6.12.2022

Anna Englund: Lautapalttoo

Anna Englund 2022. Siltala. 227 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Törmäsin Anna Englundin haastatteluun Turun kirjamessuilla ja laitoin hänen teoksensa heti kirjaston varausjonoon. Se kannatti, sillä esikoisromaani osoittautui hyvin virkistäväksi, mielenkiintoiseksi ja vetäväksi. Se on romaani kuolemasta ja rajoja uhmaavasta rakkaudesta 1930-luvulla. 

Elena on miniänä pohjalaisessa talossa, jossa rakennetaan ruumisarkkuja, lautapalttoita. Kun asiakkaaksi saapuu helsinkiläinen Lydia, Elenan ei ole enää ennallaan. Naiset tapaavat toisiaan hetken aikaa, ja kun Lydia lähtee takaisin Helsinkiin, Elena keksii rohkeasti keinon lähteä viikoksi tämän luokse. Pienellä paikkakunnalla elämänsä asuneelle naiselle pääkaupunki on kiehtova seikkailu, jossa Lydian läheiset ovat arvoituksellisia ja hieman pelottaviakin. 

Oliko hulluksi tuleminen tällaista, karkumatka lähes tuntemattoman luokse? Kummallinen voima oli saanut hänet velehtelemaan ja salailemaan, tekemään asioita joita hän ei olisi uskonut tekevänsä, toimimaan välittämättä seurauksista, ja hän tiesi että se oli väärin, kaikilla tavoilla väärin.

Helsingissä Elena pystyy kuitenkin tunnustamaan itselleenkin tunteensa toista naista kohtaan, eikä kaupungissa tarvitse piilotella rakkautta, jota ei kaikkialla hyväksyttäisi. Pohjanmaalla pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja juorut lähtevät hyvin helposti liikkeelle. Elenan tiedetään jo viettäneen joutilasta aikaa kahvilassa, eikä hänen puolisonsakaan hyväksy pitkään venyviä iltoja Lydian kanssa. Helsingin-viikon jälkeen kirjeenvaihto naisten välillä lakkaa yhtäkkiä. Elena hukuttaa surunsa ja ikävänsä työntekoon.

Romaani kuvaa hyvin aikakauden asenneilmapiiriä, etenkin maalaispaikkakunnan ja Helsingin välistä kuilua. Junamatkan päässä on kuin toinen maailma - toki tähän teokseen siitä on rajattu vain pieni vauras, kultturelli ja avoimesti ajatteleva osa. Pohjanmaalla tunteita osoitetaan vähemmän ja ihmisen on ansaittava arvostuksensa kovalla työnteolla. Englund tuo tunneköyhään ilmapiiriin uuden ulottuvuuden ja näkökulman erillisen kertojan muistoilla, jotka paljastavat Elenan lisäksi toisenkin naisen, jonka on pitänyt salata intohimonsa kohteen. Yllättäen tämä nainen on se, joka auttaa Elenaa eteenpäin ja pakottaa tekemään ratkaisun tulevaisuuden suhteen.

Myös aikakauden arkiset yksityiskohdat on hyvin taitavasti kuvattu. Pohjalainen koti verstaineen ja ompelimoineen on hyvin helppo kuvitella mielessään, ja Elenan kävelyretket meren rannalle suorastaan tuntee ihollaan. Helsingin tunnelma on hyvin erilainen uusine makuineen, tuoksuineen ja kiireineen. Pidin kovasti myös keskipohjalaisesta murteesta, jonka Englund on kirjoittanut sujuvaksi osaksi dialogia ja ajatuksia. Siinä oli paljon itsellenikin tuttua, mutta myös vanhoja murrepiirteitä joista en tiennytkään.

Arvostan kovasti Englundin esille nostamaa teemaa, jota on edelleenkin kirjallisuudessa kuvattu varsin vähän, vaikkei naisten välinen rakkaus ole enää kriminalisoitua. Kirjailija kuvaa Elenan ja Lydian suhdetta hyvin kauniilla ja luontevalla tavalla. Olen kompaktien romaanien ystävä ja siksi tässäkin teoksessa nostan hattua tavalle, jolla Englund on pystynyt rajaamaan aiheensa ja pitämään kokonaisuuden selkeänä ja napakkana. Esikoisteoksessa on kaikki olennainen eikä mitään ylimääräistä, ja kansikin on upea.

Romaanista myös blogeissa Lukutuulia ja Amman lukuhetki.

4.12.2022

Tampereen kirjafestareilla

Tampereen kirjafestarit järjestettiin nyt toista kertaa. Tunnelma on mielestäni hyvin erilainen kuin Turun ja Helsingin messukeskuksissa järjestettävät kirjamessut. Osaltaan viehättävää tunnelmaa luo kaunis Tampere-talo, sen isot ikkunat ja monet kerrokset, toisaalta eräänlainen pienuus. En tiedä yhtään kävijämääristä, mutta tungosta ei juurikaan ollut ja lavojen luona ja saleissa oli yleensä hyvin tilaa.

Poikkeuksena tänään sunnuntaina Maestro-salissa pidetty keskustelu tamperelaisrockista, joka veti salin ylitäyteen. Aiheesta kirjoittanut (Manserock jäi soimaan) Jari Korkki keskusteli Juha Torvisen ja Pate Mustajärven kanssa. Samalla esiteltiin Mustajärven elämänkerrallinen teos Tohtori Mustajärvi, otaksun sekä Torvisen teos Vasenkätisen päiväkirja. Erittäin hauska keskustelu oli myös hyvin avartava, sillä taiteilijat kertoivat kiehtovia yksityiskohtia uransa varrelta, Tampereen kulttuurielämästä vuosien varrelta ja verrattain pienistä ympyröistä, joissa manserockiksi kutsuttu ilmiö on päässyt kehittymään.

Lauantain kohokohta oli Aamulehden Tulenkantaja-palkinnonjakotilaisuus. Edolla olivat Merja Mäen historiallinen romaani Ennen lintuja, Noora Wallinkosken yhteiskunnallinen romaani Koneen pelko, Aino Louhen sarjakuvaromaani Tähtienvälinen avaruus, Satu Rämön kuuluisa Hildur-dekkari sekä Riku Siivosen esikoisromaani Kaikki isäni tavarat. Ehdokkaista Siivonen ei ollut paikalla, kun muut keskustelivat Tulenkantaja-palkinnon kriteereistä, mm. siitä millaiset kansainvälistymismahdollisuudet ehdokasteoksilla voisi olla. Rämön ja Mäen teokset ovatkin jo saaneet kansainvälisiä sopimuksia. Aiheesta kertoi myös kirjailija Emmi Itäranta, joka valitsi voittajan. Keskenään muuten hyvin erilaisia teoksia näytti yhdistävän luopumisen ja menettämisen teema. Onnea Merja Mäelle voitosta! Upeasta romaanista myös tässä blogissa, kuten myös Hildurista. Wallinkosken romaani odottaa kirjaston varausjonossa.

Tänään aloitin päivän kuuntelemalla Juha Hurmetta ja hänen tuoreinta teostaan Tiu tau tilhi. Monipuolisesti suomalaista mielenmaisemaa ja suomalaisuutta ruotiva teos vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja samalla tavalla lennokkaalta kuin vaikkapa Niemi. Hurme on selvittänyt lastenlaulun taustoja ja kiitänyt niiden mukana 1800-luvun aatteisiin, tutkijapiireihin, suomalaisuuden rakennuspalikoihin ja 1900-luvun kristillis-nationalistiseen ajatteluun. Tämä teos pitää hankkia omaksi.

Jäin samaan saliin istumaan, sillä minua kiinnosti kovasti myös toimittaja Annastiina Heikkilän romaanin Vapaus valita kohtalonsa teemat. Ranskaan sijoittuva teos ruotii kolonialismin perintöä Ranskassa, epätasa-arvoa ja algerialaisten kohtelua, mutta on myös vahvasti kahden naisen ystävyydestä kertova teos. Yhteiskunnallinen keskustelu luokista ja maahanmuuttajista on nyt noussut Ranskassa pinnalle. Googlasin keitä ovat harkit, ja ostin romaanin omakseni.

 

Sorsapuistosalissa haastateltiin Elina Hirvosta ja Ujuni Ahmedia heidän yhteisen teoksen tiimoilta. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on Ahmedin rohkea avaus siitä, miltä tuntuu edustaa ryhmää, jonka kohtaamasta väkivallasta vaietaan. Suomalainen tasa-arvokeskustelu ei tavoita somalityttöjä, heitä ei yhteiskunta kuule. Ahmed kertoi yhteisön merkityksestä ja paineesta, siitä miten väkivaltaa perustellaan uskonnolla ja siitä, miten sensitiivisyyden nimissä ympäröivä yhteiskunta on hiljaa, ikään kuin se olisi syy olla puuttumatta tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Keskustelu oli niin vaikuttava ja esimerkit niin koskettavia, että ostin tämänkin kirjan heti samantien itselleni. Tästä teemasta on nyt aika puhua.

Kiitos Tampereen kirjafestareiden järjestäjille! Nämä messut osuvat mitä parhaimaan aikaan - joululahjakassien kanssa oli kiva palata kotiin.

26.11.2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Douglas Stuart 2020. Englanninkielinen alkuteos Shuggie Bain. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2022. 496 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkinnon voittanut romaani pohjautuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin Skotlannissa. Nyttemmin Yhdysvalloissa asuva Stuart on hyödyntänyt kokemuksiaan Thatcherin ajan osattomuudesta, erityisesti työttömyyden aiheuttamista ongelmista ja köyhyydestä. Pääosassa on kuitenkin pienen pojan ja hänen alkoholisoituneen äitinsä välinen suhde. En tiedä kuinka paljon kirjailijalla on kokemusta tästä teemasta, mutta useaan otteeseen ajattelin kirjaa lukiessani, ettei näin syvälle pysty porautumaan ilman omakohtaista kokemusta.

Shuggien perheessä isä ajaa öisin taksia ja äiti juo. Alkuun he asuvat äidin vanhempien kerrostaloasunnossa, mutta muuttavat surkeaan, syrjäiseen, suljetun kaivoksen vieressä sijaitsevaan lähiöön, jossa on vieläkin enemmän työttömyyttä ja alkoholismia. Shuggien äidin teini-ikäiset lapset edellisestä avioliitosta muuttavat mukana, mutta eivät viihdy kotona ja lähtevät omille teilleen hyvin nuorena. Isäkin jättää perheen, ja Shuggie jää yksin äitinsä kanssa.

Pojan koulunkäynnistä ei oikein tule mitään, sillä hänen on huolehdittava äidistään, viikottaisista avustuksista, ruokaostoksista ja itsestään. Shuggien ehdoton rakkaus ja lojaalius äitiä kohtaan on sydäntäriipaisevaa. Häntä pelottaa kohdata äitinsä mielialavaihtelut, epäselvät ihmissuhteet ja kadulla hävyttömyyksiä huutelevat naapurit. Kotona on kuitenkin turvallisempaa kuin kadulla tai koulussa, jossa outoa, verbaalisesti lahjakasta lasta vieroksutaan, kiusataan ja pahimmillaan hakataan.

Kerronta on pääosin Shuggien näkökulmasta, mutta välillä siirrytään äidin, Agnesin, puolelle. Nainen pääsee välillä noin vuodeksi kuiville ja elämä on hetken ajan ihanaa. Repsahdus on kuitenkin odotettavissa ja alamäki alkaa uudestaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Agnesin vanhemman pojan, Leekin, näkövinkkelistä. Pojat reagoivat äitiinsä hyvin eri tavoin. Siinä missä Leek sulkeutuu itseensä, piirustuksiinsa ja pysyttelee joko peiton alla tai poissa kotoa, Shuggie seuraa äitiään silmä kovana, pysyy vierellä ja lapsena pitkän aikaa, eikä suostu hylkäämään kotiaan. On kertakaikkinen ihme, miten poika selviää lapsuudestaan hengissä.

Romaani on uskomattoman tarkkanäköisesti kirjoitettu kuvaus perheenjäsenten välisistä suhteista ja siitä, miten vanhemman alkoholismi vaikuttaa lapseen. On riipaisevaa seurata, miten Shuggie ei anna periksi, vaan yrittää parantaa äitinsä ja jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Stuart kirjoittaa hienosti myös 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa. Brittikirjallisuudessa ja television brittituotannossa törmää aika useinkin tähän luokka-ahdinkoon ja entisten kaivostyöläisten kärsimykseen, ja tämä teos on siitä jälleen erinomainen kuvaus.

Ehdottomasti yksi vuoden parhaista teoksista! Blogipostaukset kirjasta löytyvät myös blogeista Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Samankaltaista lapsuuden kuvausta on Jeannette Wallsin teoksessa Lasilinna sekä Tara Westoverin kuuluisassa romaanissa Opintiellä. Äidin ja lapsen välisestä suhteesta puolestaan kertoo yhtä hienosti Alex Schulman teoksissaan, esimerkiksi Unohda minut.

20.11.2022

Mari Pihlajaniemi: Olipa kerran Pohjola. Tarina katoavista lajeista ja toivosta

Mari Pihlajaniemi 2022. Tammi. 200 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pitäisi lukea enemmänkin tietokirjallisuutta, en tiedä miksi en kovin usein päädy sellaista lukemaan. Tähänkin teokseen törmäsin ihan sattumalta Turun kirjamessuilla, kun ohjelmaani tuli muutos ja menin hetken mielijohteesta kuuntelemaan Mari Pihlajaniemen haastattelua. Vaikutuin teoksen aiheesta ja laitoin sen heti kirjaston varausjonoon!

Lajit ovat riippuvaisia toisistaan, ja yhden lajin kohtalo vaikuttaa koko systeemiin. Valtaosa sukupuuttoon tapetun mukana katoavista on pieniä ja vaatimattomia. Niitä, joihin juuri kukaan ei kiinnitä mitään huomiota mutta joilla on oma merkittävä roolinsa koko ekosysteemissä.

Olipa kerran Pohjola kertoo meille tutuista, mutta valitettavasti katoamassa olevista lajeista. Pääosassa on naali, mutta Pihlajaniemi käy läpi myös sopuleiden, riekkojen, kuukkeleiden, peurojen ja monien muidenkin pohjoisten lajien tämänhetkistä tilannetta. Nämä lajit eivät nimittäin ole aina asuttaneet pelkkää pohjoista, vaan niitä on löytynyt Etelä-Suomea ja jopa Baltian maita myöten. On tietysti selvää, että lajien siirtyminen yhä pohjoisemmaksi ja niiden harvinaistuminen on ihmisten ja ilmastonmuutoksen seurausta, mutta Pihlajaniemi kertoo tarkemmin, mitä syitä ja seurauksia taustalta löytyy.

Nykyisen me ihmiset emme läheskään aina hävitä lajeja suoraan, vainoamalla tai pyydystämällä niitä. Nykymaailmassa lajit katoavat usein siks, että me pilaamme vähä vähältä niiden ympäristön ja elinmahdollisuudet.

Eläinten määrän väheneminen on ollut järkyttävän nopeaa. Moni yllä mainituista eläimistä on ollut vielä reilut sata vuotta sitten hyvin yleinen ympäri Suomen. Nykyään niitä tapaa tuntureilla, Kuusamon metsissä, syrjäisillä soilla tai rajojen ulkopuolella, jos lainkaan. Syynä tähän on ilmastonmuutos, ihmisasutuksen leviäminen, liikenteen kasvu ja tieverkoston laajeneminen, turismi, roskaaminen ja kilpailevien lajien leviäminen pohjoista kohti. 

Teos koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käy läpi lajien häviämistä, toinen Pohjolan siirtymistä yhä pohjoisemmaksi ja kolmas niitä mahdollisuuksia, joita ihmisellä vielä on lajien pelastamiseksi ja luonnon ennallistamiseksi. Teos alkaa katoavasta naalista ja loppuu naaliin, ihan viime aikojen huippu-uutiseen, Saamenmaalla pitkästä aikaa pesivään ja poikivaan naaliin. Toivoakin vielä siis on, vaikka tuntuu, että asiaan paneutuvilla biologeilla, tutkijoilla ja vapaaehtoisilla on lähes mahdoton tehtävä.

Pihlajaniemi kertoo eläinten ja luonnon tilasta hyvin helppotajuisella tavalla. Taustalla on paljon tutkimustyötä ja viitteitä niihin. Tekstiä on mukava lukea, se etenee mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla, jopa vetävästi. Sitä elävoittävät hassut ja söpöt yksityiskohdat tarkkailun kohteena olevista eläimistä, päiväkirjamerkinnät ja kirjailijan omakohtaiset kokemukset mm. mökiltä Kainuusta, Huippuvuorilta ja vapaaehtoisleiriltä käsivarren Lapista. 

Pienessä teoksessa on paljon asiaa, joka auttaa ymmärtämään ihmisen toiminnan, ilmastonmuutoksen, lajimuutosten ja lajikadon välisiä syy-seuraussuhteita. Mikä vaikutus on esimerkiksi retkeilijöiden jättämillä roskilla naalien elämään, miksi kuukkeleita ei näy Etelä-Suomen metsissä, miten soiden ojitus on ajanut riekot ahtaalle, miksi talvella valkoiseksi muuttuva naali on pulassa, jos lunta ei sadakaan tai mikä merkitys on kuivalla pakkaslumella sopuleiden pesintään verrattuna maahan kentäksi jäätyvään vesisateeseen.

Tämä teos ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi, mutta vaikutti ainakin minuun siten, että taidan tarttua tietokirjaan jatkossa useammin. Blogipostauksia en tästä löytänyt, mutta uskon että se löytää kyllä lukijoita! Kansikin on kerrassaan ihana!

8.11.2022

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Malma station. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo 2022. 295 s. Ostin omaksi.

Sydän hypähti onnesta kun huomasin kirjamessuilla, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi teos! Ostin sen heti hotellihuoneeseeni mukaan ja vietin illan hyvässä seurassa. Anni Valtonen kirjoitti Helsingin sanomissa Schulmanin viimevuotisesta romaanista Eloonjääneet osuvalla tavalla: "Omaan tietoisuuteen on avautunut uusia kerroksia, sen syviä tasoja on liikuteltu, lukijan omia piiloon ja syvälle painettuja muistoja ja muistijälkiä on raaputettu esiin."

Juuri samaan tapaan kuvailin Schulmanin tyyliä messujen jälkeisenä aamuna. Tuntuu kuin joku kaivautuisi ihoni alle ja suorastaan pelkään että sieltä löytyy jotain minkä olemassaolosta en tiennyt. Lukeminen on huikea kokemus, vaikka se vähän ahdistaakin. Näin vaikutti myös Malman asema, jonne suuntaavat pieni Harriet-tyttö isänsä kanssa seitsemänkymmentäluvulla, vuosituhannen vaihteessa Harriet uudestaan miehensä Oscarin kanssa sekä parikymmentä vuotta myöhemmin heidän tyttärensä Yana.

Malman aseman läheltä löytyy tietysti jotain, joka selittää Harrietin elämästä paljon ja saa lukijan melkein suunniltaan. Sitä ennen tutustutaan kuitenkin tyttöön, jonka isosisko ja äiti muuttavat pois. Tyttö jää isänsä kanssa kahdestaan, tietoisena siitä, että hän oli kummallekin vanhemmalle se, jota he eivät haluneet mukaansa. Yksinäisestä ja varovaisesta lapsesta kasvaa oikukas ja epävarmuudessaan itsekeskeinen puoliso Oscarille, joka kertoo Harrietista aikuisena. Nainen ajautuu yhä useammin muistoihinsa, eikä pääse menneisyydestään irti. 

Hänellä on suora linja lapsuudesta nykyisyyteen, lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen millainen ihminen on nyt, lapsuudella voidaan ja pitääkin voida selittää kaikki.

Heidän tyttärensä menettää myös yhteyden äitiinsä ja jää yksin isänsä kanssa. Oscarilla on salaisuus, jota hän ei paljasta koskaan tyttärelleen, mutta joka paljastuu lukijalle ihan kirjan lopussa. Oscarin ja Harrietin yhteinen elämä on täynnä riitaa, eikä Oscarin kärsivällisyys kestä enää sen jälkeen kun Malmassa on käyty. Viha ja turhautuminen purkautuvat kohtalokkaalla tavalla. Tytär löytää äitinsä lapsena valokuvaaman reissun ja päättää tehdä sen itsekin aina rehevän omenapuun juurelle saakka. 

Schulmanin kuvaamia ihmissuhteita leimaa hylkäämisen pelko, miellyttämisen tarve ja aina niin ikuinen puhumattomuus. Lukijana minun oli välillä ihmeteltävä siten miten paljon vääryyttä molempien naisten lapsuuteen mahtuikaan. Vaikka lasten välit isiin viilenivät iän myötä, onnistuivat nämä välittämään lempeyttä ja turvaa omilla kömpelöillä tavoillaan. Pieni Harriet on isäänsä avoimempi silloin kun päivä on hyvä, mutta kun isä hermostuu, tytär vaipuu puhumattomuuteen ja sulloo ajatukset syvälle sydämeensä. Aikuisena hän siirtää hylkäämisen pelon tyttäreensä eikä pysty sitoutumaan. Sukupolvesta toiseen olisi pelastettu paljon muutamalla sanalla, vääryydet olisi voitu oikaista ja epäoikeudenmukaisuudet olisi voitu - ei ehkä estää, mutta ratkaista toisin. Siinä missä teoksen aikuisia vaivaa eräänlainen lapsellisuus ja itsekkyys, lapset joutuvat venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta, ja sen on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen.

Hän on tyttö pakomatkalla ja hänen on koko ajan pysyttävä liikkeellä, ei hän voi miettiä sitä mikä on jo tapahtunut. Hän ei saa koskaan katsoa taakseen, muuten hän kivettyy. 

Lue, mitä olen kirjoittanut Schulmanin aikaisemmasta kolmesta teoksesta Polta nämä kirjeet, Unohda minut ja Eloonjääneet. Löysin Malman asemasta vasta yhden postauksen, blogista Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48, sillä kirjailijan perheessä on linkki dekkaristi Ninni Schulmaniin.

6.11.2022

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Ninni Schulman 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Flickan med snö i håret. Suomentanut Maija Kauhanen. Tammi 2017. 442 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Helmetin lukuhaasteessa pitäisi löytää kohtiin 47 ja 48 samaan sukuun tai perheeseen kuuluvien kirjailijoiden kirjat. Olen jättänyt kohdat haasteessa lähes viimeisimmiksi, jotta saisin lisäaikaa ja lisää ideoita. Viimein sitten Helsingin kirjamessuilla keksin loistoparin! Huomasin, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi romaani. Hänen veljensä entisen vaimon dekkarit puolestaan ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Niinpä etsin kirjastosta Ninni Schulmanin ensimmäisen Magdalena Hansson -dekkarin ja ostin messuilta Alex Schulmanin tuoreen romaanin. 

Magdalena Hansson palaa poikansa kanssa pieneen kotikaupunkiinsa Hagforsiin Tukholmassa elettyjen vuosien jälkeen. Toimittajan paluu huomataan nopeasti ja Magda löytää vanhoja ystäviä uudelleen. Hänen työnsä paikallistoimituksessa osoittautuu jännittävämmäksi kuin mitä hän olisi koskaan odottanut, sillä pian uudenvuoden jälkeen erään talon maakellarista löytyy alastoman tytön ruumis. Tapaus ei jää ainoaksi, vaan samoihin aikoihin katoaa toinenkin tyttö.

Onko tyttöjen katoamisella mitään tekemistä toistensa kanssa? Poliisi pääsee nopeasti kadonneen Heddan salarakkaan jäljille, mutta mies katoaa eivätkä tutkimukset etene. Kuin sattumalta Magda alkaa epäillä bordellitoimintaa erään kerrostalon asunnossa. Hän saa avukseen taitavan valokuvaajan ja arvoitusten vyyhti alkaa vähitellen aueta. Apulaispoliisipäällikkö Christer Berglund löytää järkytyksekseen linkin bordellin ja iäkkään isänsä välillä, kun taas hänen työkaverinsa Petra Wilander pelkää kuollakseen oman teini-ikäisen tyttärensä puolesta.

Turvassa ei ole Magdalena ja tämän poikakaan. Magda alkaa saada uhkailevia viestejä paritusrinkiin kuuluvalta mieheltä. Sinnikäs toimittaja ei kuitenkaan luovuta, vaan jatkaa epävirallisia tutkimuksiaan. Kaiken keskellä Magda huomaa rakastuvansa mieheen, jonka kanssa hänellä on kaukainen ja kipeä historia. Onko nyt oikea aika antaa itsensä rakastua ja luottaa, vai onko avioerosta liian lyhyt aika? Onko hänen pieni poikansa valmis yhä uusiin muutoksiin?

Schulmanin dekkari oli varsin vetävä ja hyvin rakennettu. Elementtejä ei ollut liikaa ja kerronnassa pysyi hyvin kärryillä. Keskeisimmät hahmot esiteltiin hyvin ja uskon että heistä moni jatkaa sarjan seuraavissa osissa. Luin kansiliepeestä, että Magdalena Hanssonista kertovia teoksia olisi yhteensä viisi. Miljöönä on rauhallisen oloinen Hagfors - tällä kertaa kovan pakkasen ja lumen saartamana. Kotiin palaava Magda törmää tietysti Tukholmaan liitettäviin ennakkoluuloihin ja jopa paheksuntaan, mitkä kuuluvat asiaan pienellä paikkakunnalla. Naapureista pidetään kuitenkin hyvä huoli, vaikka aina ei voikaan olla ihan varma, mitä herttaisen ulkokuoren alla piilee.

Blogipostauksia teoksesta löytyy myös blogeista Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin kirjanurkka sekä Leena Lumi.

23.10.2022

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover 2018. Englanninkielinen alkuteos Educated. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2018. Pokkarissa 435 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Valitsin kirjan Goodreadsin Best books of the month -listoilta vuosihaastetta varten. Kirja oli kovasti esillä ilmestyttyään muutama vuosi sitten eikä ihme. Kirjailijan elämään perustuva muistelmateos on yllättävä, järkyttävä, vetävä ja mielenkiintoinen. 

Tara Westover kasvaa mormoniperheessä Idahossa. Hänen äitinsä opettelee kätilöksi sekä energia- ja yrittihoitajaksi, sillä perhe ei usko lääketieteeseen. Vahvasti hallituksen salajuonia pelkäävä isä pyörittää työkseen romuttamoa, joten synnytysten lisäksi Tara oppii myös fyysisiä miesten töitä isän apuna. Lapset käyvät kotikoulua, mutta ainakaan nuorimpien lasten kohdalla se ei enää toteudu. Lapset oppivat sen mitä oppivat arjen askareissa ja loput löytämistään kirjoista. Syntymätodistuksiakaan ei kaikille lapsille ole jaksettu hankkia.

Vainoharhainen isä on karismaattinen uskonmies, joka mielellään luennoi perheelleen jumalan tahdosta ja tytöille naisen paikasta. Taralla on hyvin vähän kontakteja perheen ulkopuolelle, joten isän luoma kuva maailmasta ja säännöistä on ainoa minkä tyttö tietää, kunnes teini-iässä alkaa kyseenalaistamaan ja kokeilemaan omaa tahtoaan. Isää pelottavammaksi vastustajaksi kohoaa kuitenkin yllättäen isoveli Shawn, jonka väkivaltaa Tara lopulta pakenee kauas, vaikka palaakin monta kertaa.

Kun hiljaisuus menisi sirpaleiksi ja raivo suuntautuisi minuun, tietäisin että katalyyttina, lopullisena aiheuttajana, oli jokin mitä minä tein. Tällaisessa taikauskossa on yhdenlaista toivoa: kuvitelma siitä, että hallitsee tilannetta.

Kouluja käymätön tyttö opettelee peruskoulun asiat itsekseen ja pääsee hyvin nuorena collegeen. Tie koulutukseen on auki, sillä pian opettajat huomaavat hänen lahjakkuutensa ja turvaavat hänelle mahdollisuudet aina Cambridgeen ja tohtoriopintoihin saakka. Nuoren opiskelijan on kuitenkin opittava hurja määrä asioita, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä - käytöstavoista ja sosiaalisista tilanteista pukeutumiseen sekä kirjallisuuden ja taiteen lajeihin. Maailmassa tuntuu olevan valtava määrä lainalaisuuksia jotka ovat Taralle täysin vieraita.

Kaikki on kuitenkin opittavissa. Suurimmaksi haasteeksi Taran nuoruudessa nousee isän maailmankuvan kyseenalaistaminen, uhmaaminen ja siitä eroaminen. Hän kärsii painajaisista, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Kun Tara alkaa selvittää, löytyykö perheenjäsenistä tukea Shawnin harjoittaman väkivallan kohtaamiseksi, hän on jäädä yksin. Vanhemmat manipuloivat puheillaan sisarukset uskomaan, että Taran ja heidän omatkin muistonsa ovat vääristyneitä ja valheellisia. Jos heitä päättää uhmata ja puhua yhdestä perheenjäsenestä pahaa, uhkana on koko perheen hylkääminen.

Totuus on seuraavanlainen: minä en ole hyvä tytär. Minä olen petturi, musta lammas; minussa on jotain erilaista, eikä se ole hyvä asia. Haluan parkua, nyyhkyttää isän polvia vasten ja luvata olla toimimatta väärin enää koskaan. Mutta vaikka olen musta lammas, en kykene valehtelemaan, ja isä joka tapauksessa haistaisi valheen. -- En ole pahoillani, ainoastaan häpeissäni.

Muistelmien ensimmäisessä osassa järkyttävintä oli lasten kohtaama turvattomuus, sillä heidän isänsä oli romuttamolla täysin välinpitämätön työturvallisuudesta. Lapset altistuivat iskuille, palovammoille ja murtumille. Lääkäriin ei viety edes äitiä, joka sai auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Oliko niin että jatkuva altistuminen iskuille vammautti myös Shawnin mielen? Taran päästyä opiskelemaan hämmästelin sitä, miten valtavan työn hän on tehnyt itsekseen pärjätäkseen muiden mukana. Teoksen viimeisessä osassa olin ajautua suruun ja ihmetykseen Taran mukana, kun hänen maailmaansa alkoi repeytyä valtava kuilu ja yksin jäämisen pelko.

Todellisuus osoittautui taas tarua ihmeellisemmäksi. Mietin moneen kertaan, ettei näin suuri määrä vainoharhaa, välinpitämättömyyttä, uskoa, väkivaltaa tai sinnikkyyttä olisi mennyt uskottavasti läpi missään fiktion lajissa. Ja se että tämä kaikki on tapahtunut 2000-luvun alussa! Kirjan kirjoittaminen on ollut 29-vuotiaalle Westoverille varmasti sekä rankka että eheyttävä kokemus, sillä hänen lapsuus- ja nuoruuskokemuksistaan ei ollut vielä ehtinyt kulua juurikaan aikaa. Se on ollut myös rohkeaa, eikä varmastikaan ole parantanut välejä niihin, jotka hänet hylkäsivät.

Menestyskirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Kirjat kertovat. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, käy lukaisemassa mitä olen kirjoittanut Jeannette Wallsin Lasilinnasta, joka on hyvin samantyyppinen muistelmateos.

17.10.2022

Ragnar Jónasson: Saari

Ragnar Jónasson 2016. Islanninkielinen alkuteos Drungi. Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. Tammi 2021. 297 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tasan kuukausi sitten kirjoitin Jónassonin Hulda-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pimeys. Laitoin silloin sarjan muutkin osat varausjonoon ja ne saapuivat pian. Trilogia etenee poikkeuksellisesti ajassa taaksepäin. Saaressa tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1997, jolloin rikostutkija Hulda Hermannsdottir on täyttämässä viisikymmentä vuotta ja pohtii uransa suuntaa. Hänen maailmansa on romahtanut kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtumiin, joihin viitataan Pimeydessäkin. Elämä on sen jälkeen asettunut uomiinsa, mutta työ on edelleen lääke ja tapa olla ajattelematta menetyksiä.

Niinikään kymmenen vuotta aikaisemmin nuori nainen on löytynyt kesämökiltään kuolleena. Tapauksesta vangitaan naisen isä ja Huldan silloisen työkaverin ura lähtee kiitoon. Kun samasta kaveriporukasta kuolee toinenkin nainen vuonna 1997, ei Hulda voi olla penkomatta aikaisemman tapauksen yksityiskohtia ja kaveriporukan välisiä ihmissuhteita. Tuomittiinko silloin väärä mies? Jätettiinkö tapaus kunnolla tutkimatta ja mitä kaveriporukka salailee tällä kertaa? Periaatteessa tapaukset saattaisivat olla onnettomuuksia, mutta niiden välinen yhteys on selvitettävä. 

Tämäkin teos oli pakko lukaista kertaistumalta. The Times kehuu kirjan etukannessa, että "Jónasson saattaa olla maailman paras rikoskirjailija". Ihan sitä en ole valmis allekirjoittamaan, mutta jotain erityisen vangitsevaa ja toimivaa näissä teoksissa on. En vain osaa analysoida tarkemmin, miksi näin on. Henkilöhahmona Hulda jää hieman arvoitukselliseksi, vaikka hänen taustoistaan selviääkin paljon. Ilmeisen ahdistuneeksi ja suorastaan traumatisoituneeksi ihmiseksi hänellä on ihmeellinen kyky jaksaa pitkiä työpäiviä ja rankkaa työtä vuodesta toiseen ilman läheisiä ihmissuhteita. Tällaista ylijaksamista vierastan hieman, vaikka muuten Hulda vaikuttaa varsin inhimilliseltä ja saa minulta täyden tuen urahaaveilleen miehisellä alalla.

Islanti on kiehtova miljöö mille tahansa genrelle, mutta arvaamattomat luonnonolosuhteet tekevät siitä erityisen hyvän dekkareiden miljööksi. Tässäkin teoksessa saari on vaikeakulkuinen, vaikuttavan kaunis, ja petollisen jyrkkä. Meri ja sääolosuhteet tekevät ulkoilusta epävarmaa ja jopa vaarallista. Välimatkat Islannissa ovat vuonojen ja jyrkänteiden vuoksi pitkiä ja hitaita, mikä hidastaa kulkemista ja tapausten tutkintaa. Paikallispoliisin on kuitenkin tehtävä yhteistyötä Reykjavikin kanssa etenkin surmatapauksissa ja mutkia vedetään helposti suoriksi.

Trilogian päätösosa Sumu vie lukijan kymmenen vuotta taaksepäin, missä ilmeisesti - tai näin veikkaan - perehdytään Huldan henkilökohtaisen elämän tragediaan paremmin. Kirja on jo lipaston päällä odottamassa. Sitä ihmettelen kovasti, miksi Saarta ei ole suomennettu suoraan islanninkielisestä alkuperäisteoksesta, vaan englanninkielisen kautta. Aloitusteos Pimeys oli kuitenkin Vilja-Tuulia Huotarisen suoraan islannista suomentama. Eikö kääntäjiä ole tarpeeksi? Oona Nyström on toki suomentanut Saaren erittäin hyvin enkä usko että kielimutkalla on lukukokemukselle juurikaan merkitystä, mutta ihmettelen silti.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

13.10.2022

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen 2022. WSOY. 284 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Viime aikoina ovat naisvaltaisten alojen epäkohdat olleet tiuhaan esillä ja syystä. Opettajat ja hoitohenkilökunta väsyy ja uusia päteviä työntekijöitä saattaa olla pian vaikea löytää. Tommi Kinnusen viidennen romaanin päähenkilö Elna elää sodanjälkeisiä vuosia, mutta aikahyppy seitsemänkymmenenviiden vuoden takaiseen aikaan ei muuta tilannetta miksikään. Opettajan oletetaan hoitavan monipuolista työtään kutsumuksella, resurssit ovat säälittävän pienet, asenteet vähättelevät ja työtaakka melkoinen.

Elna on luopunut ennen sotia virastaan opettajana ja kiertää nyt pitäjästä toiseen opettamassa lapsia vuoden kerrallaan. Elokuussa 1947 hänet soudetaan järvenselän taakse syrjäiselle kylälle, jonka homeelta haisevassa parakissa hänen odotetaan huolehtivan kuudesta ikäluokasta yhdessä ahtaassa luokassa. Luokan vieressä on hänelle pieni huone, jossa mahtuu hädintuskin kääntymään. Jo 60 vuotta täyttänyt Elna ei ole kovin hyvässä kunnossa ja toivoo pääsevänsä lukuvuoden päätyttyä eläkkeelle.

Pimeä valuu minuun. Vaikka ikkunan takana jo valkenee, hämärä imeytyy ihoni lävitse. Se kiertää suonieni sisällä ja saavuttaa pian sydämeni. Istahdan sängylle ja käännän herätyskellon niin, etten näe viisareita. Kuorma on käynyt liian raskaaksi vetää, eikä minusta riitä enempään.

Ankeista olosuhteista huolimatta Elna osaa kuitenkin opettaa, hän on siinä taitava ja luottaa itseensä. Luottamuksellinen ja lämmin suhde lapsiin kehittyy vähitellen, ja vähitellen hän myöskin tottuu rähjäiseen parakkiinsa puutteellisissa olosuhteissa. Opettaja huolehtii opetuksesta, kasvatuksesta, yhteydenpidosta koteihin, raporteista koulutarkastajille ja materiaalitilauksista. Hän osallistuu koulun johtokunnan kokouksiin, neuvottelee asemastaan ja resursseista, tekee ilmoituksia lasten kotiolosuhteista ja majoittaa kovalla pakkasella lapsia luokkahuoneeseensa.

Opettaja-kirjailija Kinnunen tietää mistä kirjoittaa, kun teemana on työ ja siihen uupuminen. Elnan työ muistuttaa kovasti opettajan työstä nykypäivänä, mutta kuten muutkin Kinnusen romaanit, tämäkin on historiallinen. Sota näkyy vielä lasten peloissa ja puheissa, he säikkyvät ääniä ja pelkäävät desantteja, heidän silmissään heijastuu kotien köyhyys ja isien traumat. Niemen kylä muistaa vielä hyvin evakkomatkat, partisaanien väkivaltaiset iskut, pommikoneiden äänet ja kaatuneet miehet. Siinä missä Kinnunen kirjoittaa opettajan työstä, hän muistuttaa myös, että sodasta eivät kärsi pelkästään sinne lähetyt miehet, vaan myös sitä kotoa seuranneet lapset.

Lasten peloista suurin on se, etteivät äiti ja isä enää jaksa. Että isä ei pystykään ottamaan takaisin sitä vastuuta, jonka lähtiessään lasten harteille laski, tai että äidin väsymys ei koskaan laannu vaan syvenee ja tihenee, polttaa pysyviksi mustat silmänaluset ja tiukentuneet suupielet. Sitä taitavat pelätä vanhemmat itsekin.

Romaani rakentuu kivasti kouluvuoden ja vuoden kiertoon. Parakkikoulua ympäröivä luonto avautuu Elnalle vähitellen talven taittuessa kevääksi. Kuukausi kerrallaan rytmittää kerrontaa ja vie Elnaa onneksi väsymyksestä kohti valoa ja uusia suunnitelmia. Tuttuun Kinnusen tyyliin ääneen on päässyt jälleen nainen, jonka ääni ei kuulu historiankirjoissa, mutta onneksi romaaneissa yhä useammin. Eläkeikää lähestyvä, naimaton, lapseton, työlleen realistisella otteella antautunut päähenkilö on raihnaisuudessaan raikas tapaus. Hänellä on kokemuksen tuomaa itsevarmuutta ja sinnikkyyttä, hän pärjää loistavasti yksin ja lasten kanssa, mutta hän ei kuvittele liikoja eikä ole täysin vailla henkilökohtaisia menetyksiä. Tietyt uraan liittyvät päätökset harmittavat, ja suhde siskoon on vähintäänkin vaikea. Kuka on Niilo, jolle Elna välillä puhuu? Mihin hän palaa, kun hän pääsee Niemen kylältä vihdoin kesäloman viettoon?

9.10.2022

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom 2021. Like. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Onpas aika vierähtänyt nopeasti! Siitä on jo lähes vuosi kun kuuntelin Rosa Liksomin haastattelua Tampereen kirjafestareilla loppuvuodesta 2021. Ostin silloin tuoreen Väylä-romaanin joululahjaksi perheeseeni, mutta aloin itse lukea sitä vasta tänä syksynä. Nautiskelin e-kirjasta ensin junamatkalla ja loput luin kotona varsinaisesta kirjasta. En ihmettele yhtään, että Väylä nousi Finlandia-ehdokkaaksi. Varmaotteisesti kirjoitettua tarinaa oli ilo lukea alusta loppuun.

Mie kattelin lähestyvää maata. Sen yli oli soanmyrsky kulkenu. 

Tarinan kertoja on nuori tyttö, joka lähtee Väylän itäpuolelta eli Suomen Lapista kuljettamaan karjaa joen yli Ruotsin puolelle. Tarinan alku on matkantekoa, kävelemistä, hengissä pysymistä ja huolehtimista. Tyttö on paljosta vastuussa, mutta saa karjansa turvaan maalaistaloon siksi aikaa kun lähtee etsimään äitiään. Äiti on kuljetettu sairastupien kautta pakolaisleirille, jonne he molemmat jäävät talven yli. Äiti on synnyttänyt pienen veljen, joka ei selviä kulkutaudeista ja on vähällä ettei äitikään selviä. Kun kevät koittaa ja sota loppuu, alkaa taas matka kohti itää. Tyttö hakee karjansa ja kävelee takaisin Väylän toiselle puolelle.

Pohjosen suunalta laahusti väsynyttä väkeä elikoihneen ja toiselta suunalta pöykkäsi pitkä letka kyläläisten lehmiä ja joutokarjaa.

Verevällä murteella kirjoitettua tekstiä voisi olla hidasta lukea, jos murre ei olisi tuttua. Onneksi se pääpiirteissään on, ja toisaalta jos vaan nauttii kielen kiemuroista, ei haittaa mitään vaikka lukeminen olisi välillä hidastakin. Hidasta on tytöllä matkan teko ja odottaminenkin, joten hoppuilu ei sovi tämän romaanin henkeen. Kunhan murteeseen tottuu, se jää ihanasti soimaan kielelle. 

Liksomin romaani on muutenkin hyvin aistivoimainen. Tytön matkaan mahtuu paljon kipua, fyysistä rasitusta, kylmää ja nälkää. Hiki ja sairaudet ovat melkein lukijankin aistittavissa, samoin myös onneksi kauniimmat tuoksut kuten heinä, metsä, virtaava vesi tai virkistävä sade. Aistivoimaa on myös ihmisten välisessä yhteydessä, kun nuoret matkantekijät nukkuvat toisissaan kiinni, tanssivat itsensä väsyksiin tai pyöriskelevät mättäillä. Kerronta on kaiken kaikkiaan hyvin ruumiillista, elämässä ja kuolemassa kiinni.

Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä. Aattelin, että jos panen silmät kiinni, niin kuolema noutaa minut ja johattellee askehleet kohti Tuonelaa.

Lehmät ovat tässä romaanissa ihan yhtä tärkeässä roolissa kuin useimmat ihmiset. Heillä on nimet ja luonteenpiirteet, ja etenkin tarinan alussa en aina edes hoksannut että kertoja viittasi lehmään puhuessaan Ilonasta tai Liinasta. Tyttö muistelee mitä kaikkea Setä on hänelle opettanut maailmankaikkeudesta ja luonnosta, pohtii missä on hänen paikkansa sodan jälkeen ja osaako hän muuta kuin huolehtia rakkaista lehmistään. Hän oppii pakolaisleirillä paljon äidistään, joutuu käsittelemään kipeitä asioita ja omaa rooliaan perheessään. Tytön taakka on painava kantaa, paljon hän joutuu todistamaan ja oppimaan, mutta matkassa on aina iloa ja toivoa.

Väylä on ihaltavan selkeäpiirteinen kokonaisuus, jossa ei ole mitään ylimääräistä, mutta joka on silti hyvin täyteläinen ja runsas. Lapin sodan aikaan sijoittuvalla romaanilla on tietysti tosielämän esikuvansa ja tarinansa taustalla. Väylä on arvokas kertomus siitä, mitä kotirintamalla tapahtuu kun miehet ovat sodassa. Siksi tässä romaanissa pääosassa ovat naiset, heidän velvollisuutensa ja heidän tapansa selviytyä luonnon armoilla ja pakolaisena - teema joka ei vanhene koskaan. Kirjan kansia on myös pakko kehua! Upeasta teoksesta lisää blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

8.10.2022

Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

Maria Adolfsson 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Spring eller dö. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2021. Pokkarissa 411 s. Ostin Turun kirjamessuilta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarjan neljännessä osassa päähenkilön Karen Eiken Hornbyn elämä jatkuu siitä, mihin se on edellisessä osassa jäänyt. Teokset toimivat kuitenkin ihan hyvin myös itsenäisinä dekkareina, joten ensikertalaisen ei ole mikään pakko aloittaa ihan alusta. Sitä paitsi minusta tuntuu, että Adolfsson parantaa kirja kirjalta.

Doggerland on miljöönä aivan ihastuttava keksintö. Kuvitteelinen saarivaltio sijaitsee Pohjanmerellä Britannian, Manner-Euroopan ja Skandinavian välissä. Sen doggerin kielessä, kuten myös ihmisten ja paikannimissä on vaikutteita monelta suunnalta. Saarelaisilla on kontakteja meren takaisiin maihin ja kulttuurissa yhdistyvät skandinaaviset meren antimet, brittipubit ja monet muut kekseliäät yksityiskohdat.

Doggerlandin ensimmäinen Pride-kulkue on juuri alkamaisillaan ja ihmisiä on kertynyt satama-alueelle juhlimaan, kun joku alkaa ampumaan kohti väkijoukkoa. Hätääntyneiden ihmisten joukossa on myös Karen, joka pääsee aitiopaikalta todistamaan kauhua ja paniikkia. Tapahtuma siirtää samalla hänen alkavaa äitiyslomaansa. Lapsen syntymään on enää kolmisen viikkoa ja Karenilla olisi mahdollisuus jäädä töistä pois, mutta hän kokee velvollisuudekseen jäädä tutkimaan tapausta. Tekijä ampuu myös itsensä, mutta väkivallanteon syyt ja ampujan taustat on selvitettävä.

Keski-ikäisen miehen lähimenneisyydestä löytyy alkoholismia, masennusta, työpaikan menetys ja väljähtänyt avioliitto. Mies on aikoinaan solminut avioliiton ylempiluokkaisen naisen kanssa eikä vauras perhe ole koskaan hyväksynyt liittoa. Ovatko olosuhteet kuitenkaan riittävä selitys miehen traagiselle teolle vai löytyykö menneisyydesta enemmän? Esimiehet olisivat valmiita lopettamaan tutkimukset, mutta Karenin vaisto sanoo, että yksin jäänyt vaimo saattaisi vielä muistaa jotain.

Vauhdikkaasti etenevien ja lopuksi varsin jännittävien tutkimusten ja takaa-ajojen lisäksi teoksessa käydään läpi Karenin henkilökohtaista elämää lähes viisikymmenvuotiaana synnyttäjänä. Raskauden loppuvaiheet väsyttävät ja lähipiiri on huolissaan. Karenin tuoreen puolison äiti on saattohoidossa ja Karenin talossa tehdään remonttia. Kymmenen vuoden takaisen traumaattisen onnettomuuden käsitteleminenkin on vielä kesken, kun yksi tappajan ampumista luodeista osuu rakkaaseen ihmiseen. Karen huolehtii myös eronneesta ystävästään, jonka väkivaltaisen puolison uhkailuun hän on itse syyllistynyt. Ympärillä on kuitenkin viljalti tukea ja hänen perheekseen on muotoutunut mielenkiintoinen sakki ihmisiä, joten kaiken paineen keskellä päähenkilömme tietysti selviää. Yllättävä parisuhdekin sieltä löytyy.

Kirjasta myös blogissa Kirjarouvan elämää. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii hyvin kohtaan 10: Kirjan nimi on käsky- tai kehotusmuodossa.

2.10.2022

Piia Leino: Taivas

Piia Leino 2017. S&S. 249 s. Kuva kustantajan.

Jokin Piia Leinon tuoreimman romaanin arviossa Hesarissa sai minut kiinnostumaan hänen tuotannostaan. Teokset ovat minulle niminä tuttuja, mutta en ole niihin jostain syystä aikaisemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota. Päätin nyt sitten aloittaa Taivaasta ja uskon, että luen jatkossa hänen teoksiaan enemmänkin.

Helsingissä on vuonna 2058 järkyttävän erilaista kuin nyt. Nopeassa tahdissa yhteiskunta on muuttunut ja kaupunkilaiset elävät osana Valoa, muusta Suomesta irtautunutta kaupunkia. Valoa johtavat kansallismieliset nahkapäät ja alistetuille kansalaisille on lahjoitettu Taivas, taitavasti suunniteltu ja jatkuvasti kehittyvä virtuaalimaailma, jossa he voivat levätä päivittäin tietyn tuntimäärän. Ruokaa on liian vähän, rajat ovat kiinni ja torilla kulkee ainoastaan kerjäläisten jokapäiväinen ketju. Valossa ei myöskään ole syntynyt lapsia enää pitkään aikaan.

Yliopistolla työskentelevä Akseli muistaa vielä sen maailman, jossa asiat olivat toisin, mutta ei välitä. Kukaan muukaan ei tunnu välittävän, vaan ajelehtii päivänsä läpi aivosumussa ilman aitoja kontakteja, ilman kunnon ruokaa tai voimia tehdä mitään. Vasta kun Akseli saa kokeiltavakseen uuden pillerin, hän ikään kuin herää pitkästä unesta ja alkaa haaveilla paremmasta. Hän saa energiaa, maailma terävöityy ja täyttyy aistimuksista.

Taivaassa Akseli tapaa Iinan, jonka hän saa houkuteltua reaalimaailmassa lyhyeen tapaamiseen. Iina suostuu ottamaan myös pillerin, eikä hänkään ole sen jälkeen enää entisensä. Nuoret löytävät toisistaan myös fyysisen ilon ja kosketuksen, jonka he olivat kuvitelleet kuolleen kaiken muun ohessa. Siinä missä pillerin antama energia saa Iinan suunnittelemaan suurta muutosta ja kulkua rajojen toiselle puolelle, Akseli vajoaa välillä epäilykseen ja epätoivoon. Hänen luottamuksensa Iinan horjuu, sillä vaikka heillä olisikin molemmilla yhtä suuri halu muutokseen, Akseli tekisi sen Iinan vuoksi, Iina puolestaan ihmiskunnan vuoksi.

Kun ymmärrys tulee, ei vaihtoehtoja ole. Hän tietää toteuttavansa suunnitelmaansa, vaikkei tiedä, mihin se johtaa. Hän pelkää, muttei samalla tavalla kuin ennen. 

Dystooppinen romaani liikkuu pitkälti Iinan ja Akselin kohtaamisissa ja tunnemaailman pyörteessä silmien avauduttua. Iinaa elättävä Valo on heidän lisäkseen lähes ainoa hahmo romaanissa; taustalla olevien haamuina kulkevien ihmisten harvalukuinen massa toimii toivottomuuden, väsymyksen ja alistumisen kuvana. Sitä vasten Iinan ja Akselin uusi olotila on hermostuttavan aktiivinen, ajatteleva ja innokas. Onko se vaarallista? Voiko joku huomata muutoksen heissä? Mitä jos joku muukin saisi kyseisen pillerin haltuunsa? Muuttuisiko maailma vai ollaanko jo liian pitkällä?

Romaanin maailma on ajallisesti järkyttävän lähellä, mutta Leino on kirjoittanut sen niin, että tuollaiseen mahdollisuuteen on helppo uskoa. Menneisyys välähtää välillä muistoina ja tietona siitä, miten tähän on tultu. Onneksi toivoakin on ja ainakin uskallusta uskoa siihen, että rajan toisella puolella saattaa olla vielä jotain vanhaa ja säilynyttä. Dystopiat eivät vakavuudessaan ole aina minun mieleeni enkä siksi lue niitä kovin usein, mutta tämä lähti vetämään hyvin ja piti mielenkiintoa yllä melkeinpä jännärin lailla. Pidin myös Leinon vähäeleisestä tavasta kertoa ja kuvailla. Siinä ei ole mitään ylimääräistä ja tyyli sopii hyvin tunnelmaan joka tasapainoilee lattean, alakuloisen ja pelokkaan innostuksen välimaastossa.

Halu elää on lopulta kai pelkkää aivokemiaa, mutta se tuntuu todelta.

Taivaasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjanmerkkinä lentolippu sekä Mitä luimme kerran. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsin haastekohdista laitan tämän kohtaan 41: A book with a theme of food or drink.

Turun kirjamessuilla

Aloitin kirjamessusyksyni eilen lauantaina Turusta. Vietin messuilla lähes koko päivän. Osa ennakkoon tekemistäni suunnitelmista toteutui, mutta osa ei, sillä ainakin yksi odottamistani haastatteluista oli peruttu ja osan unohdin vain koska löysin jotain muuta. Johonkin päädyin sattumalta ja viimeisimpiin jäin pakon sanelemana. Muutama viikko sitten alkanut köhäni nimittäin alkoi vaivata korvissa, ja loppupäivästä messuhälinä alkoi soida korvissa. Niinpä istuuduin auditorion suojaisaan huomaan ja kuuntelin sinne sijoitetut keskustelut. Alla lyhyt tiivistelmä kuulemistani haastatteluista ja keskusteluista sekä muutama kuva lavoilta (pahoittelen epätarkkuutta!).

Ensimmäinen haastateltava oli Ida Rauma, joka kertoi huomiota saaneesta romaanistaan Hävitys. Romaani on katsaus Turkuun ja sen historiaan, etenkin vanhoja rakennuksia kohdanneeseen hävitykseen, mutta myös maailmanlaajuiseen ekotuhoon. Pääteema on kuitenkin lapsiin kohdistuva kiusaaminen ja syrjintä, joka ilmenee monella eri tasolla. Rauma pohti, onko meillä edes kieltä aikuisten lapsiin kohdistamalle sorrolle. Romaanin myötä hän haluaisi, että lasten kokemukset kiusaamisesta, vähättelystä ja marginalisoimisesta otettaisiin tosissaan. Alistamista esiintyy niin toiminnan kuin kielenkin tasolla. Jopa hyvää tarkoittavilla sloganeilla ja kampanjoilla on riskinä kääntyä päälaelleen. Romaanissa on ilmeisen paljon omakohtaista kokemusta. Haastattelija kiitteli kirjaa myös sen rynnistävän upeasta kielestä.  

Riitta Jalosen Kirkkaus vuodelta 2016 on ollut yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani romaaneista, ja siksi halusin kuulla, millainen on hänen (mahdollisesti uran päättävä) romaaninsa Omat kuvat. Teos on retrospektiivi kirjailijan omaan uraan ja muodostaa kokonaisuuden, jossa kaikilla aikaisemmilla romaaneilla teemoineen ja päähenkilöineen on oma roolinsa. Jalonen kertoi kiehtovan esimerkin siitä, millä tavalla hän näkee teostensa päähenkilöt hahmokokoelmana, joka on nyt täysi. Hän myös kertoi, miten omien teosten lukeminen jälkeenpäin avaa asioita uudella tavalla, ja miten kirjailija löytää ajan myötä oman ytimensä. Hän sanoi vierastavansa termiä autofiktio ja käyttävänsä mieluummin termiä "fiktiivinen mieli", jonka pitää olla avoin ja vapaa silloinkin kun teemat ovat omakohtaisia.

Ville Ranta, yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista sarjakuvan tekijöistä, on myös pilapiirtäjä. Iltalehdessä kaksi kertaa viikossa ilmestyneitä pilapiirroksia on koottu yhteen teoksessa Kurissa ja nuhteessa. Niinpä teos on samalla katsaus viime vuosien puheenaiheisiin. Ranta arvioi, että yksi syy hänen suosioonsa on hänen epäsuosionsa, sillä poliittisesti terävät piirrokset herättävät keskustelua ja jopa rikosilmoituksia. Palautetta tulee paljon ja sen kanssa Ranta joutuu tekemään paljon töitä henkisesti. Eniten häijyä ja tunteikasta keskustelua herättävissä piirroksissa on yleensä teemana pakolaisuus, rasismi ja islam. Ranta kaipaa Suomeen lisää pilapiirtäjiä ja toivoo alalle uutta sukupolvea. Hän kertoi, että siinä missä sarjakuvien tekeminen on hidas ja työläs prosessi, pilapiirrokset syntyvät nopeasti ja ovat sarjakuvatyölle erinomainen vastine.

Esikoiskirjailijat Anna Englund ja Riku Siivonen olivat yhteishaastattelussa. Englundin romaani on nimeltään Lautapalttoo ja se kertoo 1930-luvulla pienellä paikkakunnalla eläneestä naisesta, joka kohtaa helsinkiläisen naisen. Naiset ovat hyvin epätodennäköinen pari aikana, jolloin naisten välinen suhde oli vielä kriminalisoitua ja sitä vielä tänä päivänäkin kuvataan yllättävän vähän. Helsingin ja maaseudun välinen kuilu on ollut valtava silloin, mutta taitaa olla edelleenkin. Lautapalttoossa näkyy Englundin suvun käsityöperinne, ja oman suvun perinnettä on paljon myös Siivosen romaanissa Kaikki isäni tavarat, jossa päähenkilö käy läpi isänsä kuoltua tämän valtavaa tavaramäärää. Molemmat romaanit siis käsittelevät kuolemaa omalla tavallaan. Siivosen romaanissa on paljon häntä itseään ja hänen isäänsä. Sukupolvien väliset erilaiset arvot ja tavat ilmaista itseään törmäävät. Keski-ikäinen mies kaipaa isän katsetta ja kipuilee isäsuhteensa kanssa. Molemmista romaaneista löytyy varmasti paljon samaistumispintaa lukijoille.

Shoppailuhetken päätteeksi ajauduin kuulemaan hetken, kun Mari Pihlajaniemi kertoi teoksestaan Olipa kerran Pohjola. Kuulin haastattelusta vain viimeiset minuutit ja ihan harmittaa, etten hoksannut tai ehtinyt kuulla kaikkea. Kirja on nyt kuitenkin kirjaston varausjonossa, sillä haluan tietää lisää teoksesta, joka kertoo pohjoisen luonnosta ja ihmisen vaikutuksesta siihen.


Auditoriossa muusikko Kalle Ahola ja toimittaja Ville Hartikainen kertoivat teoksesta Jouko Lehtolan Rock-Finlandia, johon on kerätty tuotteliaan ja suositun valokuvataiteilijan otoksia rockmaailmasta vuodesta 1985 vuoteen 2010 saakka. Valokuvien kokoaminen on ollut niin tekijöille kuin valokuvattavillekin surutyön tekemistä ja arvostetun valokuvaajan uran kunnioittamista. Ahola on haastatellut sitä varten sataa artistia ja Hartikainen on kirjoittanut haastattelujen pohjalta artikkelit kirjaan. Vaikka kyseessä onkin vain yhden miehen otokset, teos antaa kattavan kuvan suomirockin kultakaudesta.

Rosa Meriläisen ja Kari Hakamiehen haastattelu oli hauskaa kuultavaa, ja siitä päätellen yhteinen kirjoitusprosessi on sujunut hyvin ja Hakamiehen mukaan jatkoakin saattaa ilmestyä. He ovat siis kirjoittaneet yhdessä trillerin Epäpyhä liitto, jossa he ovat päässeet hyödyntämään asiantuntemustaan politiikan maailmasta. Haastattelun perusteella dekkarista löytyy politiikan ja poliisityön lisäksi muun muassa erotiikkaa! Harmi ettei Li Anderson ollut sairastumisen vuoksi päässyt haastattelijaksi.

Dekkarikuningattaret Virpi Hämeen-Anttila, Outi Pakkanen ja Helena Immonen kertoivat, millä tavalla miljöö ja kaupunki ovat mukana heidän teoksissaan, jotka sijoittuvat hyvin eri aikakausille. Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvissa dekkareissa Helsingin silloiset kadut arkkitehtonisine yksityiskohtineen ovat tärkeässä roolissa. Kirjailijan on perehdyttävä aikakauteen ja kaupungin nimistön historiaan, jotta yksityiskohdat menevät oikein. Peräti 30 teosta kirjoittanut Pakkanen kertoi, miten Helsingin maisemat saattavat laukaista hänessä kipinän aloittaa tarina tiettyyn paikkaan tai miten hän vaikkapa kukkakaupan nähtyään tietää, että seuraavassa kirjassa siellä tapahtuu murha. Hänen rakastamansa klassikkoravintolat ovat usein merkittävässä roolissa. Nuorempi dekkaristi Immonen on juuri julkaissut toisen Kettu-sarjan teoksen, jossa ollaan Afganistanissa. Sitä varten Immonen oli haastatellut siellä palvelleita sotilaita, jotta alueen tuoksut, äänet ja maisemat olisivat teoksessa mahdollisimman autenttisia. Kettu-sarjaan on jo tekeillä kolmas osa.

Kiitos järjestäjille hyvin toimivista messuista ja kiitos messulipusta! Seuraava messupostaus tulee Helsingistä neljän viikon päästä!


25.9.2022

Tove Alsterdal: Juurakko

Tove Alsterdal 2020. Ruotsinkielinen alkuteos Rotvälta. Suomentanut Kari Koski. Aula & Co. 2021. 414 s. Lainasin kirjastosta.

Pohjois-Ruotsin Höga Kustenin alueelle sijoittuva Juurakko aloittaa Alsterdalin Ådalen-sarjan ja on arvostetun Lasiavain-palkinnon voittaja vuodelta 2021. On kyllä myönnettävä, että Juurakko on perusteellisen hyvin kirjoitettu dekkari, josta löytyy useita ulottuvuuksia ja mielenkiinto säilyy yllä loppuun saakka. Odotan kovasti, millä tavalla nuori konstaapeli Eira Sjödin jatkaa uraansa kotiseudullaan.

Vuonna 1996 vasta 14-vuotias Olof on tunnustanut murhanneesta pari vuotta vanhemman Lina Stavredin. Kun Olof palaa käymään kotitalossaan 23 vuotta myöhemmin, hän löytää yksinäisen isänsä kuolleena kylpyhuoneesta. Olofin maine ei ole unohtunut mihinkään pienellä paikkakunnalla, eikä poliisinkaan ole kovin helppo uskoa, ettei miehellä olisi mitään tekemistä isänsä surman kanssa.

Olofin isän murha vie Eira Sjödinin lähelle omia lapsuusmuistoja. Eira oli Linan katoamisen aikaan vasta 9-vuotias, mutta hän päättää selvittää lisää, mitä paikallisten nuorten välillä tapahtui, miksi Olof tuli metsästä likaisena ja miksei silloinen poliisikunta halunnut tutkia mitään muita tutkintalinjoja kuin saada nuori poika tunnustamaan murhan, vaikkei ruumistakaan ollut. Eiran penkoessa tapausta pintaan nousee muitakin nuoriin kohdistuneita väkivallantekoja, ja väärinymmärrysten aiheuttama viha johtaa jälleen turhaan kuolemaan.

Kotitalossaan Eira yrittää auttaa dementoituvaa äitiään ja saada yhteyden levotonta elämää viettävään isoveljeensä. Töissä hän avustaa murhatutkintaa ja kamppailee muistojensa kanssa. Onko Eira jäävi tutkimaan tapausta, joka liippaa niin läheltä hänen kotiaan ja perhettään, ja ovatko kaikki kotonakaan puhuneet totta vuonna 1996? Omasta perheestä paljastuu salaisuuksia ja mahdollisesti myös syy veljen ikuiseen levottomuuteen ja päihteiden käyttöön. Eira joutuu kamppailemaan myös sinnikkyytensä kanssa. Paikallinen poliisi olisi nimittäin jo valmis unohtamaan Linan tapauksen, mutta Eira ei anna periksi.

Juurakko olisi voinut olla hieman karsitumpikin. Siinä oli minun makuuni pari sivujuonnetta, jotka toisaalta toivat tutkintaan haastetta, mutta toisaalta minun oli hieman vaikea pysyä kärryillä. Olofin kotitalon naapureiden osuus aikaisemmin tapahtuneiseen väkivaltaan oli mielenkiintoa herättävä yksityiskohta, mutta siitä tapauksesta olisi voinut vaikka kirjoittaa erillisen dekkarin. Pariskunnan välinen side ja sanaton sopimus oli jännittävää, ja toki sillä oli vaikutuksensa Olofin syyttömyyteen, mutta silti.

Pienet paikkakunnat ovat omiaan dekkareille ja murhamysteereille. Poliisi pääsee lähemmäksi alueen asukkaiden muistia ja historiaa, mutta toisaalta poliisi saattaa päätyä myös itse salailemaan ja peittelemään, tai kuten Juurakossa, vetämään mutkia suoriksi. Tunnelma latautuu hahmojen omakohtaisista muistoista, paikallisten ihmisten välisistä suhteista ja viranomaistyön tahmeudesta. Kontrasti maaseudun ja kaupungin välillä luo omat haasteensa, samoin nuoren sukupolven ja ikääntyvän sukupolven väliset ristiriidat ja kulttuurierot. Eirankin täytyy todistaa, miksi poliisin työ on arvokas työ muiden muassa. Myös pohjoisen maaseudun ja entisen teollisuusalueen autioituminen luo omanlaistaan tunnelmaa.

Teoksesta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy teollisuusympäristö. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Kirjan nimessä on jotain puihin liittyvää.

18.9.2022

Ragnar Jónasson: Pimeys

Ragnar Jónasson 2015. Islanninkielinen alkuteos Dimma. Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. Tammi 2021. 238 s. Lainasin kirjastosta.

Pimeys aloittaa Ragnar Jónassonin läpimurtosarjan, Hulda-trilogian, joka on melko poikkeuksellinen, sillä se etenee ajassa taaksepäin. Nopeasti ahmaistava teos meni vuorokaudessa, enkä osaa edes kunnolla analysoida, miksi tämä oli niin vetävä ja hyvin kirjoitettu. Päähenkilö Hulda Hermannsdóttir on tässä aloitusdekkarissa pitkän uran tehnyt 64-vuotias poliisi, jonka työvuodet ovat juuri päättymässä. Töiden yllättävä loppuminen nostaa Huldassa mieleen vanhoja kaunoja työkavereita kohtaan sekä pelkoa yksinäisistä vanhuuspäivistä.

Viimeisenä työnään Hulda päättää selvittää vuotta aikaisemmin kuolleena löytyneen venäläisen turvapaikanhakijan kuoleman. Hulda ei ole tyytyväinen silloiseen kollegan suorittamaan tutkimukseen, vaan aloittaa alusta. Hänen on kuulusteltava parin päivän aikana kaikki Elenan tunteneet tahot ja selvitettävä, miksi nainen kuoli vain viikko sen jälkeen kun hän oli saanut positiivisen turvapaikkapäätöksen.

Samaan aikaan Huldan täytyy myös tehdä nopea päätös, viekö hän eteenpäin nuoren äidin tunnustuksen, jolla olisi kauaskantoisia seurauksia äidin ja tämän lapsen elämään. Eettisesti raskaaseen päätökseen ei voi olla vaikuttamatta Huldan menneisyys, jossa on painavia salaisuuksia. Hän on itsekin tehnyt virheen ja joutuu kantamaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa loppuelämänsä. Pystyykö hän puhumaan ja avautumaan edes Péturille, viehättävälle ja turvallisenoloiselle miehelle, jota hän on alkanut tapailla? Pystyykö Hulda enää rakastamaan?

Huldan viimeisten työpäivien rinnalla kulkee kaksi muutakin tarinaa. Toinen näistä paljastaa venäläisnaisen viime hetket lumen ja jään peittämässä erämaassa liian innokkaan miehen seurassa. Toisen tarinan merkitystä on ensialkuun vaikea hahmottaa. On pieni lapsi ja avioton nuori äiti, jonka on vaikea selvitä vanhemmuudesta yksin. Kuka on tämä pieni tyttö, joka joutuu kohtaamaan epävarmuutta ja turvattomuutta?

Työpaikallaan Hulda on kokenut paljon vähättelyä, eikä ura ole edennyt samalla tavalla kuin monella nuoremmalla, varsinkaan miehillä. Hulda ei ole koskaan päässyt kunnolla sisään porukkaan, mutta ainakin minun oli vaikea päätellä johtuiko tämä vain hänen sukupuolestaan vai onko hänen persoonassaan jotain, mikä tekee hänestä erinomaisen poliisin, mutta vaikeastilähestyttävän kollegan. Joka tapauksessa piristävän erilainen sankaritar. Ja piristävän häkellyttävä on myöskin tarinan päätös!

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä sopii kohtaan 32. A book where the main character is a female detective. Pohjoisesta lukuhaasteesta pääsen kuittaamaan kohdan 7: Islantilaisen kirjailijan kirja. Pimeydestä myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi. Sarjan seuraava osa, Saari, ilmestyi loppuvuonna 2021 ja kolmas osa, Sumu, on ilmestynyt tänä vuonna.

17.9.2022

Markus Zusak: Kirjavaras

Markus Zusak 2005. Englanninkielinen alkuteos The Book Thief. Suomentanut Pirkko Biström. Otava 2008. Pokkarissa 558 s. Lainasin kirjastosta.

Goodreadsin Around the Year in 52 Books -haasteessa on kohta, johon täytyy löytää luettavaa listalta A book from the TIME list of 100 Best YA Books of All Time. Tällaiset listat ovat haasteita varten ihan kelpoja, mutta eivät aina kestä aikaa, sillä uusia mestariteoksia kirjoitetaan koko ajan eikä listoja päivitetä. Klassikkoja niistä kuitenkin löytää hyvin ja sellainen Kirjavarkaastakin on tullut ja siksi siihen oli helppo tarttua.

Kirjavaras on varmasti monille tuttu, sillä menestyneestä kirjasta on on tehty myös menestyselokuva vuonna 2014. Tarina sijoittuu toisen maailmansodan vuosiin pikkukaupunkiin lähelle Muncheniä. 9-vuotias Liesel on sijoittu kasvattivanhemmille ja joutuu tottumaan uuteen elämään ilman äitiä ja pikkuveljeä. Kasvattikoti osoittautuu kuitenkin hyväksi paikaksi, Lieselin uudesta isästä, papasta, tulee hänelle tärkeä aikuinen, ja samalla kadulla kasvavasta Rudysta paras ystävä.

Natsi-Saksa sotii ympärillä, elintaso romahtaa, miesten on mahdotonta valita puoltaan ja juutalaiset on viety pois. Zusakin teos kuvaa hyvin mikrotasolla sodan aiheuttamaa uhkaa ja ihmisten välisiä suhteita poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa. Mielipiteitä voi olla, mutta niitä ei kannata ilmaista. Nuoriso imaistaan mukaan väkivaltaiseen nuorisotoimintaan ja kaupungin kirjat päätetään polttaa roviolla. Papa on kuitenkin antanut erään kauaskantoisen lupauksen jo edellisen sodan aikana, ja niinpä talon matalaan kellariin muuttaa nuori mies, josta ei kukaan muu saa tietää mitään.

Tarinan kertojana on itse kuolema, jolla on sotivassa maassa kova kiire poimia sieluja talteen. Kertoja antaa välillä viitteitä tulevasta ja varoittaa lukijaa hyvissä ajoin, joten surullisimmat kohtaukset eivät tule välttämättä yllätyksenä. Tämä oli aikuisellekin lukijalle hyvä ratkaisu, mutta jokin kerronnassa tekee kokonaisuudesta hieman naiivin ja lapsekkaan ankarasta ympäröivästä maailmasta huolimatta. Kerronta ei kuitenkaan välttele surua eikä muitakaan voimakkaita tunteita, joita Liesel kokee. On menetystä, kaipuuta, vihaa ja epätoivoa, mutta myös runsaasti rakkautta, ystävyyttä ja yllättävistä paikoista löytyvää tukea.

Rosoa kerrontaan tuovat räiskyvät kirosanat ja haukkumasanat, joilla perheenjäsenet ja ystävät löylyttävät toisiaan. Rakkaudenosoituksia nekin. Näkökulma on useimmiten lapsen ja lapsen maailma on tarinassa hyvin läsnä. Lapset käyvät nälissään omenavarkaissa, tappelevat toisistaan ilmat pihalle ja puolustavat ystäväänsä. Liesel ja Rudy ovat sydäntäsärkevän rakastettava parivaljakko ja Rudy on ainoa, joka tietää Lieselin varastavan omenoiden lisäksi myös kirjoja. Rakkain kirjoita on kuitenkin pieni teos, jota ei ole varastettu, vaan joka syntyy maalin ja pensselin avulla hänen talonsa kellarissa. Sanojen mahti mahdollistaa diktaattorin valtaannousun, mutta sanat voivat myös antaa pilkahduksen taivaasta ja toivosta.

Romaanista myös blogeissa Tuntematon lukija, Bibliofiilin päiväunia ja Kirjakimara. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (vapaa tulkintani!). Goodreadsissa tämä menee jo yllä mainitsemaani kohtaan 39.

9.9.2022

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah 2019. Englanninkielinen alkuteos Out of Darkness, Shining Light. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2019. 377 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tutkimusmatkailija David Livingstone kuoli etsiessään Niilin lähdettä keskisestä Afrikasta. Gappahin romaani on hänen suuressa saattueessaan kulkeneiden ja työskennelleiden Haliman ja Jacob Wainwrightin kuvaus kuukausia kestäneestä vaelluksesta takaisin rannikolle. Kertojien kautta avataan myös näkökulmia bwana Daudin kuolemaa edeltäviin vaiheisiin, kuuluisaan kohtaamiseen Henry Stanleyn kanssa ja lopuksi kertomukseen siitä, mihin suuntaan heidän elämänsä lähtivät suuren marssin jälkeen.

Pimeydestä loistaa valo eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtiri David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana. 

Matka sijoittuu pääasiassa vuoteen 1873, jolloin Sansibar hallitsee itäisen Afrikan orjakauppaa. Englanti on sen jo kieltänyt, mutta kielto ei vielä yllä Afrikkaan saakka. Orjakauppaa pyörittävät niin afrikkalaiset sulttaanit ja heimopäälliköt kuin eurooppalaiset ja arabitkin. Valtaosa Livingstonen seurueestakin on pagazeja, retkikunnan kantajia, joiden rooli on orjankaltainen, vaikka Livingstone itse olikin sen vastustaja. Kertojien mukaan mies syyllistyi mielipiteistään huolimatta kaupankäyntiin orjakauppiaiden kanssa.

Kertomuksen aloittaa Halima, useilla isännillä työskennellyt entinen orja, jonka Livingstone on ostanut vapaaksi. Halima on jäänyt eurooppalaisen retkikuntaan, jonka 75 jäsentä kantavat kukin vastuunsa tavaroiden, ruokien, aseiden ja lasten perille saattamiseksi. Pitkällä matkalla ehtii tapahtua monenlaista, ihmiset pariutuvat, juonittelevat, kapinoivat ja joku heistä surmataan. Halima on rohkea ja puhelias nainen, joka ei pelkää osallistua päätöksentekoon tai ottaa orpolasta huomaansa. Haliman osalta suurin valo alkaa loistaa matkan päätyttyä, kun hän saa oman talon ja itsenäisen elämän vapaana naisena.

Toinen kertoja Jacob Wainwright on ottanut englantilaisen nimen kristityiltä kouluttajiltaan Nassick-koulusta. Intiaan pelastetun poikajoukon kristillinen kasvatus tuottaa tulosta, kun osa heistä jatkaa lähetystyötä pakanoiden parissa kotimaissaan Afrikassa. Pukuun pukeutuva, englantia puhuva ja kirjoitustaitoinen Jacob on uskossaan ankara ja horjumaton, mutta myös naiivi. Hänen vakaumuksensa ja lähetysintonsa estävät häntä näkemästä, miten orastava suhde kauniiseen Ntaoékan kanssa lähtee väärille raiteille. Jacob on ristiriitainen hahmo eurooppalaisten arvojen ja uskojen sekä afrikkalaisten tai arabiperinteiden alati sekoittuvassa sopassa. Kulttuurien sekoittuessa toisten suhde omaan perimään vahvistuu, kun taas toiset ovat innokkaita kokeilemaan uutta.

Aleksi Milonoffin suomennos tavoittaa hienosti toisistaan eroavien kertojien luonteenpiirteet, ja mukavan lisän tekstiin tuovat paikalliset sanat useista eri kielistä. Molemmat kertojat avaavat Afrikan pimeää historiaa, kuvailevat eurooppalaisen vallan vääristymiä ja sen aiheuttamaa levottomuutta, ihmisoikeusrikkomuksia ja perheiden hajoamisia. Monella tasolla liikkuva romaani pysyttelee päällisin puolin pitkälti vaelluksen arjessa ja sattumuksissa, sillä kuukausien reissulla nähdään nälkää, vallataan kyliä, riidellään, rakastetaan ja menetään paljon. Taustalla on kuitenkin näiden ihmisten kamppailu identiteetistä ja ihmisyydestä, kokonaisen maanosan historia, joka vetää hiljaiseksi. Tässä on juuri sellainen romaani, joka opettaa maailmasta, ihmisistä ja historiasta. Juuri eilen totesin työkaverilleni, miten vähän loppujen lopuksi tiedän Afrikasta. Nyt tiedän hieman enemmän.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsista saan kuitattua eri mantereille sijoittuvia teoksia. Romaanista ovat kirjoittaneet myös blogit Kirsin Book Club, Kirjaluotsi sekä Kirja vieköön!

28.8.2022

Tauno Mathlin: Auringon varjo

Tauno Mathlin 2022: Auringon varjo. Omakustanneteos. 81 s. Sain lahjaksi.

Tunnustan heti alkuun etten ole tottunut runojen lukija, runoista kirjoittaminen on minulle haastavaa, eikä tässä blogissakaan näyttäisi olevan postauksia kuin neljästä runoteoksesta - niistäkin kaksi on sukulaisen tai tuttavan. Mathlin ei ole tässä pienessä porukassa poikkeus, sillä hänkin on työkaverini. Mutta ehkä vähitellen voisin kokeilla tätä taiteenlajia lisää ja lukea rohkeammin, onhan blogiharrastus laajentanut lukuvalikoimaani muutenkin.

Työkaverin runoharrastus on tullut vuosien saatossa tutuksi illanistujaisista, lavoilta ja lounaskeskusteluista, joten on itsestäänselvää, että uudesta kokoelmasta pitää postata tuoreeltaan. Runoilija itse kertoi teoksen olevan eräänlainen keski-iän manifesti. Elämäntilanteet poikkeavat tietysti keski-iässä toisistaan paljonkin, mutta tämän keski-ikäisen miehen runoissa elämästä kertovat ruuhkavuodet, perhe-elämä ja eräänlainen ajan taju. Runot ovat pääasiassa koronaa edeltäviltä vuosilta. 

Tunnelmiltaan minulle jäi parhaiten runoista mieleen sen ihmetteleminen, että tässä sitä nyt ollaan ja mitenkäs tähän nyt tultiinkaan, asiat löytävät oudosti toisensa, mutta tässä huoneessa on hyvä eristys. Asiat ovat siis kulumisesta huolimatta hyvin ja vakaasti. Toisaalta runoissa on myös pientä melankoliaa, hienoista surumielisyyttäkin siitä miten aika on vierähtänyt, on vuosirenkaiden turruttamaa ihoa ja minusta on repäisty palanen.

Teemoista perhe-elämä on selkein. On synttäreitä, lomamatkoja ja lapsiperheen arkea kiireineen. On kovin toiveikasta vetäytyä kynän ja paperin kanssa vessaan. Arkeen kuuluu väsymys, joka menee huumorin puolelle, mutta myös onnen ohikiitävät hetket. Kesä puhkeaa kukkaan vaikka lasten itkut saavat riitasointuja. On melankolisen lohdullista, että kun perhe on koossa, pulssi on alle sadan.

Teoksen viimeisessä osassa ollaan lähimpänä itsensä etsimistä ja löytämistä, unelmia ja niiden tavoittelua. Ollaan tietoisia siitä, missä ollaan ja vaikka paikka ei olekaan se, mihin nuorena kuvitteli pääsevänsä, ollaan turvassa. Runoilijan musiikkiharrastus tihkuu hetkittäin myös runoihin ja kovasti nautin siitä, miten metaforissa on käytetty lintuja. Työasioita en tästä kokoelmasta löytänyt, mutta meille työkavereille on on ihan oma setti, josta löydämme itsemme!

Mathlinilta on ilmestynyt aikaisemmin runoteos Keskivuodenaika. Hän esiintyy - lausuu ja laulaa - kahden miehen Sumuiset kansiot -yhtyeessä, kirjoittaa musiikkiblogia ja on opiskellut luovaa kirjoittamista, joten kulttuuria monipuolisesti kuluttavalta ja tuottavalta mieheltä sopii odottaa teoksia jatkossakin!

26.8.2022

Anna Idström: Taivaankalat

Anna Idström 2022. Atena. 245 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä romaani pakotti itsensä lukulistalleni heti kun luin sen päähenkilöstä, idiomeja keräilevästä kielitieteilijästä, uhanalaisten kielten tutkijasta. Tarinan lähtökohta onkin se, että lukion jälkeen hoivalaitoksen avustaviin töihin jämähtänyt Laura päättää asettaa elämälleen uuden suunnan ja pyrkiä yliopistoon. Siellä hän rakastuu kieliin, kielitieteeseen ja alkaa tutkia harvinaisiksi jääneiden kielten ilmaisuja.

Maailmassa on tuhansia kieliä, joista iso osa on vaarassa kadota. Sen myötä katoaa myös valtavasti kieli- ja kulttuuriperintöä, kun ihmiset eivät enää ilmaise itseään kielellä, joka heijastelee ympäröivää, kieliyhteisölle tärkeää maailmaa ja sen ominaisuuksia. Kielten joukkokuolemasta huolissaan Laura tekee kaikkensa säilyttääkseen idiomeista edes osan. Opinnot etenevät hyvin, mutta jatko-opinnoissa Laura törmää yliopiston jähmeään ilmapiiriin, työpaikkakiusaamiseen, nuorten tutkijoiden kampittamiseen, ja vaipuu lopulta huonosti menneen väitöstilaisuuden jälkeen masennuksen syövereihin.

Teoreettisen esimerkin saadakseni aloin leikkiä ajatuksella, että suomi olisi katoamassa ja korvautumassa englannin kielellä. Jäisikö jotain sanomatta? Hoksasin pian, ettei englanniksi kenestäkään sanota: "Hän sammui kuin saunalyhty", pahoinpitely ei ole "selkäsauna" eikä hassahtanut ihminen ole "löylynlyömä". Kukaan ei ole hankalassa tilanteessa "puun ja kuoren välissä", eikä vihainen ihminen ole "peppuun ammuttu karhu".

Idström tietää varmasti, mistä kirjoittaa kertoessaan yliopistomaailman julmuudesta humanistitutkijana, vaikka toki tarinassa on kärjistyksiäkin. Tutkijaksi kouluttautuminen on mahdollista vielä humanistillekin, mutta töistä ja apurahoista on turha haaveilla. Laurastakin on käsittämätöntä, miten maailma ei muka hyötyisi hänen tutkimustuloksistaan. Alennustila tuntuu murskaavalta ja niinpä hän lähtee kaupungista maalle, enonsa hylkäämään syrjäiseen mökkiin. Yksinkertainen elämä, pienviljely, onkiminen ja metsässä kulkeminen tekevät Lauralle hyvää, ja hän alkaa saada etäisyyttä urahaaveisiinsa.

Eräällä junamatkalla Laura tutustuu Mikaeliin, joka on karkumatkalla jonnekin kauas. Miehen elämä on ollut rosoista lapsuudesta lähtien, eikä hänen piireissään katsota hyvällä sitä minkä hän on tehnyt. Laura ei tiedä Mikaelista mitään, mutta yllätyksekseen viihtyy tämän seurassa ja tuo mukanaan mökille. Kesäpäivät kääntyvät vähitellen syksyksi, ja Mikael on mökillä edelleen, huumaantuneena elämästä luonnonhelmassa ja Lauran kertomuksista sanoista ja niiden historiasta. Kun Lauran suru ei kuitenkaan väisty, päättää katujen mies auttaa.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat tietysti Lauran havainnot kielistä ja kulttuureista, vaikka välillä niiden ripottelu kertomuksen sekaan oli hieman luentomaista. Silti ne olivat ihania. Melankolinen tunnelma muuttuu luonnonhelmassa seesteisemmäksi ja lukija on tyytyväinen Lauran löytämään olotilaan. Ihan teoksen loppumetreillä tunnelma kuitenkin taas muuttuu ja tyyli alkaa muistuttaa suorastaan kauhuromantiikkaa. En ole ihan varma, mitä mieltä olin lopusta, vaikka nyt en tietenkään osaisi muunlaista kuvitellakaan.

Ylilyöntejä romaanissa on muutenkin, mutta niillä on tarkoituksensa. Yliopistomaailma on kuvattu hyvin rankaksi ja mustavalkoisen pahaksi, jossa naiivilta vaikuttava päähenkilö kärsii jatkuvasti. Mökkielämä puolestaan on ylitsepursuavan kaunista, parantavaa ja hellivää, eikä lainkaan niin vaativaa kuin se ehkä oikeasti olisi kaupunkilaiselle. Siellä tuntuu olevan helppoa myös hyväksyä toisen ihmisen karu menneisyys. 

Sijoitan teoksen Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta josta haluat tietää lisää. Goodreadsin haasteessa kirja sopii kohtaan 16: A book related to Earth Day.

18.8.2022

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Märta Tikkanen 1974. Ruotsinkielinen alkuteos Män kan inte våldtas. Suomentanut Kyllikki Villa. 184 s. Lainasin kirjastosta.

Klassikoista kirjoittaminen on aina jännittävää, sillä eikö niistä ole sanottu jo kaikki mahdollinen? No, yritän unohtaa sen ja kertoa, mitä minulle jäi mieleen tästä Märta Tikkasen merkittävästä romaanista. Teos on tietysti hyvin tunnettu ja minullekin nimenä tuttu, mutta tartuin siihen vasta tänä kesänä, kun kävin läpi MeNaisten 101 kirjan listaa lukupiirin haastetta varten. Voi, miksi ihmeessä en ole lukenut tätä jo aiemmin!

Tikkasen romaanin päähenkilö on 40 vuotta täyttänyt Tova Randers, joka lähtee ravintolasta miehen mukaan ja tulee raiskatuksi. Väkivallanteko järkyttää hänen mieltään ja arkeaan, mutta sen sijaan että ilmoittaisi siitä poliisille, Tova päättää kostaa miehelle. 

Kuka hyötyy siitä, että naiset elävät kauhun vallassa peläten pakottamista ja raiskaamista? Eikö joku olekin joskus sanonut jopa sellaista, että elleivät naiset pelkäisi tulevansa raiskatuiksi, ketään naista ei koskaan raiskattaisikaan? --- Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopultakin aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyykiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää.

Miksei Tova ilmoita raiskauksesta poliisille? Koska silloinhan teko tulisi ilmi, sitä ruodittaisiin oikeudessa, hänen kaksi poikaansa saisivat tietää, ja koska raiskausten aiheuttama häpeä lankeaa aina kuitenkin naisen eli uhrin päälle. Voisi kuvitella että jo lähes 50 vuotta vanhassa teoksessa kuvattu asenneilmapiiri olisi muuttunut, mutta uskon että vielä tänäkin vuonna monet naiset kokevat tilanteensa ihan samalla tavalla kuin Tova. Teos on muutenkin ihan käsittämättömän tuore ja edelleen ajankohtainen, vaikka moni asia on muuttunut, mutta selvästikään ei tarpeeksi. 

Tova puntaroi tapahtuneen lisäksi ja tietysti sen sävyttämänä myös elämänsä miehiä ja suhdettaan heihin. Mikä miehille on ollut suhteessa tärkeää, mikä on ollut naisen ja miehen välinen asetelma, ja mihin suhde on kaatunut. Eikö niin, että useimmille miehille on loppujen lopuksi ollut tärkeää kokea valtaa ja omistusta suhteessa naiseen? Jopa sillä kaikkein hellimmällä ja kuunteluun kykenevällä. Kahden teini-ikäisen pojan äitinä Tova pohtii myös sitä, millaisen kuvan miehet heille antavat, millainen on poikien isäsuhde, ja mitä äiti pystyy tekemään siinä sivussa tai välissä. Pystyykö äiti suodattamaan sitä toksista maskuliinisuutta mitä pojat näkevät ja kokevat?

Teos on tunnelmaltaan kiihkeä ja täynnä valkoista raivoa miehistä valtaa ja vallan väärinkäyttöä kohtaan. Kyse ei ole todellakaan pelkästä raiskauksesta, vaan asenneilmapiiristä yleensä. Tovan kostosuunnitelma kehittyy vähitellen ja on niin herkullinen, että sen soisi onnistuvan. Tunnelmaa ja Tovan ahdistusta alleviivaa välillä ajatuksenvirtamainen kerronta. Seksuaalisuuden rohkea kuvaus yllätti minut - en ole tainnut juurikaan lukea 1970-luvulla kirjoitettua kirjallisuutta, joten yllätys johtunee ennakkoluuloistani ja oletuksestani, että aika ei olisi ollut kypsä tälle kirjalle. Toisaalta kirja on aiheuttanut kohua ja keskustelua aikanaan, mutta onnistui myös kyseenalaistamaan omia näkemyksiäni ajasta ihmisineen. Sekä tietysti ihmettelemään Tovan kohtaamia absurdeja tilanteita, joissa hän ei saa ääntään kuulumaan.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 27: Kirjaa on suositellut joku toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Goodreadsin haasteessa tämä on yksi kolmesta eri mantereelle sijoittuvasta teoksesta.