28.3.2020

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Ian McEwan 2019. Englanninkielinen alkuteos Machines Like Me. Otava 2019. Suomentanut Juhani Lindholm. Sain kirjan joululahjaksi. Kuva kustantajan. 359 s.

Suuresti arvostamallani Ian McEwanilla on taipumus perusteellisuuteen, jopa siinä määrin, että osa virkkeistä saattaa mennä yli ymmärryksen. Oli kyseessä fysiikka, musiikki, Iso-Britannian historia, päivänpolitiikka, vakoilu tai psykologia, kirjailijanero lataa romaaneihinsa niin runsaasti tietoa, että lukijan on parempi olla hereillä. Ei ehkä ihan kaikissa teoksissa tilanne ole tämä, mutta Kaltaseni koneet ei ole ensimmäinen romaani, jossa huomaan kauhukseni olevani välillä ihan pihalla.

Ja silti rakastan näitä kirjoja, toisia enemmän kuin muita, mutta ne vähemmänkin loistavat saavat lähes täydet pisteet, sillä ei todellakaan se tietomäärä, vaan McEwanin taito kirjoittaa pelastaa faktaähkyisenkin romaanin. Tällä kertaa ähky tulee tekoälyn ja tekniikan kehityksestä ja mahdollisuuksista, mutta onneksi teoksen varsinainen tarina on superkiehtova ja erittäin omintakeinen.

Kaltaiseni koneet sijoittuu kuvitteelliseen vuoteen 1982 - vuodessa on paljon tuttua, mutta romaanin edetessä huomaa, ettei kirjailija ole ollut uskollinen historiankirjoille. Hän nimittäin kirjoittaa historian uusiksi. Kolmikymppinen lontoolainen Charles on käyttänyt perimänsä rahat Aatami-nimiseen robottiin, keinoälyiseen mieheen, jonka tietoisuus ja kyky ymmärtää ja kommunikoida kehittyy sitä mukaa, mitä pidempään hän asuu Charlesin ja tämän tyttöystävän Mirandan kanssa. Aatami avaa oven vaihtoehtoiseen tekniikan historiaan, kuuluisan Alan Turingin vaihtoehtoiseen elämänkulkuun ja moniin muihinkin mahdollisuuksiin, jota ihmiskunnalla ehkä olisi voinut olla jo aikaisemmin.

Aatamin törmäys ihmisten valintoihin, moraaliin ja siihen harmaaseen alueeseen, jota koneen on mahdoton ymmärtää, aiheuttaa ne kutkuttavat konfliktit ja jännitteet, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Onko oikein tienata älykkään laitteen kyvyillä? Onko järkevää kertoa koneelle oikean ja väärän välisestä kamppailusta ja ristiriitaisista ratkaisuista? Miten robotti voi kokea rakastumista, mutta kokee lapsen leikin uhkaksi itselleen?

McEwan on parhaimmillaan psykologisten kysymysten äärellä, silloin kuin päätösten taustalla on jotain, mitä on vaikea perustella. Silloin kuin tunteet ovat syvästi ristiriitaisia, kuten syyllisyys, häpeä, kostonhimo tai pakkomielteet. Monimutkaiset kemialliset (?) ja opitut inhimillisyyden piirteet, joita on mahdoton siirtää koneeseen, vai onko? Lopuksi kirjailija myös päätyy kysymään, onko oikein luopua koneesta, joka ehkä omaakin näin inhimillisiä piirteitä, jolla ehkä onkin tietoisuus ja vapaa tahto.

Moraalikysymykset eivät koske pelkästään Charlesin ja Mirandan elämää Aatamin kanssa. Rinnalla kulkee Britannian päivänpolitiikka, jossa pohditaan samalla tavalla niin kansakunnan kuin yksilöidenkin liikehdintää ja ajatusmalleja. Ian McEwan on sekoittanut mielenkiintoisella tavalla 1980-luvun tapahtumia ja ajankuvaa nykytekniikkaan ja saavutuksiin, ja sekoittanut samalla myös sodanjälkeisten vuosien kehitystä. Siinä missä Charlesin oma tausta jää hyvin ohueksi ja kai merkityksettömäksi myös, nuoren Mirandan menneisyys nousee kohtalokkaaseen rooliin romaanin edetessä.

Ei siis pelkää tekniikkaa, vaan paljon muutakin. Ihmisyyttä, nuorten aikuisten valintoja ja poliittista myllerrystä. Ehkä joku insinööri olisi saanut tästä romaanista kuitenkin vielä enemmän irti kuin minä. Ehdottomasti parempi lukea nojatuolissa kuin nukkumaan mennessä sängyssä! Suositus myös näille Ian McEwanin teoksille: Lauantai, Polte, Sovitus, Pähkinänkuori ja Makeannälkä.

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Tuijata, Leena Lumi ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Vaihtoehtohistoria. PopSugar Reading Challenge: A book with a robot, cyborg or AI character. Ehdin osallistua tällä vielä myös Scifi-lukuhaasteeseen.

20.3.2020

Antti Tuuri: Levoton mieli

Antti Tuuri 2019. Otava. 444 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupiiriimme valittiin tällä kertaa romaani vuonna 1968 kuolleesta kuvataiteilija Arvid Bromsista. Tuuri kertoo Bromsin elämästä niiden noin kymmenen vuoden ajalta, jotka tämä asui Lappajärven Lehtiniemessä. Minulle entuudestaan tuntematon taiteilija oli omana aikanaan tunnettu persoona. Bromsin työ tunnettiin laajalti, hän onnistui myymään taidetta melkoisen määrän Pohjanmaalla asuessaan, ja nuorempana hänen kätensä jälkiä on ihailtu muuallakin.

En ole edelleenkään kovin ihastunut Antti Tuurin tapaan kirjoittaa. Kerronta on töksähtelevää ja hyvin toteavaa, dialogia ei edelleenkään ole, vaan kaikki avautuu minäkertojan kautta. Kerronnassa on paljon arkisia yksityiskohtia ja toistoa, joita en välttämättä kaipaisi. Toisaalta suoraviivainen teksti kulkee jouhevasti ja sitä on nopea lukea, joten asia etenee. Ja sitten kuitenkin kävi niin, että kun pääsin tarinaan sisään, halusin lukea sitä eteenpäin tyylistä huolimatta.

Tuuri nimittäin kuvaa Arvid Bromsin hyvin uskottavalla tavalla. Esiin piirtyy mies, jonka elämä on ollut varmasti lähes yhtä värikästä kuin hän antaa itse uskoa. Kaikkeen Bromsin kertomaan ei kannata uskoa, sillä hän liioittelee, valehtelee ja värittää tarinoitaan ja kokemuksiaan, tuntemiensa ihmisten määrää ja rooliaan heidän seurassa. Bromsilla on takanaan jo neljä avioliittoa, kun hän saapuu Lappajärvelle tulevan viidennen vaimonsa Helvi Inkerin kanssa. Takana on myös räiskyvä suhde silloiseen seurapiirijulkkikseen Emmi Jurkkaan, jonka poika Jussi piipahtaa välillä kylässä.

Valehtelun ja nopeiden liikkeittensä lisäksi Bromsista tekee haastavan kumppanin hänen rakkautensa alkoholiin. Helvi Inkerillä on lääke, jolla hän tainnuttaa miehensä välillä aggressiiviseksi käyviä juoppohulluuksia. Juopottelu ja taipumus huijaamiseen pilaavat myös useita Bromsin saamia hyviä maalaustilauksia, tuhoaa ystävyyssuhteita ja onpa vienyt tämän vankilaankin. Omalla taiteellisella ja henkevällä tavallaan varmasti hyvää ja viehättävää seuraa, mutta Tuuri on rehellinen, eikä miehestä kovin hyvää kuvaa synny. Taustalla ja geeneissä on varmasti syynsä, mutta niihin ei pureuduta.

Lopputeksteissä Tuuri paljastaa, että yksi kirjassa kuvatuista lappajärvisistä on hänen isänsä. Kirjailijan keräämä aineisto perustunee siis pitkälti aikalaisten muistoihin Bromsista. Mukana kulkevat taksinkuljettaja Matti, kunnanlääkäri perheineen, autokauppias rouvineen, maanmittaaja ja tämän arka vaimo, sekä salaperäinen Eero Petälä, joka kertoo Bromsille merkillisiä juonia ja kuvioita Kekkosen kumoamiseksi. Ajankuva on onnistunut, kuten Tuurilla tietysti aina.

Ja on teoksessa se taiteenkin tekeminen suuressa roolissa. Broms kertoo kuulijoille mielellään mitä hän on maalaamisesta oppinut suurelta esikuvaltaan, miten värit vaikuttavat häneen ja mielikuviin, miten hän ammentaa pohjalaisesta maisemasta ympärillään ja on hän välillä varsin tuotteliaskin. Levoton mieli, joka sai aikaan paljon, mutta joka aiheutti myös pahennusta ja mielipahaa ympäristössään.

Kirjan on lukenut myös Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 15: Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö. Seinäjoen aikahaasteessa tämä sopii kohtaan 23: 1960-luvulle sijoittuva kirja. PopSugar Reading Challenge: A book by an author who has written more than 20 books.

15.3.2020

Kate Atkinson: Museon kulisseissa

Kate Atkinson 1995. Englanninkielinen alkuteos Behind the Scenes at the Museum. Suomentanut Leena Tamminen. WSOY 1997. 333 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Olen käynyt maailman äärissä ja nyt tiedän mitä panisin kapiokirstuuni. Panisin sinne kaikki sisareni.

Tällä kertaa ajattelin lähestyä Helmetin lukuhaasteen kohtaa 45 eri tavalla kuin aikaisemmin. Sen sijaan että olisin lukenut tuoreen esikoisteoksen, valitsin sellaisen lempikirjailijani, jonka esikoista en syystä tai toisesta ole vielä lukenut. Ja niinpä päädyin pian Kate Atkinsoniin. Museon kulisseissa on vuodelta 1995 ja selvästi siitä aistii jo sitä Atkinsonille tunnistettavaa ilmaisutapaa, mitä löytyy niin hänen Jackson Brodie -dekkareistaan kuin upeista romaaneista Elämä elämältä ja Hävityksen jumala. Hänen teoksistaan on suomennettu myös Ihmiskrokettia, jonka otan varmasti lukulistalleni.

Tässä romaanissa Ruby Lennox kertoo sukunsa historian 1800-luvun lopulta 1990-luvulle saakka. Tarina on hänen äitinsä suvun, ketju aikaansa eksyneitä naisia, ketju traagisia kohtaloita ja epäonnistuneita valintoja. Atkinson kirjoittaa värikkään vuosisadan täyteen hauskoja yksityiskohtia, ironisia sivuhuomautuksia ja toisiinsa kietoutuvia juonteita. Samalla se on täynnä surua ja menetyksiä, eroja ja välinpitämättömyyttä, äitien ja tyttärien välistä kahnausta sekä sisarusten välistä rakkautta ja kateutta.

Molemmat maailmansodat puhkovat märkiviä haavoja Rubyn sukuun, mutta Atkinson ei paisuta sota-aikojen merkitystä eikä romaani ole sotaromaani. Yhtä suureen merkitykseen saattaa nousta mikä tahansa muu onnettomuus, sisaren kuolema, tulipalo, häät tai äidin uskottomuus. Se mihin Rubyn tarina kulminoituu, on onnettomuus jonka hänen lapsenmielensä on aikoinaan torjunut ja unohtanut täysin. Lukija hoksaa sen jossain kohtaa, mutta kertojalta menee pitkään ennen kuin hän muistaa ja ymmärtää.

"En minä kuitenkaan usko että kuolleet katoavat ikiajoiksi, uskotko sinä?"
"Ei mikään katoa ikiajoiksi, kaikki on tuolla jossain. Joka ikinen nuppineula."
"Nuppineula?"

Ruby kokee olevansa väärinymmärretty, väärässä perheessä, väärän äidin tytär. Monet miehet jäävät tässä romaanissa (paria Albertia lukuunottamatta) sivurooliin. Tämä on äitien ja tyttärien tarina, eikä varmaankaan ole tytärtä joka ei olisi joskus tuntenut kuin Ruby. Hänen äitinsä Bunty (Berenice) ei kuitenkaan kerro juuri mitään, mikä selittäisi mitään. Niinpä suvun tarinan palaset eivät yhdisty Rubyn voimin, vaan kirjailijan, joka ripottelee yksityiskohtia menneisyydestä pitkin matkaa. Vasta Buntyn kuoltua Rubylla alkaa hahmottua kokonaisuus - Alice, Nell, Rachel, Lillian - naisista jotka ovat eläneet ennen häntä. Pieni kuva vanhassa medaljongissa pysyy pitkään arvoituksena. Kovin moni nainen on joutunut nopeasti tekemään päätöksiä elämästä jota eivät ole pystyneet itse valitsemaan. Liian moni olisi ollut valmis jättämään kaiken taakseen. Yhtä moni joutuu lähtemään tahtomattaan.

Teoksen nimi Museon kulisseissa jää minulle hieman hämäräksi. Pariin otteeseen Ruby miettii kotikaupunkinsa Yorkin rikasta historiaa (Yorkissa on liikaa historiaa, menneisyys on niin tupaten täynnä että toisinaan tuntuu kuin ei olisi tilaa eläville), kotitalonsa vanhoja kummituksia ja kerrostumia, jotka voisivat tuntua museolta. Minulle sanassa museo on kuitenkin jotain liian selkeää ja siistiä, jotta se sopisi tähän sotkuiseen, riidanhaluiseen ja melodramaattiseen sukuun, jonka miehet ovat joko enkelikiharaisia muistoja tai arkisia juoppoja. Museon kulisseissa on niin runsas romaani, että sen makuun oli alkuun vaikea päästä. Mutta kun Atkinsonin tahdista ja tyylistä sai otteen, rakastuin teoksen elämänmakuun ihan täysillä. Välillä se vilisee briteille tuttuja viittausia, joita googlettaminenkaan ei välttämättä avannut eli jotain jäi ymmärtämättä. Suomentaja Leena Tammiselle hatunnosto työstä joka ei varmasti ole ollut helpoimpia!

Tästä romaanista jää paljon muistoja mieleen. Se on ehdottomasti yksi lisä alkuvuoden parhaimmistoon. Blogeissa Lumiomena, Donna mobilen kirjat ja Luetut, lukemattomat lisää mietteitä. Helmetin lukuhaasteessa siis kohta 45: Esikoiskirja. PopSugar Reading Challenge: A book with a bird on the cover. Seinäjoen aikamatkahaasteessa tämä sopii lähes mille tahansa vuosikymmenelle; minä sijoitan sen 1950-luvulle. 

8.3.2020

Joka päivä on naistenpäivä - koontia ja kirjavinkkejä


Mitä luimme kerran -blogin vetämä haaste päättyy tänään. Jo puolitoista vuotta kestäneen haasteen tarkoitus oli saada lukemaan enemmän naisten kirjoittamia klassikoita. Minun saldoni tältä ajalta jäi loppujen lopuksi hyvin vaisuksi, mutta olen huomannut kyllä lukevani enemmän ja enemmän naisten kirjoittamia ja feministisiä teoksia ylipäätään. Siinä mielessä panostus teemaan ei ole unohtunut.

Emäntäblogista löytyy hyviä klassikkovinkkejä. Tässä ne neljä, jotka luin:

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen 
1930-luvun Alabamaan sijoittuva rakastettu klassikkoromaani läpikäy pienen paikkakunnan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Rotuerottelu, väkivalta ja naisen asema tulevat rohkeasti esille; Harper Lee on varmasti sohaissut useampaakin ampiaispesää tällä romaanilla vuonna 1960. Edelleen ajankohtainen.

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
Woolfin vuonna 1925 kirjoittama yhdenpäivänromaani kuvaa yläluokkaisen Mrs. Dallowayn päivää, mutta ajatukset ovatkin ihan muualla kuin illan juhlissa. Päivä herättää mielenkiintoisia kysymyksiä valinnoista, arvoista, ihmisten tarkoitusperistä, valtasuhteista ja rakkaudesta. Kerronnasta huokuu kritiikki etuoikeutettuja kohtaan. Aikaansa edellä!

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa 
Väkevä ajankuva 1960-luvun Nigeriasta, jossa sisällissota repii maata kahti. Poliittinen toiveikkuus ja into leimaa vuosikymmenen alkua, mutta lopulta kuuluisa Biafran nälänhätä on totta. Kuten muissakin romaaneissaan, Adichie kuljettaa tarinaa naisen näkökulmasta. Niistä jokainen on loistavan tarinan lisäksi äärettömän tärkeä oppitunti maailmasta ja eriarvoisuudesta.

J. K. Rowling: Harry Potter
Lukemistani klassikoista nuorin ei kaipaa esittelyjä. Blogissa kahden ensimmäisen osan postaukset. Rowling nosti Harry Pottereiden myötä lasten- ja nuortenkirjallisuuden uudelle tasolle, eikä sen jälkeen fantasiakirjallisuuden suosiolle ole ollut mitään rajaa. Ilmiö, joka teki 1990-luvun lopun tulokkaasta klassikon saman tien! Kuulin juuri, että 9-vuotias kummityttöni on lukenut näistä kolme - ehkä minunkin pitäisi jatkaa!

Seuraavaksi muita erinomaisia, eri-ikäisiä naisten naisista kirjoittamia teoksia, joiden soisin jäävän klassikon asemaan kirjallisuuden kaanonissa. Nämä olen lukenut ennen tätä klassikkohaastetta:

Sally Salminen: Katrina
Mikä olikaan se syy, ettei tämä uskomattoman upea romaani noussut klassikoksi jo aikanaan??!

Anneli Kanto: Veriruusut
Sisällissodan punakaartin nuoret naiset haluavat kääntää historian suuntaa.

Tove Jansson: Kesäkirja
Isoäidin ja lapsenlapsen kesä saaristossa. Elämänviisautta ja rakkautta luontoa kohtaan.

Marjane Satrepi: Persepolis-sarja
Sarjakuvaromaaneja tytön ja naisen elämästä Iranista ennen ja jälkeen vallankumouksen.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Teema, ruumiinosa, ongelmien juurisyy, tabu. Kuka näitä totuuksia rakentaakaan?
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Esimerkkinaisia, uskomattoman rohkeita ja itsenäisiä seikkailijoita.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Rohkea avaus lestadiolaisnaisten elämästä ja taakoista joita eivät kaikki jaksa kantaa.

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Miten pienistä asioista kohtalo rakentuukaan; mitä jos olisinkin kävellyt siitä toisesta ovesta?

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Nuoren naisen paikka maailmassa, itsetunto ja hyväksyntä, kasvu paineiden keskellä.

Alice Munro: Liian paljon onnea
Novellikokoelma eri-ikäisistä, usein hyvin vahvoista naisista.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Naisen syyllistyminen aborttiin tai haureuteen vei hänet suljetulle saarelle, pois yhteiskunnasta.

3.3.2020

Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Celeste Ng 2017. Englanninkielinen alkuteos Little Fires Everywhere. Suomentanut Sari Karhulahti. Gummerus 2019. 384 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Shaker Heights on idyllinen pikkukaupunki Clevelandin kupeessa. Yhteisön arvoista, säännöistä ja säännönmukaisuudesta pidetään tiukasti kiinni. Elena Richardsonin perheessä ja talossa tämä kaikki toteutuu ylpeydellä. Säröiltä ei kuitenkaan vältytä, sillä alueelle muuttaa yksinhuoltajaäiti Mia Warren teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Taiteilija-äidin tytär ystävystyy Elenan lasten kanssa, Mia saa Elenalta töitä ja pitkästä aikaa maata kiertänyt nainen päättää asettua aloilleen.

Jokin menee kuitenkin pieleen, sillä romaani alkaa siitä, miten Mia on jättänyt vuokra-asuntonsa avaimet Elenan postilaatikkoon ja pakannut autonsa taas täyteen. Pian sen jälkeen joku sytyttää Richardsonien talon palamaan. Tulenarkoja asioita paljastuu vähitellen Mian ja tämän tyttären Pearlin menneisyydestä, kun rouva Richardson alkaa niitä penkoa. Pearlin syntymän aikoihin on tapahtunut jotain, minkä vuoksi lahjakas Mia ei pidä yhteyttä tämän isään eikä omiin vanhempiinsa, vaan kiertää maata vain kaikkein tarpeellisin mukanaan, valokuvataidetta tehden.

Shaker Heightissa tapahtuu muutakin, johon molempien naisten on vaikea olla sekaantumatta. Nuori kiinalaistaustainen äiti joutuu taistelemaan äityydestään vaurasta pariskuntaa vastaan. Naiset valitsevat puolensa ja taistelunsa, mikä johtaa Elenan pakkomielteeseen selvittää Mian taustat. Valitettavasti vaarassa on koko Richardsonien edustama elämäntapa.

Tulenarkoja asioita ei ihan minun lempiromaanini ole, mutta sitä oli tavallaan hyvin mukava ja vaivaton lukea. Särmää olisin kaivannut enemmän. Romaanin teemat koskettavat varmasti enemmän äiti-ihmisiä, mutta jotenkin aistin, ettei äitiyttäkään kouraista tarpeeksi verevällä tavalla, vaan lukukokemus saattaa jäädä valjuksi. Tai sitten olen ihan väärässä; kirjaa on kovasti ylistetty maailmalla. Omalta osaltani koin koskettavammaksi nuoruuden käsittelyn, epävarmuuden, itsensä etsimisen, hankalat ihmissuhteet ja sen herkkyyden jota noista muutamista teinivuosista löytyy, kun elämä saattaa lähteä mihin tahansa suuntaan.

Mukavan tuttua teoksessa oli amerikkalaisen unelman toisto, jota Celeste Ng osaa onneksi kyseenalaistaa ja ravistella. Shaker Heights esitellään liioitellun puhtoiseksi, jonka likaamiseksi riittää yksi pienituloinen, salaperäinen nainen - toisaalta romaani jättää avoimeksi kaiken sen jälkipyykin käsittelyn, jonka tulipalo ja nuoriso varmasti aiheuttaisivat, jos romaani jatkuisi pidemmälle. Siinä mielessä napakka lopetus teokselle, joka muuten oli varsin perustellun pureksittua tekstiä. Mielenkiintoa kirjaan tuo myös ajankuva, joka ainakin minulle avautui vähitellen pienin paljastuksin.

Seinäjoen kirjaston aikahaasteessa tämä sopii hyvin 1990-lukuun, jos sellainen on haussa. Viimevuotiseen matkahaasteeseen saan tästä uuden maan, Yhdysvallat. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan kohdan 36: Tunnetun henkilön suosittelema kirja (Reese Witherspoon, Oprah). PopSugar Reading Challenge: A book by WOC. Muissa blogeissa: Mitä luimme kerran, Kirjoihin kadonnut ja Lumiomena.

1.3.2020

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2019


Kirjabloggaajat ja -vloggaajat ovat jälleen äänestäneet! Vuoden 2019 parhaita teoksia listattiin sunnuntaina neljässä eri kategoriassa, jotka ovat Blogistanian Finlandia eli kotimainen kaunokirjallisuus, Globalia eli vuonna 2019 Suomessa julkaistu käännöskirjallisuus, Kuopus eli lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä Tieto, tietokirjallisuus.

Ja voittajat ovat tässä:  
Vuoden parhaaksi kotimaiseksi kaunokirjaksi äänestettiin Pajtim Statovcin Bolla (Otava 2019). Toiselle sijalle tuli JP Koskisen Tulisiipi (Like 2019) ja kolmanneksi Johanna Venhon Ensimmäinen nainen (WSOY 2019).

Globalia-palkinnon voitti kanadalaisen Margaret Atwoodin Testamentit (Otava 2019, suomentanut Hilkka Pekkanen). Toiseksi äänestettiin ruotsalaisen Sara Stridsbergin Rakkauden antarktis (Tammi 2019, suomentanut Outi Menna) ja kolmanneksi tuli saksalaisen Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt (Tammi 2019, suomenanut Jukka-Pekka Pajunen).



Kirja hyllyssä osallistui näistä vain Finlandian ja Globalian äänestykseen. Muiden kategorioiden teoksia en ollut lukenut. Omat ääneni alla:

Blogistanian Finlandia
3 pistettä - Pajtim Statovci: Bolla
2 pistettä - Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
1 piste - Riitta Jalonen: Tanssikaa!

Ääntenlaskua emännöi Amman lukuhetki -blogi. Aiemmin Blogistanian Finlandiassa parhaiksi teoksiksi on äänestetty Olli Jalosen Taivaanpallo (2018), Rosa Liksomin Everstinna (2017), Minna Rytisalon Lempi (2016), Laura Lindstedtin Oneiron (2015), Anni Kytomäen Kultarinta (2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) sekä Katja Ketun Kätilö (2011).

Blogistanian Globalia
3 pistettä - Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
2 pistettä - Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
1 pistettä - Édouard Louis: Ei enää Eddy

Ääntenlaskua emännöi Todella vaiheessa -blogi. Aiemmin tässä kategoriassa parhaiksi palkitut teokset ovat Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton (2018), Hanya Yanagiharan Pieni elämä (2017), Sadie Jonesin Kotiinpaluu (2016), John Williamsin Stoner (2015), Kate Atkinsonin Elämä elämältä (2014), Haruki Murakamin IQ84 (2013), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (2012) sekä Sarah Watersin Vieras kartanossa (2011).

Kuopus-palkinnon voitti Marisha Rasi-Koskinen teos Auringon pimeä puoli (WSOY 2019). Tieto-palkinnon voitti Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus (Otava 2019, suomentanut Elina Lustig). 

Blogistanian palkintojenjako järjestetään 20.3.2020 Kuopion kaupunginkirjastolla, Kirjailijayhdistysten Talvipäivien avajaisissa.