Katsaus kirjavuoteen 2022

Osallistuin tänä vuonna samoihin lukuhaasteisiin kuin edellisinäkin vuosina. Helmet-kirjastojen 50 kirjan haaste on näistä se johon sitoudun yleensä totisimmin, ja sen sainkin valmiiksi, tosin vasta tällä viikolla. Helmetille luotua excel-taulukkoa olen hyödyntänyt tilastointia varten koko vuoden, mutta siitä lisää myöhemmin. Toinen suurhaaste on Goodreadsin Around the Year in 52 Books, joka jäi tänä vuonna kahta kirjaa vaille vajaaksi. Ensi vuoden Goodreads-haastekohdat on jo julkaistu ja suunnitelmani sitä varten ovat jo pitkällä! Kokonaan suoritettua sain Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteen, jossa kerättiin paikkoja. Lähes valmiiksi sain niin ikään Pohjoisen lukuhaasteen, joka osoittautui haasteista vaikeimmaksi. Heinäkuussa osallistun perinteisesti naistenviikon lukuhaasteeseen ja pyrin sitä varten postaamaan teoksia, jotka ovat viikon nimipäiväsankareiden kirjoittamia (Tiina, Jenny, Johanna, Riina...).  

  Helmetin hieno taulukointi tosiaankin auttaa kertomaan koko vuoden lukusaldostani. Sen mukaan olen lukenut tänä vuonna reilut 20 000 sivua kirjallisuutta. Olen lukenut 63 teosta kokonaan ja jättänyt kesken 8 kirjaa. Näistä osa jäi kesken, koska en saanut niistä iloa ensimmäisten kymmenten sivujen aikana tai koska aika vaan ei ollut oikea. Osaan niistä saatan palata myöhemmin. Olen arvioinut valtaosan lukemistani kirjoista arvosanalla 4 - 5, mikä kertoo siitä, etten ole huonoimpia kirjoja tosiaankaan lukenut loppuun asti.

Tietokirjoja olen lukenut vain 7 kappaletta - tämä saattaa olla jopa edellisvuosia enemmän, sillä olen hyvin laiska lukemaan tietokirjallisuutta. Mieleenpainuvimmat tietokirjat olivat Mari Pihlajaniemen Olipa kerran Pohjola, Nellie Blyn 10 päivää mielisairaalassa sekä Sami Sillanpään Keskellä virtaa Kongo. Runoteoksia luin kolme, sarjakuvateoksia vain kaksi ja elämäkertoja kolme kappaletta. Loput ovat enemmän tai vähemmän perinteistä kaunokirjallisuutta; näistä jännityksen alle luokittelin 16 kirjaa.

Lähes puolet lukemistani kirjoista on kotimaisia. Ulkomaisista teoksista eniten luin ruotsalaista, brittiläistä ja yhdysvaltalaista kirjallisuutta - ei siis yllätyksiä niiden suhteen. Uusia maita kertyi maailmanvalloitusta varten kuitenkin Boliviasta, Argentiinasta, Kongosta, Sansibarista ja Israelista. Tänä vuonna kaksi kolmasosaa kirjoistani oli naisten kirjoittamia - osuus on hieman edellisvuotta pienempi, jolloin luin tätäkin enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Olen edelleenkin perinteisen kirjan ystävä, sillä luin e-kirjana vain seitsemän teosta. Näitä menee yleensä junamatkoilla ja lomilla ylipäätään. En kuunnellut yhtään kirjaa.

Olen ostanut ja saanut lahjaksi kirjoja tänä vuonna aika paljonkin, mutta en ole ehtinyt lukea niitä. Kirjaston varausjono on pitkä ja minulla on jatkuvasti niin paljon lainoja, että ne täytyy lukea alta pois ennen kuin pääsen ostokirjojen pariin. 71 % lukemistani kirjoista oli kirjastosta. Luen hyvin nuorta kirjallisuutta, sillä vain 3 kirjaa on kirjoitettu ennen vuotta 2000, mm. tuo edellä mainittu Nellie Blyn teos sekä Märtä Tikkasen Miestä ei voi raiskata. Goodreadsin tilastoista saan nopeasti tietää, että Pirkko Saision Passio oli paksuin lukemani teos ja Olli Sinivaaran runoteos Puut oli kaikkein ohkaisin.

Vuoden parhaat eli viiden tähden kirjat ovat tässä lukujärjestyksessä: Miriam Toewsin Naiset puhuvat, Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä, Riina Tanskasen Tympeät tytöt, Pirkko Saision Passio, Rosa Liksomin Väylä, Märtä Tikkasen Miestä ei voi raiskata, Tommi Kinnusen Pimeät kuut, Tara Westoverin Opintiellä, Alex Schulmanin Malman asema, Douglas Stuartin Shuggie Bain, Maggie O'Farrellin Hamnet sekä Noora Vallinkosken Koneen pelko. Moni kirja sai 4,5 tähteä - mm. jo yllä mainittu Sami Sillanpään teos, joten kaiken kaikkiaan olen lukenut hurjan määrän erittäin hyviä teoksia, ja yllä listatut olisi hyvin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen.

Kuvassa osa kirjoista jotka odottavat lukuvuoroaan. Tulevana vuonna osallistun mitä todennäköisimmin samoihin lukuhaasteisiin kuin tänäkin vuonna. Niitä varten on neljä korkeaa pinoa kirjaston lainakirjoja ja ostamiani tai saamiani kirjoja odottamassa vuoroaan. Kirjaston varausjonossa on noin parikymmentä kirjaa lisää. Alkuvuodesta käyn lisäksi läpi kustantamojen katalogeja ja merkkaan muistiin kiinnostavimmat. Tänä vuonna luin eniten maalis-, kesä-, heinä- ja lokakuussa eli opettajan lomakuukausina ja uskon että tendenssi on ensi vuonna sama. Naistenviikon haastetta varten alan jemmata sopivia kirjoja hyvissä ajoin. Lisäksi suunnitelmissa on piristää aamuisia bussimatkoja äänikirjojen avulla. Tätä vuonna tavoitteekseni asettamani 75 kirjaa ei tullut täyteen, mutta ensi vuonna aion silti asettaa saman tavoitteen! Toivon myös kovasti että Blogistania äänestää tämänkin vuoden parhaista teoksista heti alkuvuonna 2023.

Marjane Satrapi: Pistoja

Marjane Satrapi 2003. Alkuteos Broderies. Suomentanut Taina Helkamo. Like 2010. 134 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Halusin epätoivoisesti saada Helmetin lukuhaasteen valmiiksi. Olen lukenut kyllä lukumääräisesti tarpeeksi kirjoja sitä varten, mutta etenkin loppuvuodesta lukemani kirjat eivät ole enää osuneet puuttuviin kohtiin. Viimeiseksi jäi roikkumaan kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija. Mietin miten ehtisin vielä lukea kokonaisen kirjan, kunnes hoksasin tarkistaa rakastamani Marjane Satrapin tuotannon. Ja sieltähän löytyi lisää sarjakuvateoksia!

Pistoja on pieni kuvateos iranilaisista naisista, jotka kokoontuvat säännöllisesti kertomaan tarinoitaan, juoruilemaan ja purkamaan sydäntään toisilleen. Kuten he toteavat, selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Osa heidän herkullisista kertomuksistaan onkin tosiaan juoruja, ystävien ja tuttujen selän takana puhumista ja jopa arvostelua. Osa on enemmän omakohtaisia kokemuksia, joista kertominen keventää mieltä ja saa asioita oikeisiin mittasuhteisiin.

 

Mistä naiset sitten juoruilevat? Miehistä ja seksistä tietysti! Miehen löytämisestä, miehiin tutustumisesta, naimisiin menosta ja avioeroista. Mutta ennen kaikkea kaikenlaisista häpeällisistä tai noloista sattumuksista joita tapauksiin liittyy, olivat ne omia tai toisten naisten kokemia. 

Se mikä nykypäivän lukijalle saattaa tulla yllätyksenä, on se miten moderneja ja rohkeita Satrapin naiset ovat. Toki aika on ollut eri ja monet nykyään vaikkapa Satrapin isoäidin ikäluokan naiset ovat saattaneet elää hyvinkin vapaasti ja erilaisessa maassa kuin mitä Iran on nykyään siitä huolimatta että silloinkin on ollut järjestettyjä avioliittoja. He ovat ehkä seurustelleet useamman miehen kanssa, joku on ollut useasti naimisissa, joku on käynyt mutkan Euroopassa ja joku on jäänytkin sinne. 

Tällainen teos on hyvä muistutus siitä, miten nopeasti politiikka ja uskonto osana sitä voivat muuttaa maan sisäisiä asetelmia ja asenteita, ja kovasti toivon että Iranin naiset saavat entisenlaisen asemansa vielä jonain päivänä takaisin. Postaukseni Satrapin upeista Persepolis-teoksista täällä ja täällä.

Noora Vallinkoski: Koneen pelko

Noora Vallinkoski 2022. Atena. 359 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kun kuulin Vallinkosken kirjasta Tampereen kirjafestareilla Tulenkantaja-palkintoehdokkaana, olin tyytyväinen että olin jo hoksannut laittaa kirjan varausjonoon aikaisemmin syksyllä. Lyhyt haastattelu vain vahvisti uskoani siihen, että tämä olisi minun makuuni. Teos ei voittanut kyseistä palkintoa, mutta olisi aivan hyvin voinut, ainakin kirjallisilta ansioiltaan. Olen lukenut voittajateoksenkin, eikä Koneen pelko häviä Merja Mäen Ennen lintuja -romaanille lainkaan.

1990-luvulle ja 2000-luvun alkuun sijoittuva Koneen pelko piirtää terävästi esiin Suomen luokkarajat, kuten kirjan takakannessa kerrotaan. Aukko-nimisessä kerrostalolähiössä asuvan Johannan perheessä ei uskota opiskeluun tai henkisen pääoman kasvattamiseen. Hänen isänsä on perusäijä, raksatyöläinen, kiivasluontoinen ja mielestään aina oikeassa. Johannan veljestä Jerestä voisi kasvaa yhtä lailla äijä, ellei isän ilkeys ja kohtuuttomat vaatimukset olisi saaneet tätä nojautumaan päihteisiin. Äiti lähtee kun Johanna on teini-iässä, ja tyttö kasvaa olemaan hyvä jätkä. Hänen parhaalla ystävällään Suskilla on ysiluokan jälkeen syntynyt poika Jaxon, ja vaikka ystävä huolehtii, että Johannan lakkiaisista tulee upeat, ei kenenkään katse kanna Aukkoa ja pienipalkkaisia palvelualan töitä kauemmaksi.

Perustukset jotka he valoivat, tiet jotka he päällystivät ja seinät joita he pystyttivät, eivät merkinneet enää mitään. Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapatunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.

Johannan isä edustaa sukupolvea, joka rakensi maan ja edusti viimeistä työväenluokan (nykymittapuulla) toksista maskuliinisuutta. 1990-laman jälkeen kaikki hajoaa, koneet ottavat vallan tehtaissa ja rakennustyömailla, eikä miehillä ole enää mitään mistä pitää kiinni. Kaikki mihin he ovat uskoneet ja kaikki mille he ovat minuutensa rakentaneet, alkaa kadota, ja heidän edustamastaan miehisyydestä alkaa tulla vitsi. Johannalle isä on toisaalta tuki ja turva, mutta toisaalta myös painolasti, jota hän ei jaksaisi raahata uudelle vuosituhannelle. Hänen aikuistumiseensa kuuluvat myös veljen ailahteleva käytös ja epämääräiset hämärähommat.

Vallinkosken romaani on uskomattoman tarkkanäköinen sukellus lähiöön ja sen yksityiskohtiin. Lähihistoriasta pulpahtavat mielikuviin musiikki, tekniikka, popidolit, vaatteet ja värit. Kirjailija osaa kuvailla hyvin, millä tavalla lähiössä kasvaneen on ponnisteltava, jottei tausta erotu liian räikeästi vauraammissa olosuhteissa kasvaneiden nuorten seassa. Ja sitten kun tausta kuitenkin erottuu, millä tavalla työläisperheen nuori pärjää, vaikka jää jatkuvasti kaiken ulkopuolelle.

Teoksessa herkullisia ovat myös hahmot, jotka piirtyvät lukijalle huomattavasti tarkkarajaisemmin kuin itse päähenkilö. Ystävät, perheenjäsenet ja tutut ovat suorastaan tunnistettavia. Vallinkoski on kirjoittanut heidän välinsä lämpimiksi ja välittäviksi ilkeistä sanoista ja ajoittaisesta pahasta olosta, sekoilusta ja näköalattomuudesta huolimatta. Dialogi on teräväsanaista ja osuvaa. Lähiössä ihmiset huolehtivat toisistaan ja kannustavat omalla tavallaan eteenpäin. Johannaan on kuitenkin pesiytynyt rakkaudettomuus, joka näkyy etenkin hänen suhteessaan lähiön ulkopuoliseen maailmaan.

Luottamus siihen, että isä hoitaa. Ihailu niitä ominaisuuksia kohtaan, jotka tekevät hänestä silmissäni miehen. Hänen kykynsää toimia ja hallita tilanteita, järkähtämättömältä vaikuttava uskonsa.

Arvostan sitä ettei Koneen pelko pyri romanttiseen tai epärelevanttiin toiveikkuuteen, sellaiseen jossa lähiöstä pitäisi nousta ja päästä pois. Romaanin kuvaus pysyy loppuun asti realistisena ja löytää toivon jostain lähiön ja sen ihmisten sisältä, vaikka tarinat eivät päätykään aina onnellisesti. Vetävästä ja sujuvasanaisesta kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Kirjamies ja Kirjakaapin kummitus.

Ville Hytönen: Johannes-Andreas. Romaani rakkauden synnistä; rikoksesta jumalaa ja sosialismia vastaan

Ville Hytönen 2022. Like. 328 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tositapahtumiin perustuva romaani sarjamurhaajasta oli epäilemättä syy, miksi laitoin kirjan varausjonoon. Lisäksi teoksen nimi ja kansi viittasivat johonkin ehkäpä uskonnolliseen, joten ajattelin sen olevan vähintäänkin mielenkiintoinen yhdistelmä. Ja niinhän se olikin.

Kaikki ne, jotka käyvät omaa polkuaan ilman Jumalaa, ovat onnellisia ihmisiä. Juuri vangittuna murhaajanakaan en ymmärtänyt, miten joku saattoi olla niin julma kuin isäni. En uskonut enää Jumalaan enkä Perkeleeseen. Enkä omiin vanhempiinikaan. Tunnistin kaiken valheeksi jo lapsena, kaiken sen, mitä minulle uskoteltiin totuutena elämästä. Heidän kuuntelemisensa oli minun elämäni suurin virhe. En löytänyt siksi etsimääni ja petyin koko ihmiskuntaan.

Johannes-Andreas kasvaa ankaran uskonnollisessa perheessä, jossa baptistipappi pahoinpitelee poikaansa ja äiti haukkuu lastaan. Poika pakenee kodin herjaavaa ilmapiiriä kaduille ja kolttosiin. Lapsuudenmaisemissa Viron maaseudulla kasvaa myös vapautta kaipaava Pille, tyttö joka on nuoresta lähtien ihastunut Johannes-Andreakseen ja myös uskovaisesta perheestä kotoisin. Monien vaiheiden, parisuhteiden, avioliittojen ja vankilareissujen kautta nuoret päätyvät yhteen. Heidän välillään on hankala riippuvuuden, alkoholin, väkivallan ja rakkauden sävyttämä suhde, jossa kummallakaan ei ole tilaa hengittää vapaasti.

Ennen kuin mennään päähenkilön rikoksiin, romaani kuvaa erinomaisella tavalla neuvosto-Viroa ja lähihistorian vuosikymmeniä. Mikrotason arjen kuvausta on ensin lasten, myöhemmin nuorten aikuisten näkökulmasta. Hytönen on paneutunut hyvin siihen, millaista asuminen on ollut, mitä töitä ihmiset ovat tehneet ja miten sosialismi on toiminut. Arjessa tulee hyvin esille vaikkapa se, mitä nykynäkökulmasta puuttuu, mitä ihmiset ovat syöneet tai millaista on ollut käydä ravintolassa. 

Kerronta vuorottelee nopealla tahdilla Johannes-Andreaksen ja Pillen välillä. Hytösen teksti on mielestäni tuurimaisen kömpelöä, mutta sen töksähtelevissä virkkeissä on oma viehätyksensä ja lyhyet kappaleet vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Molempien kertojien nuoruus on hyvin levoton eikä myöhemmin heidän yhteiselonsakaan estä heitä tekemästä moraalisesti arveluttavia päätöksiä. Pille on itselleenkin arvoituksellisella tavalla riippuvainen miehen hyväksynnästä ja läsnäolosta, vaikka Johannes-Andreaksella on taipumusta hyväksikäyttöön, kontrolloimiseen ja väkivaltaan. Mies itse alkaa vähitellen elää sumuisessa mielikuvitusmaailmassa, jossa vuorottelevat sosialistiset haaveet, väkivaltafantasiat ja rötösten suunnittelu.

Tummasävyisestä tarinasta lisää blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.

Anna Kortelainen: Siemen

Anna Kortelainen 2016. Tammi. 454 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä on jo toinen Anna Kortelaisen teos, jonka olemme valinneet lukupiiriin luettavaksemme. Muutama vuosi sitten luimme elämäkerrallisen teoksen Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää, josta pidin kovasti. Siemen on romaani, mutta siitäkin näkee selvästi taidehistorioisija Kortelaisen tutkijapuolen. Romaani kertoo Ninasta, sukututkijasta, joka on saanut työkseen selvittää jatkosodan aikana kadonneen upseeri Luikan kohtalon.

Erityisen paljon kodin raunioilla kasvoi kaikenlaista triviaalia, jauhosavikka Chenopodium albumia, maitohorsma Chamaenerium angustifoliumia, yleinen peltovilla Senecio vulgarista sekä ketokeltto Crepis tectorumia. Raunioiden kuningaskasveja. Tunkeilijoita, roskaväkeä. Näistä juuri maitohorsman purppuraiset ja ketokelton keltaiset, korkealla keinuvat päät hallitsivat Viipurin kesäistä rauniomaisemaa ympäri kaupunkia. Purppuraa, keltaista, purppuraa, keltaista. Ne kukoistivat myös Luikan jalkojen juuressa. Hän keräsi kaikista näytteet. Hänen kätensä tärisivät.

Vuosisadan ensimmäisenä vuonna syntyneen Asser Luikan tehtävänä on vastata Kannaksella taistelevien joukkojen muonahuollosta. Hän saa siirron Helsingistä vanhaan kotikaupunkiinsa Viipuriin, jossa hän todistaa maiseman muuttuneen sitten lapsuusvuosien. Lapsesta asti mies on ollut luonnoltaan botanisti, hän on tutkinut maastoa, kerännyt herbaariota, perehtynyt kasveihin ja niiden ominaisuuksiin. Itsekseen viihtyvä Luikka kulkee nyt jälleen pitkin tuttuja katuja, poikkeaa joutomaille, takapihoille ja rannoille. Hän tutkii, millaisia kasveja puna-armeijan jalanjäljissä on Viipuriin kulkeutunut.

Nina Humina asuu osan vuodesta Viipurissa, jossa hänelle on kehittynyt pieni suomalaisverkosto ja jossa hänen on helpompi perehtyä sukututkimuksiin. Nuori nainen on vähitellen kotiutunut kaupunkiin, joka poikkeaa hälisevästä Helsingistä, on täynnä historian kerrostumia, kulttuureja ja monelta suunnalta tulleita ihmisiä. Viipurissa on kuitenkin myös jotain poistyöntävää, kuten kulkukoirat ja näiden Ninalle aiheuttama trauma. Luikan ja Ninan tarinat lomittuvat hennolla tavalla toisiinsa ja jotain samaakin heissä on. Ulkopuolisuutta, itsekseen viihtymistä, vaatimattomuutta. Heidän kauttaan Siemen on kertomus ennen kaikkea heille yhteisestä Viipurista ja sen vuosista sodan jaloissa.  

Romaanissa on paljon haikeutta ja kauneutta, tarina on ytimeltään kiehtova ja salaperäinen. Hyvät puolet jäävät kuitenkin valitettavasti valtavan tietomäärän jalkoihin. Minua väsytti lukea huikeaa määrää yksityiskohtia ensin sukututkimuksesta, sitten etenkin kasveista ja niiden kasvuympäristöistä. Eikä siinä, rakastan kasveja enkä yleensä kyllästy maiseman kuvaukseen, mutta tässä tietoa oli listamaisesti ripoteltuna aika paljon liikaa. Ja vähitellen mikä tahansa vastaan tuleva aihe käytiin hyvin perusteellisesti läpi, tietysti Luikan työ sodan palveluksessa mutta myös vaikkapa koirien ominaisuudet ihmisen parhaana ystävänä.

Ihan viimeiset sivut olivat melkeinpä romaanin parasta antia, kun Luikka kuvailee hartaudella harrastuksensa luonnetta tapaamalleen naiselle. Samalla Luikan ja Ninan välille löytyy yllättävä yhteys. Jotain odotinkin jo kirjan alussa, mutta ehdin unohtaa odotukseni. Viipuri oli osuva miljöö romaanille, jonka teemoista löytyy ikiaikaisia ja jälleen tänäkin päivänä ajankohtaisia teemoja, kuten pakolaisuutta, koti-ikävää ja juurettomuutta. Muutenkin koin oppivani paljon Viipurin historiasta ja sotavuosista hieman uudenlaisesta näkökulmasta. 

Kirjasta riittää varmasti paljon keskusteltavaa lukupiirissä tammikuussa. Teoksesta on kirjoittanut myös Leena Lumi blogissaan.

Ragnar Jónasson: Sumu

Ragnar Jónasson 2017. Islanninkielinen alkuteos Mistur. Käännetty englanninkielisestä teoksesta The Mist. Suomentaja Oona Nyström. Tammi 2022. 262 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hulda Hermannsdóttir -trilogian kolmas osa sijoittuu 1980-luvun lopulle. Sarjassa onkin poikkeuksellista se, että se etenee ajassa taaksepäin. Ensimmäisessä osassa Pimeys rikostutkija Hulda on jäämässä eläkkeelle, ja toisessa osassa Saari eletään pääosin vuotta 1997. Nyt Sumussa nelikymppinen Hulda läpikäy elämänsä pahinta aikakautta, josta sarjan aiemmat osat lukeneet jotain jo tietävätkin. Teokset toimivat kuitenkin ihan hyvin myös itsenäisinä, ja ne voi lukea toisinkin päin.

Hänen ajatuksensa vaeltelivat. Sumu oli jälleen laskeutunut, ja oli vaikea erottaa, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa. Että hän vihasi talvea. Miksi lumimyrskyn oli pitänyt puhjeta kaikista päivistä juuri jouluaattona?

Teoksen nimi viittaa toisaalta Huldan omaan sumuun ja valtavaan traumaan, mutta toisaalta myös islantilaiseen talveen ja sankan lumimyräkän läpinäkymättömyyteen. Alkuvuodesta 1988 itäislantilaiselta, hyvin syrjäiseltä maatilalta löytyy useampi ruumis. Hulda on päättänyt palata töihin, mutta miten hän selviää uusista tragedioista ja surmista, kun oman kodin järkyttävästä joulusta on vasta hetki aikaa? 

Kun arkku laskettiin maahan sinä armottoman kylmänä päivänä, Huldan kyyneleet sulattivat lumen hänen jalkojensa juuresta ja tuuli ulvoi yhtä lohduttomasti kuin hänkin sisimmässään.

Lumimyrsky luo tapahtumille klaustrofobisen tunnelman. Lumen saartaman maatilan ovelle kolkutetaan aatonaattona. Pariskunta Erla ja Einar avaavat oven miehelle, joka on eksynyt. He tarjoavat tälle lämmintä syötävää ja huoneen yöksi, mutta Erlassa mies herättää epäilyksen. Kuuleeko hän miehen kulkevan yöllä heidän talossa kuin jotain etsien vai onko Erla peloissaan vain liian vainoharhainen? Molemminpuolinen epäilys aiheuttaa kaaoksen, joka Huldan on myöhemmin ratkaistava.

Aikaisemmin syksyllä lukion päättänyt Unnur päättää pitää välivuoden ja reissata ympäri Islantia. Hän pitää harvakseltaan yhteyttä kotiinsa, mutta vanhemmat huolestuvat silti kun mitään ei kuulu. Tapaus on Huldan työpöydällä syksyn ajan eikä tyttöä vaan löydy. Huldan kotona jouluvalmisteluihin vaikuttaa 13-tyttären Dimman sulkeutuneisuus. Tytär linnottautuu huoneeseensa eikä viihdy vanhempiensa seurassa. Hulda haluaisi valmistella perinteisen joulun tai vaan nauttia pyhistä kauniissa talossaan perheenjäsentensä seurassa, mutta huomaa itsekin viihtyvänsä paremmin töissä kuin kotona. Naisen on tehtävä tuplamäärä töitä tullakseen huomatuksi miehisellä alalla. Silti kotona on jotain, mitä hän pakenee, syy ei ole pelkästään työssä ja työyhteisön asenteissa.

Ragnar Jónasson on kehitellyt juonen, josta lukija pääsee hiljalleen kärryille, mutta joka silti yllättää. Taitavaa teoksessa on myös se, miten tiiviinä kirjailija pitää kerronnan. Tarinassa ei ole mitään ylimääräistä, vaan se on napakka ja hyvin kasassa. Olen pitänyt kovasti sarjan kaikista osista, mutta tämä on ehdottomasti vaikuttavin. Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjoja hyllystäni sekä Lukutuulia.

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell 2020. Englanninkielinen alkuteos Hamnet. Suomentanut Arja Kantele. S&S 2022. 382 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hamlet on maailmankuulu näytelmä, mutta mitä tapahtui näytelmäkirjailijan perheessä 1500-luvun viimeisinä vuosina? Pieni poika on yksin kotona pahasti sairastuneen kaksoissiskonsa kanssa ja lähtee hädissään etsimään äitiään, mummoaan, tätiään, isosiskoaan. Mihin ihmeeseen kaikki ovat kadonneet? Rutto on saavuttanut pienen Stratfordin kaupungin, ja pojalla on syytä olla huolissaan.

Rutto on ehättänyt hänen kotiinsa. Se on painanut merkkinsä hänen lapsensa kaulalle.

Hamnet on sydäntäsärkevä tarina parisuhteesta, perheestä, sisarten välisisistä suhteista ja surusta, kun yksi parvesta kuolee. Toistakymmentävuotta ennen kuin pieni Hamnet hätääntyy, hänen vanhempansa tapaavat maalaistalon pihalla. Nuori latinanopettaja rakastuu erikoiseen, luonnossa viihtyvään tyttöön. Vastoin heidän perheidensä tahtoa nämä kaksi perustavat perheen hanskatekijä-isän tuiman katseen alle. Isän kiukku pusertaa nuoren miehen ahtaalle ja hän lähtee vaimonsa kannustamana Lontooseen. Siellä hänen nimestään tulee maailmankuulu.

Kotona Stratfordissa lasten äiti parantaa rohdoillaan asiakkaita ja sopeutuu appivanhempien maailmaan, onhan hänellä kolme suloista lasta. Vasta kun rutto saavuttaa heidän kotinsa, Agnesin maailma suistuu raiteiltaan ja hetkeksi kaikki muu saa jäädä. Suhde Lontoossa viihtyvään aviomieheen väljähtyy, ja vaikka elintasokin nousee, ei hän pysty unohtamaan lastaan. Pystyykö isäkään? Mikä onkaan Hamletin merkitys isän surutyössä?

Tule, ilmesty, ole kiltti, hän anelee äänettömästi. Edes tämän kerran, etten olisi näin yksin maailmassa. Kun vaihdoit osia, kävin minun sijalleni, jäin henkiin, mutta olen ollut pelkkä puolikas. Ole kiltti ja ilmesty, vaikkei sitten nähtäisi enää milloinkaan.

Romaanissa on kauniin herkkä kerronta, joka viipyilee tunnelmissa, hajuissa, yksityiskohdissa ja äänissä. Se kuvaa elävällä tavalla maaseudun raikkautta ja kasvillisuuden monipuolisuutta, Agnesin rakkautta luontoa kohtaan, mutta ihan yhtä lailla se maalaa tarkan kuvan pikkukaupungin vilinästä, nahkurin työstä, pyykinpesusta, yrttihauteista kuin myös Lontoon ahtaudesta ja kuvottavista hajuista. Mielenkiintoista on myös se, millä tavalla maailma on vällillä joko seisahtunut ja paikoillaanpysyvä tai mahdollisuuksia ja uutta täynnä. Miten rohkeus ja rakkaus avaavat ovia. Kerronnassa on myös sopivalla tavalla jotain hieman vanhanaikaista.

Agnesilla on kyky nähdä tulevaa ja sisälle ihmisen sydämeen. Häntä ei katsota aina hyvällä, eikä moni voi ymmärtää mitä nuoret näkevät toisissaan. Sitä Agnes ei kuitenkaan ymmärrä, että häneltä viedään lapsi. Hamnet onkin ennen kaikkea kertomus surusta, äidin surusta, mutta myös kaksosen surusta, kun toinen puoli on poissa. Se on kiehtova tarina siitä, mitä kuuluisan näytelmäkirjailijan lapselle on ehkä tapahtunut ja miten suru on vaikuttanut tämän perheeseen ja uraan. Hamnet ei kuitenkaan ole kertomus tästä kuuluisasta urasta, vaan tragediasta, ihmisten välisistä siteistä, yhteen kasvamisesta, vahvoista siteistä ja ehdottomasta rakkaudesta.

Agnes on särkynyt, murentunut, hajalla. Mahtaako hän jonakin kauniina päivänä löytää jostakin nurkasta oman jalkansa, maasta käsivarren, lattialta käden? Kehnosti on käynyt myös tyttärille. --- kyynelten vuo ei näytä ensinkään ehtyvän.

O'Farrell on kirjoittanut teoksen juuri ennen kuin korona levisi maailmalla, ja silti hänen kuvauksensa taudin kulkeutumisesta laivan mukana Englantiin on niin osuva ja ajankohtainen. Upeasta teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Tuijata.

Arttu Tuominen: Häväistyt

Arttu Tuominen 2022. WSOY. 396 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minulla ei ole kovin laajaa kuvaa kotimaisesta dekkaritarjonnasta, mutta veikkaan että Tuominen on yksi parhaista. Hänen Delta-sarjansa on edennyt nyt neljänteen osaan ja lujaa menee edelleen. Teoksissa Verivelka, Hyvitys, Vaiettu ja Häväistyt liikutaan Porissa ja sen lähiympäristössä. Päähenkilöt ovat komisario Jari Paloviidan tiimi, Henrik Oksman ja Linda Toivonen, ja teoksissa näistä kolmesta jokainen pääsee vuorollaan osaksi dekkareiden tapahtumia. Jokaisen henkilökohtaista elämää myös ruoditaan vuorollaan, joten he tulevat vähitellen lukijalle hyvin tutuiksi. Olinkin jo ehtinyt odottaa, milloin Linda siirtyy pääosaan. Nyt oli hänen vuoronsa.

Lindalla on 13-vuotias tytär Linnea ja siksi hänestä tuntuu poikkeuksellisen pahalta tutkia samanikäisen Lauran väkivaltaista kuolemaa. Tämän teoksen teema on siis varsin ikävä - jos se dekkareissa on koskaan muuta - ja Tuomisella on tapana tarttua ajankohtaisiin aiheisiin ja ilmiöihin. Tällä kertaa teemana on nuoriin tyttöihin kohdistuva kosiskelu netissä, kuvien ja tietojen levittäminen sekä pahimmassa tapauksessa seksuaalinen hyväksikäyttö. Porissa tällainen tapaus on mennyt vieläkin pidemmälle, ja Lindan mieleen nousee pahoja muistoja hänen omasta nuoruudestaan.

Linda yritti vastata, mutta sanat pakenivat, eikä hän löytänyt ainoatakaan, joka olisi sopinut tilanteeseen. Hän tunsi, että oli jo menettänyt tyttärensä. Heidän väliinsä oli avautunut jo niin iso kuilu, etteivät he koskaan voisi kuroa sitä umpeen. Ja pahinta oli, ettei hän ollut edes huomannut mitään kuilua olleenkaan.

Jo nuorena alkoholista mielihyvää hakenut Linda uppoutuu työhön ja riitelee teinityttärensä kanssa. Liian usein hän palkitsee itseään tai rentoutuu vodkapaukun kanssa, eikä hahmota kaikkea sitä, mille Linnea altistuu. Surmattu Laura ei ole ainoa, jota porilainen mies viettelee viesteillään, eikä ilmeisesti ensimmäinenkään, sillä tutkimuksissaan Linda pääsee mahdollisen sarjamurhaajan jäljille. Kadonneita, häväistyjä tyttöjä on ollut Suomessa muitakin; poliisit eri piireissä eivät vain ole hoksanneet yhdistää tapauksia toisiinsa.

Varsinaista dekkarijuonta värittävät kivasti tyttöjen katoamisiin tai surmiin liittyvät lehtileikkeet 2000-luvulta. Niiden lisäksi keskustelussa on naispoliisin tappama, tyttöjä hyväksikäyttänyt mies. Linda pohtii itsekin, mihin kaikkeen olisi tai on ollut valmis suojellakseen tyttöjä tai kostaakseen heidän puolestaan. Pystyykö hän tälläkään kertaa ampumaan ohi? Kauniilla Lindalla olisi ollut lähes 30 vuotta aikaisemmin mahdollisuus ponnistaa maailmankuuluksi malliksi, mutta työmatka Milanoon pilasi haaveet, jätti ikuiset arvet ja antoi syyn kouluttautua poliisiksi.

Hieman kömpelön alun jälkeen tämäkin Delta-sarjan osa lähti pian hurjaan vetoon enkä malttanut laskea sitä käsistäni. Tuominen osaa totisesti koukuttaa lukijan. Hän paneutuu kussakin teoksessaan teemoihin perusteellisesti syyllistymättä kuitenkaan luentoon. Ihmissuhteet ovat kompleksisia, päähenkilöistä paljastuu vähitellen yhä enemmän mehukkaita yksityiskohtia, ja nytkin on päivänselvää, että haluan tietää, miten Linda ja Linnea selviävät koettelemuksista tai miten Jari Paloviidan perhe-elämälle käy. Sarjasta huolimatta uskon että teokset toimivat oikein hyvin myös itsenäisinä teoksina.

Tästä osasta lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Luetut.

Anna Englund: Lautapalttoo

Anna Englund 2022. Siltala. 227 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Törmäsin Anna Englundin haastatteluun Turun kirjamessuilla ja laitoin hänen teoksensa heti kirjaston varausjonoon. Se kannatti, sillä esikoisromaani osoittautui hyvin virkistäväksi, mielenkiintoiseksi ja vetäväksi. Se on romaani kuolemasta ja rajoja uhmaavasta rakkaudesta 1930-luvulla. 

Elena on miniänä pohjalaisessa talossa, jossa rakennetaan ruumisarkkuja, lautapalttoita. Kun asiakkaaksi saapuu helsinkiläinen Lydia, Elenan ei ole enää ennallaan. Naiset tapaavat toisiaan hetken aikaa, ja kun Lydia lähtee takaisin Helsinkiin, Elena keksii rohkeasti keinon lähteä viikoksi tämän luokse. Pienellä paikkakunnalla elämänsä asuneelle naiselle pääkaupunki on kiehtova seikkailu, jossa Lydian läheiset ovat arvoituksellisia ja hieman pelottaviakin. 

Oliko hulluksi tuleminen tällaista, karkumatka lähes tuntemattoman luokse? Kummallinen voima oli saanut hänet velehtelemaan ja salailemaan, tekemään asioita joita hän ei olisi uskonut tekevänsä, toimimaan välittämättä seurauksista, ja hän tiesi että se oli väärin, kaikilla tavoilla väärin.

Helsingissä Elena pystyy kuitenkin tunnustamaan itselleenkin tunteensa toista naista kohtaan, eikä kaupungissa tarvitse piilotella rakkautta, jota ei kaikkialla hyväksyttäisi. Pohjanmaalla pienessä kaupungissa kaikki tuntevat toisensa ja juorut lähtevät hyvin helposti liikkeelle. Elenan tiedetään jo viettäneen joutilasta aikaa kahvilassa, eikä hänen puolisonsakaan hyväksy pitkään venyviä iltoja Lydian kanssa. Helsingin-viikon jälkeen kirjeenvaihto naisten välillä lakkaa yhtäkkiä. Elena hukuttaa surunsa ja ikävänsä työntekoon.

Romaani kuvaa hyvin aikakauden asenneilmapiiriä, etenkin maalaispaikkakunnan ja Helsingin välistä kuilua. Junamatkan päässä on kuin toinen maailma - toki tähän teokseen siitä on rajattu vain pieni vauras, kultturelli ja avoimesti ajatteleva osa. Pohjanmaalla tunteita osoitetaan vähemmän ja ihmisen on ansaittava arvostuksensa kovalla työnteolla. Englund tuo tunneköyhään ilmapiiriin uuden ulottuvuuden ja näkökulman erillisen kertojan muistoilla, jotka paljastavat Elenan lisäksi toisenkin naisen, jonka on pitänyt salata intohimonsa kohteen. Yllättäen tämä nainen on se, joka auttaa Elenaa eteenpäin ja pakottaa tekemään ratkaisun tulevaisuuden suhteen.

Myös aikakauden arkiset yksityiskohdat on hyvin taitavasti kuvattu. Pohjalainen koti verstaineen ja ompelimoineen on hyvin helppo kuvitella mielessään, ja Elenan kävelyretket meren rannalle suorastaan tuntee ihollaan. Helsingin tunnelma on hyvin erilainen uusine makuineen, tuoksuineen ja kiireineen. Pidin kovasti myös keskipohjalaisesta murteesta, jonka Englund on kirjoittanut sujuvaksi osaksi dialogia ja ajatuksia. Siinä oli paljon itsellenikin tuttua, mutta myös vanhoja murrepiirteitä joista en tiennytkään.

Arvostan kovasti Englundin esille nostamaa teemaa, jota on edelleenkin kirjallisuudessa kuvattu varsin vähän, vaikkei naisten välinen rakkaus ole enää kriminalisoitua. Kirjailija kuvaa Elenan ja Lydian suhdetta hyvin kauniilla ja luontevalla tavalla. Olen kompaktien romaanien ystävä ja siksi tässäkin teoksessa nostan hattua tavalle, jolla Englund on pystynyt rajaamaan aiheensa ja pitämään kokonaisuuden selkeänä ja napakkana. Esikoisteoksessa on kaikki olennainen eikä mitään ylimääräistä, ja kansikin on upea.

Romaanista myös blogeissa Lukutuulia ja Amman lukuhetki.

Tampereen kirjafestareilla

Tampereen kirjafestarit järjestettiin nyt toista kertaa. Tunnelma on mielestäni hyvin erilainen kuin Turun ja Helsingin messukeskuksissa järjestettävät kirjamessut. Osaltaan viehättävää tunnelmaa luo kaunis Tampere-talo, sen isot ikkunat ja monet kerrokset, toisaalta eräänlainen pienuus. En tiedä yhtään kävijämääristä, mutta tungosta ei juurikaan ollut ja lavojen luona ja saleissa oli yleensä hyvin tilaa.

Poikkeuksena tänään sunnuntaina Maestro-salissa pidetty keskustelu tamperelaisrockista, joka veti salin ylitäyteen. Aiheesta kirjoittanut (Manserock jäi soimaan) Jari Korkki keskusteli Juha Torvisen ja Pate Mustajärven kanssa. Samalla esiteltiin Mustajärven elämänkerrallinen teos Tohtori Mustajärvi, otaksun sekä Torvisen teos Vasenkätisen päiväkirja. Erittäin hauska keskustelu oli myös hyvin avartava, sillä taiteilijat kertoivat kiehtovia yksityiskohtia uransa varrelta, Tampereen kulttuurielämästä vuosien varrelta ja verrattain pienistä ympyröistä, joissa manserockiksi kutsuttu ilmiö on päässyt kehittymään.

Lauantain kohokohta oli Aamulehden Tulenkantaja-palkinnonjakotilaisuus. Edolla olivat Merja Mäen historiallinen romaani Ennen lintuja, Noora Wallinkosken yhteiskunnallinen romaani Koneen pelko, Aino Louhen sarjakuvaromaani Tähtienvälinen avaruus, Satu Rämön kuuluisa Hildur-dekkari sekä Riku Siivosen esikoisromaani Kaikki isäni tavarat. Ehdokkaista Siivonen ei ollut paikalla, kun muut keskustelivat Tulenkantaja-palkinnon kriteereistä, mm. siitä millaiset kansainvälistymismahdollisuudet ehdokasteoksilla voisi olla. Rämön ja Mäen teokset ovatkin jo saaneet kansainvälisiä sopimuksia. Aiheesta kertoi myös kirjailija Emmi Itäranta, joka valitsi voittajan. Keskenään muuten hyvin erilaisia teoksia näytti yhdistävän luopumisen ja menettämisen teema. Onnea Merja Mäelle voitosta! Upeasta romaanista myös tässä blogissa, kuten myös Hildurista. Wallinkosken romaani odottaa kirjaston varausjonossa.

Tänään aloitin päivän kuuntelemalla Juha Hurmetta ja hänen tuoreinta teostaan Tiu tau tilhi. Monipuolisesti suomalaista mielenmaisemaa ja suomalaisuutta ruotiva teos vaikuttaa todella mielenkiintoiselta ja samalla tavalla lennokkaalta kuin vaikkapa Niemi. Hurme on selvittänyt lastenlaulun taustoja ja kiitänyt niiden mukana 1800-luvun aatteisiin, tutkijapiireihin, suomalaisuuden rakennuspalikoihin ja 1900-luvun kristillis-nationalistiseen ajatteluun. Tämä teos pitää hankkia omaksi.

Jäin samaan saliin istumaan, sillä minua kiinnosti kovasti myös toimittaja Annastiina Heikkilän romaanin Vapaus valita kohtalonsa teemat. Ranskaan sijoittuva teos ruotii kolonialismin perintöä Ranskassa, epätasa-arvoa ja algerialaisten kohtelua, mutta on myös vahvasti kahden naisen ystävyydestä kertova teos. Yhteiskunnallinen keskustelu luokista ja maahanmuuttajista on nyt noussut Ranskassa pinnalle. Googlasin keitä ovat harkit, ja ostin romaanin omakseni.

 

Sorsapuistosalissa haastateltiin Elina Hirvosta ja Ujuni Ahmedia heidän yhteisen teoksen tiimoilta. Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on Ahmedin rohkea avaus siitä, miltä tuntuu edustaa ryhmää, jonka kohtaamasta väkivallasta vaietaan. Suomalainen tasa-arvokeskustelu ei tavoita somalityttöjä, heitä ei yhteiskunta kuule. Ahmed kertoi yhteisön merkityksestä ja paineesta, siitä miten väkivaltaa perustellaan uskonnolla ja siitä, miten sensitiivisyyden nimissä ympäröivä yhteiskunta on hiljaa, ikään kuin se olisi syy olla puuttumatta tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Keskustelu oli niin vaikuttava ja esimerkit niin koskettavia, että ostin tämänkin kirjan heti samantien itselleni. Tästä teemasta on nyt aika puhua.

Kiitos Tampereen kirjafestareiden järjestäjille! Nämä messut osuvat mitä parhaimaan aikaan - joululahjakassien kanssa oli kiva palata kotiin.

Douglas Stuart: Shuggie Bain

Douglas Stuart 2020. Englanninkielinen alkuteos Shuggie Bain. Suomentanut Laura Jänisniemi. WSOY 2022. 496 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Booker-palkinnon voittanut romaani pohjautuu kirjailijan omiin lapsuudenkokemuksiin Skotlannissa. Nyttemmin Yhdysvalloissa asuva Stuart on hyödyntänyt kokemuksiaan Thatcherin ajan osattomuudesta, erityisesti työttömyyden aiheuttamista ongelmista ja köyhyydestä. Pääosassa on kuitenkin pienen pojan ja hänen alkoholisoituneen äitinsä välinen suhde. En tiedä kuinka paljon kirjailijalla on kokemusta tästä teemasta, mutta useaan otteeseen ajattelin kirjaa lukiessani, ettei näin syvälle pysty porautumaan ilman omakohtaista kokemusta.

Shuggien perheessä isä ajaa öisin taksia ja äiti juo. Alkuun he asuvat äidin vanhempien kerrostaloasunnossa, mutta muuttavat surkeaan, syrjäiseen, suljetun kaivoksen vieressä sijaitsevaan lähiöön, jossa on vieläkin enemmän työttömyyttä ja alkoholismia. Shuggien äidin teini-ikäiset lapset edellisestä avioliitosta muuttavat mukana, mutta eivät viihdy kotona ja lähtevät omille teilleen hyvin nuorena. Isäkin jättää perheen, ja Shuggie jää yksin äitinsä kanssa.

Pojan koulunkäynnistä ei oikein tule mitään, sillä hänen on huolehdittava äidistään, viikottaisista avustuksista, ruokaostoksista ja itsestään. Shuggien ehdoton rakkaus ja lojaalius äitiä kohtaan on sydäntäriipaisevaa. Häntä pelottaa kohdata äitinsä mielialavaihtelut, epäselvät ihmissuhteet ja kadulla hävyttömyyksiä huutelevat naapurit. Kotona on kuitenkin turvallisempaa kuin kadulla tai koulussa, jossa outoa, verbaalisesti lahjakasta lasta vieroksutaan, kiusataan ja pahimmillaan hakataan.

Kerronta on pääosin Shuggien näkökulmasta, mutta välillä siirrytään äidin, Agnesin, puolelle. Nainen pääsee välillä noin vuodeksi kuiville ja elämä on hetken ajan ihanaa. Repsahdus on kuitenkin odotettavissa ja alamäki alkaa uudestaan. Välillä elämää tarkastellaan myös Agnesin vanhemman pojan, Leekin, näkövinkkelistä. Pojat reagoivat äitiinsä hyvin eri tavoin. Siinä missä Leek sulkeutuu itseensä, piirustuksiinsa ja pysyttelee joko peiton alla tai poissa kotoa, Shuggie seuraa äitiään silmä kovana, pysyy vierellä ja lapsena pitkän aikaa, eikä suostu hylkäämään kotiaan. On kertakaikkinen ihme, miten poika selviää lapsuudestaan hengissä.

Romaani on uskomattoman tarkkanäköisesti kirjoitettu kuvaus perheenjäsenten välisistä suhteista ja siitä, miten vanhemman alkoholismi vaikuttaa lapseen. On riipaisevaa seurata, miten Shuggie ei anna periksi, vaan yrittää parantaa äitinsä ja jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Stuart kirjoittaa hienosti myös 1980-luvun Glasgowsta, elatustuilla elävistä ihmisistä, työväenluokan ahdingosta, näköalattomuudesta, nälästä, puutteesta ja kaduista, joilla ei juurikaan näe toivoa. Brittikirjallisuudessa ja television brittituotannossa törmää aika useinkin tähän luokka-ahdinkoon ja entisten kaivostyöläisten kärsimykseen, ja tämä teos on siitä jälleen erinomainen kuvaus.

Ehdottomasti yksi vuoden parhaista teoksista! Blogipostaukset kirjasta löytyvät myös blogeista Kirsin Book Club ja Kirjaluotsi. Samankaltaista lapsuuden kuvausta on Jeannette Wallsin teoksessa Lasilinna sekä Tara Westoverin kuuluisassa romaanissa Opintiellä. Äidin ja lapsen välisestä suhteesta puolestaan kertoo yhtä hienosti Alex Schulman teoksissaan, esimerkiksi Unohda minut.

Mari Pihlajaniemi: Olipa kerran Pohjola. Tarina katoavista lajeista ja toivosta

Mari Pihlajaniemi 2022. Tammi. 200 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Pitäisi lukea enemmänkin tietokirjallisuutta, en tiedä miksi en kovin usein päädy sellaista lukemaan. Tähänkin teokseen törmäsin ihan sattumalta Turun kirjamessuilla, kun ohjelmaani tuli muutos ja menin hetken mielijohteesta kuuntelemaan Mari Pihlajaniemen haastattelua. Vaikutuin teoksen aiheesta ja laitoin sen heti kirjaston varausjonoon!

Lajit ovat riippuvaisia toisistaan, ja yhden lajin kohtalo vaikuttaa koko systeemiin. Valtaosa sukupuuttoon tapetun mukana katoavista on pieniä ja vaatimattomia. Niitä, joihin juuri kukaan ei kiinnitä mitään huomiota mutta joilla on oma merkittävä roolinsa koko ekosysteemissä.

Olipa kerran Pohjola kertoo meille tutuista, mutta valitettavasti katoamassa olevista lajeista. Pääosassa on naali, mutta Pihlajaniemi käy läpi myös sopuleiden, riekkojen, kuukkeleiden, peurojen ja monien muidenkin pohjoisten lajien tämänhetkistä tilannetta. Nämä lajit eivät nimittäin ole aina asuttaneet pelkkää pohjoista, vaan niitä on löytynyt Etelä-Suomea ja jopa Baltian maita myöten. On tietysti selvää, että lajien siirtyminen yhä pohjoisemmaksi ja niiden harvinaistuminen on ihmisten ja ilmastonmuutoksen seurausta, mutta Pihlajaniemi kertoo tarkemmin, mitä syitä ja seurauksia taustalta löytyy.

Nykyisen me ihmiset emme läheskään aina hävitä lajeja suoraan, vainoamalla tai pyydystämällä niitä. Nykymaailmassa lajit katoavat usein siks, että me pilaamme vähä vähältä niiden ympäristön ja elinmahdollisuudet.

Eläinten määrän väheneminen on ollut järkyttävän nopeaa. Moni yllä mainituista eläimistä on ollut vielä reilut sata vuotta sitten hyvin yleinen ympäri Suomen. Nykyään niitä tapaa tuntureilla, Kuusamon metsissä, syrjäisillä soilla tai rajojen ulkopuolella, jos lainkaan. Syynä tähän on ilmastonmuutos, ihmisasutuksen leviäminen, liikenteen kasvu ja tieverkoston laajeneminen, turismi, roskaaminen ja kilpailevien lajien leviäminen pohjoista kohti. 

Teos koostuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käy läpi lajien häviämistä, toinen Pohjolan siirtymistä yhä pohjoisemmaksi ja kolmas niitä mahdollisuuksia, joita ihmisellä vielä on lajien pelastamiseksi ja luonnon ennallistamiseksi. Teos alkaa katoavasta naalista ja loppuu naaliin, ihan viime aikojen huippu-uutiseen, Saamenmaalla pitkästä aikaa pesivään ja poikivaan naaliin. Toivoakin vielä siis on, vaikka tuntuu, että asiaan paneutuvilla biologeilla, tutkijoilla ja vapaaehtoisilla on lähes mahdoton tehtävä.

Pihlajaniemi kertoo eläinten ja luonnon tilasta hyvin helppotajuisella tavalla. Taustalla on paljon tutkimustyötä ja viitteitä niihin. Tekstiä on mukava lukea, se etenee mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla, jopa vetävästi. Sitä elävoittävät hassut ja söpöt yksityiskohdat tarkkailun kohteena olevista eläimistä, päiväkirjamerkinnät ja kirjailijan omakohtaiset kokemukset mm. mökiltä Kainuusta, Huippuvuorilta ja vapaaehtoisleiriltä käsivarren Lapista. 

Pienessä teoksessa on paljon asiaa, joka auttaa ymmärtämään ihmisen toiminnan, ilmastonmuutoksen, lajimuutosten ja lajikadon välisiä syy-seuraussuhteita. Mikä vaikutus on esimerkiksi retkeilijöiden jättämillä roskilla naalien elämään, miksi kuukkeleita ei näy Etelä-Suomen metsissä, miten soiden ojitus on ajanut riekot ahtaalle, miksi talvella valkoiseksi muuttuva naali on pulassa, jos lunta ei sadakaan tai mikä merkitys on kuivalla pakkaslumella sopuleiden pesintään verrattuna maahan kentäksi jäätyvään vesisateeseen.

Tämä teos ei yltänyt Finlandia-ehdokkaaksi, mutta vaikutti ainakin minuun siten, että taidan tarttua tietokirjaan jatkossa useammin. Blogipostauksia en tästä löytänyt, mutta uskon että se löytää kyllä lukijoita! Kansikin on kerrassaan ihana!

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Malma station. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo 2022. 295 s. Ostin omaksi.

Sydän hypähti onnesta kun huomasin kirjamessuilla, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi teos! Ostin sen heti hotellihuoneeseeni mukaan ja vietin illan hyvässä seurassa. Anni Valtonen kirjoitti Helsingin sanomissa Schulmanin viimevuotisesta romaanista Eloonjääneet osuvalla tavalla: "Omaan tietoisuuteen on avautunut uusia kerroksia, sen syviä tasoja on liikuteltu, lukijan omia piiloon ja syvälle painettuja muistoja ja muistijälkiä on raaputettu esiin."

Juuri samaan tapaan kuvailin Schulmanin tyyliä messujen jälkeisenä aamuna. Tuntuu kuin joku kaivautuisi ihoni alle ja suorastaan pelkään että sieltä löytyy jotain minkä olemassaolosta en tiennyt. Lukeminen on huikea kokemus, vaikka se vähän ahdistaakin. Näin vaikutti myös Malman asema, jonne suuntaavat pieni Harriet-tyttö isänsä kanssa seitsemänkymmentäluvulla, vuosituhannen vaihteessa Harriet uudestaan miehensä Oscarin kanssa sekä parikymmentä vuotta myöhemmin heidän tyttärensä Yana.

Malman aseman läheltä löytyy tietysti jotain, joka selittää Harrietin elämästä paljon ja saa lukijan melkein suunniltaan. Sitä ennen tutustutaan kuitenkin tyttöön, jonka isosisko ja äiti muuttavat pois. Tyttö jää isänsä kanssa kahdestaan, tietoisena siitä, että hän oli kummallekin vanhemmalle se, jota he eivät haluneet mukaansa. Yksinäisestä ja varovaisesta lapsesta kasvaa oikukas ja epävarmuudessaan itsekeskeinen puoliso Oscarille, joka kertoo Harrietista aikuisena. Nainen ajautuu yhä useammin muistoihinsa, eikä pääse menneisyydestään irti. 

Hänellä on suora linja lapsuudesta nykyisyyteen, lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen millainen ihminen on nyt, lapsuudella voidaan ja pitääkin voida selittää kaikki.

Heidän tyttärensä menettää myös yhteyden äitiinsä ja jää yksin isänsä kanssa. Oscarilla on salaisuus, jota hän ei paljasta koskaan tyttärelleen, mutta joka paljastuu lukijalle ihan kirjan lopussa. Oscarin ja Harrietin yhteinen elämä on täynnä riitaa, eikä Oscarin kärsivällisyys kestä enää sen jälkeen kun Malmassa on käyty. Viha ja turhautuminen purkautuvat kohtalokkaalla tavalla. Tytär löytää äitinsä lapsena valokuvaaman reissun ja päättää tehdä sen itsekin aina rehevän omenapuun juurelle saakka. 

Schulmanin kuvaamia ihmissuhteita leimaa hylkäämisen pelko, miellyttämisen tarve ja aina niin ikuinen puhumattomuus. Lukijana minun oli välillä ihmeteltävä siten miten paljon vääryyttä molempien naisten lapsuuteen mahtuikaan. Vaikka lasten välit isiin viilenivät iän myötä, onnistuivat nämä välittämään lempeyttä ja turvaa omilla kömpelöillä tavoillaan. Pieni Harriet on isäänsä avoimempi silloin kun päivä on hyvä, mutta kun isä hermostuu, tytär vaipuu puhumattomuuteen ja sulloo ajatukset syvälle sydämeensä. Aikuisena hän siirtää hylkäämisen pelon tyttäreensä eikä pysty sitoutumaan. Sukupolvesta toiseen olisi pelastettu paljon muutamalla sanalla, vääryydet olisi voitu oikaista ja epäoikeudenmukaisuudet olisi voitu - ei ehkä estää, mutta ratkaista toisin. Siinä missä teoksen aikuisia vaivaa eräänlainen lapsellisuus ja itsekkyys, lapset joutuvat venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta, ja sen on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen.

Hän on tyttö pakomatkalla ja hänen on koko ajan pysyttävä liikkeellä, ei hän voi miettiä sitä mikä on jo tapahtunut. Hän ei saa koskaan katsoa taakseen, muuten hän kivettyy. 

Lue, mitä olen kirjoittanut Schulmanin aikaisemmasta kolmesta teoksesta Polta nämä kirjeet, Unohda minut ja Eloonjääneet. Löysin Malman asemasta vasta yhden postauksen, blogista Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48, sillä kirjailijan perheessä on linkki dekkaristi Ninni Schulmaniin.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa

Ninni Schulman 2010. Ruotsinkielinen alkuteos Flickan med snö i håret. Suomentanut Maija Kauhanen. Tammi 2017. 442 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Helmetin lukuhaasteessa pitäisi löytää kohtiin 47 ja 48 samaan sukuun tai perheeseen kuuluvien kirjailijoiden kirjat. Olen jättänyt kohdat haasteessa lähes viimeisimmiksi, jotta saisin lisäaikaa ja lisää ideoita. Viimein sitten Helsingin kirjamessuilla keksin loistoparin! Huomasin, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi romaani. Hänen veljensä entisen vaimon dekkarit puolestaan ovat olleet lukulistallani jo pitkään. Niinpä etsin kirjastosta Ninni Schulmanin ensimmäisen Magdalena Hansson -dekkarin ja ostin messuilta Alex Schulmanin tuoreen romaanin. 

Magdalena Hansson palaa poikansa kanssa pieneen kotikaupunkiinsa Hagforsiin Tukholmassa elettyjen vuosien jälkeen. Toimittajan paluu huomataan nopeasti ja Magda löytää vanhoja ystäviä uudelleen. Hänen työnsä paikallistoimituksessa osoittautuu jännittävämmäksi kuin mitä hän olisi koskaan odottanut, sillä pian uudenvuoden jälkeen erään talon maakellarista löytyy alastoman tytön ruumis. Tapaus ei jää ainoaksi, vaan samoihin aikoihin katoaa toinenkin tyttö.

Onko tyttöjen katoamisella mitään tekemistä toistensa kanssa? Poliisi pääsee nopeasti kadonneen Heddan salarakkaan jäljille, mutta mies katoaa eivätkä tutkimukset etene. Kuin sattumalta Magda alkaa epäillä bordellitoimintaa erään kerrostalon asunnossa. Hän saa avukseen taitavan valokuvaajan ja arvoitusten vyyhti alkaa vähitellen aueta. Apulaispoliisipäällikkö Christer Berglund löytää järkytyksekseen linkin bordellin ja iäkkään isänsä välillä, kun taas hänen työkaverinsa Petra Wilander pelkää kuollakseen oman teini-ikäisen tyttärensä puolesta.

Turvassa ei ole Magdalena ja tämän poikakaan. Magda alkaa saada uhkailevia viestejä paritusrinkiin kuuluvalta mieheltä. Sinnikäs toimittaja ei kuitenkaan luovuta, vaan jatkaa epävirallisia tutkimuksiaan. Kaiken keskellä Magda huomaa rakastuvansa mieheen, jonka kanssa hänellä on kaukainen ja kipeä historia. Onko nyt oikea aika antaa itsensä rakastua ja luottaa, vai onko avioerosta liian lyhyt aika? Onko hänen pieni poikansa valmis yhä uusiin muutoksiin?

Schulmanin dekkari oli varsin vetävä ja hyvin rakennettu. Elementtejä ei ollut liikaa ja kerronnassa pysyi hyvin kärryillä. Keskeisimmät hahmot esiteltiin hyvin ja uskon että heistä moni jatkaa sarjan seuraavissa osissa. Luin kansiliepeestä, että Magdalena Hanssonista kertovia teoksia olisi yhteensä viisi. Miljöönä on rauhallisen oloinen Hagfors - tällä kertaa kovan pakkasen ja lumen saartamana. Kotiin palaava Magda törmää tietysti Tukholmaan liitettäviin ennakkoluuloihin ja jopa paheksuntaan, mitkä kuuluvat asiaan pienellä paikkakunnalla. Naapureista pidetään kuitenkin hyvä huoli, vaikka aina ei voikaan olla ihan varma, mitä herttaisen ulkokuoren alla piilee.

Blogipostauksia teoksesta löytyy myös blogeista Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirsin kirjanurkka sekä Leena Lumi.

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover 2018. Englanninkielinen alkuteos Educated. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2018. Pokkarissa 435 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Valitsin kirjan Goodreadsin Best books of the month -listoilta vuosihaastetta varten. Kirja oli kovasti esillä ilmestyttyään muutama vuosi sitten eikä ihme. Kirjailijan elämään perustuva muistelmateos on yllättävä, järkyttävä, vetävä ja mielenkiintoinen. 

Tara Westover kasvaa mormoniperheessä Idahossa. Hänen äitinsä opettelee kätilöksi sekä energia- ja yrittihoitajaksi, sillä perhe ei usko lääketieteeseen. Vahvasti hallituksen salajuonia pelkäävä isä pyörittää työkseen romuttamoa, joten synnytysten lisäksi Tara oppii myös fyysisiä miesten töitä isän apuna. Lapset käyvät kotikoulua, mutta ainakaan nuorimpien lasten kohdalla se ei enää toteudu. Lapset oppivat sen mitä oppivat arjen askareissa ja loput löytämistään kirjoista. Syntymätodistuksiakaan ei kaikille lapsille ole jaksettu hankkia.

Vainoharhainen isä on karismaattinen uskonmies, joka mielellään luennoi perheelleen jumalan tahdosta ja tytöille naisen paikasta. Taralla on hyvin vähän kontakteja perheen ulkopuolelle, joten isän luoma kuva maailmasta ja säännöistä on ainoa minkä tyttö tietää, kunnes teini-iässä alkaa kyseenalaistamaan ja kokeilemaan omaa tahtoaan. Isää pelottavammaksi vastustajaksi kohoaa kuitenkin yllättäen isoveli Shawn, jonka väkivaltaa Tara lopulta pakenee kauas, vaikka palaakin monta kertaa.

Kun hiljaisuus menisi sirpaleiksi ja raivo suuntautuisi minuun, tietäisin että katalyyttina, lopullisena aiheuttajana, oli jokin mitä minä tein. Tällaisessa taikauskossa on yhdenlaista toivoa: kuvitelma siitä, että hallitsee tilannetta.

Kouluja käymätön tyttö opettelee peruskoulun asiat itsekseen ja pääsee hyvin nuorena collegeen. Tie koulutukseen on auki, sillä pian opettajat huomaavat hänen lahjakkuutensa ja turvaavat hänelle mahdollisuudet aina Cambridgeen ja tohtoriopintoihin saakka. Nuoren opiskelijan on kuitenkin opittava hurja määrä asioita, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä - käytöstavoista ja sosiaalisista tilanteista pukeutumiseen sekä kirjallisuuden ja taiteen lajeihin. Maailmassa tuntuu olevan valtava määrä lainalaisuuksia jotka ovat Taralle täysin vieraita.

Kaikki on kuitenkin opittavissa. Suurimmaksi haasteeksi Taran nuoruudessa nousee isän maailmankuvan kyseenalaistaminen, uhmaaminen ja siitä eroaminen. Hän kärsii painajaisista, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Kun Tara alkaa selvittää, löytyykö perheenjäsenistä tukea Shawnin harjoittaman väkivallan kohtaamiseksi, hän on jäädä yksin. Vanhemmat manipuloivat puheillaan sisarukset uskomaan, että Taran ja heidän omatkin muistonsa ovat vääristyneitä ja valheellisia. Jos heitä päättää uhmata ja puhua yhdestä perheenjäsenestä pahaa, uhkana on koko perheen hylkääminen.

Totuus on seuraavanlainen: minä en ole hyvä tytär. Minä olen petturi, musta lammas; minussa on jotain erilaista, eikä se ole hyvä asia. Haluan parkua, nyyhkyttää isän polvia vasten ja luvata olla toimimatta väärin enää koskaan. Mutta vaikka olen musta lammas, en kykene valehtelemaan, ja isä joka tapauksessa haistaisi valheen. -- En ole pahoillani, ainoastaan häpeissäni.

Muistelmien ensimmäisessä osassa järkyttävintä oli lasten kohtaama turvattomuus, sillä heidän isänsä oli romuttamolla täysin välinpitämätön työturvallisuudesta. Lapset altistuivat iskuille, palovammoille ja murtumille. Lääkäriin ei viety edes äitiä, joka sai auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Oliko niin että jatkuva altistuminen iskuille vammautti myös Shawnin mielen? Taran päästyä opiskelemaan hämmästelin sitä, miten valtavan työn hän on tehnyt itsekseen pärjätäkseen muiden mukana. Teoksen viimeisessä osassa olin ajautua suruun ja ihmetykseen Taran mukana, kun hänen maailmaansa alkoi repeytyä valtava kuilu ja yksin jäämisen pelko.

Todellisuus osoittautui taas tarua ihmeellisemmäksi. Mietin moneen kertaan, ettei näin suuri määrä vainoharhaa, välinpitämättömyyttä, uskoa, väkivaltaa tai sinnikkyyttä olisi mennyt uskottavasti läpi missään fiktion lajissa. Ja se että tämä kaikki on tapahtunut 2000-luvun alussa! Kirjan kirjoittaminen on ollut 29-vuotiaalle Westoverille varmasti sekä rankka että eheyttävä kokemus, sillä hänen lapsuus- ja nuoruuskokemuksistaan ei ollut vielä ehtinyt kulua juurikaan aikaa. Se on ollut myös rohkeaa, eikä varmastikaan ole parantanut välejä niihin, jotka hänet hylkäsivät.

Menestyskirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Kirjat kertovat. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, käy lukaisemassa mitä olen kirjoittanut Jeannette Wallsin Lasilinnasta, joka on hyvin samantyyppinen muistelmateos.

Ragnar Jónasson: Saari

Ragnar Jónasson 2016. Islanninkielinen alkuteos Drungi. Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. Tammi 2021. 297 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tasan kuukausi sitten kirjoitin Jónassonin Hulda-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pimeys. Laitoin silloin sarjan muutkin osat varausjonoon ja ne saapuivat pian. Trilogia etenee poikkeuksellisesti ajassa taaksepäin. Saaressa tapahtumat sijoittuvat pääosin vuoteen 1997, jolloin rikostutkija Hulda Hermannsdottir on täyttämässä viisikymmentä vuotta ja pohtii uransa suuntaa. Hänen maailmansa on romahtanut kymmenen vuotta aikaisemmin tapahtumiin, joihin viitataan Pimeydessäkin. Elämä on sen jälkeen asettunut uomiinsa, mutta työ on edelleen lääke ja tapa olla ajattelematta menetyksiä.

Niinikään kymmenen vuotta aikaisemmin nuori nainen on löytynyt kesämökiltään kuolleena. Tapauksesta vangitaan naisen isä ja Huldan silloisen työkaverin ura lähtee kiitoon. Kun samasta kaveriporukasta kuolee toinenkin nainen vuonna 1997, ei Hulda voi olla penkomatta aikaisemman tapauksen yksityiskohtia ja kaveriporukan välisiä ihmissuhteita. Tuomittiinko silloin väärä mies? Jätettiinkö tapaus kunnolla tutkimatta ja mitä kaveriporukka salailee tällä kertaa? Periaatteessa tapaukset saattaisivat olla onnettomuuksia, mutta niiden välinen yhteys on selvitettävä. 

Tämäkin teos oli pakko lukaista kertaistumalta. The Times kehuu kirjan etukannessa, että "Jónasson saattaa olla maailman paras rikoskirjailija". Ihan sitä en ole valmis allekirjoittamaan, mutta jotain erityisen vangitsevaa ja toimivaa näissä teoksissa on. En vain osaa analysoida tarkemmin, miksi näin on. Henkilöhahmona Hulda jää hieman arvoitukselliseksi, vaikka hänen taustoistaan selviääkin paljon. Ilmeisen ahdistuneeksi ja suorastaan traumatisoituneeksi ihmiseksi hänellä on ihmeellinen kyky jaksaa pitkiä työpäiviä ja rankkaa työtä vuodesta toiseen ilman läheisiä ihmissuhteita. Tällaista ylijaksamista vierastan hieman, vaikka muuten Hulda vaikuttaa varsin inhimilliseltä ja saa minulta täyden tuen urahaaveilleen miehisellä alalla.

Islanti on kiehtova miljöö mille tahansa genrelle, mutta arvaamattomat luonnonolosuhteet tekevät siitä erityisen hyvän dekkareiden miljööksi. Tässäkin teoksessa saari on vaikeakulkuinen, vaikuttavan kaunis, ja petollisen jyrkkä. Meri ja sääolosuhteet tekevät ulkoilusta epävarmaa ja jopa vaarallista. Välimatkat Islannissa ovat vuonojen ja jyrkänteiden vuoksi pitkiä ja hitaita, mikä hidastaa kulkemista ja tapausten tutkintaa. Paikallispoliisin on kuitenkin tehtävä yhteistyötä Reykjavikin kanssa etenkin surmatapauksissa ja mutkia vedetään helposti suoriksi.

Trilogian päätösosa Sumu vie lukijan kymmenen vuotta taaksepäin, missä ilmeisesti - tai näin veikkaan - perehdytään Huldan henkilökohtaisen elämän tragediaan paremmin. Kirja on jo lipaston päällä odottamassa. Sitä ihmettelen kovasti, miksi Saarta ei ole suomennettu suoraan islanninkielisestä alkuperäisteoksesta, vaan englanninkielisen kautta. Aloitusteos Pimeys oli kuitenkin Vilja-Tuulia Huotarisen suoraan islannista suomentama. Eikö kääntäjiä ole tarpeeksi? Oona Nyström on toki suomentanut Saaren erittäin hyvin enkä usko että kielimutkalla on lukukokemukselle juurikaan merkitystä, mutta ihmettelen silti.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

Tommi Kinnunen 2022. WSOY. 284 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Viime aikoina ovat naisvaltaisten alojen epäkohdat olleet tiuhaan esillä ja syystä. Opettajat ja hoitohenkilökunta väsyy ja uusia päteviä työntekijöitä saattaa olla pian vaikea löytää. Tommi Kinnusen viidennen romaanin päähenkilö Elna elää sodanjälkeisiä vuosia, mutta aikahyppy seitsemänkymmenenviiden vuoden takaiseen aikaan ei muuta tilannetta miksikään. Opettajan oletetaan hoitavan monipuolista työtään kutsumuksella, resurssit ovat säälittävän pienet, asenteet vähättelevät ja työtaakka melkoinen.

Elna on luopunut ennen sotia virastaan opettajana ja kiertää nyt pitäjästä toiseen opettamassa lapsia vuoden kerrallaan. Elokuussa 1947 hänet soudetaan järvenselän taakse syrjäiselle kylälle, jonka homeelta haisevassa parakissa hänen odotetaan huolehtivan kuudesta ikäluokasta yhdessä ahtaassa luokassa. Luokan vieressä on hänelle pieni huone, jossa mahtuu hädintuskin kääntymään. Jo 60 vuotta täyttänyt Elna ei ole kovin hyvässä kunnossa ja toivoo pääsevänsä lukuvuoden päätyttyä eläkkeelle.

Pimeä valuu minuun. Vaikka ikkunan takana jo valkenee, hämärä imeytyy ihoni lävitse. Se kiertää suonieni sisällä ja saavuttaa pian sydämeni. Istahdan sängylle ja käännän herätyskellon niin, etten näe viisareita. Kuorma on käynyt liian raskaaksi vetää, eikä minusta riitä enempään.

Ankeista olosuhteista huolimatta Elna osaa kuitenkin opettaa, hän on siinä taitava ja luottaa itseensä. Luottamuksellinen ja lämmin suhde lapsiin kehittyy vähitellen, ja vähitellen hän myöskin tottuu rähjäiseen parakkiinsa puutteellisissa olosuhteissa. Opettaja huolehtii opetuksesta, kasvatuksesta, yhteydenpidosta koteihin, raporteista koulutarkastajille ja materiaalitilauksista. Hän osallistuu koulun johtokunnan kokouksiin, neuvottelee asemastaan ja resursseista, tekee ilmoituksia lasten kotiolosuhteista ja majoittaa kovalla pakkasella lapsia luokkahuoneeseensa.

Opettaja-kirjailija Kinnunen tietää mistä kirjoittaa, kun teemana on työ ja siihen uupuminen. Elnan työ muistuttaa kovasti opettajan työstä nykypäivänä, mutta kuten muutkin Kinnusen romaanit, tämäkin on historiallinen. Sota näkyy vielä lasten peloissa ja puheissa, he säikkyvät ääniä ja pelkäävät desantteja, heidän silmissään heijastuu kotien köyhyys ja isien traumat. Niemen kylä muistaa vielä hyvin evakkomatkat, partisaanien väkivaltaiset iskut, pommikoneiden äänet ja kaatuneet miehet. Siinä missä Kinnunen kirjoittaa opettajan työstä, hän muistuttaa myös, että sodasta eivät kärsi pelkästään sinne lähetyt miehet, vaan myös sitä kotoa seuranneet lapset.

Lasten peloista suurin on se, etteivät äiti ja isä enää jaksa. Että isä ei pystykään ottamaan takaisin sitä vastuuta, jonka lähtiessään lasten harteille laski, tai että äidin väsymys ei koskaan laannu vaan syvenee ja tihenee, polttaa pysyviksi mustat silmänaluset ja tiukentuneet suupielet. Sitä taitavat pelätä vanhemmat itsekin.

Romaani rakentuu kivasti kouluvuoden ja vuoden kiertoon. Parakkikoulua ympäröivä luonto avautuu Elnalle vähitellen talven taittuessa kevääksi. Kuukausi kerrallaan rytmittää kerrontaa ja vie Elnaa onneksi väsymyksestä kohti valoa ja uusia suunnitelmia. Tuttuun Kinnusen tyyliin ääneen on päässyt jälleen nainen, jonka ääni ei kuulu historiankirjoissa, mutta onneksi romaaneissa yhä useammin. Eläkeikää lähestyvä, naimaton, lapseton, työlleen realistisella otteella antautunut päähenkilö on raihnaisuudessaan raikas tapaus. Hänellä on kokemuksen tuomaa itsevarmuutta ja sinnikkyyttä, hän pärjää loistavasti yksin ja lasten kanssa, mutta hän ei kuvittele liikoja eikä ole täysin vailla henkilökohtaisia menetyksiä. Tietyt uraan liittyvät päätökset harmittavat, ja suhde siskoon on vähintäänkin vaikea. Kuka on Niilo, jolle Elna välillä puhuu? Mihin hän palaa, kun hän pääsee Niemen kylältä vihdoin kesäloman viettoon?

Rosa Liksom: Väylä

Rosa Liksom 2021. Like. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Onpas aika vierähtänyt nopeasti! Siitä on jo lähes vuosi kun kuuntelin Rosa Liksomin haastattelua Tampereen kirjafestareilla loppuvuodesta 2021. Ostin silloin tuoreen Väylä-romaanin joululahjaksi perheeseeni, mutta aloin itse lukea sitä vasta tänä syksynä. Nautiskelin e-kirjasta ensin junamatkalla ja loput luin kotona varsinaisesta kirjasta. En ihmettele yhtään, että Väylä nousi Finlandia-ehdokkaaksi. Varmaotteisesti kirjoitettua tarinaa oli ilo lukea alusta loppuun.

Mie kattelin lähestyvää maata. Sen yli oli soanmyrsky kulkenu. 

Tarinan kertoja on nuori tyttö, joka lähtee Väylän itäpuolelta eli Suomen Lapista kuljettamaan karjaa joen yli Ruotsin puolelle. Tarinan alku on matkantekoa, kävelemistä, hengissä pysymistä ja huolehtimista. Tyttö on paljosta vastuussa, mutta saa karjansa turvaan maalaistaloon siksi aikaa kun lähtee etsimään äitiään. Äiti on kuljetettu sairastupien kautta pakolaisleirille, jonne he molemmat jäävät talven yli. Äiti on synnyttänyt pienen veljen, joka ei selviä kulkutaudeista ja on vähällä ettei äitikään selviä. Kun kevät koittaa ja sota loppuu, alkaa taas matka kohti itää. Tyttö hakee karjansa ja kävelee takaisin Väylän toiselle puolelle.

Pohjosen suunalta laahusti väsynyttä väkeä elikoihneen ja toiselta suunalta pöykkäsi pitkä letka kyläläisten lehmiä ja joutokarjaa.

Verevällä murteella kirjoitettua tekstiä voisi olla hidasta lukea, jos murre ei olisi tuttua. Onneksi se pääpiirteissään on, ja toisaalta jos vaan nauttii kielen kiemuroista, ei haittaa mitään vaikka lukeminen olisi välillä hidastakin. Hidasta on tytöllä matkan teko ja odottaminenkin, joten hoppuilu ei sovi tämän romaanin henkeen. Kunhan murteeseen tottuu, se jää ihanasti soimaan kielelle. 

Liksomin romaani on muutenkin hyvin aistivoimainen. Tytön matkaan mahtuu paljon kipua, fyysistä rasitusta, kylmää ja nälkää. Hiki ja sairaudet ovat melkein lukijankin aistittavissa, samoin myös onneksi kauniimmat tuoksut kuten heinä, metsä, virtaava vesi tai virkistävä sade. Aistivoimaa on myös ihmisten välisessä yhteydessä, kun nuoret matkantekijät nukkuvat toisissaan kiinni, tanssivat itsensä väsyksiin tai pyöriskelevät mättäillä. Kerronta on kaiken kaikkiaan hyvin ruumiillista, elämässä ja kuolemassa kiinni.

Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä. Aattelin, että jos panen silmät kiinni, niin kuolema noutaa minut ja johattellee askehleet kohti Tuonelaa.

Lehmät ovat tässä romaanissa ihan yhtä tärkeässä roolissa kuin useimmat ihmiset. Heillä on nimet ja luonteenpiirteet, ja etenkin tarinan alussa en aina edes hoksannut että kertoja viittasi lehmään puhuessaan Ilonasta tai Liinasta. Tyttö muistelee mitä kaikkea Setä on hänelle opettanut maailmankaikkeudesta ja luonnosta, pohtii missä on hänen paikkansa sodan jälkeen ja osaako hän muuta kuin huolehtia rakkaista lehmistään. Hän oppii pakolaisleirillä paljon äidistään, joutuu käsittelemään kipeitä asioita ja omaa rooliaan perheessään. Tytön taakka on painava kantaa, paljon hän joutuu todistamaan ja oppimaan, mutta matkassa on aina iloa ja toivoa.

Väylä on ihaltavan selkeäpiirteinen kokonaisuus, jossa ei ole mitään ylimääräistä, mutta joka on silti hyvin täyteläinen ja runsas. Lapin sodan aikaan sijoittuvalla romaanilla on tietysti tosielämän esikuvansa ja tarinansa taustalla. Väylä on arvokas kertomus siitä, mitä kotirintamalla tapahtuu kun miehet ovat sodassa. Siksi tässä romaanissa pääosassa ovat naiset, heidän velvollisuutensa ja heidän tapansa selviytyä luonnon armoilla ja pakolaisena - teema joka ei vanhene koskaan. Kirjan kansia on myös pakko kehua! Upeasta teoksesta lisää blogeissa Kirjaluotsi, Tuijata, Kirsin Book Club ja Kirja vieköön!

Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

Maria Adolfsson 2021. Ruotsinkielinen alkuteos Spring eller dö. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2021. Pokkarissa 411 s. Ostin Turun kirjamessuilta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarjan neljännessä osassa päähenkilön Karen Eiken Hornbyn elämä jatkuu siitä, mihin se on edellisessä osassa jäänyt. Teokset toimivat kuitenkin ihan hyvin myös itsenäisinä dekkareina, joten ensikertalaisen ei ole mikään pakko aloittaa ihan alusta. Sitä paitsi minusta tuntuu, että Adolfsson parantaa kirja kirjalta.

Doggerland on miljöönä aivan ihastuttava keksintö. Kuvitteelinen saarivaltio sijaitsee Pohjanmerellä Britannian, Manner-Euroopan ja Skandinavian välissä. Sen doggerin kielessä, kuten myös ihmisten ja paikannimissä on vaikutteita monelta suunnalta. Saarelaisilla on kontakteja meren takaisiin maihin ja kulttuurissa yhdistyvät skandinaaviset meren antimet, brittipubit ja monet muut kekseliäät yksityiskohdat.

Doggerlandin ensimmäinen Pride-kulkue on juuri alkamaisillaan ja ihmisiä on kertynyt satama-alueelle juhlimaan, kun joku alkaa ampumaan kohti väkijoukkoa. Hätääntyneiden ihmisten joukossa on myös Karen, joka pääsee aitiopaikalta todistamaan kauhua ja paniikkia. Tapahtuma siirtää samalla hänen alkavaa äitiyslomaansa. Lapsen syntymään on enää kolmisen viikkoa ja Karenilla olisi mahdollisuus jäädä töistä pois, mutta hän kokee velvollisuudekseen jäädä tutkimaan tapausta. Tekijä ampuu myös itsensä, mutta väkivallanteon syyt ja ampujan taustat on selvitettävä.

Keski-ikäisen miehen lähimenneisyydestä löytyy alkoholismia, masennusta, työpaikan menetys ja väljähtänyt avioliitto. Mies on aikoinaan solminut avioliiton ylempiluokkaisen naisen kanssa eikä vauras perhe ole koskaan hyväksynyt liittoa. Ovatko olosuhteet kuitenkaan riittävä selitys miehen traagiselle teolle vai löytyykö menneisyydesta enemmän? Esimiehet olisivat valmiita lopettamaan tutkimukset, mutta Karenin vaisto sanoo, että yksin jäänyt vaimo saattaisi vielä muistaa jotain.

Vauhdikkaasti etenevien ja lopuksi varsin jännittävien tutkimusten ja takaa-ajojen lisäksi teoksessa käydään läpi Karenin henkilökohtaista elämää lähes viisikymmenvuotiaana synnyttäjänä. Raskauden loppuvaiheet väsyttävät ja lähipiiri on huolissaan. Karenin tuoreen puolison äiti on saattohoidossa ja Karenin talossa tehdään remonttia. Kymmenen vuoden takaisen traumaattisen onnettomuuden käsitteleminenkin on vielä kesken, kun yksi tappajan ampumista luodeista osuu rakkaaseen ihmiseen. Karen huolehtii myös eronneesta ystävästään, jonka väkivaltaisen puolison uhkailuun hän on itse syyllistynyt. Ympärillä on kuitenkin viljalti tukea ja hänen perheekseen on muotoutunut mielenkiintoinen sakki ihmisiä, joten kaiken paineen keskellä päähenkilömme tietysti selviää. Yllättävä parisuhdekin sieltä löytyy.

Kirjasta myös blogissa Kirjarouvan elämää. Pohjoisessa lukuhaasteessa tämä sopii hyvin kohtaan 10: Kirjan nimi on käsky- tai kehotusmuodossa.

Piia Leino: Taivas

Piia Leino 2017. S&S. 249 s. Kuva kustantajan.

Jokin Piia Leinon tuoreimman romaanin arviossa Hesarissa sai minut kiinnostumaan hänen tuotannostaan. Teokset ovat minulle niminä tuttuja, mutta en ole niihin jostain syystä aikaisemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota. Päätin nyt sitten aloittaa Taivaasta ja uskon, että luen jatkossa hänen teoksiaan enemmänkin.

Helsingissä on vuonna 2058 järkyttävän erilaista kuin nyt. Nopeassa tahdissa yhteiskunta on muuttunut ja kaupunkilaiset elävät osana Valoa, muusta Suomesta irtautunutta kaupunkia. Valoa johtavat kansallismieliset nahkapäät ja alistetuille kansalaisille on lahjoitettu Taivas, taitavasti suunniteltu ja jatkuvasti kehittyvä virtuaalimaailma, jossa he voivat levätä päivittäin tietyn tuntimäärän. Ruokaa on liian vähän, rajat ovat kiinni ja torilla kulkee ainoastaan kerjäläisten jokapäiväinen ketju. Valossa ei myöskään ole syntynyt lapsia enää pitkään aikaan.

Yliopistolla työskentelevä Akseli muistaa vielä sen maailman, jossa asiat olivat toisin, mutta ei välitä. Kukaan muukaan ei tunnu välittävän, vaan ajelehtii päivänsä läpi aivosumussa ilman aitoja kontakteja, ilman kunnon ruokaa tai voimia tehdä mitään. Vasta kun Akseli saa kokeiltavakseen uuden pillerin, hän ikään kuin herää pitkästä unesta ja alkaa haaveilla paremmasta. Hän saa energiaa, maailma terävöityy ja täyttyy aistimuksista.

Taivaassa Akseli tapaa Iinan, jonka hän saa houkuteltua reaalimaailmassa lyhyeen tapaamiseen. Iina suostuu ottamaan myös pillerin, eikä hänkään ole sen jälkeen enää entisensä. Nuoret löytävät toisistaan myös fyysisen ilon ja kosketuksen, jonka he olivat kuvitelleet kuolleen kaiken muun ohessa. Siinä missä pillerin antama energia saa Iinan suunnittelemaan suurta muutosta ja kulkua rajojen toiselle puolelle, Akseli vajoaa välillä epäilykseen ja epätoivoon. Hänen luottamuksensa Iinan horjuu, sillä vaikka heillä olisikin molemmilla yhtä suuri halu muutokseen, Akseli tekisi sen Iinan vuoksi, Iina puolestaan ihmiskunnan vuoksi.

Kun ymmärrys tulee, ei vaihtoehtoja ole. Hän tietää toteuttavansa suunnitelmaansa, vaikkei tiedä, mihin se johtaa. Hän pelkää, muttei samalla tavalla kuin ennen. 

Dystooppinen romaani liikkuu pitkälti Iinan ja Akselin kohtaamisissa ja tunnemaailman pyörteessä silmien avauduttua. Iinaa elättävä Valo on heidän lisäkseen lähes ainoa hahmo romaanissa; taustalla olevien haamuina kulkevien ihmisten harvalukuinen massa toimii toivottomuuden, väsymyksen ja alistumisen kuvana. Sitä vasten Iinan ja Akselin uusi olotila on hermostuttavan aktiivinen, ajatteleva ja innokas. Onko se vaarallista? Voiko joku huomata muutoksen heissä? Mitä jos joku muukin saisi kyseisen pillerin haltuunsa? Muuttuisiko maailma vai ollaanko jo liian pitkällä?

Romaanin maailma on ajallisesti järkyttävän lähellä, mutta Leino on kirjoittanut sen niin, että tuollaiseen mahdollisuuteen on helppo uskoa. Menneisyys välähtää välillä muistoina ja tietona siitä, miten tähän on tultu. Onneksi toivoakin on ja ainakin uskallusta uskoa siihen, että rajan toisella puolella saattaa olla vielä jotain vanhaa ja säilynyttä. Dystopiat eivät vakavuudessaan ole aina minun mieleeni enkä siksi lue niitä kovin usein, mutta tämä lähti vetämään hyvin ja piti mielenkiintoa yllä melkeinpä jännärin lailla. Pidin myös Leinon vähäeleisestä tavasta kertoa ja kuvailla. Siinä ei ole mitään ylimääräistä ja tyyli sopii hyvin tunnelmaan joka tasapainoilee lattean, alakuloisen ja pelokkaan innostuksen välimaastossa.

Halu elää on lopulta kai pelkkää aivokemiaa, mutta se tuntuu todelta.

Taivaasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjanmerkkinä lentolippu sekä Mitä luimme kerran. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsin haastekohdista laitan tämän kohtaan 41: A book with a theme of food or drink.