29.6.2022

Satu Rämö: Hildur

Satu Rämö 2022. WSOY. Kovakantisessa 364 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Lomareissun dekkariputki jatkuu. Kotimaan helteet vaihtuivat marraskuun lumisateiden piiskaamaan Islantiin, kun aloitin Islannissa asuvan Rämön uuden dekkarisarjan. 

Teoksen nimihahmo ja päähenkilö Hildur on kolmekymppinen rikospoliisi, joka työskentelee ja asuu Luoteis-Islannissa, vuonojen ja matalien vuorten kirjomalla, harvaan asutulla alueella. Pienellä paikkakunnalla on poliiseja vähän ja vakavampian rikoksia tehdään harvoin. Luonto ja hyvässä kunnossa pysyminen ovat Hildurille voiman lähde, sillä välillä hänelle iskee raskas olo. Näin on ollut jo kauan, ainakin siitä lähtien kun hän lapsena menetti molemmat pikkusiskonsa. 

Länsivuonoille saapuu poliisivaihtoon suomalainen Jakob, josta tulee Hildurin työpari. Jakobin kautta lukija pääsee ihmettelemään paikallisia tapoja, uskomuksia ja tietysti saaren historiaa. Rämö kuljettaa Islanti-tietoutta sujuvasti osana tarinaa, eivätkä juonen sisään kirjoitetut tietoiskut erotu irrallisina, vaan sopivat hyvin osaksi muuta kerrontaa. Ne ovat onneksi myös hyvin mielenkiintoisia tiedonjyväsiä!

Rikostutkinta lähtee liikkeelle vanhasta poliisin tutusta, joka löytyy murhattuna lumivyöryn alta. Samoihin aikoihin Reykjavikissa surmataan menestyvä, mutta vihattu asianajaja. Kummankin miehen tiedetään hyväksikäyttävän haavoittuvassa asemassa olevia, mutta onko heidän luonteenlaadullaan kuitenkaan mitään tekemistä heidän kuolemansa kanssa? Valitettavasti nämä kaksi eivät jää ainoiksi kuolemantapauksiksi. Yksi murhista tulee hyvin lähelle Hilduria, samoin kuin tutkinta hänen pikkusiskojaan, joiden katoaminen 25 vuotta sitten nousee kipeänä muistona pintaan.

Henkilökohtaisen elämän haasteet ovat saaneet Jakobinkin lentämään syrjäisille vuonoille. Työpari löytää pian yhteisen sävelen, kun toinen surffaa kylmillä aalloilla ja toinen kutoo islantilaisia villapuseroita. Molemmat harrastukset ovat niinikään mukavasti osa teoksen tunnelmaa ja luonnetta. Tumman meren ennakoimattomien aaltojen kesyttäminen ja isoon monimutkaiseen neuletyöhön keskittyminen voimaannuttavat ja auttavat elämän solmujen purkamisessa. 

Marraskuiset sääolosuhteet luovat teokseen tietysti oman jännityksensä. Lumivyöryt uhkaavat mökkialueita ja retkeilijöitä, välimatkat ovat pitkiä ja hitaita myös autoilijoille, ja nopeasti kinostuvassa hangessa on vaivalloista tarpoa. Kuolemantapaukset eivät kuitenkaan liity säähän, vaan niillä on mielenkiintoinen yhteys pienen kansakunnan suppeaan geneettiseen kasaumaan. Siinä mielessä Islanti on ollut pitkään kuin Suomi. 

Virkistävä yksityiskohta Rämön dekkarissa oli poliisilaitoksen esihenkilö, jolla on realistinen asenne työhön ja arkeen, eikä hän edellytä alaisiltaan jatkuvaa venymistä ja yli-inhimillisyyttä. Paljon saattaa vaatia kuitenkin itseltään Hildur, mutta veikkaan että tulevissa jatko-osissa hänen vierellään kulkee edelleen leppoisa ja ymmärtäväinen Jakob. Uskoisin, että jatkossa selviää myös lisää Hildurin pienten siskojen kohtalosta. Haluan ehdottomasti lukea näistä hahmoista lisää!

Kirjasta myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 6: Kirjan on kirjoittanut minulle uusi kirjailija. Goodreadsin vuosihaasteessa tämä menee kohtaan 24: A book related to inclement weather. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen kirjasta löytyy mökki (14).

27.6.2022

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Älskaren från huvudkontoret. Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus 2017. Kirjassa 507 s. Luin BookBeatista. Kuvakaappaus BookBeatista.

Emma työskentelee vaateliikeketjussa, jonka toimitusjohtajan Jesperin kanssa hänellä on suhde. Jesper haluaa etteivät toimittajat saisi vihiä suhteesta ja siksi se pidetään salassa. Eräänä iltana, kun pariskunnan olisi tarkoitus juhlia kihlautumista, Jesper ei tulekaan, eikä Emma saa tähän yhteyttä enää lainkaan. Naisen elämä lähtee luisumaan alamäkea, hänen omaisuutensa ja lopulta kissakin katoaa, ja hän menettää työpaikkansa.

Poliisit saavat tutkiakseen Jesper Orren kotoa löytyneen nuoren naisen murhan. Tapaus muistuttaa kymmenen vuotta aikaisemmin selvittämättä jäänyttä murhaa, mutta mitään muuta yhteyttä ei löydy. Tutkimusryhmä pyytää avukseen käyttäytymispsykologin, Hannen, joka tarttuu tapaukseen hanakasti. Hän on juuri jättänyt kontrolloivan aviomiehensä ja pohtii murhan lisäksi omaa tulevaisuuttaan. Hänellä on diagnosoitu varhainen dementia ja unohdus nakertaa jo itsevarmuutta. Selviääkö Hanne enää työstään?

Murharyhmässä työskentelevän Peterin ja Hannen välillä on tapahtunut jotain kaunista menneisyydessä, mutta onko heistä kumpikaan siinä kunnossa, että pystyy kohtaamaan toisen ja tunnustamaan ikävänsä. Menneisyyttään käy läpi myös Emma, samalla kun yrittää saada yhteyden Jesperiin. Emman lapsuus alkoholismin varjossa on ollut rankka, eivätkä hänen välinsä vasta kuolleeseen äitiin olleet hyvät. Teinivuosina tapahtui jotain, mistä hän ei selvästikään ole päässyt yli.

Olen lukenut Greben teoksia sekalaisessa järjestyksessä ja nyt, tästä tavallaan sarjan ensimmäisestä osasta, oli kiva lukea taustoja mm. Hannelle, jonka muistan jostakin jälkimmäisestä kirjasta. Samoin pukeutumiseen panostava Manfred tutkii jotain myöhemmin kirjoitetun kirjan tapausta, mutta täysin itsenäisiä teokset silti ovat, eikä sekalainen lukujärjestys ole haitannut millään tavalla.

Kun Hanne tulee mukaan tutkimuksiin, niin rikoksen kuin teoksen muutkin psykologiset tekijät nousevat pintaan. Emman ja Jesperin omalaatuisen suhteen, luonteenpiirteiden ja käyttäytymisen lisäksi mielenkiintoinen ilmiö on Hannen ja hänen aviomiehensä välinen suhde. Vallankäyttöä, heikomman hyväksikäyttöä ja kontrollointia molemmissa tapauksissa. Valitettavasti niin Hanne kuin Emmakin joutuvat kamppailemaan myös muistinsa kanssa. Onko siihen luottamista?

Olen kovasti pitänyt näistä Greben dekkareista, joissa on hyvin rakennettu henkilökaarti ja psykologisella tavalla jännittävät juonikuviot. Syyllinen löytyy useimmin sieltä mistä sitä vähiten odottaisi. Tapaukset ovat rankkoja, jopa raakoja, mutta rikosten vastapainoksi on paljon menneisyyden tapahtumia, jotka tuovat tarinoihin runsaasti inhimillistä syvyyttä.

Linkkejä muihin blogipostauksiin: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 11: Tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (ei ihan). Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 2: A book connected to a book you read in 2021. 

25.6.2022

Elly Griffiths: Kivikehä

Elly Griffiths 2019. Englanninkielinen alkuteos The Stone Circle. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2022. Kovakantisessa 347 s. Luin BookBeatista. Kännykän kuvakaappaus Tammelta.

Leppoisaa, suorastaan lohduttavaa lomalukemista, irtautumista parhaimmillaan. Vaikkeivat Elly Griffithsin 11 Ruth Galloway -sarjan teosta ole kaikki olleet ihan viiden tähden teoksia, on ihailtavaa miten hyvätasoisena sarja on pysynyt, enkä ole kertaakaan edes miettinyt luenko lisää. Pieni juonipaljastus alempana, joten jos tunnet jo sarjan ja tiedät, mitä ihmissuderintamalla odotellaan pajastuvaksi tässä osassa, älä lue kahta seuraavaa kappaletta pidemmälle tätä postausta.

Tällä kertaa arkeologimme Ruth pakotetaan muistelemaan lähes kymmenen vuoden takaisia tapahtumia Norfolkin marskialueilla, kun arkeologisten kaivausten myötä maasta löytyy jälleen nuoren tytön ruumis. Tapaus ei ole arkeologinen, mutta pian löytyy yhteys Erik Andersseniin, aikoinaan marskimailla kuolleeseen kollegaan, joka oli Ruthille läheinen.

Yhteys löytyy tutkimusten myötä myös vuonna 1981 kadonneeseen 12-vuotiaaseen Margaretiin. Perheen surut ja haavat revitään auki jälleen, eikä kukaan perheenjäsenistä jää ilman epäilyä. Tapaus yhdistää Ruthin ja epäilyttävästi alueelle ilmaantuvan Erikin pojan Leifin Norjasta. Hänet tuntee myös Cathbad, Ruthin druidiystävä, perheenisä ja henkisyyden asiantuntija. Leifissä on jotain huolestuttavaa, mutta onko huoleen mitään syytä? Ehkä omituiset kirjeet ja Margaretin yhteys arkeologeihin ei olekaan sitä miltä se ensin vaikuttaa.

Pian ruumiin löytymisen jälkeen katoaa Margaretin siskon 23 päivän ikäinen tyttärentytär. Tämän nuori äiti on suunniltaan ja tapaus nousee tietysti rikoskomisario Harry Nelsonin ja poliisitiimin työlistan kärkeen. Nelsonista on tullut samoihin aikoihin isä, ja näyttää vahvasti siltä, että hän jää vaimonsa Michellen luokse, vaikka kaipaa myös tyttärensä äitiä Ruthia. Joko Nelsonin tytärten on aika tavata toisensa? Ihmissuhteitaan punnitsee myös Ruth, jonka ei olisi mikään pakko odotella, mitä Nelson päättää.

Lukijoille tutut hahmot ovat menossa mukana, kuten poliisit Judy ja Clough. Tapausten myötä monien traumat ovat vaarassa nousta pintaan. Lapsen katoaminen ja ruumiin löytyminen herättävät perheissä ymmärrettävästi epäluuloja, kaunoja ja pelkoa. Epäluulojaan ja tunteita - kuten Nelsonin ärtyisät isänvaistot - herättää komea Erikin poika Leif. Hänen, Cathbadin ja Ruthin autoretki Somersetin kivikehälle on mystinen, ehkä jopa omituinen, mutta sen seuraukset avaavat lopulta tutkintoja jumittavan ison solmun.

Kuten aina, tässä sarjassa viehättää arkeologia, joka tosin tällä kertaa kääntyy enemmän mystiikan ja tarinoiden kuin tieteen puolelle. Samoin Ruthille tärkeä marskimaa tuo teoksiin oman tunnelmansa. Koukuttavinta on kuitenkin seurata ihmissuhteiden kehittymistä - tai kehittymättömyyttä. Pidän myös siitä miten hahmot syventyvät ja tuntuvat aina vaan tutummilta.

Kirjasta myös blogeissa Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa saan vihdoinkin kuitattua kohdan 3: Kirja jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana - olisi ihana vierailla Ruthin pienessä talossa marskimaan rannalla tai olla mukana arkeologisilla kaivauksilla. Goodreadsin haastekohdista paras on 34: A book with an academic setting or a teacher that plays an importat role.


20.6.2022

Merja Mäki: Ennen lintuja

Merja Mäki 2022. Gummerus. Lainasin kirjastosta ja luin loput e-kirjana. Kuva Bookbeatista.

Kirjoitan - tai yritän kirjoittaa - ensimmäistä postaustani kännykällä. Olen lentoasemalla, meillä on luppoaikaa enkä ottanut läppäriä mukaani. Postauksesta tullee todennäköisesti suppeampi kuin normaalisti, mutta kovasti tekee mieli kirjoittaa nyt kun romaani on tuoreena mielessä. 

Ihan alkuun ajattelin että hohhoijaa, taas näitä sotaromaaneja. Hetken jopa mietin jätänkö kirjan kesken. Mutta onneksi en jättänyt, sillä pian tarina alkoi vetää ja jäin siihen ihan koukkuun.

Alli asuu Laatokan rannalla ja haaveilee perivänsä isänsä kalastajan veneet ja ammatin. Tiukkaluontoisella äidillä on kuitenkin omat suunnitelmansa Allin tulevaisuutta varten. Parantajan opinnot jäävät kesken, kun Alli pakenee Sortavalan pommituksia kotiin. Eikä mene kauan ennen kuin perhe joutuu evakkomatkalle kohti Seinäjokea.

Evakkomatkalla kälynsä kanssa Alli oppii vähitellen itsestään ja kyvyistään. Perillä Pohjanmaalla välit äitiin pysyvät viileinä, ja Alli päätyy kälynsä vauvan Lainan kanssa sotasairaalaan töihin. Kesä vauvan hoitajana, puhelinpiikana, arvojärjestyksessä alimpana on rankka, mutta siitä poikii paljon hyvääkin. Allin on löydettävä paikkansa maailmassa, jossa on ankara hierarkia, mahdotonta edetä, ja avoin tulevaisuus.

Raastavan koskettavaksi romaanin tekee toisaalta Allin valtava koti-ikävä Karjalaan ja haasteet ymmärtää pohjalaisia tapoja. Toisaalta lukijan sydäntä riipoo Allin vaikeat välit äitiin ja hurja vastuu, jota hän joutuu kantamaan yksin. Nuori nainen on hyvin yksin olosuhteissa, joissa pienikin tuki tulee tarpeeseen. Valitettavasti sotasairaalan hoitajaparven keskellä ei voi koskaan ennustaa, miltä suunnalta tuulee.

Pidin kovasti kirjassa myös fyysisyyden eri muodoista ja sen kuvauksista. Oli kyse rampautumisesta, arasta kosketuksesta, raskaan työn aiheuttamasta väsymyksestä tai tulehtuneista kantapäistä, kyse oli usein paljon muustakin ja ruumillisuuden avulla ilmi tuli usein enemmän kuin pelkillä sanoilla. Mäen tapa kuvata vartaloa eri tilanteissa oli ihailtavan rehellistä.

Ennakkoluuloihin evakkotyttö törmää tietysti myös. Perhe haaveilee paluusta, mutta palaavatko edes heidän poikansa sodasta, uusiiko sota, pääseekö kotiin enää koskaan? Pohjalaisuuteen Alli tutustuu lähemmin Vilhon kotona, jonne hän pääsee töihin kesän kääntyessä syksyyn. Ristiriitojen ja tunnemyrskyjen sävyttämä syksy näyttää lopulta Allille, missä hänen on hyvä, missä häntä arvostetaan ja missä hänen siipensä pääsevät kantamaan.


Mäen kieli on kuulaan kaunista, joka viipyilee etenkin vesistöissä. Yllä oleva kuvakaappaus on e-kirjasta. Kauniit Laatokka ja Karjala nousevat tasaisen tylsän Pohjanmaan ylitse, pihlajat ovat pyhiä, vanhat loitsut upeita ja lasten kulmakarvoista muistuu tiiransiipi mieleen. Napakkuutta tekstiin tuovat tomerat naiset ja terävä kieli, hellyttä löytyy odottamattomissa paikoissa, yllättäviltä suunnilta.

Upea romaani, ja miten ajankohtaista evakkous onkaan, valitettavasti, aina vaan. Uskon että tämä esikoinen saa huomiota kun bloggaajat äänestävät vuoden 2022 parhaimmistoa! Lisää blogeissa Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi. Helmetin haasteessa laitan tämän kohtaan 34: Kirjailijan nimessä on luontosana. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 43: A book set in a small town or rural area.

17.6.2022

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro 2015. Englanninkielinen alkuteos The Buried Giant. Suomentanut Helene Bützow. Tammi 2016. Pokkarissa 378 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Olipas erikoinen romaani! Etsin lomamatkaa varten jotain kevyttä kannettavaa ja kirjakaupan tarjouksesta poimin sitten tämän. Olen aikaisemmin lukenut Ishigurolta ainoastaan teoksen Ole luonani aina, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Fantasia ei ole lempilukemistoani, eikä tämäkään kirja heti imaissut mukaansa. Jotain sympaattista tarinassa kuitenkin oli, sillä en halunnut jättää sitä keskenkään.

Iäkäs kelttipariskunta, Beatrice ja Axl, suuntaavat kotikylästään kohti kauan sitten lähteneen poikansa perään. Heitä on jostain syystä kohdeltu kotikylässä huonosti, mutta he eivät muista syytä, kuten eivät muista paljon muutakaan. Unohduksen sumu on langennut maan ylle ja sen vuoksi kelttien ja saksien on mahdollista elää sovussa rinta rinnan. Kuningas Arthurin aloittamasta rauhanajasta on jo pari sukupolvea, ja jos unohduksen sumu hellittäisi, kansat saattaisivat muistaa kostonhimoisen vihanpitonsa ja kaunat syttyisivät uudelleen.

Tapahtumarikkaalla, vaivalloisella matkallaan Beatrice ja Axl tapaavat taitavan mestari Wistanin, ritarin, jonka tehtävänä on surmata naaraslohikäärme. Lohikäärmeen uskotaan olevan syyllinen sumuun. Wistan puolestaan uskoo tunteneensa Axlin kaukaa menneisyydestään, mutta vanhus ei itse muista mitään. Matkan kokemukset avaavat unohduksen sumua kuitenkin hieman, ja miehen on pakko myöntää, että hänkin on ollut osallisena Arthurin aikaisissa sodissa. Kuninkaan vanha sukulaispoika on edelleen elossa, Sir Gawain, johon matkalaiset myös törmäävät, ja jonka rooli muuttuu yllättäen ihan romaanin lopussa.

Sympaattista romaanissa on vanhusten välinen kiintymys ja rakkaus. Puolisot kohtelevat toisiaan mitä hellimmin ja saavat toisistaan voimaa jatkaa pitkää matkaa. Kuoleman läheisyyttä on käsitelty samoin hyvin hellällä tavalla. On rannassa työskentelevä soutaja ja mystinen venematka saareen, josta ei enää palata takaisin. Kylien asukkailla on paljon uskomuksia ja myytit pysyvät vahvasti elossa sumusta huolimatta.

Ishiguro on valinnut teokseensa erikoisella tavalla hyvin kirjallisen kielen, joka ensi alkuun tuntui jäykältä ja vanhanaikaiselta, mutta johon tottui pian. Se myös loi osaltaan erikoista tunnelmaa. Kiitos siitä myös suomentajalle! Tarinan henkilöiden välillä on muutenkin ritarillisuutta, kohteliaisuutta ja tapoja, jotka korostavat tarinan fiktiivisyyttä, kuin sadussa ikään. Toisaalta väkivallaltakaan ei vältytä, kun vanhukset joutuvat pakenemaan petollisia munkkeja ja ritareiden on miteltävä toistensa kanssa.

Fantasiaa ja tarunhohtoisuutta tuovat soutajan lisäksi myös keijut, jättiläisten pelko sekä tietysti itse lohikäärme. Kuningas Arthurin luoma valtakunta alkaa olla raunioina ja kelttejä uhkaa saksien väkivaltainen laajeneminen. Tämä onkin ainoa historiaan viittava tapahtuma, jonka perusteella voi päätellä jotain aikakaudesta. Sitä tärkeämpää on kuitenkin se, ovatko päähenkilöt valmiita sitoutumaan toisiinsa senkin jälkeen, kun sumu hellittää, ja he pystyvät taas muistamaan menneisyyden arvet ja pahat päivät? Viittaako haudattu jättiläinen naaraslohikäärmeeseen vai menneisyyteen?

Teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Tähtivaeltajablogi. Helmetin lukuhaastessa laitan tämän kohtaan 40: Kirja sijoittuu maahan, jota ei enää ole (tavallaan ei enää ole). Goodreadsin haastekohdista kuittaan kohdan 49: Book connected to phrase "Here (There) Be Dragons."

30.5.2022

Dolores Redondo: Myrskyuhri

Dolores Redondo 2014. Espanjankielinen alkuteos Ofrenda a la tormenta. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2017. 578 s. Oma ostos.

Myrskyuhri on Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolmas osa. Luin ensimmäisen, Näkymättömän vartijan, jo kuutisen vuotta sitten, ja ostin pian sen jälkeen kaksi seuraavaa. Luualttarin luin vastikään, eikä Myrskyuhrin  tarvinnut odottaa vuoroaan kovin pitkään. Ajattelin lukea sen Dekkariviikkoa varten, mutta koska en ole ensi viikolla koneen ääressä, postaan ajatukseni kirjasta nyt. Hyvää tulevaa Dekkariviikkoa!

Sarjan päähenkilö Amaia Salazar vetää murharyhmää Navarrassa Espanjan koillisosassa Ranskan vastaisella rajalla, metsäisessä laaksossa, jonka halki virtaa Baztanjoki. Harvaanasutulla alueella uskotaan edelleen vanhoihin taruihin ja pahoihin voimiin. Tällä kertaa Amaian tehtävänä on selvittää epäselviä kätkytkuolemia, joita alkaa löytyä joen varrelta useampia. Onko lapsia vienyt ikivanha, painajaismainen olento Inguma, vai onko kyseessä uhrilahja jollekin muulle ihmistä vahvemmalle?

Amaian on kohdattava laaksoa piinaava totuus salaseuroista, valheista ja voimista, joita epätoivoisten vanhempien on vaikea vastustaa. Pienten uhrien myötä paljastuu myyttejä ja uskomuksia, jotka ovat vanhempia kuin kirkko, ja laajemmalle levinneitä kuin mihin Amaian toimivalta yltää. Trillerimäinen romaani on hyvin rakennettu, joskin osa tutkimukseen liittyvistä tapahtumista tuntuu jopa hieman liian kaukaahaetuilta ja pituuttakin teoksella on aika paljon. Lukuisten yksityiskohtien, tapahtumapaikkojen ja ihmisten yhdistäminen toisiinsa on lukijalle välillä työlästä, varsinkin kun kirjailija luottaa siihen, että edelliset sarjan teokset ovat lukijalla hyvin muistissa.

Tutkinnan edetessä Amaia läpikäy omaa lapsuuttaan ja kadonneen kaksoissiskonsa kohtaloa, josta Luualttari kertoo enemmän. Amaian äiti joutui edellisen teoksen päätteeksi Baztanjoen virran huuhtomaksi, mutta itsepäinen rikosylikonstaapeli ei usko tämän kuolleen. Äidin uskomuksilla ja teoilla tuntuu olevan edelleen jokin kytkös seudun tapahtumiin. 

Pienen poikavauvan äitinä Amaia joutuu kohtamaan myös syyllisyydentuntonsa. Tutkimukset vievät hänet pitkiksi ajoiksi pois kotoa, eikä pienen Ibain isä ole siitä aina mielissään. James ja Ibai lähtevät käymään miehen kotimaassa Yhdysvalloissa, jonne Amaiankin on tarkoitus matkustaa pian perässä. Antavatko tutkimukset siihen mahdollisuuden ja miltä Jamesista tuntuu, kun Amain lähtö viivästyy. Kestääkö avioliitto eron ja poliisityötä tekevän puolison pitkät poissaolot? Onko Amaialla viimeinkin mahdollisuus antautua komean pamplonalaisen tuomarin viehätysvoiman pauloihin?

Vaikka sarjan teoksissa on monimutkaisuutta ja liiallista perusteellisuutta, kiehtovaa ja koukuttavaa on se, millä eri tavoin Amaian henkilökohtainen elämä ja hänen perheenjäsenensä kietoutuvat käsillä oleviin murhiin ja salaisuuksiin. Samalla aiemmista osista tutuksi tulleet perhekuviot täydentyvät ja jatkavat omaa tarinaansa. Suurilta suruilta tai yllätyksiltä ei tässäkään teoksessa vältytä, ja lukija saa ihmetellä Amaian sitkeyttä ja jaksamista äärirajoilla - mikä tietysti kuuluu genreen.

Teoksesta myös blogeissa Luetut ja Kirjahullun päiväkirja.

8.5.2022

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jana Kippo -trilogiassa siirrytään poisnukkuneen äidin mukana pohjoiseen, Kukkojärven kylään. Janan ja Brorin äiti on kotoisin uskonyhteisöstä, jossa albiinokaksosia ei katsota hyvällä. Vastassa on paheksuntaa ja uhkailua, käännytysyrityksiä ja totuuden kieltämistä. Käy kuitenkin niin että veli lankeaa yhteisön pauloihin. Jana haluaa käännyttää veljensä takaisin kotiin Smalångeriin heti hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen, mutta näyttää siltä, ettei Jana enää itsekään tiedä, missä koti on.

Olisin voinut päästää irti. Antaa veljen pudota yksin mutta en pystynyt. Bror oli minä. Minä olin bror. 

Vastassa Kukkojärvellä on nimittäin Jussi, jonka luona Janan on hyvä olla. Serkusten välille muotoutuu lämmin suhde, mutta onko Jana kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista rakkautta, pyyteetöntä läheisyyttä ja pystyykö hän edes avautumaan menneisyydestään. Jussi muistaa kaksosten äidin ihan erilaisena kuin tytär itse, eikä Taaton väkivalta irrota otetaan kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Traumatisoituneen Janan sisällä velloo lapamato, joka pakottaa juomaan, ja hänen ihollaan kipittää koppakuoriaisia, jotka vievät tajunnan.

Kukkojärvellä on myös niitä, jotka on karkotettu uskonyhteisössä, eikä heillä mene hyvin. Kuten trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo, tässäkin romaanissa tekopyhyyden rinnalla elää väkivaltaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Uskonmiesten väliset suhteet vaikeuttavat viranomaisasiointia ja oikeutta jaetaan täysin omien sääntöjen mukaan. Janalla ja Jussilla on onneksi taipumus pelastaa ja auttaa sielläkin, missä kaikki näyttää toivottomalta. Muorin kotitalo palaa, naiset ovat mustelmilla ja lapsia hylätään, mutta Jussin luona on tilaa heillekin.

Janan kuukaudet pohjoisessa ovat sekasortoista yritystä kiinnittyä johonkin, tienata elantoa, pitää puoliaan miesten maailmassa ja saada Bror lähtemään kotiin. Samalla hänen on jälleen läpikäytävät perheensä menneisyyttä ja paljastettava uskonyhteisön pahat salaisuudet. Miksi äiti on sieltä lähtenyt, miksi hän on toiminut vuosia niin pelkurimaisesti, ja miten vanhempien henkinen perintö vaikuttaa kaksosiin vieläkin? Pystyykö Jana ottamaan vastaan muunkinlaista läheisyyttä kuin eläinten tai humalaisten miesten, ja mitä kaikkea hänen voimakas itsepäisyytensä aiheuttaakaan?

Karin Smirnoff jatkaa tässä romaanissa samalla karskilla ja suorasanaisella tyylillä, joka valloitti lukijat ensimmäisessä osassa. Teos nappasi Ruotsissa August-ehdokkuuden ja ellei viime vuosi olisi ollut niin täynnä loistavaa käännöskirjallisuutta, olisin saattanut nostaa sen yhdeksi vuoden parhaista. Syrjäytymisen, hylkäämisen, rakkaudettomuuden ja väkivallan teemat ovat rankkoja, mutta Smirnoff kirjoittaa niistä suorastaan röyhkeän rehelliseen tyyliin. Tarinat rikkovat tabuja ja kirjailija paiskaa epäkohdat suoraan lukijan naamalle tavalla, jota täytyy vain ihailla. Nimet kirjoitetaan edelleen pienin kirjaimin, mikä ainakin minun mielestäni tuo kerrontaan tarpeellista etäisyyttä ja geneerisyyttä, mutta myös hilpeyttä. Suurkiitos toimivasta kielestä tietysti myös suomentaja Outi Mennalle! Kirjoitin edellisestä romaanista, että se "tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla". Samaa ihailen tässä toisessakin osassa!

Loppu jätti tietysti kaikki mahdollisuudet auki kolmatta osaa varten, joka onkin näköjään jo suomennettu: Sitten menin kotiin. Varausjono ei onneksi ole kovin pitkä! Kakkosteoksesta lisää blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta. Goodreadsin lukuhaasteesta kuittaan kohdan 47. A book with handwriting on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen paikoista löytyy 23: Työpaikalla.

30.4.2022

Elly Griffiths: Musta enkeli

Elly Griffiths 2018. Englanninkielinen alkuteos The Dark Angel. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2021. 344 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kymmenettä Ruth Galloway -sarjan teosta kehutaan kannessa yhdeksi sarjan parhaista. Täytyy myöntää, että jos kymmenes osa ei tunnu puuduttavalta, on se hyvin kirjoitettu. Ihan tasalaatuisia nämä Elly Griffithsin teokset eivät ole olleet, mutta ihanan koukuttavia siitä huolimatta. Arkeologi Ruth Gallowayn perhe-elämä, ystävät, rakkauselämä, työ ja seikkailut ovat tulleet hyvin tutuiksi. Odotan aina uusinta suomennosta kovasti, kirjaston varausjonot ovat pitkät ja kun kirjan saan, tuntuu kuin olisin lomalla ystävän kanssa.

Tällä kertaa työ vie Ruthin Italiaan saakka. Hänen kollegansa on törmännyt luihin, joiden tutkimiseen hän kaipaa kansainvälisesti menestyneen Ruthin apua. Arkeologi saa matkalle mukaansa tyttärensä Katen, ystävänsä Shonan ja tämän pienen pojan. Vastassa on komea Angelo, jonka isoisän taloon seurue majoitetaan. Pienessä, helteisessä kaupungissa on oma viehätyksensä ja Ruth pääsee tuulettamaan päätään. Hänen äitinsä on kuollut vastikään ja Katen isän, komisario Nelsonin perhe-elämän kiemurat ahdistavat Ruthiakin.

Italialaisessa kaupungissa on kuitenkin vuosisatoja vanhoja virtauksia, joiden kaiut kummittelevat ja vaikuttavat tunnelmaan. Iäkäs pappi tapetaan, naapurin isoisän luut löytyvät kirkkomaalta ja joku yrittää pelotella Ruthia lopettamaan tutkimukset. Pienen maanjäristyksen seurauksena Nelson pakkaa laukkunsa ja lentää ystävänsä Cathbadin kanssa tarkistamaan että Ruthilla ja Katella on kaikki kunnossa. Samaan aikaan Norfolkissa Nelsonin raskaana olevaa vaimoa Michellea tarkkaillaan kahdelta taholta. Nainen pääsee viettämään kahdenkeskistä aikaa heistä toisen kanssa, kun taas toinen aiheuttaa hälytyksen poliisilaitoksella asti. 

Virkistävää, että teos sijoittuu vaihteeksi ihan erilaisiin maisemiin, vaikka osa sarjan tunnelmaa ovat aina olleet Norfolkin karu rannikko ja marskimaat. Vanha pikkukaupunki ikiaikaisine asukkaineen, kirkkoineen, luineen ja salaisuuksineen luo erinomaiset puitteet rikoksille ja petoksille. Silti Ruthin ja Nelsonin omat salaisuudet ja rakkauden kiemurat ovat tämän teoksen pääosassa ja uskon, että se on myös se juttu, jota lukijat odottavat enemmän kuin historiallisia tarinoita. Nelson potee ankaraa syyllisyyttä siitä, ettei pysty olemaan yhtä aikaa läsnä molemmille perheilleen, eikä puolen valitseminen ole helppoa. Ruth tosin tekee siitä Nelsonille hieman helpompaa.

Henkilökaarti on näissä teoksissa varsin ihastuttava, etenkin jos on lukenut teoksia alusta lähtien. En tiedä, avautuuko esimerkiksi druidi Cathbadin erityislaatuisuus ja lämminhenkisyys lukijalle, jos hän ottaa käteensä minkä tahansa näistä dekkareista. Hieman päälleliimattua oli tällä kertaa se, että lopussa näkökulmaa pääsi avaamaan Nelsonin vanhin tytär Laura. Hänestä paljastuu nimittäin piirteitä, jotka eivät nyt tuntuneet minusta olennaisilta, mutta joista veikkaan että saamme kuulla seuraavissa osissa lisää. Ehkä niiden merkitys paljastuu myöhemmin. Ajankohtainen lisä tarinaan oli syyrilaispakolainen Samir, joka vilahtaa pienessä osassa Italiassa.

Kirjasta myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Luetut ja Kirjamuuri. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän rakkaan sarjan kohtaan 31: Kirjassa on jotain sinulle tärkeää. Goodreadsin haastekohdista osuvin on 13: A book about a woman in STEM. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan kohdan 1: kulkuvälineessä.

Tässä sarjan muut osat julkaisujärjestyksessä: Risteyskohdat, Januksen kivi, Jyrkänteen reunalla, Käärmeen kirous, Kadonneet ja kuolleet, Korppikuningas, Aavekentät, Siniviittainen nainen ja Maan alla.

24.4.2022

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet

Sally Rooney 2021. Englanninkielinen alkuteos Beautiful World, Where Are You. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2021. 319 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Irlantilainen Sally Rooney on ollut valtavan menestynyt esikoisteoksestaan Keskusteluja ystävien kesken lähtien. Kuvailin sitä postauksessani kovin kaksikymppiseksi ja pohdin silloin lämpenenkö romaanin hahmoille lainkaan. Pieniä ryppyjä välillämme kieltämättä olikin, mutta Rooneyn luontevaa ja soljuvaa kerrontaa oli pakko ihailla. Seuraavan teoksen katsoin televisiosta sarjana; Normaaleja ihmisiä oli upea, kerta kaikkiaan ihana sarja, ja kovasti kirjaystäväni kehuivat romaaniakin.

Kaunis maailma, missä olet jatkaa samantyyppisillä hahmoilla ja keskustelevalla tyylillä, mutta kuten kirjailija itse, hahmotkin ovat "kasvaneet" kolmikymppisiksi. Kovasti kirjailijaa itseään muistuttava Alice on kirjailijanurallaan maailmanmenestyksen kynnyksellä. Hänen ystävänsä Eileen junnaa paikoillaan sekä ihmissuhteissaan että työelämässä. Naisten välistä ystävyyttä, miehiä ja maailmaa puidaan perusteellisesti heidän välisessään sähköpostikirjeenvaihdossa ja lopuksi minilomalla Alicen luona pienessä rantakaupungissa.

Alkuasetelma on se, että Alice on päätynyt Tinder-treffeille varastomies Felixin kanssa. Tapaamisesta syntyy epätodennäköinen ystävyys, joka kehittyy pian suhteeksi. Samaan aikaan Eileen kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta Dublinissa, eikä tunnu löytävän tasapainoa suhteessaan lapsuudenystävänsä Simonin kanssa. On-off-suhde on kestänyt teini-iästä lähtien, molemminpuolinen tunneside on vahva, mutta kommunikointi ei toimi niin hyvin, että kumpikaan pystyisi kertomaan mitä oikeasti haluaa.

Naisten välinen kirjeenvaihto paljastaa tietyisti taustoja, kuten Alicen mielenterveysongelman tai Eileenin epävarmuuden ja suhteet perheenjäseniin, mutta kirjeissään ystävät pohtivat myös suhdettaan taiteeseen, filosofiaan ja uskontoon. Kirjeissä on paljon sukellusta pinnan alle, ikään kuin - näin itse kuvittelin tilanteen - kirjailija olisi itsekin tullut urallaan tai elämässään jonkinlaiseen taitekohtaan. Elämän tarkoitus tai tarkoituksettomuus leijuu kaiken yllä. Mielen päällä ovat myös parisuhteisiin liittyvät asiat, kuten vakiintuminen, lapset ja naimisiinmeno.

Sähköpostien välissä kerronta siirtyy vuorollaan joko Alicen tai Eileenin arkeen ja kohtaamisiin Felixin ja Simonin kanssa. Rooney on ehdottomasti parhaimmillaan dialogissa, joka on tarkkanäköistä, yllättävää, pisteliästä ja juuri sellaista, jota se epävarmoissa ja raastavissa tilanteissa vain voi olla. Hahmot osaavat käyttäytyä toisiaan kohtaan kauniin romanttisesti ja hellästi, mutta myös hyvin epäkypsällä ja provosoivalla tavalla, joka repii haavoja ja juuri syntyneitä siteitä. Kaunis maailma on ihan päähenkilöiden käden ulottuvilla, mutta jokin saa heidät perääntymään kerta toisensa jälkeen. Etenkin Eileenin ja Simonin välinen kommunikointi on niin sydäntä raastavaa, että välillä teki mieli huutaa tuskasta!

Pidin tästä romaanista ehdottomasti enemmän kuin esikoisesta. Kaunis maailma, missä olet on monin tavoin taitava, se on vetävä ja kiinnostava, mutta siinä on valitettavasti myös jonkinlaista tekosyvyyttä ja ehkä hieman päälleliimattuja teemoja, jotka ärsyttivät, mutta eivät yhtä paljon kuin esikoisteoksessa. Kolmekymppiset tulivat lähemmäksi kuin ne kaksikymppiset. Ja kuten jo sanoin, dialogi ja muutenkin hienosti soljuva kerronta olivat tekstissä parasta, jopa niin upeaa että sitä piti välillä pysähtyä ihmettelemään. Siitä iso kiitos myös taitavalle suomentajalle!

Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Mrs Carlsson lukee. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 42: Kirjassa asutaan kimppakämpässä. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 1: A book with a main character whose name starts with A. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten käytän paikan koti (25).

9.4.2022

Keith Stuart: Poikani Sam

Keith Stuart 2016. Englanninkielinen alkuteos A Boy Made of Blocks. Suomentanut Marja Luoma. Bazar 2017. 431 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiirikaveri valitsi luettavaksemme kirjan, johon en ole aikaisemmin törmännyt enkä usko, että olisin hoksannut sitä lukea ilman hänen ehdotustaan. Romaanin taustalla on kirjailijan lapsen autismidiagnoosi ja kirjailijan oma kiinnostus videopelejä kohtaan.

Videopeli Minecraft on yllättäen isää ja poikaa yhdistävä asia myös romaanissa. Alkuasetelma on se, että Alex muuttaa ystävänsä Danin vierashuoneeseen asumaan. Hänen vaimonsa on väsynyt Alexin tapaan vältellä tosiasioita ja heidän poikansa autismia. Sam kokee asiat eri tavalla, hän hermostuu metelistä ja rutiinien rikkomisesta, koirista ja usein syistä joita vanhemmat eivät ymmärrä. Hän on hieman ikäisiään jäljessä oppimisessa, mutta pelien myötä Alex löytää pojastaan lahjakkuutta ja innokkuutta, joka olisi saattanut muuten jäädä huomaamatta.

Sam ei ole mikään ongelma, hän on älykäs poika. Sam on minun kaunis poikani. Hän on hauska ja nokkela ja utelias ja yhdistelee asioita toisiinsa merkillisellä mutta samalla nerokkaalla tavalla. Hänen mielikuvituksensa on valtava polttouuni, jossa hän takoo merkityksiä siitä materiaalista, josta tämä metelin sekamelska koostuu. Miksen tajunnut sitä aikaisemmin?

Takkuiset kuukaudet Danin puhallettavalla patjalla, työttömänä ja perhettään ikävöiden kuluvat, eikä Alexilla ole mitään hajua tulevaisuudesta. Kun Samin kanssa pelaaminen alkaa, hän löytää elämäänsä uutta sisältöä. Rakkautta ei ole koskaan puuttunut, mutta isä vaan ei ole koskaan opetellut kommunikoimaan lapsensa kanssa, tai yrittänyt ymmärtää tämän tapaa hahmottaa maailmaa. Nyt siihen on aikaa. Samalla Alexilla on aikaa muistella lapsena kuollutta isoveljeään ja käsitellä kuolemaan liittyvää syyllisyyttä. Hänellä on paljon asioita, joita pitää työstää. Vierellä omia asioitaan työstävät myös hänen vaimonsa Judy, pikkusisko Emma ja ystäväperhe neljän lapsensa kanssa.

Pelin avulla myös pieni Sam oppii kohtaamaan haasteita, pelkojaan ja luottamaan ympäristöönsä. Ystäväperheiden lapset oppivat ottamaan hänen erityispiirteensä huomioon ja vähitellen koulussa alkaa sujua paremmin. Tarina huipentuu Lontoossa järjestettävään videopelitapahtumaan, jonne Sam haluaa kilpailemaan. Romaani on sekä isän että pojan kasvutarina, ja auttaa varmasti lukijaakin hahmottamaan jotain niistä moninaisista tavoista, kuinka autismi saattaa ilmetä ja millä tavalla autistisen lapsen ajatusmaailmaan saattaa päästä mukaan.

Alkuun melko melankolinen romaani muuttuu vähitellen lämminhenkisemmäksi ja toiveikkaaksi. Loppu on onnea ja toivoa täynnä, ihmisten välit korjaantuvat, vuosia kadoksissa olleita asioita löytyy ja Alex löytää uuden suunnan elämäänsä. Mukavaa luettavaa ja vaikka Minecraft-maailman rakentaminen oli minulle hieman puuduttavaa, silläkin on kokonaisuuden kannalta suuri merkitys. Loppua kohden romaani oli makuuni myös hieman turhankin ennalta-arvattava ja siirappinen, mutta silti kokonaisuus on kaunis ja sellainen kuin pitää ollakin.

Kirja on huomattu myös blogeissa Luetut kirjat, Mummo matkalla ja Sagan uudet silmukat. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 18: Kirjan on kirjoittanut toimittaja. Goodreadsin vuosihaasteessa sopiva kohta on 45: A book related to a game, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen tästä löytyy paikka 18: kisoissa.

3.4.2022

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy 2020. Englanninkielinen alkuteos Migrations. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2021. 345 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Frannyllä on aina ollut taipumus lähteä kävelemään, kadota hetkeksi, olla liikkeessä. Hän rakastaa myös merta ja ui päivittäin, mutta jostain syystä hän kokee syvää häpeää ja tuntee, ettei osaa olla maailmassa. Hän kokee myös juurettomuutta ja palaa siksi Galwayhin etsimään äitiään. Muuttaako yllättävä rakastumineen Nialliin, sitoutuminen toiseen ihmiseen Frannyn mielenmaisemaa, vai onko hänen jälleen lähdettävä?

Kaksitoista vuotta myöhemmin Franny löytää Pohjois-Amerikasta laivan ja miehistön, joiden mukana hän aloittaa vaivalloisen matkan kohti Etelämannerta, sinne missä lapintiirat käyvät kääntymässä joka vuosi. Maailmasta ovat kadonneet lähes kaikki suuret nisäkkäät ja linnut. Muutama kalastusalus sinnittelee vielä, mutta kalaakaan ei juuri ole. Seuratessaan viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa Franny antaa laivan kapteenille Ennisille mahdollisuuden viimeiseen suureen kalasaaliiseen, mutta samalla hän toteuttaa myös Niallin toiveen.

Tämän retken jälkeen ei kuitenkaan tule enää uusia, tämän retken jälkeen en enää tutki meriä. Ja ehkä siksi rauha täyttää minut. Elämäni on ollut muuttomatka, jolla ei ole ollut päämäärää ja joka on siis ollut mieltä vailla. Olen lähtenyt liikkeelle yhä uudelleen ilman syytä, vain liikkumisen takia, ja sydämeni on särkynyt siksi lukemattomia kertoja. On helpottavaa, että minulla on vihdoinkin tavoite.

Teoksen alkuperäinen nimi Migrations viittaa sekä muuttolintujen että Frannyn liikkeisiin ja tapaan olla, kun taas suomennos kertoo enemmän siitä dystooppisesta maailmasta, jossa he elävät. Eläinkato on surullista ja järkyttävää, ja on toinen kirjan teemoista, joka tekee tarinasta epätoivoisen ja raskaan. Katoa korostavat ihmisten väliset jännitteet, kuten Frannyn kohtaaminen anopin häkkilintujen luona, tai hänen suhteensa kalastajiin, jotka ovat menettämässä elinkeinonsa. Toinen tarinaa painava teema on Frannyn raskas mieli, syyllisyys ja levottomuus. Hänen menneisyydestään paljastuu vähitellen lisää asioita, jotka selittävät pakonomaista matkaa, kuristavia yöunia ja kyvyttömyyttä saada otetta elämästä.

Auringon laskiessa kullanhohtoisena se kohoaa kannelta ja jää leijailemaan paikoilleen. Tunnustelee tuulta tai kenties nälkänsä pakottavuutta tai viettinsä väkevyyttä. Niin tai näin, lopputulos on sille mieleen, ja se räpäyttää siipiään kerran ja liihottelee vaivattomasta yhä ylemmäs kuin olisi vapaa maan kahleista.

Kauniita yksityiskohtia romaaniin tuovat herkkä kerronta ja tietysti linnut, mutta myös ihmisten väliset siteet. Niallin ja Frannyn välinen rakkaus on poikkeuksellista ja luo toivoa. Toivoa tarinaan tuo myös Frannyn ja kalastusaluksen miehistön välille hiljalleen syvenevä yhteys, periksiantamattomuus ja luottamus, joka vie yhteenotoista, väkivallasta ja myrskyistä huolimatta Frannyn ja Ennisin lopulta sinne, missä on vielä satoja lapintiiroja.

Maailmalla menestynyt teos rinnastuu omassa mielessäni ihan ensimmäiseksi Maja Lunden trilogian teoksiin Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Blogiarkistosta nostin tähän myös nämä niinikään lähitulevaisuuteen sijoittuvat, luontokatoa käsittelevät teokset: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät, Johanna Sinisalon Enkelten verta ja Emma Puikkosen Lupaus.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Raijan kirjareppu. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 35: Kirjassa on oikeudenkäynti. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 27: Two books with the same word in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy 16: Kartano. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 25: Kirja käsittelee tasa-arvoa.

27.3.2022

Amy Suiter Clarke: Uhri, 11

Amy Suiter Clarke 2021. Englanninkielinen alkuteos Girl, 11. Suomentanut Antti Saarilahti. Otava 2021. 415 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minnesotalainen Elle Castillo on päättänyt selvittää podcastissaan pahamaineisen murhasarjan 1990-luvun lopulta. Lähtölaskentamurhaaja-nimellä tunnettu mies sieppasi ja tappoi tyttöjä tarkalla logiikalla. Murhat loppuivat vuoteen 1999, kun viimeisin tytöistä pääsi pakoon, eikä miestä saatu koskaan kiinni. Ellen periksiantamaton tutkinta paljastaa uusia tietoja, ja yleisöstäkin on apua, mutta onko Elle itse turvassa penkoessaan vanhoja tapauksia?

Kukin surmatuista tytöistä oli vuoden edellistä nuorempi, ja kun lähistöltä katoaa 12-vuotias Amanda, Elle on varma, että Lähtölaskentamurhaaja on rohkaistunut jatkamaan sarjaansa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tällä kertaa murhaaja tulee niin lähelle Elleä, että tapauksessa on jotain henkilökohtaista. Tutkinta vie Ellen yöunet ja hän sekaantuu liikaa poliisityöhön. Hyvät suhteet poliisikuntaan ovat vaarassa, luottamus rakoilee ja Elle joutuu tekemään päätöksiä, jotka horjuttavat myös hänen läheistensä luottamusta.

Amy Suiter Clarken esikoistrilleri on hyytävä, koukuttava ja kerronnaltaan piristävän tuore, sillä Ellen podcast-nauhoitukset tuovat tekstiin uudenlaista näkökulmaa ja kerronnallista tyyliä. Podcastin pitäminen tekee teoksesta myös hyvin ajankohtaisen, kun se pohtii true crime -genren etiikkaa ja laajan yleisön vaikutusta tutkimuksiin. 

Muuten jännäri ei ehkä massasta sitten niin paljon poikkeakaan, ja erityisesti jaksamisen ja mielenterveyden rajamailla pinnistelevä itsepäinen tutkija tuntui melko kuluneelta hahmolta. Ehkä en keskittynyt kirjan alkupuolella, mutta minulla tapaukset menivät keskenään vähän sekaisin, enkä hahmottanut että sarjamurhaaja on tosiaan pitänyt yli 20 vuoden tauon. Viikonloppu kuitenkin auttoi keskittymään ja sain tarinasta kunnon otteen. Lopulta sitä oli vaikea laskea käsistään. Ja kuten genreen kuuluu, yllätyksiä tuli vastaan sopivassa määrin, ja sarjamurhaaja todellakin tuli hyvin lähelle Elleä.

Postaus löytyi myös blogista Luetut. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 4: Kirja jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 40: A book related to Tarot-cards. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen löytyy 9: rikospaikalla.

16.3.2022

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr 2004. Englanninkielinen alkuteos About Grace. Suomentanut Hanna Tarkka. WSOY 2016. 427 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Vasta Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -teoksen maailmanmenestyksen jälkeen suomennettu Davidin uni on kirjailijan esikoisteos, ja upea tarina on tämäkin. Romaanin suomenkielinen nimi viittaa sen päähenkilön David Winklerin uniin, kun taas alkuperäinen nimi About Grace viittaa miehen tyttäreen. Tyttäreen, josta David näkee enteellisen unen.

Meteorologi David Winklerillä on ollut aina taipumusta nähdä enteellisiä unia ja niiden vuoksi hän tapaa Sandyn. Kolmikymppiset tutustuvat varovasti toisiinsa ja lähtevät kotikaupungistaan Alaskan Anchoragesta Ohioon aloittaakseen yhteisen elämän. Ohiossa heidän talonsa ja naapurustonsa valtaa kuitenkin kaiken tuhoava tulva, johon liittyvät unet saavat Davidin vetämään johtopäätöksen, ettei hänen pieni vauvansa Grace olisi turvassa hänen kanssaan. Niinpä orastava perhe-elämä jää taakse, kun David suuntaa paniikissa niin kauas kuin uskaltaa. Saint Vincentin trooppisella saarella hän aloittaa elämänsä uudelleen. Hän ei tiedä onko Grace selvinnyt tulvasta ja mihin Sandy on suunnannut, mutta yhteys on poikki. Eletään 1970-luvun loppua.

25 vuotta myöhemmin David ymmärtää, että hänellä saattaa olla vielä mahdollisuus löytää Grace. Vuosikymmenien alakulo ja kohtalolle alistuminen muuttuu pakkomielteeksi, joka vie miehen automatkalle ympäri Yhdysvaltoja, vaaralliselle patikointiretkelle ilman silmälaseja ja lopulta rekan kyytiin kohti hyytävää pohjoista. Pohjoisessa David viettää vuoden nuoren Naaliyahin kanssa, tytön jonka perheestä Davidille tuli läheinen Saint Vincentillä, ja jonka intohimo luonnontieteisiin on periytynyt Davidiltä. Mitä Alaskassa tapahtuu kylmän talven jälkeen? Löytääkö David takaisin tyttärensä luokse?

Toivo oli auringonnousu, ystävä kujalla, kuiskaus autiolla käytävällä. Hän valvoi läpi koko yön, mittaili lattiaa, teki muistiinpanoja, kävi ikkunalla. Nyt oli viimeinenkin lukko murtunut: saranat antoivat myöten, valoa tulvi sisään.

Romaanissa tapahtuu hurjan paljon, tapahtumia kertyy useilta vuosikymmeniltä, mutta sen tunnelma ei ole kiireinen eikä vauhdikas. Päinvastoin, Davidin unet, kokemukset ja voimakas sisäinen tunne-elämä tekevät tunnelmasta suorastaan melankolisen, epätoivoisen ja paikoin jopa synkän. Onneksi toivoakin on. Miten hänen unet voivatkaan vaikuttaa elämään ja sen tulkintaan niin voimakkaasti, millaisen perinnön hänen valintansa jättävät nuoremmille sukupolville. Miten herkkä mies voikaan niin jääräpäisesti uskoa johonkin mitä ei ole oikeasti tapahtunut?

Davidin unessa ovat merkittävässä roolissa myös Davidin, Naaliyahin ja myöhemmin pienen Christopherin kiinnostunut ja suoranainen intohimo luonnontieteisiin. Luontoa kuivaillaan muutenkin paljon, sen ihmeellisiä yksityiskohtia, kuten lumihiutaleita, hyönteisiä, mereneläviä ja etenkin veden erilaisia olomuotoja. Pakkanen ja jää vaihtuvat tulvaan, vesisateisiin, trooppiseen mereen ja mutaan, kunnes lumen taiteellinen valo ja vuorten valkoinen kauneus löytyvät taas. Tässä on yksi niistä romaaneista, jotka saavat katsomaan luontoa ja ympäristöä uusin silmin, kuten vaikkapa Richard Powersin Ikipuut.

Rekka kuljetti häntä pohjoiseen, kohti maata joka ei ollut niinkään Kanadaa kuin mielikuvitusmaata, kohti pitkiä pakkaskausia, kohti revontulia, kauas siitä, missä ja kuka hän oli ollut, johonkin mikä oli lopulta absoluuttista.

Romaani on tarina Davidista, hänen itse luomastaan kohtalosta miehenä, isänä, ystävänä ja esimerkkinä. Tärkeään rooliin nousevat ympäristön ja unien lisäksi etenkin lapset, joihin hän löytää merkityksellisen suhteen luonnon pikku ihmeiden avulla. David etsii vastauksia kysymyksiinsä jatkuvasti, mutta tällaisen romaanin luonteeseen kuuluu tietysti, että ne löytyvät vasta ihan lopuksi. 

Lumoava teos, jossa oli kuitenkin loppujen lopuksi minulle hieman liikaa yksityiskohtia ja välillä ehkä jopa hieman epärealistista survival-meininkiä. Tunnelmaltaan kuitenkin sellainen, johon haluaa upota aina pitkäksi aikaa kerrallaan. Hyvin amerikkalainen lukuromaani, johon mahtuu ihmisen koko elämä ja vähän muutakin. Samankaltaisia ovat siinä mielessä myös esimerkiksi Jonathan Franzenin Vapaus ja Nathan Hillin Nix. Tämä on toisaalta myös hyvin ajaton, sillä Davidin elämään ei mahtunut yhteiskunnallisia virtauksia eikä niitä seurattu tarinassa muutenkaan, sillä vuodet hahmottuivat vain pieninä yksityiskohtina, kun lähetyttiin 2000-lukua.

Miten helppoa on antaa vedelle valta. Se on lämmintä ja lempeää - kuin antautuisi kaikkein sinisimpään uneen. Emmekö me kaikki elämämme lopussa, kuolimmepa autiomaassa tai hiljaisessa valkoisessa huoneessa, jossakin mielessä huku? 

Teoksesta löytyi postaus myös blogeista Villasukka kirjahyllyssä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 2: Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä menee kohtaan 12: Saarella. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 31: A book published at least 10 years ago. Pohjoista lukuhaastetta varten tästä kirjasta löytyy uhanalainen laji (20).  

12.3.2022

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Quynh Tran 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Skugga och svalka. Suomentanut Outi Menna. Teos. 240 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Quynh Tranin esikoisteos palkittiin viime kuussa Runeberg-palkinnolla, paljon onnea! Luin kirjan jo reilu viikko sitten ja aloitinkin tämän kirjoitusprosessin listaamalla asioita, jotka olivat päällimmäiseksi jääneet teoksesta mieleeni. Yleensä kirjoitan heti, viimeistään lukemista seuraavana päivänä, joten on aika jännää palata taaksepäin ja antaa muistikuvien kerrostua.

Valokuvamaisia muistikuvia on paljon myös Quynh Tranin romaanissa ja se on itse asiassa teoksen piirre, josta kerroin ensimmäisenä, kun lukupiirin ystäväni kyselivät millaisesta kirjasta on kyse. Quynh Tranin kieltä voisi kuvailla myös runolliseksi, mutta nimenomaan lyhyiden, usein jopa verbittömien lauseiden ansiosta lukijan on helppo nähdä hetket mielessään. Riveillä on paljon kuvausta, mutta juuri sen verran kuin on tarpeen. Kieli ei kuitenkaan ole ytimekästä, vaan ennemminkin unenomaista ja häilyvää. Tarinakaan ei etene aina kronologisesti.

Viikonloppuisin, kun kaikki olivat kotona, saatoin herätä hiljaiseen ja pehmeään sateen ropinaan. Huoneen vastakkaisella puolella Hieun mytätyt lakanat. Suljin silmäni, nukahdin uudelleen. Päivä, joka alkanut aikoja sitten. Sateen yhä laiskistuva naputus peltiä vasten, sateen viileys ikkunoissa aivan kuin ne olisivat minun omaa ihoani.

Romaanin kertoja on pieni poika, pikkuveli, jonka perheeseen kuuluvat äiti Má ja isoveli Hieu. Vietnamilaistaustainen perhe asuu pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla ja luonnollisesti maahanmuuttajuus ja kulttuuriset piirteet tuovat romaaniin oman värinsä. Vietnamilaiset muodostavat yhteisön, jotka kokoontuvat pelaamaan, käyvät mustikassa ja työskentelevät pesulassa. Vietnamilaisen näkökulmasta suomalaisten tarpeet vaikuttavat välillä huvittavilta ja törmäävät epäloogisuuteensa. Miksi hakeutua aina valoon, kun varjostakin voisi nauttia?

Pikkuveli on perheen tarkkailija, ja olosuhteita tai varsinaisia tapahtumia kiehtovampia ovatkin päähenkilöiden ja heidän verkostonsa välisensä suhteet ja jännitteet, kuten Mán rooli aasialaisten elokuvien välittäjänä tai hänen ystävänsä äkillinen hiljaisuus. Pikkuveli tallentaa näkemänsä ja kokemansa ja lapsen näkökulma asioihin avaa silmiä piristävällä, joskus myös hyvin hämmentävällä tavalla. Jännitteitä on perheessäkin, sillä murrosikäinen Hieu kiinnostuu tytöistä, mutta aiheuttaa myös paheksuntaa. Hänen ja Mán välit ovat erilaiset kuin pikkuveljen ja äidin, enkä ihan alkuun edes ymmärtänyt Mán olevan poikien äiti. Má muuten tarkoittaa vietnamiksi äitiä. Vahvasti mieleeni on jäänyt myös erikoisen merkityksellinen viikko mustikkametsässä, jonne pienimmäinen ei päässyt mukaan, mutta joka näytti ädistä, isoveljestä tai vanhasta Tei-Tei-tädistä ihan uusia puolia.

Hienosti omaääninen teos, josta voisi avautua vielä paljon lisää, jos sen lukisi toisen kerran. Quynh Tran osaa kirjoittaa tekstiä, joka sekä piilottaa että paljastaa. Ja Outi Mennan suomennokset ovat aina upeita. Helmetin haasteeseen mietin, olisiko tässä kirja, jonka kansi saa hyvälle tuulelle - onhan se hieno, mutta laitan kirjan kuitenkin kohtaan 45: Palkittu esikoiskirjailija. Seinäjoen lukuhaastetta varten löysin tästä rannikon (17) ja Goodreadsin haasteessa laitan tämän kohtaan 14: A book with fewer than 5000 ratings on Goodreads. Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön!

6.3.2022

Blogistanian parhaat 2021

Viime viikon aikana kirjabloggaajat, kirjagrammaajat ja kirjatubettajat ovat äänestäneet vuoden 2021 parhaista kirjoista neljässä kategoriassa:

Blogistanian Finlandia 2021 -äänestys järjestettiin nyt jo 11. kerran. Äänestys koskee vuonna 2021 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolla voivat olla romaanit, novellikokoelmat, runokokoelmat ja sarjakuvat. Vastuublogina toimii tänä vuonna Amman lukuhetki. Vuoden 2020 parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi valittiin Anni Kytömäen Margarita.

Omat ehdokkaani olivat (3 pistettä) Terhi Törmälehdon Taavi, (2 pistettä) Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän ja (1 piste) Inkeri Markkulan Maa joka ei koskaan sula

 Blogistanian Finlandian voitti Anneli Kannon Rottien pyhimys. Onnea!

Blogistanian Globalia 2021 nostaa esille käännöskirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa vuonna 2021 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin muulla kielellä kirjoitettua kaunokirjallisuutta, eli romaaneja, novelli- tai runokokoelmia sekä sarjakuvia. Vastuublogina toimii Kirjakaapin kummitus. Vuoden 2020 parhaaksi käännösromaaniksi valittiin Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet (suom. Jaana Nikula).

Omat ehdokkaani olivat (3 pistettä) Richard Powersin Ikipuut, (2 pistettä) Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja (1 piste) Alex Schulmanin Eloonjääneet

Blogistanian Globalian voitti TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä. Onnea!

Blogistanian Tieto 2021 -palkinto on suunnattu Suomessa julkaistuille suomen-, ruotsin- ja saamenkielisille sekä näille kielille käännetyille tietokirjoille, kuten esseekirjallisuus, elämäkerrat, asiaproosa ja erilaiset oppaat. Tiedon vastuublogina toimii Kirjamies. Viime vuonna parhaaksi tietokirjaksi Blogistania äänesti Patrik Svenssonin teoksen Ankeriaan testamentti - Pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta (suom. Maija Kauhanen)

Oma ainoa ehdokkaani tässä kategoriassa oli (3 pistettä) Ville Elorannan ja Lotta Jalavan Sana sanasta - Suomen kielen jäljillä.

Blogistanian Tieto -palkinnon voitti juurikin Sana sanasta! Onnea!

 

Blogistanian Kuopus 2021 -äänestys koskee vuonna 2021 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielillä käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Vastuublogina toimii Yöpöydän kirjat. Viime vuonna Kuopus-palkinnon voitti J. S. Meresmaan Dodo. Tässä kategoriassa en itse äänestänyt tänä vuonna.

Blogistanian Kuopuksen voitti Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään. Onnea!

Lisätietoa tuloksista ja palkinnonjaosta vaikkapa blogista Kirjamies. Amman kirjablogista voit käydä vilkaisemassa mitä teoksia aikaisempina vuosina on valittu voittajiksi.


 

3.3.2022

Olli Sinivaara: Puut

Olli Sinivaara 2021. Teos. 41 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Harvoin tartun runoteoksiin, mutta kun aiheena ja nimenä on Puut, en voinut olla kokeilematta. Myöskin lukuhaasteiden yksi hyvistä puolista on se, että ne puskevat välillä mukavuusalueen ulkopuolelle. Täytyy kuitenkin sanoa, että Puiden lukeminen ei ollut lainkaan epämukavaa, vaan päinvastoin. Sinivaara sanoitti sen, mitä itsekin usein ajattelen puiden luona, ja tietysti enemmänkin.

Sinivaaran runoissa huomion saavat vuorollaan koivut, männyt, kuuset ja vaahterat. Puiden rungot, latvukset, taimet ja lehvästö rakentuvat, ojentuvat, kasvavat ja heijastuvat eri aikoina eri tavoin. Niiden olemusta ja vaikutusta ympäristöönsä seurataan eri vuodenaikoina. Marraskuu jäi näistä kuitenkin vahvimmin mieleeni.

Saa kulkea ja elää valoa,
jota marraskuussa ei ole,
jota sammaleet ja varvut silti antavat, ojentavat.

Puiden lisäksi läsnä ovat sammaleet, varvut ja metsän olemus ylipäätään. Välillä taustalla on jotain muuta, kuten muuttuva kaupunki. Runojen olemus on hieman melankolinen, mutta puiden ja sammalten ikuinen vihreä tuo tällä hetkellä ikuisuudelta tuntuvaan talveen toivoa keväästä. 

Pidin myös siitä, että mielestäni ymmärsin Puita hyvin. Runoissa ei ole juurikaan sellaista abstratiota, jota voisi tulkita monin eri tavoin, vaan teksti on hyvin konkreettisesti sitä itseään, puuta. Siksi Sinivaaran runojen lukeminen toimii kuin pieni meditaatiohetki: voi keskittyä siihen, mitä näkee, kuulee, haistaa ja tuntee.

Myös blogissa Tuijata on havaintoja Puista. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 12: Runokirja, joka on julkaista viiden viime vuoden aikana. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 14: Runokirja jossa on jotain talvesta, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteeseen tästä löytyy paikka 30: kaupungissa. Goodreadissa tämä menee kohtaan 35: Two books related to flora and fauna.

2.3.2022

Katriina Ranne: Maa kuin veri

Katriina Ranne 2021. WSOY. 378 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin nimi on vetävä ja väkevä, ja kirja sopii ulkoasultaan erinomaisesti Helmetin haastekohtaan 46, sillä kirjan kannen pääväri on punainen. Punainen väri viittaa tässä Argentiinan maaperään, punaiseen multaan, jonne lahtelaisen Kaarlon perhe asettuu vuonna 1906. 

Suomessa eletään sortovuosia ja vaikka ensimmäiset omat eduskuntavaalit ovat ovella, moni kokee ettei kotimaassa voi enää hengittää vapaasti. Niinpä Kaarlonkin isä innostuu ajatuksesta, että jossain kaukana lämpimässä on maata heille, jos he vain uskaltavat lähteä matkaan ja osallistua Colonia Finlandesan rakentamiseen. Perillä lupaukset eivät ihan täyty, mutta joukko suomalaisia jää sademetsän laitamille viljelemään yerbaa ja rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokaiselle riittää töitä ja toimeentuloa.

Monta sukupolvea myöhemmin Aina ymmärtää olevansa ainoa sujuvasti suomea puhuva, joka on jäänyt alueelle. Hänen isoäitinsä on juuri kuollut, eikä Aina tiedä muista sukulaisista. Omia lapsia tuskin enää tulee, mutta hän on alkanut ymmärtää olevansa osa ympäristöä, osa luontoa ja osa guaraníheimoa, jotka ovat avanneet hänen silmänsä eurooppalaisten aiheuttamalle tuholle. Ympäriltä katoavat puut ja metsän reuna on aina vaan kauempana. Ennen niin vuolaat virrat ovat enää puropahaisia, eikä punainen maa jaksa kasvaa juuri mitään.

Kaarlon ja Ainan välissä elävät sukupolvet eivät ole juurikaan kosketuksissa ympäröivään maailmaan, eivätkä alkuperäisväestöön joka asuu kuitenkin ihan vieressä. Colonia Finlandesa pyrkii omavaraisuuteen ja sen alati harveneva väestö pitää toisistaan huolta. Romaanin alussa odotin yhteisön omaavan jonkinlaista poliittista ideologiaa, mutta ehkä ankara realismi unohdutti aatteet. Siinä missä Eurooppa ja Suomi porskuttavat eteenpäin 1900-lukua, Argentiinan sisämaan suomalaiset junnaavat paikoillaan. Vasta Ainan lähtö kouluun avaa silmät sille, mitä kaikkea muualla on tapahtunut. Toki poliittiset ja muutkin virtaukset vilahtelevat ohi, kuten Evita Perón, mutta eivät hirveästi vaikuta yhteisön elämään.

Sukupolvien seuraaminen on aina mielenkiintoinen lähtökohta romaanille ja tässä teoksessa on paljon sukupolvien välistä lämpöä. Vaikkei Maa kuin veri ole kovin paksu, kunkin sukupolven edustajat saavat runsaasti tilaa kertoa omasta elämästään pienellä yerbatilalla, kohtaamisistaan ihmisistä, naapureista, rakkaudesta ja toimeentulosta. Kuolemaa ja onnettomuuksiakin on, mutta Ainan isoäidillä on sitkeyttä elää lähes satavuotiaaksi. Tarinoihin mahtuu avioliittoja, poislähtöjä, hylkäämisiä, synnytyksiä ja ennen kaikkea työntekoa.

Kokonaisuus on kuitenkin myös aika sirpaleinen eikä niin väkevä kuin mitä romaanin nimi antoi odottaa. Suomalaiselle vieraan luonnon läheisyys käärmeineen ja hyönteisineen tuo eksotiikkaa, samoin Ainan ystävyys guaraníen kanssa, kielten sekamelska ja eristyneisyys. Lopussa tuntui kuitenkin kuin olisin juossut näiden sadan vuoden halki enkä olisi saanut kunnon otetta yhdestäkään päähenkilöstä, vaikka kukin heistä oli vuorollaan hyvin rakennettu ja kiehtova. Viimeisen suomalaisen, Ainan, päätös muuttaa puuhun asumaan muutti romaanin luonteen yhtäkkiä kantaaottavaksi. Hyvin tärkeä kannanotto, joka oli tavallaan koko ajan tulossa, mutta silti hieman irrallinen.

Kannattaa lukea myös kirjailijan romaani Miten valo putoaa vuodelta 2017. Hyvin erilainen teos! Maa kuin veri -teoksesta on kirjoitettu myös blogeissa Kirjamuuri, Eniten minua kiinnostaa tie ja Anun ihmeelliset matkat. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 4: Usean henkilön näkökulmasta kirjoitettu romaani. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii paikkaan 21: eteläisellä pallonpuoliskolla, ja Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan tällä kohdan 20: A book that is set during 1900 - 1950. Maailmanvalloitukseen sain tästä uuden maan!

21.2.2022

Dolores Redondo: Luualttari

Dolores Redondo 2013. Espanjankielinen alkuteos Legado en los huesos. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2020. Pokkarissa 610 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Siitä on jo lähes kuusi vuotta, kun luin Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan aloitusteoksen Näkymätön vartija. Olen sen jälkeen hankkinut hyllyyni sarjan toisen ja kolmannenkin teoksen, mutta nyt vasta tartuin kakkoseen, Luualttariin. Rikosylikonstaapeli Amaia Salazarin johtamissa tutkimuksissa pyöritään hänen kotiseudullaan Baztanin laaksossa Pohjois-Espanjan Baskialueilla.

Elizondon hiljaisuus kätki sisälleen rauhan, jota siellä ei oikeasti ollut, sillä pinnan alla kuohui, aivan kuin Baztanjoen alla olisi virrannut samassa tahdissa maanalainen, metallinhehkuinen laavajoki, ja nämä joet yhdessä välittivät laakson asukkaille omanlaista telluurista energiaansa, joka pullpusi samasta tuonelan lähteestä.

Redondon dekkarit ovat ihan omanlaistaan luettavaa, tai ainakaan en ole ihan samantyyppisiin dekkareihin vielä törmännyt. Niissä on toisaalta perinteistä poliisityötä, poliisikunnan sisäisiä ristiriitoja ja tutkijoiden sinnikkyyttä, mutta rikosten motiivit ja taustat linkittyvät aina Baskimaan mytologiaan, historiaan ja paikallisiin perinteisiin. Tällä kertaa nuorten naisten surmia ja heitä tappaneiden miesten itsemurhia yhdistää piirre, joka saa Amaian perehtymään rituaaliseen uhraamiseen ja kastamattomana haudattuihin vauvoihin.

Amaian omaa poliisityötä haastaa hänen oma pieni vauvansa Ibai ja ihan uudet äidintunteet. Vasta äidiksi tullut nainen saa tietää omasta perheestään asioita, jotka häntä ovat vaivanneet lapsesta saakka. Amaian välit hänen omaan äitiinsä ovat vähintäänkin vaikeat, eikä tutkimuksia helpota se, että todisteet johtavat suoraan häneen itseensä. Lähistöllä olevasta luolasta löytyy luita, joiden perimässä on samaa kuin hänen perimässään, ja rikoksia orkestroi joku joka vierailee säännöllisesti hänen äitinsä hoitolaitoksessa. 

Baskimaan murhissa on jälleen kerran paljon makaabereja aineksia, mutta Redondo osaa kirjoittaa ainekset niin hyvin osaksi kokonaisuutta, että tarinaa on vain pakko ahmia eteenpäin. Makaabereja yksityiskohtia löytyy surmatöistä ja rikollisista, mutta myös mytologiasta ja paikallisten asukkaiden tavoista. Kaikkein karmeinta on kuitenkin se, mille Amaia itse on altistunut lapsena. Kauhukirjallisuuden kaltaista tunnelmaa vahvistavat jokatalviset rankkasateet jotka nostavat Baztanjoen pintaa ja uhkaavat upottaa Elizondon kylän alleen.

Ei ole pahempää pelkoa kuin se, jonka olemme kokeneet ennenkin ja jonka maku, haju ja kosketus ovat meille jo vanhastaan tuttuja. --- Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, jonka joskus jo olemme kohdanneet ja joka on jähmettynyt liikkumattomaksi ja odottaa läähättäen jossain mielemme sopukoissa. Ei ole pahempaa pelkoa kuin se, joka herättää pelkästään tuon pelon paluun mahdollisuuden.

Hieman sivusta  - minun mielestäni - löytyy tämänkertainen pääsyyllinen, olisin nimittäin odottanut hänen olevan joku muu, vaikka pieni vihje hänestä toki löytyy jostain kohtaa tarinaa. Mutta jottei sarja päättyisi tähän, loppukohtauksen aikana pakenee joku, jolla on vielä merkittävä tehtävä suorittamatta. Niinpä Amaia ei pääse omakohtaisesta painajaisestaan eroon vaan joutuu jatkamaan tuoretta perhe-elämäänsä lapsuudenpelkonsa kanssa. En siis voi olla lukematta sarjan kolmatta osaa, Myrskyuhria!

Kirjasta myös blogeissa Kirjahullun päiväkirja ja Luetut. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 20: Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 24: Kirja liittyy mytologiaan, ja Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa kohtaan 10: Ravintolassa tai baarissa. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan tällä kohdan 30: A book related to mythology.

13.2.2022

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Benedict Wells 2016. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co. 2021. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elämä ei ole nollasummapeliä, joutuvat romaanin päähenkilöt toteamaan. Epäonnisien tapahtumien ja surullisten menetysten jälkeen sitä toiveikkaana haluaisi luottaa siihen, että elämä näyttäisi jatkossa onnekkaamman ja onnellisemman puolensa. Mutta voiko siihen luottaa? Mitä jos yhden ihmisen elämään osuu useita menetyksiä?

Jules Moreaun vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, kun Jules on vasta vähän toisella kymmenellä. Hänet lähetetään isosiskonsa Lizin ja isoveljensä Martyn kanssa sisäoppilaitokseen, jossa sisarusten välit heikkenevät ja heidän on pärjättävä kunkin omillaan. Jules kääntyy sisäänpäin ja kätkee tunteensa, Liz kerää huomiota ja kapinoi, Martylla on tieteensä ja tavoitteensa. Jules on yksin, kunnes hänen viereensä istuu Alva, sisäoppilaitoksen lähellä asuva punatukkainen tyttö, jolla on omat surunsa. Menetyksistä ei juurikaan puhuta, kun Jules ja Alva alkavat viettää nuoruutta yhdessä.

Aikuisuuden kynnyksellä Julesin ja Alvan välit kuitenkin ikävästi katkeavat, eivätkä sisaruksetkaan ole vuosiin kovin läheisiä toistensa kanssa. Jules keskeyttää yliopisto-opinnot, lopettaa pitkään tärkeänä pitämänsä valokuvausuran ja tuntuu ajelehtivan vuodesta toiseen ilman otetta elämästä. Lizillä menee lujaa, eikä tämäkään kykene pitkiin suhteisiin. Marty on löytänyt paikkansa elämässä, eikä muistele menneitä. Julesin sen sijaan on todettava itselleen, että menneisyys on osa häntä, Alva on osa häntä, eikä tulevaisuus ilman menneisyyden haamuja ole mahdollinen.

Onko onnea mahdollista saavuttaa, jos esteitä on niin paljon? Kolmikymppisenä Jules ja Alva löytävät taas toisensa, mutta elämä on heittänyt väliin monimutkaisia suhteita ja moraalisia velvotteita. Jules löytää Alvan ja tämän aviomiehen luota Sveitsistä mahdollisuuden toteuttaa itseään kirjoittajana, kun taas Alva saa hänestä seuraa. Enempää en juonesta halua paljastaa, mutta onnen ja surun keskinäinen kamppailu on rankkaa. Romaanin kertoja on Jules, ja näkökulma elämään on hänen, mutta epäonnelta eivät ole välttyneet muutkaan. Tarinaan mahtuu kuoleman lisäksi lapsettomuutta, katoamisia, dementiaa ja rakkautta ilman vastakaikua. Miten pitkälle lapsena menetettyjen vanhempien opit ja muistot kantavat ja miten on mahdollista kasvaa itse aikuiseksi ilman heitä?

Yksinäisyyden jälkeen on vetävä osin omaelämäkerrallinen romaani, josta haluaa pitää kiinni ja jota haluaa suorastaan ahmia, vaikka välillä huomasin toteavani, ettei itse teksti ole kaunokirjallisesti ihan taitavimmasta päästä. Asetelmat ja henkilöhahmot ovat paikoin hyvin bestsellerhenkisiä tai kuin romanttisesta komediasta. Silti teos herättää valtavasti myötätuntoa. Tekstistä välittyy kirkkaus ja herkkyys, ja jokin Julesin ja hänen läheistensä elämässä pureutuu niin syvälle omiin tunteisiin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kerronta on myös miellyttävän rauhallista, vaikka suru puskee välillä hyvinkin lähelle ja saa peilaamaan tarinaa omiin ihmissuhteisiin ja perheensisäisiin tapahtumiin. Toivoakin onneksi on.

Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Kirjamies. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Puistossa tai puutarhassa. Goodreadsin haastekohdista kuittaan tällä kohdan 6: A book with an image of a source of light on the cover.

8.2.2022

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Hauru 2021. Like. 175 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kirjoitin Hanna Haurun Jääkannesta vuonna 2017, että kirja on pieni ja kevyt, mutta tarina jättää vahvan muistijäljen. Kovin suuri ei ole fyysisesti tämäkään Viimeinen vuosi, mutta hieman pidempi kuitenkin. Muita teoksia en ole Haurulta lukenut, mutta tämä kirjailijan viimeiseksi jäänyt romaani muistuttaa kovasti Jääkannen karuutta ja köyhyyttä. 

Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän.

Romaanin minäkertoja, kirjailija, elää yksin tölliään jossain päin Pohjois-Pohjanmaata 1950-luvulla. Jo pitkään kirjoittanut mies joutuu nälkäisenä kerjuulle lähiseudun taloihin, mutta sinnittelee ankaran talven yli. Kevättä kohti hän saa kirjoitustöitään eteenpäin ja rahaa sen verran, että pärjää - juuri ja juuri. Kirjailijan ura ei tietenkään ole ollut se, mitä miehen isä olisi pojalleen toivonut, ja isän haamu kiusaa aikuista ihmistä edelleen. Eivätkä kaikki kyläläisetkään arvosta henkisen työn raatajaa. Viinaan taipuvaisesta miehestä on tullut eräänlainen silmätikku ja juorujen kohde.

Syrjään vetäytyvä, ihmisten seurasta ahdistuva mies joutuu vastoin tahtoaan välillä ihmisten ilmoille, sillä kaupassa on käytävä, naapuria on autettava ja yhteyttä kustantamoon on pidettävä yllä. Joskus vuosikymmeniä sitten oli kuitenkin nuori Liisa, joka sytytti miehen tunteet ja jätti rakkaudenkaipuun. Liisa lähti kaupunkiin töihin eikä mies ole hänestä sen jälkeen kuullut, mutta kaipaus on edelleen kova. Muut naiset eivät miehen mielessä saa ylistystä. Kylän akat ovat rumia juoruämmiä ja naapurin tytöt pikkuhutsuja.

Hauru kuvaa maaseudun hiljaista arkea hienolla tavalla ja muistuttaa, miten lähihistoriassamme nälkä ja puute ovat koskettaneet monia. Luonnon yksityiskohdat ovat alati läsnä ja arkea vietetään sen armoilla. Hieman ehkä minun makuuni liikaakin oli tekstissä vertauskuvia ja rinnastuksia. Verhojen takana myrskystä selvinneiden puiden luiset varret heiluvat kuin kuoleman kutsuvat sormet. --- Puut heiluvat kuin suruliput. --- Tuuli vinkuu kuin heinäpilli yötä päivää.

Muuten Hauru on kyllä mestari kuvailemaan hauraita tunteita, yksinäisyyttä, epävarmoja ajatuksia tai vaikkapa kohmeloista oloa. Tarina on ihailtavan kokonainen ja realistinen. Kirjailijan viimeiseksi jäävä vuosi herättää empatiaa, eikä ole ankeudesta huolimatta ihan vailla lämpöä. Miehen elämässä on toiveikkaitakin hetkiä, varovaista kauneutta ja etenkin sitkeyttä. Hieman melankoliseksi lukukokemuksen tekee tarinan lisäksi se, että romaani on jäänyt Haurun viimeiseksi. Kirjailija menehtyi heinäkuussa 2021.

Romaanista myös blogeissa Kirja vieköön!, Tuijata ja Lukutuulia. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 23: Pieni kirja. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 3: Kirja joka sisältää kirjeitä. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteesta tällä kuittaa kohdan 2: Kylmissä oloissa, ja Goodreadsin haasteesta kohdan 52: A book with a time-related word in the title.