistä, sillä ainakin minulla tipahtamisen riski oli läsnä. Oliko kuvailevia yksityiskohtia jopa liikaa?

Tupasvillat, suopursut ja linnut, kuusen alla nukkuva Aaro, koko metsä uuttuu jokeen. Vatsanpohjasta huikenee kylmiä ja kuumia väreitä, aallot vilistävät varpaankärkiin, kieppuvat sitten takaisin ja pakkautuvat yhteen pisteeseen. Poskiin kohoaa veren hehku. Haukon yötä ja metsän huuruja, jalat ja kädet erkanevat tähdensakaroiksi. Virta juoksee lävitseni, ja taivun sen lempeen pohjaan saakka.

Romaanissa on upeita yhteyksiä, jotka paljastuvat vähitellen, osa niistä hyvinkin myöhään, mutta ne pitävät osaltaan mielenkiinnon yllä ja saavat suorastaan haukkomaan henkeä. Mikä rooli on nuorella Mikolla, joka teoksen alussa joutuu asemasotaan ja katoaa? Onko se Sennin isä, jonka kanssa Mikko ehtii keskustella ennen tämän kuolemaa? Miksi Sennin juhannuksena kohtaamat helsinkiläiset kulkevat poliosairaiden lasten osastolla, ja mikä yhteys on maailmalla menestyneen toimittajan ja Sennin välillä? Margaritassa on monia kokonaisuuden kannalta merkittäviä hahmoja, jotka kasvavat tarinan edetessä, jotka vuorollaan noudattavat annettuja määräyksiä valtion hyväksi.

Yksi merkittävistä teemoista romaanissa on naisen oikeus ruumiiseensa ja ruumiillisuus ylipäätään. Senni ei saa tukea raskauden aiheuttamaan myrkytystilaan ja on menettää henkensä. Sodan jälkeisessä jälleenrakennuksen hengessä naisenkin tulee osallistua ja antaa ruumiinsa valtion kasvun hyväksi. Synnyttäminen on naisten isänmaalleen suorittamaa asevelvollisuutta. Fyysisyys on voimakkaasti läsnä tietysti Sennin työssä hierojana ja sairaalassa, mutta myös hänen kävellessään työmatkoja, antautuessaan virralle tai kantaessaan jokihelmisimpukoita. Kytömäki kirjoittaa ruumiillisuuden uskomattoman kauniiksi osaksi teosta. Tavalla joka saa kenet tahansa uskomaan omiin vahvuuksiin, liekkumaan liaaneissa tai hyppimään mättäältä toiselle.

Isän ja tyttären välinen yhteys oli merkittävässä roolissa Kultarinnassa ja tässäkin se kantaa pitkälle. Senni on hahmona vähäeleinen ja ehkä melankolinenkin, mutta rohkea ja pitää päänsä. Muuttuvan Suomen virtaukset jättävät häneen jälkensä ja välillä tuntuu, selviääkö hän kaikesta, sillä kaikesta sisältämästään vahvuudesta huolimatta Margarita ei ole kovin toiveikas tai toivoa herättävä romaani. Jos naisen asema paraneekin, jokihelmisimpukan tai metsien asema ei.

Osan runsaan romaanin teemoista ja tasoista varmasti unohdinkin. Tämä kestäisi toisenkin lukukerran! Lue lisää blogeista Kirsin Book Club, Annelin kirjoissa ja Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kohtaan 27: Kirjan päähenkilö on eläin. Seinäjoen kirjastohaasteessa kuittaan tällä hahmon 23: luonnossa liikkuja. Kirja sopii mainiosti myös Vahvat naiset -lukuhaasteeseen.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Risto Isomäki 2020. Into. 418 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viidentoista vuoden takaisen Sarasvatin hiekkaa -teoksen teemat saavat jatkoa Isomäen tuoreessa jännitysromaanissa, kun tarina vie kaukaisille merialueille, Indus-joen lämpimään suistoon ja Pohjois-Amerikan hyiselle itärannikolle. Teos kulkee kahdessa aikatasossa, vuosissa 6676 eKr. ja meidän ajastamme nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Epilogi sen sijaan sijoittuu reilun neljän tuhannen vuoden päähän. 

Isomäki kertoi Helsingin kirjamessujen haastattelussa leikittelevänsä ajatuksella meri-ihmisistä, merenneitomytologialla ja ihmisen menneisyyden vaihtoehtoisella historialla. Itse asiassa Isomäki on tämän aiheen kanssa ihan tosissaan ja perustaa ajatuksensa melko varman tuntuiseen eteläafrikkalaiseen tutkimustietoon - tästä lisää kirjan jälkisanoissa. Vedenpaisumuksen lapsissa rannikolla asuva Manno Ann tapaa viehättävän merinaisen, Ishin, vanhojen ihmisten tarinoissa esiintyvän hahmon, jonka ihmismäisyys hämmästyttää.

Ish liikkuu vedessä kuin kala, mutta näyttää ja kuulostaa ihmiseltä. Manno Annin ja Ishin kohtalot kietoutuvat yhteen, kun valtava tsunami iskee päin Aasian rannikoita ja tuhoaa ison osan siihenastisesta ihmisten rakentamasta kulttuurista. Rakastavaiset lähtevät merimatkalle, jonka aikana Manno Ann tutustuu meri-ihmisten elämään, näiden symbioosiin muiden isojen merinisäkkäiden kanssa, ja joka vie heidät kohti länttä. Näin Isomäki punoo yhteen muinaiset tarinat vedenpaisumuksista ja idästä saapuneista seitsemästä viisaasta, jotka levittivät uusia tekniikoita Lähi-idän alueille.

Vuonna 2066 tapahtuu pohjoisilla jääalueilla se, mitä pelkäämme parhaillaan. Grönlannin jäät lähtevät sulamisvesien myötä liikkeelle ja laittavat alulle nopean ilmastonmuutoksen, joka tuhoaa ihmiskunnan. Tämäkin skenaario pohjautuu vankkaan tutkimustietoon ilmaston lämpenemisen seurauksista. Osin myös Suomen puolelle sijoittuvat tapahtumat nivovat yhteen lähitulevaisuuden dystopian ja keskisen Suomen geologiset yksityiskohdat. Onko mahdollista, että jääkauden aikana Suomessa on tapahtunut jotain sellaista, mikä voisi toistua Grönlannissa ihan pian?

Pohjois-Amerikan rannikolle suuntaava retkikunta hyödyntää maailmaa pelastaessaan ydinvoimatekniikkaa, eikä se ollut ainoa tekninen teema joka minulla meni välillä hieman yli hilseen. Muuten erittäin vetävä ja mielenkiintoinen lukukokemus takelteli teknisten yksityiskohtien kanssa, mutta joku toisenlainen lukija saattaa niistä saada paljonkin irti. Joskus - tai aika usein - olen kritisoinut huvittuneena Isomäen kömpelöä tapaa kuvailla ihmissuhteita tai jopa hahmojen tapaa kommunikoida keskenään. Tässä romaanissa kömpelöyttä oli huomattavasti vähemmän, ja vaikka hahmot ovat hieman kärjistettyjä tai pelkistettyjä, heidän parissaan viihtyi hyvin.

Minulle tämän teoksen parasta antia oli merinaisen ja ihmisen yhteinen tarina, spekulaatio ihmisen taipumuksista ja sen seurauksilla. Kuten yleensä, Isomäen teemat ovat huippukiinnostavia ja ihailen hänen kykyään yhdistää tiedettä, historiallisia löydöksiä ja mytologiaa toisiinsa. Mytologia herää eloon ja saa päälleen uskottavan selityksen, sillä kirjailija ei pelkästään yhdistä aineistoja toisiinsa, vaan tosissaan pyrkii luomaan uusia teorioita. Mielenkiintoisia sellaisia oli runsaasti myös hänen parin vuoden takaisessa teoksessaan Viiden meren kansa.

Vedenpaisumuksen lapset myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

Maja Lunde: Viimeiset

Maja Lunde 2019. Norjankielinen alkuteos Przewalskis hest. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Tammi 2020. 533 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lunden ihastuttava ilmastokvartetti on edennyt kolmanteen osaan. Mehiläisten historia kertoi nimensä mukaisesti mehiläisistä ja niiden kadosta. Sinisessä puute oli vedestä, ja jännällä tavalla yksi sen hahmoista esiintyy myös Viimeisissä, Oslossa vuonna 2064. 

Eva, Isa ja Louise ovat ehkä Oslon rannikon viimeisiä asukkaita, mutta romaanin nimi viittaa villihevosrotuun, przewalskinhevoseen joka yhdistää kirjan kolmea aikatasoa ja päähenkilöiden elämää. Oslossa on pulaa kaikesta, sillä Romahduksen jälkeen kaikki ovat lähteneet kohti pohjoista. Eva sinnittelee murrosikäisen tyttärensä kanssa ja yrittää suojella eläintarhansa viimeisiä eläimiä. Ankarat sateet, nälkä ja väkivallan uhka vaivaavat, mutta etelästä kävelee jotain, mikä tuo toivoa.

Saksalainen Karin lentää Mongoliaan vuonna 1992, mukanaan poikansa Mathias, joka pyristelee irti huumeriippuvuudesta. Karinin ja mongolialaisen Jochin elämäntyö on saada alueelta sukupuuttoon kuollut villihevonen lisääntymään ja juurtumaan kotiseutuunsa uudelleen. Reilu sata vuotta aikaisemmin venäläinen eläintarhan omistaja Mihail on vain kuullut huhuja tuosta mystisestä alkuhevosesta, mutta saa taivuteltua kiehtovan metsästäjän mukaansa pelottomalle retkelle Mongolian kylmille aroille.

Paksuun romaaniin mahtuu vaivatta kolme toisistaan poikkeavaa maailmaa, joita yhdistävät hevosen lisäksi rakkaus luontoon ja vahvat perhesiteet. Siinä mielessä Viimeiset on romaanina lähempänä Mehiläisten historiaa kuin Sinistä. Romaani kuvaa hyvin kunkin aikakauden luontosuhdetta, ihmisen ponnisteluja omasta mielestään oikeiden asioiden eteen, kunnes lopulta kaikki on myöhäistä. Vaikka ihmisen suhteessa luontoon on monella tavalla paljon väärää, lämpöä tarinoihin tuo aito läheisyys hevosiin.

Läheisyys perheenjäsenten välillä onkin haastavampaa. Niin Eva kuin Karinkin pohtivat omaa vaikeaa suhdettaan ainoaan lapseensa. Mihail löytää aidon rakkauden ja seksuaalisuuden, mutta joutuu uhraamaan sen julkisivun eteen. Paljon kokenut Karin saisi rakkautta osakseen, jos osaisi sitä ottaa vastaan. Eva saa uupumuksen keskellä lohtua kosketuksesta. Jokaista tarinaa yhdistävät myös syntymät ja kuolemat: Pietarin eläintarha todistaa pienen villihevosen syntymän niin monen turhan kuoleman jälkeen, Mongoliassa taistellaan luonnonvoimia vastaan, ja surullisten teurastusten jälkeen Oslossa parkaisee pieni poikavauva.

Kerronta vaihtelee varsin ripeää tahtia eri aikatasojen välillä. Hieman pidemmätkin ne olisivat voineet olla, mutta toisaalta ratkaisu keventää muuten melko perusteellista teosta. Lunden teksti on vaivatonta ja mukavaa lukea - kaikissa kolmessa kirjassa. Lunde ei kikkaile kielellä, päinvastoin, mutta kunkin aikatason välillä on pienenpieniä tyylieroja. Teosten vahvuus on sen hahmoissa, heidän kokemuksissaan ja tunteissaan, ihmisten välisissä suhteissa, ja tietysti ja ehdottomasti myös siinä maailmassa jossa he elävät. Lukija haluaa tietää, miten heidän ja hevosten käy. 

Odotan innolla kvartetin neljättä osaa, jossa pääosassa ovat kasvit. Lue Viimeisistä lisää näistä blogeista: Jorman lukunurkka, Kirjasähkökäyrä ja Paljon melua kirjoista.

JP Koskinen: Hukkuva maa

JP Koskinen 2020. Like. 231 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Merenpintojen nousu ei näy vielä Suomenlahden rannikoilla, mutta lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Koskisen uutuusromaanissa näin on käynyt. Teollisuussuku Vaaterin jugendlinnan kellariin on kertynyt vettä, ja vaikka ilmastonmuutoksen seuraukset ovat ilmeiset, joutuu Niklas Vaateri hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen. Hän luennoi usein aiheesta, joka kiinnostaa, mutta jonka eteen ei tehdä tarpeeksi.

Niklaksen isä on ollut kadoksissa jo viisi vuotta ja Niklaksen sisko Sandra olisi halukas julistamaan tämän kuolleeksi. Isän katoamista aletaan tutkia vielä kerran ja Niklaksesta tuntuu, että poliisien kiinnostus kohdistuu häneen. Asialleen omistautunut mies on kieltämättä tulisieluinen ja hankala, mutta olisiko hän tappanut oman isänsä, vastakkaista leiriä edustavan, menestyneen poliitikon? Ajatuksia hämärtää Niklaksen huono muisti. Muistaako hän esimerkiksi, mitä kaikkea hänen setänsä hermoparantolassa on tapahtunut? Eikö hän ollutkaan Amsterdamissa silloin kun hänen väitetään siellä käyneen?

Hukkuva maa on perhedraamaa, kannanotto ilmastokriisiin ja hieman myös dekkarihenkinen. Kirjamessujen haastattelussa Koskinen kertoi perehtyneensä ilmastonmuutokseen ja kasvihuoneilmöön jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mikä todellakin näkyy teoksessa. Perehtyneisyys ei ole pelkkää tietoa, vaan ainakin minulle se antaa myös uusia näkökulmia. Perheen sisäiset jännitteet ja persoonallisuuserot tulevat hyvin esiin, mutta Koskinen jättää henkilöihin myös mielenkiintoisia aukkoja. He ovat kukin hyvin erilaisia keskenään, tavoilla jotka täydentävät romaanin teemoja. Mikä esimerkiksi on pikkuveli Mikon räpyläjalkojen merkitys mysteerin kannalta?

Aukkoja jää myös tarinaan itseensä, sillä se loppuu jännällä tavalla kesken. Kaikkia langanpäitä ei punotakaan siististi yhteen, vaan lukija saa itse kertoa tarinan loppuun. Löytyykö Jukka Vaateri, mikä rooli psykiatrisen sairaalan salaperäisellä asukilla on Niklaksen elämässä ja mitä perheenjäsenet ovat jättäneet kertomatta? 

Hukkuva maa oli mukavan vetävä romaani, joka herätti ajatuksia ja huolta maapallon tilasta. Siinä on kuitenkin keveyttä, joka ei nosta sitä esimerkiksi Tulisiiven kaltaiseksi huippuromaaniksi. Ajattelin välillä että ikään kuin kirjoittajalla olisi ollut kiire. Olisin nimittäin viihtynyt teoksen parissa hieman pidempäänkin. Veikkaan että tämä ei ole niitä romaaneja, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen, vaikka ansiokas onkin. Lue, mitä mieltä Kirsin kirjanurkka tai Kulttuuri kukoistaa ovat.

Maja Lunde: Sininen

Maja Lunde 2017. Norjankielinen alkuteos Blå. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2019. 350 s. Lainasin kirjastosta.

Mehiläisten historia on yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista ja aloittaa norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin. Teos käsittelee mehiläisten katoamista ja tarinat sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Sininen on kvartetin toinen osa ja teemana on makean veden puute. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä näkökulmasta kolmas ja neljäs teos käsittelevät ilmastonmuutosta.

Sininenkin sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. Nykyajassa 67-vuotias Signe jatkaa taistelua luonnon puolesta. Samalla hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla, jolloin taistelu Norjan joista ja koskista alkoi toden teolla. Miten huoli luonnosta repi juopaa ensin hänen vanhempiensa, sitten Signen ja poikaystävän välille. Miten Signe jo pienenä tiesi olevansa yhtä tuntureiden, veden ja vuonojen kanssa. Ja millainen ristiriita on yhteiskunnallisen kehityksen ja koskikaran tai jokisimpukan pesinnän välillä. Vaikka Signe seurasi idealistisen isänsä jalanjälkiä, hän jäi taistelussaan yksin. Nyt hän on päättänyt varastaa ne mittaamattoman arvokkaat tunturijäät, jotka on louhittu rikkaille arabeille.

Kaikki eläimet ja kasvit täällä elävät joen ympärillä, Breion ympärillä, ja te luulette että voitte noin vain vallata sen ja tehdä mitä haluatte, täällä on joki, luontoa, lintuja, hyönteisiä, kasveja, mutta kohta on jäljellä vain louhikkoa ja pitkia ja tunneleita, kiveä ja terästä, kiveä ja terästä.

Vuonna 2041 eteläinen Eurooppa on kuivunut asuinkelvottomaksi. Ihmiset pakenevat pohjoista kohti, mutta rajalla on leirejä, eikä eteenpäin pääse. David on paennut pienen tyttärensä kanssa tulipaloa kotikaupungissaan Espanjassa. He pääsevät leirille Ranskan Timbautissa, jossa olosuhteet heikkenevät nopeasti. Isän ja tyttären päiviä täyttävät huoli muista perheenjäsenistä, mutta he saavat hetkittäistä iloa veneestä, jonka he löytävät läheisestä kylästä. Millaista on elämä leirillä, jossa on pula ruokatarvikkeista, hygieniasta ja lopulta myös vedestä.

Romaanin nimi Sininen viittaa teemansa ja kantensa mukaisesti tietysti veteen, mutta se on myös Signen veneen nimi, ja väri joka on taivaalla jonne ei koskaan kerry sadepilviä. Lunde kuvaa toisaalta globaalia ilmastonmuutosta ja sen seurauksia, toisaalta yksittäisiä, ympäri maailman toteutettuja paikallisia päätöksiä, joilla on luonnon monimuotoisuutta heikentäviä vaikutuksia. Kuten vaikkapa koskien valjastaminen sähköntuotannon, teollisuuden ja rakentamisen hyväksi. Norjan tapahtumissa on paljon samaa mitä meilläkin on päätetty ja tehty vuosikymmeniä sitten. Missä vaiheessa makeasta vedestä tulee aarre ja rajat laitetaan kiinni?

... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailman on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon.

Signe tuo romaaniin intohimoa ja määrätietoisuutta. Hän on asialleen omistautunut, mutta ei voi kuitenkaan olla pohtimatta, olisi jokin voinut pelastaa hänen ja Magnusin rakkauden. Rakkaus luontoa kohtaan oli silti aina suurempaa. Davidin ja pienen Loun kohtalo tekee romaanista riipaisevan ja pelottavan dystopian, tuo maailman pakolaisleirit ja jo jokapäiväisen kuivuuden meitä lähemmäksi. Isien ja tyttärien välinen suhde toistuu molemmilla kertojilla, ja lapsen näkökulma tuo tarinoihin kirkkautta ja selkeyttä.

Upea romaani, josta ovat postanneet myös Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla ja Taikakirjaimet. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 28: Tulevaisuudesta kertova kirja. PopSugar Reading Challenge: A book you picked because the title caught your attention.

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Ulla-Lena Lundberg 1997. Ruotsinkielinen alkuteos Regn. Suomentanut Leena Vallisaari. Gummerus. 254 s. Oma ostos.

Ostin Lundbergin teoksen Finlandia-voittaja Jään innoittamana jo muutama vuosi sitten alennuskasasta kirjakaupasta. Nyt kun Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa etsitään eri aikakausille sijoittuvia teoksia, sain vihdoinkin kimmokkeen lukea sen. Sade nimittäin sijoittuu nykyajan (1990-luvun) lisäksi jonnekin Saharan eteläpuolisen Afrikan historiaan, ajalle jolloin bushmannien seuduille alkoi tunkeutua bantuheimoja.

Sade on elinehto kaikkialla, mutta etenkin kuivilla seuduilla sen saamiseksi on kehittynyt riittejä, taikamenoja ja kulttuuria, jotka näkyvät vieläkin kyseisten seutujen asukkaiden uskomuksissa tai vaikkapa kallio- ja luolamaalauksissa. Moni tietää jo, että sateen saamiseksi ei ihminen pysty paljonkaan tekemään, mutta usko henkiin, uniin ja taikamenoihin saattaa olla voimakas.

Moni asia oli samoin kuin lapsuudessani: rajojen puute, valo joka oli samalla värin puutetta, kaikki mahdollinen mikä otti muodon ja hajaantui ja liukui ja muuttui. Viimeksi sade-eläimet olivat tulleet minun luokseni, mutta nyt minun piti lähteä metsästämään niitä. Minulla oli jousi ja viini ja teroitettu kaivinkeppi. Ja olin se mikä olen, mutta kevyt ja vahva ja peloton.

Lundbergin teoksessa on ensin äänessa Oras, nuori mies, joka pääsee sateentekijän oppiin ja nousee heimossaan arvostettuun asemaan. Kasvu mieheksi ei ole helppoa, sillä Oras vammautuu murrosiän kynnyksellä ja joutuu useaan otteeseen muiden kyseenalaistamaksi. Oras tietää, miten sade-eläimiin saa yhteyden ja mikä merkitys on kallionseinään maalatuilla, ikiaikaisilla kuvilla. Hän on ensimmäisiä, jotka todistavat uusien muukailaisten saapumisen aroille. Muinaisten bushmannien yhteys luontoon ja eläimiin on vahva, ja tietävät itsekin olevansa osa luonnon kiertokulkua.

Nykyajassa vesi-insinööri Bengt pääsee rakastamaansa Afrikkaan takaisin pumppuprojektin ansiosta. Kuiville seuduille kaivetaan pumput, jotka tuovat elintärkeää vettä järvestä kylään. Alueella kärsitään kuitenkin kuivuudesta jo useaa vuotta peräkkäin, eikä järvi riitä loputtomiin. Muinaiselta sateentekokalliolta on löydetty mittaamattoman arvokkaita seinämaalauksia, jotka museovirasto päättää suojata. Sadetta ei kalliolla enää tehdä. Bengt tietää, ettei se ole kuivuuden oikea syy, mutta on pitkään alueella asuneena halukas kunnioittamaan seudun uskomuksia ja vanhoja tapoja. Se miten monin tavoin valkoisen eurooppalaisen tavat ja elinkeinot törmäävät murrosvaiheessa elävän Afrikan kanssa, aiheuttaa ristiriitoja niin paikallisväestössä, politiikassa kuin Bengtissäkin.

Lundbergin romaanissa on periaatteessa hirvittävän mielenkiintoinen teema. Esihistoria, seudun esi-isät ja heidän kulttuurinsa on kiehtovaa luettavaa. Samoin kuivan seudun kamppailu luonnonvoimien kanssa vielä nykypäivänäkin, ja se miten vanhat uskomukset ovat edelleen pinnan alla. Yhteentörmäyksistä, tieteen ja taikauskon välisistä ristiriidoista olisi saanut mielenkiintoisen teoksen. Jotain tästä romaanista jäi kuitenkin puuttumaan. Oraan osuus oli hieman nykyaikaa parempi.

Niin Oraan kuin Bengtinkin ajassa sivuttiin historiallisten ja kulttuuristen teemojen lisäksi ihmissuhteita ja rakastumista. Etenkin Bengtin osiossa tämä tuntui päälleliimatulta, enkä muutenkaan ollut ihastunut hahmokuvaukseen tai hahmojen väliseen kommunikointiin. Pysyminen kalliomaalausten, kuivuuden tai vaikkapa kahden eri maailman välisen törmäysen teemoissa olisi riittänyt minulle hyvin.

Romaanista myös näissä blogeissa: Jorman lukunurkka, Mummo matkalla ja Cillan kirjablogi. Helmetin lukuhaasteessa Sade sopii kohtaan 31: Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla. Seinäjoen lukuhaasteessa tämä tosiaan sopii kohtaan 14: Ajalle ennen vuotta 1500 sijoittuva kirja. PopSugar Reading Challenge: A book published in the 20th century. Osallistun kirjalla myös Scifi-haasteeseen, sillä Sateessa on hieman rinnakkaistodellisuutta ja fantasiaa.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde 2015. Norjankielinen alkuteos Bienes historie. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2016. 429 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Melkoinen tietopläjäys lukea kaksi mehiläisistä kertovaa teosta peräkkäin. Käy katsomassa, mitä kirjoitin muutama päivä sitten Johanna Sinisalon kirjasta Enkelten verta.

Sata vuotta maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä.

Mehiläisten merkitys ekosysteemille ja kaikelle sille, mihin olemme tottuneet saamaan niin luonnosta kuin teollisesta ruoantuotannostakin, on valtavan suuri. Siinä vaiheessa kun mehiläiset kyllästyvät punkkeihin tai saasteisiin - pesäkatojen syy on kai hieman epäselvä edelleen? - ihmiskunnalle käy huonosti.

Mehiläisten historia on kolmen aikatason romaani: 1850-luvulla kehiteltiin mehiläistarhoja kovaa vauhtia ja innostuttiin niiden kiehtovasta elämästä. Tutkija ja kauppias William Savagella on ollut lupaava uran alku luonnontieteissä, mutta perhe-elämä vie mukanaan. Valtava näyttämisen halu saa hänet kuitenkin heräämään pettymyksen aiheuttamasta masennuksesta ja mehiläisten tutkiminen jatkuu. Savagen tyttären piirtämä pesämalli löytyy 150 vuotta myöhemmin ohiolaisen sukulaisen keittiöstä. George Savage on useamman polven mehiläistarhaaja, joka pelkää suvun perinteen katkeavat poikaansa, kun vuonna 2007 Yhdysvalloissa herätään valtaviin pesäkatoihin.

Vuonna 2098 ihmiskunta elää nälänhädässä sielläkin missä ylipäätään voi enää elää. Kiina on yksi näistä alueista. Hedelmäpuiden käsin pölyttäminen on raskasta työtä ja ruokaa säännöstellään tarkkaan. Moni kaupunki on romahtanut, kuten Peking, jonne Tao lähtee etsimään sairastunutta poikaansa. Kaupunki on kuin pahimmasta dystopiasta, pahimmasta painajaisesta. Maailma on epätoivoinen, mutta Lunde jättää romaanin loppuun pienen toiveen paremmasta tulevaisuudesta.

Mehiläisten historia lähti vetämään heti ensimmäisestä luvusta. Pidin siitä kovasti! Tekstissä vuorottelevat kaikki kolme aikatasoa erimittaisine lukuineen, mikä antaa lukemiseen mukavaa rytmiä ja mielenkiintoa. Osa tarinoista on kirjoitettu kuin perinteistä romaania, kun taas Taon tulevaisuuteen sijoittuva maailma on tyyliltään dystopiaa. Kerronta on visuaalista ja kukin tarina on helppo nähdä silmissään. Williamin, Georgen ja Taon tarinat ovat muutenkin kiehtovia. Niissä yhdistyy huoli elinkeinosta tai elintasosta, sukupolvien väliset jännitteet, pyrkimys saavuttaa jotain merkittävää ja huoli jälkeläisistä. Niin ja tietysti kiinnostus mehiläisiin!

Seisoin aloillani. Yritin seurata katseellani yksittäistä mehiläistä, katsoa jokaisen yksittäisen mehiläisen matkaa pesästä kukkien luo, kukasta kukkaan ja sitten takaisin. Mutta menetin ne jatkuvasti näkyvistä. Niitä oli liian paljon, niiden liikkeiden kuvioita oli mahdotonta ymmärtää.
        Niinpä lepuutin katsettani mieluummin kokonaisuudessa, pesässä ja kaikessa siinä elämässä, joka sitä ympäröi, kaikessa elämässä, josta se huolehtii.

Niin tässä Lunden kuin Sinisalonkin romaanissa muistutetaan, miten yksilökeskeinen elämäntapa tuhoaa luonnonvarat ja koituu kohtaloksemme. Kokonaisuuden hahmottaminen on unohtunut, ja sen perinteet ovat valitettavan pitkät - nostavathan monien uskontojenkin vanhat tekstit ihmisen luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus riistää ympäristöään sen sijaan että ymmärtäisi pitää sen kanssa yhtä. Nyt en ole huolissani pelkästään ilmastonmuutoksesta vaan myös mehiläiskadosta! Tämä herättää lukupiirissämme hyvää keskustelua! Huolesta huolimatta monipuolisesta ja kauniista Mehiläisten historiasta jää kamalan tyydytetty olo, niin kuin vain parhaista romaaneista jää.

Näissä blogeissa lisää: Lukufiilis, Kirsin Book Club, Lukuneuvoja ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen, vaikkei se kaikilta osin siihen sovikaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 30: Tulevaisuuteen sijoittuva kirja. Popsugar Reading Challenge, A book about a woman in STEM.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011. Teos. 274 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Minulla ei ennen tämän kirjan lukemista ollut aavistustakaan siitä, miten merkittävä rooli mehiläisillä on nykyisenlaisen ekosysteemin ylläpitäjinä. Miksi en tiennyt?! Miten pienet pörriäiset on alistettu työntekijöiksi ja raatajiksi, vaikka niiden kuuluisi saada arvostusta ja ihailua osakseen.

Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.

Sinisalon romaanin maailma on ajallisesti jossakin lähitulevaisuudessa. Merkkejä nykymaailman muuttumisesta on, muttei niin paljon etteivätkö tapahtumat olisi mahdollisia jo nyt, milloin tahansa. Viisikymppinen Orvo tarhaa mehiläisiä ja pyörittää hautaustoimistoa. Hän on perinyt isoisänsä lämpimät arvot, luonnon arvostuksen ja elämän kunnioittamisen. Orvon poika Eero kirjoittaa blogia ja pyrkii levittämään tietoa tuotantoeläinten hyväksikäytöstä, kiduttamisesta ja lihansyönnin eettisistä haitoista.

Eeron provokatiivinen blogikirjoittelu ja sen saamat kommentit kulkevat romaanissa rintarinnan Orvon todistamien tapahtumien, ajatusten, surun ja hämmennyksen kanssa. Orvo läpikäy elämäänsä, suhdetta isäänsä, jonka lihantuotantolaitos on osa maisemaa, suhdetta omia polkujaan kulkevaan poikaansa, suhdetta mehiläisiin ja niiden kykyyn poistua, lentää Toiselle Puolelle.

Nopeammat ja viisaammat ovat jo tehneet valintansa. Mehiläiset.
Ne ovat vaienneet, sillä kohta on yö.

Mehiläisiin ja niiden ihmeellisiin kykyihin liittyy paljon legendoja ja arvailuja. Kuolleen emomehiläisen avulla Orvo pääsee kurkistamaan suloisen vehreään tulevaisuuteen, jossa ihmisen jälki ei enää näy. Onko mehiläisten kato tie suureen sotaan, tie ihmiskunnan katoon?

Johanna Sinisalo kirjoittaa jälleen mielenkiintoisesta teemasta. Enkelten verta on jännittävällä tavalla kiinni nykymaailmassa, sen nurinkurisuudessa, epäoikeudenmukaisuudessa ja riistossa. Sen sanoma on pelottavan suora, varoitus joka jokaisen pitäisi ottaa todesta. Orvon kokemukset, menetyksen tuska ja Toisen Puolen ihme tuovat romaaniin seikkailun tuntua, ripauksen magiikkaa ja aimo annoksen lumousta, jonka pauloista ei haluaisi herätä. Tarina rakentuu toisaalta varovasti taaksepäin askellen, aukoen sitä mitä on juuri tapahtunut. Toisaalta se katsoo eteenpäin, kunnes Orvo tietää, ettei sitä mitä edessä on, kannata häiritä.

Minä palaan kohti omaa maailmaani askeleet raskaina kasteesta ja tahdottomuudesta.
Haluan jäädä. Haluan kääntyä. En voi.

Hirvittävän mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu romaani, joka saa ajattelemaan, ihailemaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Jännä nähdä, millainen on Maja Lundin Mehiläisten historia. Se on nimittäin valittu lukupiirimme luettavaksi ja ihan sattumalta luin nämä kaksi - ilmeisesti osin samaa teemaa käsittelevää - romaania peräkkäin.

Enkelten verta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja, jossa matkustetaan ajassa. Popsugar Reading Challenge: A book about a subject you know nothing about.

Emma Puikkonen: Lupaus

Emma Puikkonen 2019. WSOY. 299 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Puikkosen edellinen teos, Eurooppalaiset unet, teki vaikutuksen ajankohtaisuudellaan ja oli syystäkin Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2016. Ajassa on vahvasti myös tämä Lupaus. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen - näin ajattelin - jossa ilmastonmuutos on edennyt pidemmälle, hallitukset hajoavat, ihmiset ovat liikkeellä ja yhteiskunta näyttää merkkejä sortumisesta. Silti samaan aikaan on huolehdittava, että lapsi käy koulua, lukee läksynsä ja syö terveellisesti.

Elämme kuin sodassa, arkea, joka pysyy samanlaisena, vaikka sota olemme me, se mitä teemme. Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalta.

Rinna on äiti, joka potee voimakasta ilmastonmuutosahdistusta ja antaa lapselleen lupauksen tulevaisuudesta. Onhan hänkin saanut lupauksen omalta isältään. Maailma on kuitenkin jo tilassa, jossa hänen lupauksensa on vaarassa. Rinna tekee kaikkensa suojellakseen lastaan, mutta ajautuu oman ahdistuksensa kanssa syövereihin, joista on vaikea nousta pinnalle. Rinnan veli Robert rakastuu tutkijaan kaukana Grönlannin jäätiköille. Robertin kohtalo nivoutuu ilmastonmuutokseen ja alati jäiden kätköissä virtaaviin sulavesiin.

Kerronta on pääosin Rinnan, mutta paikoin äänen saavat myös kasvava tytär ja Robert, pari sivuhenkilöäkin. Hyvä, ryhtiä tuova ratkaisu. Hieno yksityiskohta on mm. paniikkikohtauksista kärsivä pääministeri. Romaanin alku on paljolti äidin huolta ja omia lapsuusmuistoja, enkä kovin ihastunut ollut vielä siinä vaiheessa. Kaipasin jonkinlaista potkua. Sitten jossain kohtaa huomasin, että jäinkin koukkuun ja tarinan tahti ikään kuin kiihtyi. Alun taustoitus, nostalgisuus ja hienoinen siirappisuuskin luovat hyvän pohjan lopun tapahtumille ja ratkaisuille.

Haluan muistaa kaikki hänen ikänsä, mutta saan kiinni vain väläyksiä, en pysty tarkentamaan kuvaa, en ole varma, minkä ikäinen hän milloinkin on. Haluan muistaa, miten olemme riidelleet. Istun tässä, kitken ja haluan muistaa.

Puikkosen tekstissä on pienin paikoin herkullista maagisuutta - juuri niin vähän, ettei sitä melkein ole. Yksi kauneimpia tällaisia kohtia on ihan lopussa, kun naisesta tulee yhtä luonnon kasvun kanssa. Muutenkin tarinassa on unenomaisuutta. Henkilöt tekevät asioita rakkaudesta tai etsivät sitä, joutuvat luopumaan. Kaipaus on voimakasta, lapsuudesta haetaan kiinnekohtia ja perusteluita. Vanhemmat toivovat (tietysti) parasta lapsilleen, mutta lapsista tulee itsenäisiä, omanlaisiaan päätöksentekijöitä, kuten aina. Vahva teos, joka jää resonoimaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin ihan tosissani, että tämä taisi nyt olla tässä. Maailma sellaisena kuin sen tunnemme. Ymmärrän vanhempien tuskan.

Lupauksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Luettua elämää.

Naistenviikko: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät

Tiina on yksi viikon nimipäiväsankareista. Olen iloinen että törmäsin vastikään tähän uutuusteokseen. Suosittelen niin naisille kuin miehillekin!

Tiina Laitila Kälvemark 2017. Seitsemäs kevät. WSOY. 179 sivua.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit.

Tukholmassa asuvan kirjailijan kolmannessa teoksessa on episodimainen rakenne, jossa seitsemän tarinan ja niiden hahmojen elämät risteävät, osuvat toisiinsa, muodostavat verkoston. Episodeja yhdistää myös Pohjolan muuttunut ilmasto ja kuusi perättäistä vuotta ilman kunnon kesää. Meneillään on seitsemäs kevät, vuodenaika joka on tunnetusti toivon ja odotuksen aikaa. Mutta miltä tuntuu, kun se ei lopu? Miltä tuntuu, kun odotus vain jatkuu ja jatkuu, eikä johda mihinkään?

Episodien ympärillä, eräänlaisena kehyksenä, kulkee esseetyyppinen pohtiva kirjoitelma kevään ja kesän olemuksesta, niiden roolista elämässämme Pohjolassa. Tällä esseellä Laitila-Kälvemark ottaa kantaa ja herättää lukijoita huomaamaan, mitä ilmastonmuutos voi aiheuttaa/tulee aiheuttamaan jo lähivuosina. Ilmastonmuutos on jo tunnustettu tosiasia, mutta sen seuraukset eri leveysasteilla on vielä hieman auki. Lähitulevaisuus näyttää, jäämmekö ilman lämpimiä kesiä, katoavatko mehiläiset, valtaavatko punkit heinikot, tuodaanko laadukas rehuvilja ulkomailta.

Romaanin seitsemän hahmoa ovat kaikki jonkinlaisen tienhaaran edessä. Ensimmäisessä tarinassa tapaamme 55-vuotiaan meterologin, televisiopersoonan, jonka ura on käännekohdassa ja yhteys nuoruudenystävään on kadonnut. Mies lähtee Edinburghiin, jossa on hieman Tukholmaa vihreämpää ja jossa on mahdollisuus antaa vanhojen muistojen nousta pintaan. Toisessa tarinassa on Susanne, perheenäiti ja bloggaaja, joka kaipaa kolmatta lasta ja uutta projektia elämäänsä. Pakkomielteisen somettunut nainen kontrolloi perheen arkea ja perheenjäsentensä valintoja, miettii mikä näyttää hyvältä ja millaisen kuvan antaa maailmalle. Hän on henkisesti ajautunut erilleen perheestään, vaikka Intiassa kasvaa hänelle vauva sijaissynnyttäjän vatsassa. Kolmannen episodin päähenkilö on menestynyt asunnonvälittäjä, sinkkunainen joka ei kaipaa muuta kuin menestystä työelämässä ja ajoittaisia fyysisiä kontakteja miesten kanssa. Liiat tunteet nainen karistaa mielestään juoksemalla.

Kahta edellistä naista yhdistää Markus, ruotsinsuomalainen mies joka on menettänyt yhteyden vaimoonsa ja pakenee syrjäiselle mökille Pohjois-Pohjanmaalle. Taloa siivotessaan, lattiaa maalatessaan mies yrittää muotoilla mielessään, millä sanoilla hän ilmoittaa vaimolle lähdöstään. Markuksen tytär on viidennen tarinan kertoja. Pian 18 vuotta täyttävä, koulussa menestyvä Matilda, ikätovereistaan irtautunut selviytyjä, joka viettää vapaa-aikansa hevostallilla ja saa petoksella ostettua itselleen puolikkaan hevosen ja äidilleen yllätyksen. Kuudetta tarinaa kertoo kampaaja, joka yhdistää monia muita kertojia. Hänellä on ristinään salaisuus, jonka hän on päättänyt viimein paljastaa miehelleen. Viimeinen episodi sijoittuu köyhään Intiaan, jossa sijaiskohduksi ryhtyneen naisen perhe haaveilee paremmasta elämästä, mutta joutuu petoksen uhriksi. Loppusanoissaan kirjailija muistuttaa, että yksin Intiassa työskenteli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jopa 40 000 sijaissynnyttäjää.

Laitila Kälvemark kirjoittaa paitsi ajankohtaisista, koko maailmaa koskevista ilmiöistä, myös nykyihmiselle tyypillisistä ihmissuhdekuvioista, haaveista ja asenteista, niiden hinnasta. Romaanissa on jotain samaa kuin Emma Puikkosen Eurooppalaisissa unissa, joskin tunnelma on käsinkosketeltavampi, lähempänä, hyvin helposti samaistuttava. Paljon tämä muistutti myös Merete Mazzarellan Marraskuuta toisiinsa nivoutuneine tarinoineen synkässä lähitulevaisuudessa. Ehdottomasti yksi kesän parhaita romaaneja: pidin sen episodimaisesta rakenteesta, jossa palaset loksahtelivat vähitellen paikoilleen, Laitila Kälvemarkin koruttomasta, hieman dystopiahenkisestä otteesta, sekä hahmoista jotka herättivät monenlaisia tunteita.

Blogitekstejä romaanista löytyy myös Tuijalta, Annelilta, Mailta ja Lukuneuvojalta. Tällä kirjalla sain Helmet-urakkani valmiiksi, sillä se täyttää kohdan 2: Kirjablogissa kehuttu kirja.