Emma Cline: Vieras

Emma Cline 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2023. 269 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jännä sattuma, että luen jo toista Cristina Sandun suomentamaa romaania peräkkäin. Laadukasta on käännöstyö tässäkin kirjassa, jonka tunnelma on samalla tavalla kevyen uhkaava kuin Clinen kuuluisassa esikoisteoksessa Tytöt. 

22-vuotias Alex on asunut New Yorkissa pari vuotta. Hänen taustastaan ei kerrota lukijalle oikeastaan mitään. Hän on elättänyt itsensä kuten moni muukin nuori nainen - tai tyttö oikeastaan - myymällä aikaansa ja seuraansa miehille. Alexista on kehkeytynyt kaupungissa parantumaton varas ja sen vuoksi hän on velkaa Domille, jonka viesteihin ja puheluihin Alex ei enää uskalla vastata. Kaikki on nyt kuitenkin hyvin, sillä Alex viettää loppukesän kauniita päiviä Long Islandilla varakkaan Simonin huvilalla. Päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa Simon tehdessä töitä. Alexin toimettomuutta värittävät särkylääkkeiden napsiminen, kevyt juopottelu ja uiminen.

Illallisen kuluessa Alex tuudittautui horrosmaiseen tilaan. Tylsyys tuntui melkein päihdyttävältä, sitä vasten saattoi nojautua, sitä saattoi ahnehtia.

Alexilla on mukanaan vain kassillinen omaisuutta ja sillä on pärjättävä, kun Simon käskee seuralaisensa lähtemään. Alex oli käyttäytynyt Simonin juhlissa lapsellisesti ja hänet kuljetetaan junalle. Alexilla ei ole paikkaa minne mennä, joten hän jää uneliaaseen Long Islandiin. Aina löytyy joku mies, jonka seurassa voi viettää päivän tai seuraavan yön, sillä Alex aikoo päästä takaisin Simonin suosioon ja se tapahtuu tämän seuraavissa juhlissa vajaan viikon päästä. Siihen saakka aikaa on vietettävä vieraiden seurassa. Yö komean Nicholaksen kanssa ja pari viimeistä päivää nuoren Jackin kanssa ajavat Alexin kuitenkin umpikujaan. Silti hän uskoo sinnikkäästi pääsevänsä eroon uhkaavasta Domista sekä löytävänsä tiensä takaisin Simonin luo. Onnistuuko se?

Clinen kerronta on uskomattoman vangitsevaa. Teksti antaa keveän vaikutelman, mutta sen tunnelma tummenee vähitellen ja lukija oppii päähenkilöstä koko ajan lisää häiritseviä yksityiskohtia. Clinella on älykäs tapa löytää hahmoistaan piirteitä ja yksityiskohtia, jotka tekevät heistä elokuvamaisen tarkkoja ja eläviä. Kerronta on lähes eleetöntä, vaikka tunteet ovat paikoin hyvinkin vahvoja. Mitä Alex itse tuntee? Häivähdyksen jotain rakkauden tai kiintymyksen kaltaista, joka kuitenkin pakenee. Alakulon tai epätoivon ailahduksia, joille hän ei anna itsensä antautua. Pelkoakin välillä, mutta hän pysyy optimistina loppuun saakka, sillä vaihtoehtoja ei ole.

Vaikka hänen sydämensä jyskyttikin villisti, hän oli rauhallinen, kuvitteli helmiäishehkuisen rivistön mahdollisuuksia, jotka levittäytyivät silmänkantamattomiin. Hän saisi aina sen, mitä tarvitsi. Hän huolehti itsestään, eikö vain? Eikö hän ollutkin onnistunut välttämään paluun kaupunkiin ja edistänyt asioita täällä?

Cline on luonut päähenkilön, jonka neuvokkuus ja taito uida kuin kala vedessä tekevät vaikutuksen. Alex herättää kuitenkin myös hienoista inhoa häikäilemättömyydellään ja sitä hän välillä uskoo itsekin näkevänsä vastaantulijoiden katseissa. Silti naisesta on vaikea saada otetta, ja mielestäni onkin taitava ratkaisu rajata tarina niin tarkasti yhteen viikkoon. Menneisyydellä ei tarvitse aina olla merkitystä, eihän Alex itsekään tiedä valloitustensa menneisyydestä juuri mitään.

Täytyy vielä selvittää onko Cline kirjoittanut tämän romaanin ja Tyttöjen välissä jotain (välissä on peräti seitsemän vuotta). Jos on, laitan heti varaukseen. Tästä teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Savannilla. 

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline. 2016. Englanninkielinen alkuteos The Girls. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2016. 304 sivua.

On helteinen kesä vuonna 1969. Evie Boyd viettää vielä viattoman 14-vuotiaan lomapäiviä parhaan ystävänsä kanssa ja tekee kaikkea mitä tytöt tekevät. Eroperheessä on arki alkanut rakoilla, kun äiti etsii itseään ja jättää tyttärensä yhä useammin itsekseen. Elämä tuntuu tylsältä ja mitättömältä, eikä parhaan ystävän isoveljeltä saa kaivattua huomiota. Sattumalta Evie näkee Suzannen: salaperäisen kauniin, villin ja itsevarman 19-vuotiaan, joka varastaa ruokaa ja elää kommuunissa kaupungin ulkopuolella, vallatulla ranchilla.

Epämääräinen, anarkistinen hippiyhteisö vetää tyttöä puoleensa, vaikka vaatteet haisevat, ruoka on vanhaa ja patjat homeessa. Lapset kulkevat yhteisön laidoilla vaipoissaan, jalkapohjat rakoilla. Suzanne esittelee Evien muille tytöille ja porukan karismaattiselle johtajalla, Russellille. Evie on täysin Suzannen lumoissa ja solahtaa nopeast osaksi Russellin leiriä. Huumeiden käyttö on runsasta ja kaikki kuuluu kaikille, myös seksi ja rakkaus. Tapahtuu asioita, joihin Evie ei tiennyt olevansa valmis, mutta tieto siitä, että se sitoo hänet tiukemmin yhteisöön ja Suzanneen, saa hänet näkemään asiat kuin sumuverhon läpi. Välillä Evie piipahtaa kotonaan ja myöhemmin isänsäkin luona, mutta aina hän palaa takaisin ranchille. Sillä Suzanne on ensimmäinen joka hänet on koskaan nähnyt ja yhteisön tyttöjen keskinäinen side on niin vahva, että se saa Evien kaipaamaan jotain mitä ei ole.

Suostuin iloisesti vääntelemään merkityksiä, lukemaan merkit tieten tahtoen väärin. Tuntui että jos tekisin mitä Suzanne pyysi, se olisi paras lahja mitä koskaan voisin hänelle antaa, se vapauttaisi hänet vastaamaan tunteisiini.

Clinen romaanin taustalla on Charles Mansonin "perhe" ja veriteot, joista tytöt pidätettiin hieman myöhemmin ja Manson itse parin vuoden päästä. Romaanissa ei mainita ketään oikeasti vuonna 1969 mukana olleita henkilöitä eikä uhreja, mutta hahmot ja tapahtumat mukailevat niitä hyvin läheltä. Romaani lähtee liikkeelle aikuisesta Eviestä, joka muistoissaan palaa kesään 1969. Hänen elämästään ei tullut sellaista kuin hän oli kuvitellut. Vaikkei hän ollut mukana hirmuteoissa, osuivat tapahtumat niin lähelle, että häntä on jäänyt kalvamaan ajatus, olisiko hän pystynyt samaan. Kuinka helppoa hänen olisi ollut noudattaa Russellin käskyä? Eikö hän muka ollut nähnyt tarpeeksi merkkejä siitä, mitä oli tulossa ja mihin sellainen miehenpalvonta voisi johtaa?

On totta, että Evie oli tuona kesänä kamalan nuori ja kokematon. Ehkä hän oli tarpeeksi turhautunut ja huomionkipeä, helppo kohde manipuloinnille ja hyväksikäytölle. Liikaa romaani ei kuitenkaan hae syitä, vaikka ainakin aikuisesta lukijasta tuntuu melko uskomattomalta, miten ranchi piti Evietä otteessaan. Toisaalta täytyy sanoa, että Evien teinitavoista, tuntemuksista ja ajatuksista, etenkin ennen Suzannen vaikutuspiiriä, löytyi paljon yhtäläisyyksiä siihen pikkupaikkakunnan 14-vuotiaaseen, joka minäkin joskus olin.

Evie rakentaa kerrontaansa koukuttavalla tavalla. Jo alkumetreillä hän antaa ymmärtää, että jotain tulee tapahtumaan. Tarina etenee päivä päivältä kohti sitä, minkä lukija jo tietää, on ehkä jo lukenut muualta tai vähintäänkin arvaa. Kirjan ehdottomasti parasta antia ovatkin juuri nuo kesän 1969 tapahtumat, nuoren Evien tarve tulla huomatuksi, kapina omaa äitiä kohtaan, jonkin ravisuttavan kaipuu ja halu säikäyttää lähipiiriä. Aikuinen Evie sen sijaan jää melko etäiseksi, joskin hänen ajelehtiva elämänsä tuntuu loogiselta seuraukselta nuoruuden kokemuksille.

Kenties jokiin minussa, jokin pimeään hukkunut kajastus, oli tiennyt, mihin asiat olivat menossa: kenties olin aavistellut tapahtumies mahdollista suuntaa, mutta lähdin mukaan siitä huolimatta. Myöhemmin sinä kesänä ja monta kertaa elämän eri vaiheissa sen jälkeenkin olen seulonut sen illan osasia, tunnustellut niitä sokeana.

Tytöt on virkistävän alkuvoimainen, likainen, jopa ällöttävä ja välinpitämätön. Samaan aikaan se on kamalan söpö, raastava ja vetoaa johonkin, minkä olin jo unohtanut itsessäni. Se nähdyksi tulemisen polte. Kasvavan tytön epävarmuus ja ripustautuminen. Enpä ihmettele, että kirjan oikeuksista on taisteltu ja se on ehditty kääntää kymmenille kielille. Pienistä puutteistaan huolimatta melkoinen esikoisromaani. Lue myös, mitä Krista, Katja, Annika ja Ulla ovat siitä kirjoittaneet.