Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

Tommi Kinnunen 2026. WSOY. 264 s. Perheostos. Kuva kustantajan.

Miten kauan Tommi Kinnusella riittää tarinoita kerrottavaksi näin säännöllisesti ja verrattain tiheään tahtiin? Toivottavasti ihan loputtomiin, sillä jälleen kerran oli vaikea laskea kirjaa käsistä. Pitkä aukea lähti viemään Johannes Löytövaaran elämää turvallisella ja tutulla tyylillä. Kinnusen teoksia lukiessa on vahva luotto siihen, että tarina on selkeä kokonaisuus, se ei rönsyile eikä hajoa missään kohtaa. Kieli on huokoista ja kevyttä lukea, mutta painavaa ja merkityksiä täynnä.

Pitkässä aukeassa Kinnunen palaa Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutun perheen pariin. Romaani on Maria-kätilön pojanpojan, Onnin pojan Johanneksen elämäntarina ja rakkaustarina. Onko kyseessä kirjailijan oma isä, joka yhtä lailla omisti valokuvaamon vaimonsa kanssa kotitalon yhteydessä selkosilla? Ja onko sillä romaanin kannalta mitään väliä? Yhtäläisyyksiä tosielämään löytyy ja uskon, että romaanin kirjoittaminen on ollut merkityksellistä pian isän kuoleman jälkeen. 

Teokseen on otsikon alle lisätty määritelmä rakkausromaani. Se onkin selkeästi Johanneksen ja Kaarinan välinen rakkaustarina. Kertomus avioliitosta, jossa puoliso lähtee toiselle puolelle maata rakkaansa mukaan, pyörittää yritystä tämän kanssa vuosikymmeniä, kasvattaa neljä lasta ja ottaa vastaan piikikkään anopin kommentit. Minäkertoja Johannes puhuttelee Kaarinaa sinämuodossa, mikä hienosti voimistaa asetelmaa, jossa Johannes rakastuu vaimoonsa yhä uudelleen ja kokee jatkuvaa kiitollisuutta siitä, että tämä pysyy hänen luonaan kaukana synnyinperheestään.

Pitkä aukea on myös rakkausromaani siinä mielessä, että Johanneksen tunne-elämään on jäänyt iso aukko isän synkän kohtalon ja kohtelun vuoksi. Kun omia lapsia syntyy ja he kasvavat, Johannes huomaa kaipaavansa lempeää isäänsä, perinteisestä miehen mallista poikkeavaa Onnia, joka ei saanut olla oma itsensä. Kylmäkiskoinen Lahja-äiti arvostelee ja pilkkaa, saa Johanneksen välillä raivon partaalle, mutta jota poika kuitenkin loppuviimein ymmärtää. Rakkausromaanissa kun ymmärretään myös niitä, jotka eivät ole rakkautta ja hellyyttä saaneet osakseen. Kinnusen kuvaus Johanneksen äiti-suhteesta tuo mieleeni toisen lempikirjailijani, ruotsalaisen Alex Schulmanin.

Uskon, ettei valokuvaamon pojan ole tarvinnut hirveästi tehdä taustatyötä valokuvaamisesta kirjoittamista varten. Pidin siitä, miten liikkeen pyörittäminen ja Johanneksen valokuvaaminen kulkevat luontevalla tavalla osana tarinaa ja dialogeja, luovat taustaa ja keinoja esimerkiksi paeta luontoon selvittämään ajatuksia. Usein kun käy niin, että romaanin kirjoittaja sortuu liialliseen selvitystyöhön ja pakkaa tekstinsä täyteen oppimiaan yksityiskohtia. Tässä teoksessa sitä vaaraa ei ole. Valokuvaamo on merkittävä osa romaania, monen tapahtuman syy tai seuraus, mutta silti taustalla. Rakkautta sekin.

Ja rakkausromaani siitä näkökulmasta, että tämä on - niin uskon, voin olla väärässä - osa kirjailijan surutyötä. Kinnunen kirjoittaa upealla tavalla niin rakkaudesta, perhe-elämästä, lasten aikuistumisen aiheuttamasta ikävästä kuin lopussa mielen hajoamisesta ja dementiasta. Johanneksen vanhuus tuo loppuun suorastaan draaman aineksia, kun mieli ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Teksti on aseteltu paperille ihan uudella tavalla, mikä tukee hajanaisia muistoja, sekavuutta ja väsymystä - ja lopulta kuolemaa.

Jos jotain pientä kritiikkiä, niin se mistä Hesarikin huomautti arvostelussaan. Välillä Johanneksen ajatukset ovat alleviivatunlaisesti elämänohjeita tai sentimentaalisuudessaan aforismin kaltaisia. Se ei onneksi häiritse kuin muutamin kohdin eikä laske romaanin tasoa omalla arvoasteikollani (korkealla pysytään!). Ja kuten aikaisempienkin Kinnusen romaanien kohdalla, en voinut olla nauttimatta Kuusamosta muistuttavista yksityiskohdista kartalla, kuten Kitkantie, Nilojoki, Petäjäkangas, peruskoulu tai uimahalli. Suorastaan odotin sanoja, jotka osaisin sijoittaa lapsuuteni kartalle.

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna

Gabrielle Zevin 2022. Englanninkielinen alkuteos Tomorrow, and Tomorrow, and Tomorrow. Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus 2023. 476 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tätä kirjaa oli vaikea olla huomaamatta pari vuotta sitten kirjamessuilla. Näyttävä ulkonäkö kiinnitti huomion, vaikka en silloin siihen tarttunutkaan. Nyt etsin Goodreadsin vuosihaasteeseen kirjaa, joka olisi valittu Tournament of Books -listalle. Siellä Huomenna, huomenna ja huomenna pisti jälleen kerran silmiini, joten varasin sen kirjastosta. Gabrielle Zeviniltä aikaisemmin suomennettu Tuulisen saaren kirjakauppias jää eittämättä tämän uudemman romaanin varjoon, enkä alkuun edes hoksannut yhdistää kirjailijan nimeä tuohon vaatimattomampaan teokseen. 

Romaani on tarina kahdesta nuoresta lahjakkaasta pelialan suunnittelijasta, Sadiesta ja Samista, jotka tapaavat ensimmäisen kerran, kun Sam toipuu sairaalassa lukuisista jalkaleikkauksista ja saa pelikaverikseen Sadien. Heidän ystävyytensä alkaa, mutta on kaatua mielipahan aiheuttamaan välirikkoon, joka ei tule olemaan nuorten ystävyyden varrella ainoa. Yliopisto-opintoja aloittaessaan kalifornialaisnuoret tapaavat jälleen Bostonissa, jossa yhteinen peliharrastus johtaa pian pelien suunnitteluun. Sadiesta ja Samista tulee kuuluisia ja he muuttavat Los Angelesiin.

Tietokonepelit ja pelien suunnittelu on romaanissa hyvin keskeisessä roolissa, mutta Zevin on onnistunut kirjoittamaan siitä tavalla, joka kiehtoo sellaistakin lukijaa, joka ei koskaan pelaa. Kyse on onnistumisesta, kunnianhimosta, kauneuden tavoittelusta, intohimosta ja luovuudesta. Samin ja Sadien osalta kyse on myös ystävyydestä, yhteistyöstä, yhteisen tavoitteen jakamisesta ja yhteisymmärryksestä. He viettävät niin paljon aikaa yhdessä, että toisen kivut ja kokemukset ovat toisenkin iholla.

Etenkin Sam, ehkä Sadiekin, kokee taustansa vuoksi toiseutta ja ulkonäkö aiheuttaa myös väärinymmärryksiä. Minusta oli kiehtovaa ja oikein, että kirjallisuudessa pääosaan nostetaan aasialaistaustaisia amerikkalaisia, joita on sentään ihan valtavasti. Kipuja on molemmilla: Sam on menettänyt sekä jalkansa että äitinsä hyvin nuorena, mutta saanut valtavasti tukea isovanhemmiltaan. Sadien kokema väkivaltainen suhde opettajaan tuomittaisiin nykyään hyväksikäyttönä, mutta romaanissa suhteella on onneksi muitakin kuin toksisia seurauksia. Silti nykylukija näkee suhteen eri näkökulmasta kuin 1990-luvulla nuoruutta elävä Sadie, joka ei vielä osaa kyseenalaistaa sitä. Yhteinen kipupiste myöhemmin 2000-luvun alussa on tarinassa vahva käännekohta.

1990-luku ja myöhemmin 2000-luvun alku näkyy muutenkin, kuten pelimaailman nimissä ja viestintätavoissa. Kun kännykät eivät ole vielä käytössä, yhteydenpito on ihan erilaista, hitaampaa ja sallii odottamisen. Nuorten välinen kanssakäyminen on tiiviimpää, uskaltaisin sanoa että aidompaa ja siitä puuttuu sosiaalisen median väritys. Ehkä tarinan sijoittuminen nimenomaan aikaan ennen kännyköitä ja somea onkin se, mikä antaa sille raikkautta ja puhtautta.

Takakannessa luonnehditaan, että Huomenna, huomenna ja huomenna ei ole rakkaustarina, vaikka se on tarina rakkaudesta. Lapsena syntynyt ystävyyssuhde on myös jotain niin raikasta ja puhdasta, että se kantaa teemana vahvalla tavalla alusta loppuun saakka. Parisuhderakkaudet ovat sivujuonia kokonaisuudessa, jonka kirkkaita tähtiä ovat kaksi ystävää. Kerronnallisesti Zevin poikkeaa tavanomaisesta vasta ihan lopussa ottamalla mukaan pätkän peliä, joka sekin avaa pelisuunnittelijan valtavan monipuolista työtä lukijalle, ja onhan sillä toki juonenkin kannalta merkittävä rooli. 

Hyvin angloamerikkalaisen teoksesta tekee tietysti tarinan sijoittuminen Yhdysvaltoihin ja sen kahdelle erilaiselle rannikolle, mutta myös runsaat viittaukset kulttuuriin, erityisesti kirjallisuuteen ja peleihin, Shakespeareen erityisesti. Aasialaista maustetta tuovat viittaukset japanilaiseen taiteeseen ja maahanmuuttajuus. Yhdysvaltalaisen teoksesta tekee myös tietynlainen suloinen perusteellisuus, jonka yhdistän nimenomaan moniin nykypäivän yhdysvaltalaiskirjailijoihin, kuten Richard Powers, Ann Napolitano, Nathan Hill, Anthony Doerr, Brit Bennett tai Elizabeth Gilbert. Siinä missä Zevinin aikaisemmin suomennettu teos oli melko helposti unohtuvaa, leppoisaa hyvänolon tarinaa, Huomenna, huomenna ja huomenna tähtää monisyisenä ja ajatuksia herättävänä teoksena paljon korkeammalle. 

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Jenny Colgan 2014. Englanninkielinen alkuteos The Little Beach Street Bakery. Suomentanut Paula Takio. Gummerus 2020. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta. 406 s.

Tänä vuonna en osallistu varsinaiseen naistenviikon lukuhaasteeseen, mutta hoksasin, että olen osallistunut siihen Jenny Colganin teoksella kolme vuotta sitten, ihan samana päivänä - onhan naistenviikolla Jennin nimipäivä. Silloinen teos oli Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Kaikki aikaisemmat samaan genreen sijoittuvat lukemani teokset ovat liittyneet kirjoihin ja kirjakauppoihin, mutta tämäpä ei. Nimensä mukaan onni löytyy tällä kertaa tuoreesta leivästä.

Lämminhenkinen romaani sijoittuu pienelle saarelle Cornwallin edustalle. Saarelle pääsee vain pengertietä pitkin silloin kun vuorovesi sen sallii. Päähenkilö Polly päätyy hiljaiselle saarelle etsiessään hätäisesti mahdollisimman edullista vuokra-asuntoa. Hänen parisuhteensa on päättymässä, sillä se ei kestänyt huonosti sujunutta yhteistä yritystoimintaa, joka on vähitellen ajautunut konkurssiin. Polly ei tiedä mitä elämällään tekisi, joten asiaa voi pohtia hetkisen aikaa vaikkapa Mount Polbearnen saarella.

Ensin on kuitenkin saatava rähjäinen vuokra-asunto asumiskelpoiseksi. Jo ensimmäisenä yönä Polly herää kummitusmaiseen rääkäisyyn, jonka lähde löytyy alakerran hylätystä leipomosta. Sinne on lentänyt pieni lunninpoikanen. Polly sitoo lunniparan siiven ja vie sen eläinlääkärille. Niiloksi nimetty lunni päätyy kuitenkin Pollyn hoiviin, eikä naisen tarvitse aloittaa uutta elämäänsä ihan yksin. Sitä ei nimittäin helpota se, että hänen vuokraemäntänsä on hirvittävän pelottava ja vihainen nainen - saaren ainoa leipuri.

Leipää ja leipomista rakastava Polly järkyttyy, millaisia tuotteita vuokraemäntä kahvilassaan myy. Hän alkaa leipoa omia tuotoksiaan ja päätyy jakamaan niitä naapurirannalta kalastamaan lähteville ja meriltä palaaville kalastajille. Samalla nuorista kalastajista tulee hänen ensimmäisiä ystäviään saarella. Miehet, etenkin parrakas Tarnie, auttavat nuorta naista mielellään leipäpalkasta. Polly tutustuu myös hieman etäämmällä asuvaan amerikkalaiseen, komeaan mehiläistenhoitajaan Huckleen, jonka moottoripyörän sivuvaunusta avautuu Pollylle ihan uusia maisemia näiden viedessä Niiloa lunnien suojelualueelle.

Vähitellen Pollyn leiväntekotaidot niittävät mainetta niin saarelaisten kuin turistienkin keskuudessa. Olisiko tässä Pollyn uusi ammatti? Jotain on nimittäin pian keksittävä, sillä säästöt alkavat huveta ja töitä olisi löydyttävä. Mutta miten siihen reagoi vuokraemäntä, joka varmasti haluaisi pysyvänsä saaren ainoana leipurina. Iäkkään vuokraemännän menneisyydestä löytyy kuitenkin murhe, joka lähentää kaksikon välejä ja Pollylle avautuu uusia mahdollisuuksia.

Koska kyseessä on lämminhenkinen, romanttinen teos, lukija pohtii jo kirjan alkuvaiheissa, kumpi saaren komistuksista on se, kenen kanssa päähenkilö heittäytyy suhteeseen. Vai onko jotain mahdollisuuksia vielä ex-miehellä, joka tulee paikan päälle katsomaan, miten Pollylla menee? Lämminhenkisiä ovat myös hetket, kun Polly tutustuu kalastajiin ja muihin saarelaisiin, leipoo ja kokeilee uusia makuyhdistelmiä, osallistuu saaren tapahtumiin ja pohtii parhaan ystävänsä kanssa elämän kiemuroita. Hieman hassun roolin tekee saaren lähellä lomaileva ökyrikas mies, mutta hänellekin on yllättävä paikka saaren yhteisöllisyydessä. Cornwallin luonto on mukana niin hyvässä kuin pahassakin. Kevään ja kesän vehreys, tuoksut ja auringonvalo tuovat lämpöä, kun taas vieressä vellova meri on pahaenteinen myrskyineen. Yksi myrskyistä onkin tuhota monen elämän.

David Nicholls: Melkein perillä

David Nicholls 2024. Englanninkielinen alkuteos You Are Here. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2024. 391 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sinä päivänä -romaanista kuuluisuuteen noussut Nicholls osaa todellakin kirjoittaa hyvän mielen bestsellereitä ihmissuhteista, pareista ja perheistä. Imaisin tuoreen Melkein perillä -romaanin yhdessä vuorokaudessa ja sain näin vuositavoitteeni, 70 kirjaa, valmiiksi juuri ennen kuin vuosi vaihtuu. Muistan pitäneeni kovasti myös romaanista Yhtä matkaa, vaikka se ei ihan näin hyvä ollutkaan.

Uutuusromaanista tekee kiehtovan ensinnäkin se, että siinä patikoidaan pohjoisen Englannin halki Irlanninmereltä Yorkin lähelle vastakkaiselle rannikolle. Reitistä kiinnostuneille: se löytyy Alfred Wainwrightin vaellusreitin nimellä ja on kokonaisuudessaan kolmesataa kilometriä pitkä, Järviseudulta nummien ja Penniinien kautta merelle. Minulla on ollut jo pitkään intohimona toteuttaa jotain tuollaista itsekin.

Itse tarina ei sinänsä ole mitenkään kekseliäs, vaan ennemminkin ennalta-arvattava, mutta se lienee osa tällaisten hyvän olon kirjojen viehätystä. Lukija saa tasan sitä mitä haluaa. 38-vuotias Marnie viettää ihan liian paljon aikaa itsekseen. Hän tekee töitä kotona eikä ole avioeron ja koronan jälkeen saanut itseään liikkeelle ja ihmisten pariin enää kovin hyvin. Hänen ystävänsä houkuttelee hänet mukaan kolmen päivän vaellukselle ja yllätyksekseen Marnie suostuu lähtemään. Matkalle kutsutaan myös Michael, 42-vuotias maantiedon opettaja, jolle kävely on verissä ja maisemat tuttuja. Michaelkin on eron ja onnettomuuden jälkeen vältellyt ihmisiä vapaa-ajallaan. Ystävän tarkoituksena on alun perin yhyttää Marnie ja toinen, vähemmän ulkoilua harrastava Conrad, toistensa pariin, mutta kuten arvata saattaa, epätodennäköidempi pari löytääkin toisensa.

Patikointi pitenee kolmesta päivästä viikoksi, jonka aikana Marnie ja Michael kohtaavat epävakaan kevätsään, polun haastavimmat osuudet sekä omat haamunsa. He onnistuvat vähitellen pääsemään lähemmäksi omia pelkojaan ja etenkin tapaa puhua suoraan ilman vitsejä tai komiikkaa. Se on ollut pitkään varsinkin Marnien keino selvitä sosiaalisista tilanteista. Matkaan mahtuu vetovoiman ja lämminhenkisyyden lisäksi tietysti myös salaisuuksia, pettymyksiä, nuhjuisia majapaikkoja ja liikaa olutta.

Tässä David Nicholls onkin taitavimmillaan: sen kuvauksessa, millä eri keinoin ihmiset luovivat toistensa parissa, millaisia suojakeinoja käytetään, millainen kuva annetaan itsestä ja mitä sanoja valitaan. Nichollsin teksti on myös hyvin hauskaa, jopa niin että hörähdin muutaman kerran ääneen. Molemmat päähenkilöt ovat älykkäitä kielen käyttäjiä, mutta onneksi alun jatkuva sanailu vaihtuu välillä rauhalliseen yhteiseloon, muuten kamaa olisi liikaa. 

Kirjan kansikuva ei ihan anna oikeutta ihastuvalle pariskunnalle, jotka näkevät patikoidessa toisensa märkinä, mutaisina, hikisinä ja jalkaterät rakoilla. Annoin Goodreadsissa tälle täydet viisi tähteä, sillä lajityypissään tämä on ihan täydellinen, vaikka muuten kaunokirjallisuuden kentällä ei niin hyvin pärjäisikään.

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Susan Abulhawa 2010. Englanninkielinen alkuteos Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola. Like 2015. Kirjassa 351 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Hieno valinta lukupiirikirjaksi! Kokoonnumme maanantaina ja uskon että tämä herättää vilkasta keskustelua. Palestiinalaisten kohtaama sota ja väkivalta on ajankohtaista juuri nyt, mutta Jeninin aamut osoittaa, miten sitä on kestänyt jo vuosikymmeniä. Ehkä uutta on nyt se, että palestiinalaisia kuunnellaan enemmän kuin aikaisemmin.

Jeninin pakolaisleirille päätyy pienen Amalin perhe kylästä, jota palestiinalaiset ovat asuttaneet vuosisatojen ajan. Israelilaissotilaat ajavat kyläläiset pois maasta, jossa kasvaa heidän istuttamiaan puita ja heidän jalostamiaan hedelmiä. Juutalaiset pitävät palestiinalaisia ahtaalla ankeissa olosuhteissa, mutta perheet eivät lakkaa toivomasta ja uskomasta, että vielä jonain päivänä heidän sortonsa huomataan ja maailma päästää heidät takaisin kotiin.

Niin kuitenkin käy, etteivät he pääse kotiin. Sen sijaan perheet menettävät isiä, veljiä ja lapsia sodalle, ja uusissa sukupolvissa kytee viha ja katkeruus. Amalin äiti kadottaa sylistään pienen Ismael-vauvan pakomatkalla, keskellä sekasortoa. Sota ja murheet saavat äidistä yliotteen ja tämä murenee liian nuorena. Samoin Amalin isä katoaa tytön ollessa vielä pieni. Hänen isoveljensä Yusuf lähtee PLO:n joukkoihin ja pysyy poissa vuosikausia. Pienen tytön kädestä pitää onneksi ystävä Huda ja ympärillä on yhteisö, joka kannattelee.

Lukupäänsä ansiosta Amal pääsee opiskelemaan ensin Jerusalemiin ja sen jälkeen Yhdysvaltoihin. Hän kokee rakkautta ja hänestä tulee äiti, mutta jatkuvat menetykset kovettavat kuoren hänen sydämensä ympärille. Vasta kun hänen tyttärensä on täysi-ikäinen ja hänen ovelleen koputtaa mies, jolla on samanlainen arpi kuin kadonneella Ismael-vauvalla, Amal alkaa puhumaan perheensä menneisyydestä. Hänen tyttärensä pääsee tutustumaan monenkirjavaan sukuun - siihen, mitä siitä on jäljellä - , Hudaan ja Jeninin entistä ahtaampaan pakolaisleiriin. 

Jeninin aamut on hirvittävän rankkaa luettavaa. Miten yhden suvun jäseniin kohdistuukaan niin paljon väkivaltaa, kuolemaa ja terroria. Abulhawa ei säästele lukijaansa vaan kertoo asioista niin kuin palestiinalaiset ovat ne kokeneet, kaunistelematta lainkaan. Tarinassa on kuitenkin runsaasti myös kauneutta ja onneksi Amal ja muut saavat osakseen kaiken pahan ohella myös hyvyyttä, rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Tekstiin mahtuu mukaan muun muassa kauniita runoja, rukouksia ja paljon hyvää tarkoittavia sanoja. Arabian kieli värittää tekstiä ihanalla tavalla.

Luin että romaanin lähtökohtana on ollut erään kadonneen lapsen tarina ja että romaani nykymuodossaan muodostui ensimmäisen version jo ilmestyttyä. Lähi-idässä välimatkat eivät ole kovin pitkiä, joten on täysin mahdollista, että kadonnut vauva kasvaakin vihollisten puolella eri kielen ja eri uskonnon parissa. Tässä romaanissa vauvan kohtalo myös osoittaa, miten ihmiset ovat jatkuvasta sorrosta huolimatta valmiita antamaan anteeksi, valmiita ymmärtämään ja valmiita luopumaan aseista. Mutta ikuinen väkivalta voi myös kadottaa minuuden ja saada jatkamaan koston kierrettä.

Susan Abulhawan romaani on sotakirjallisuutta pitkälti naisten ja lasten näkökulmasta. Arki on siinä vahvasti läsnä ja hyvin kuvattuna. Romaanissa ei ole pelkästään tarinoita ja runoja, vaan myös kotoista ruoanlaittoa, kauniita kankaita, lasten leikkejä, rakkauden himoa ja tähtiä taivaalla. Lapsia syntyy, nuoret ihastuvat toisiinsa, juhlitaan häitä ja kuolleet pidetään elossa puheissa ja muistoissa. Siksi kaiken sen pahan, ympärillä sortuvat rakennukset, pommitusten äänet, huudon ja kuolleiden ruumiit kestää ja niistä pystyy lukemaan. Kunpa sodan kierre vain joskus loppuisi.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano 2023. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. WSOY 2024. 479 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä vippilainaksi ottamani kirja on jo pahasti myöhässä ja sakkomaksuja kertyy, mutta ei sen väliä! Kaunokaisia oli niin hyvää luettavaa, että sen vuoksi kannattaa vähän vaikka maksaakin. Ann Napolitanolta ei ole aikaisemmin suomennettu mitään, mutta toivon että jatkossa suomennetaan. Kaunokaisia on päässyt sekä Barack Obaman että Oprahin kirjalistoille ja ollut Yhdysvalloissa hyvin suosittu. Se on kirjailijan neljäs romaani.

Muutaman päähenkilön näkökulmasta kerrottu romaani sijoittuu pääasiassa Chicagoon, jonne nuori William Waters muuttaa yliopisto-opintojen ja koripallon perässä. Williamin lapsuus on ollut vähäsanaista ja yksinäistä eikä hän ole saanut vanhemmiltaan juurikaan osaksi rakkautta. Hänen ainoa kielensä on koripallo, josta hän on löytänyt niin seuraa kuin tarkoituksen elämälleen. Yliopistossa tämän pitkänhuiskean nuorukaisen huomaa yllättäen Julia Pavadano, nelihenkisen sisarparven vanhin, neuvokas tehopakkaus, joka valitsee Williamin omakseen. Nuori mies on onnellinen siitä, että hänet on valittu ja hänelle tehdään tulevaisuudensuunnitelma, mutta kestääkö onni, kestääkö suunnitelma?

William käy taistelua rikkinäisen päänsä sisällä samalla kun Julia porskuttaa päättäväisesti eteenpäin tiellä, jonka hän heille kuvittelee mielessään. Pavadanon koko perhe ottaa Williamin avosylin vastaan lämmöllä joka kantaa loppuelämän. Sisarten välit ovat niin tiiviit, että niiden murtaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta kuten elämällä on tapana, yllättäviä käänteitä tulee ja sisarten välit ovat vaarassa rikkoutua. Sattuu äkillinen kuolemantapaus, vakava masennus on viedä yhden elämän, yllätysraskaus sekoittaa pasmat, on pari muuttoa kauaksi Chicagosta sekä syvä rakkaus, jota on pakko piilotella vähän aikaa kaikilta muilta. 

Pavadanon siskokset vertaavat itseään ja toisiaan Pikku naisiin, ja ovatkin suorastaan karikatyyrisen erilaisia keskenään. Neuvokkaan Julian rinnalla kasvavat kirjallisuutta janoava Sylvie, taiteellinen Cecelia ja äidillinen Emeline, joiden luonteenpiirteet tehdään heti romaanin alussa hyvin selviksi ja joita hyödynnetään pitkin matkaa. Tämä tekee romaanista hieman hupsun ja ehkä jopa lapsekkaan, mutta siskoksia ei voi olla rakastamatta. Charlie-isä kutsuu Juliaa omaksi raketikseen, eikä Julia voi olla toteuttamatta tätä ominaisuutta itsessään, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. Sylvie haikailee kaunokirjallisen, suuren rakkauden perään ja lopulta saa sen, vaikka sekin uhkaa perheen harmoniaa.

Kaunokaisia on perhetarina ja ihmissuhderomaani, ja kirjoitettu niin säkenöivän nerokkaasti, että se imaisee heti saman tien mukaansa. Williamin, Julian ja Sylvien kautta avautuu kaikki se rakkaus tai rakkaudettomuus, mikä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, kykyyn solmia ihmissuhteita ja itsenäistyä. Nuorina aikuisina kaikki löytävät oman paikkansa ja tapansa elää, kunnes neljännesvuosikymmen myöhemmin tapahtuu taas jotain niin dramaattista, että palaset loksahtelevat jälleen uuteen järjestykseen. Silloin mukana on jo seuraavaakin sukupolvea.

Kyynelittä tästä romaanista on mahdotonta selvitä, niin hienosti ja koskettavalla tavalla Napolitano kuvaa kaipuuta, masennusta, rakastumista, surua ja kotiin saapumista. Romaanin hahmot ovat kertakaikkisen ihania särmineen, huonoine päätöksineen ja omituisuuksineen. Hieman siirappinenkin tämä tarina on, sitä ei käy kieltäminen, mutta myös lempeän armollinen, anteeksi antava ja älykäs. 

Valèrie Perrin: Vettä kukille

Valèrie Perrin 2018. Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2023. Kirjassa 473 s. Luin BookBeatista.

Miten täydellistä matkalukemista! Olisin toki nauttinut tästä ilman matkaakin, mutta viehättävää kirjaa sopi lukea viehättävässä ympäristössä. Maailmalla ilmeisen hyvin menestynyt romaani oli romanttisempi kuin olin kuvitellut, mutta ei todellakaan pelkästään sitä. Surusta ja menetyksestä kertova tarina on myös täynnä toivoa, hauskoja yksityiskohtia ja loppua kohden jännärimäisen koukuttava.

Violette Toussaint hoitaa työkseen pienen paikkakunnan hautausmaata. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tuntee hautausmaan asukkaineen kuin omat taskunsa. Hän pitää päiväkirjaa hautajaisista, hän huolehtii unohdettujen ja yksin jääneiden hautojen kukista ja pysähtyy juttelemaan vieraiden kanssa. Violetten pieneen tupaan ovat tervetulleita niin haudankaivajat, hautausurakoitsijat, kirkkoherra kuin kissat ja koiratkin. Nainen kuuntelee läheistensä menettäneiden tarinoita, tarjoaa juotavaa ja myy kukkia haudoille.

Eräänä päivänä varhain aamulla hänen tupansa ovea kolkuttaa Julien Seul, mies jonka pitäisi laskea äitinsä tuhkat tämän rakastajan haudalle. Mies on ymmällään, mutta Violette auttaa häntä eteenpäin, eikä miehen vierailu Violetten luona jää yhteen kertaan. Onko Violette kuitenkaan valmis suhteeseen? Mies selvittää nopeasti Violetten kadonneeksi luullun aviomiehen osoitteen, mutta siitä ei taida seurata muuta kuin murhetta. Miksi Violette ja Philippe Toussaint päätyivät haurausmaan hoitajiksi vuonna 1998? Mikä sai heidät jättämään työn radanvartijoina ja miksi Philippe reissaa moottoripyörällään mieluummin kuin viettäisi aikaa kotona?

Olen toimintahäiriöinen, rikkinäinen. Rakkaus on mahdotonta minulle. En kelpaa elinkumppaniksi. Olen kuolleempi kuin hautausmaan aaveet. Etkö sinä vieläkään sitä ymmärrä? Se on mahdotonta.

Heti romaanin alkuun kerrotaan Violetten rankasta lapsuudesta ja olosuhteista, joissa hän saa Philippen kanssa suloisen Léonine-tyttären hyvin nuorena. Sen enempää en paljastakaan Violetten elämästä, mutta kun hän tutustuu Julieniin noin 27 vuotta myöhemmin, tilanne on hyvin erilainen. Vuosiin mahtuu ennen kaikkea suuri tragedia, mutta myös nuoruuden huumaa, seksuaalista vetovoimaa, ylenkatsova anoppi, ihmeellinen kohtaaminen eläköityvän hautausmaahoitajan kanssa, syvä ystävyys marseillelaisnaisen kanssa sekä mysteeri, jonka etenkin Philippe haluaa selvittää.

Vettä kukille on hyvin aistillinen kirja monella eri tavalla. Hautojen, kukkien ja kasvimaan hoito tuntuvat multana sormenpäissä, huumaavina tuoksuina ja ennen kaikkea terapeuttiselta työltä, joka antaa uskoa huomiseen ja omaan tekemiseen. Meren aistillisuutta maistellaan, kun Violette lomailee vuosittain elokuussa ystävänsä rantamökillä Marseillessa. Päähenkilöiden välillä on paljon erotiikkaa ja jos ei ihan sitä, niin lempeää kosketusta ja kauneuden ylistystä. Violetten ja Philippen, ja toisaalta Violetten ja Julienin, tarinoiden lisäksi läpikäydään Julienin äidin Irénen ja tämän rakastajan Gabrielin vuosikymmeniä kestänyt suhde. Vastenmielisyyttä edustaa naisia kaatava Philippe ja hänen vastuuntunnottomuutensa. Valèrie Perrin kirjoittaa niin rakkaudesta kuin ihmisistäkin hyvin kauniilla tavalla.

Lämminhenkisyyttä, loputonta lempeyttä ja hauskuutta surulliseen ja traagiseen tarinaan tuovat päähenkilöiden lisäksi Violetten päivittäiset työtoverit ja ystävät, kuten haudankaivajat, joista yksi viljelee Elviksen biisejä, yksi kompuroi ja yksi kertoo tarinoita tauotta. Kissat kiehnäävät pohjetta vasten ja vanha koira kiertyy kerälle kuulijan jalkoihin. Violetten tupaan olisi ihana piipahtaa tai hänen puutarhassaan olisi mukava istua teekupposelle. Sydämellinen ja lupauksia antava tarina on kuitenkin myös hyvin surullinen, joten kannattaa varata nenäliina lähelle, kun sitä lukee. 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

Elina Hirvonen 2023. WSOY. 229 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viime vuosien aikana on tapahtunut niin paljon sekä arkea ravisuttavaa että maailmanpoliittisesti historiallista, että aineksia kirjan syntyyn ei periaatteessa tarvitsisi hakea kaukaa. Kaikki tuo on koskettavalla tavalla läsnä Elina Hirvosen tuoreimmassa teoksessa, mutta lähtökohtana taitaa kuitenkin olla kertoja, joka pelkää uppoavansa masennukseen vuonna 2019. Hän kirjoittaa itselleen listan asioista, joita kannattaa tehdä alakulon voittamiseksi, ja alkaa kirjata muistiin kohtaamisiaan ja keskusteluitaan ihmisten kanssa eri puolilla maailmaa.

En voinut olla ajattelematta, että kertoja on yhtä kuin Elina Hirvonen, vaikka teos onkin fiktiivinen ja luokiteltu romaaniksi. Yhtymäkohtia on kuitenkin paljon, ammateista ja kirjoittamisesta alkaen kansainvälisiin kokemuksiin ja haluun pelastaa maailma. Kohtaamisia erilaisten, silti hyvin samanhenkisten ihmisten kanssa löytyy esimerkiksi Madridista, Irakista, Sambiasta kuin myös Helsingistä. Kertoja palaa useissa kohdin nuoruusvuosien iltoihin ja öihin ystävien kanssa, heidän keittiöihinsä, baareihin ja mielenosoituksiin. 

Ehkä tarina, jota olen kertonut suhteestani rakkauteen, ei olekaan aivan totta.

Keskusteluista on tähän teokseen poimittu ne, jotka koskevat tai sivuavat rakkautta. Rakastumista, parisuhteita, perheenjäsenten välistä sidettä, yhden yön suhteita tai elämän mittaista rakkautta, seksuaalisuutta ja monenlaisia valintoja nuoruudesta aikuisuuteen. Keskustelut ympäri maailman ovat lohdullisen universaaleja kulttuureista huolimatta niin helsinkiläisessä keittiössä kuin arabimiesten kanssa Irakissa. Vaikuttavinta on ehkä rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuden voimaan, kuten irakilainen Mutanabbi-katu. Kertoja pohtii myös väkivaltaisen lapsuutensa vaikutusta omiin rakastumisiin ja valintoihin, äitinsä ja isoäitinsä elämää, avioliittoaan sekä varsinkin kykyään pelastaa veljeään sairaudelta. 

Vuotta 2020 leimaa tietysti pandemia, joka lukitsee ihmiset koteihin ja eristää heidät läheisistä. Tapa viettää aikaa rakkaiden kanssa ja tavat pitää yhteyttä kauempana asuviin rakkaisiin muuttuu peruuttamattomalla tavalla. Seuraava kertojaa ravisuttava hetki on se, kun hänen afganistanilainen, jo Suomeen aiemmin muuttanut, ystävänsä pelkää jäävänsä Afganistaniin jumiin sen jälkeen kun Taleban on saanut vallan takaisin. Tämä oli minullekin kaikkein koskettavin osa teosta. Olen aina reagoinut voimakkaasti Afganistanin naisten ja hazara-vähemmistön tilanteeseen ja aika rikki olen jälleen siitä luettuani. Romaani loppuu päivään jolloin Putin hyökkää Ukrainaan.

Paikoitellen ajattelin teoksessa olevan ärsyttävän paljon nuoruuden nostalgiaa ja pienen kuplan keskinäisiä keskusteluja, mutta toisaalta ne oli taitavasti poimittuja ja linkittyivät aina johonkin poliittisesti, uskonnollisesti, yhteiskunnallisesti tai henkilökohtaisesti mielenkiintoiseen. Kertojalla (Hirvosella?) on kadehdittavan laaja kokemus eri kulttuureista ja melkoinen kattaus ystäviä eri puolilta maailmaa, joiden kautta avautuu henkilökohtainen kosketus maailman tilaan. Kiehtovimmat kohdat olivat silti ne lyhyet hetket joissa kertoja pohti perheensä naisia ja näiden mahdollisuuksia (mahdollisuuksien vähyyttä) luokkayhteiskunnassa, jota meillä ei muka ole.

Laitoin kirjan Helmetin haastekohtaan 37: Kirja herättää voimakkaita tunteita. Luin kansiliepeestä että Rakkauksien lokikirja aloittaa romaanitrilogian - hienoa! Pidin kovasti sen intertekstuaalisuudesta, viittauksista ajatuksiin maailmankirjallisuudessa tai feministisissä kirjoituksissa, ja siitä miten en ole ainoa maailman ihminen, jonka laukussa on usein kirja mukana ihan vain siksi, että sen läsnäolo lohduttaa. Tämän kirjan voisin ostaa itselleni ja kantaa sitä välillä repussani.

Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolella maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole.

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Elif Shafak 2021. Englanninkielinen alkuteos The Island of Missing Trees. Suomentanut Helinä Kangas. Gummerus 2023. 393 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Siitä onkin näköjään jo yli neljä vuotta, kun luin Shafakin romaanin Eevan kolme tytärtä. Näiden välissä on ilmestynyt teos 10 minuuttia ja 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, joka näkyi somessa ja lukulistoilla pari vuotta sitten melko usein. Ehkä luen senkin jonain päivänä. Turkkilaissyntyisen kirjailijan seitsemäs suomennettu romaani Kadotettujen puiden saari sijoittuu kahden kansan jakamalle saarelle, Kyprokselle.

Tarinan alku on vuodessa 1974, jolloin juuri ennen saaren kohtalokasta sisällissotaa kyproksenkreikkalainen Kostas ja kyproksenturkkilainen Defne rakastuvat toisiinsa. Heidän täytyy pitää suhde salassa, sillä sitä eivät kummankaan perheet hyväksyisi. Nuoret tapaavat iltaisin salaa Iloisen Viikunapuun tavernassa, jonka omistajapariskunta ymmärtää millaista on salata elämänsä rakkaus. Kun Kostas joutuu muuttamaan sodan jaloista Lontooseen, rakastavaisten tiet erkanevat eivätkä he pidä yhteyttä vuosikymmeniin.

Tarinan toinen aikataso on lähivuosissa, kun Kostaksen ja Defnen 16-vuotias tytär Ada yrittää selvitä äitinsä kuoleman aiheuttamista haavoista. Isä on kadonnut hiljaisuuteensa ja rakkaiden puidensa pariin. Yllättäen heille tulee kylään äidin sisko Meryem, joka ei ole koskaan tavannut Adaa, ja palaa nyt innosta opettaa tälle kaiken heidän yhteisistä juuristaan. Vähitellen kerronta siirtyy myös vuosituhannen vaihteeseen ja paljastaa lukijalle, miten Kostas löysi rakkaansa uudelleen.

Kadotettujen puiden saari on aistillisen kirjava kertomus rakkaudesta, juurista ja kahdesta kulttuurista, joiden rinnakkaiselo on 1900-luvulla epäonnistunut. Kiehtovaa teoksessa on erityisesti Kyproksen lähihistorian vaikeat vaiheet, brittimiehitys, yhteenotot, kahden kielen sekamelska ja turismin rantautuminen. Minulla kesti melko pitkään ihastua teokseen, mutta puolenvälinen jälkeen huomasin jo kaipaavani tietoa Kostaksen ja Defnen elämänvaiheista ja yhteisistä kohtaloista. Ei siis ihan lempikirjallisuuttani, mutta paljon hyvää tässä oli. 

Shafakin kerronnassa on paljon koristeellisuutta, joka tekee sen pinnasta kauniin ja värikkään, mutta jonka alla sykkii kipeitä haavoja, katkenneita juuria, yksinäisyyttä ja suurta surua. Kaikkitietävän kertojan lisäksi tarinaa vie eteenpäin viikunapuu, jonka näkökulmasta lukija saa lisätietoa tavernan tapahtumista, kadonneista saarelaisista, kuin myös saaren monipuolisesta kasvi- ja eläinkunnasta. Välillä kasvit, eläimet, tuoksut ja ruoat ovat runsaudessaan liiankin listamaisia, mutta niiden herkullisuus ja viattomuus on kieltämättä lohdullista ja rauhoittavaa. Kasvien, etenkin puiden sekä esimerkiksi mehiläisten kautta avautuu päähenkilöiden rakkaus luontoa kohtaan. Teos myös opettaa, miten viikunapuun talvehtiminen maakuopassa onnistuu!

Meryemin hahmossa oli jotain karikatyyrista ja viikunapuun kerronnassa suorastaan lapsekasta, mutta kun pintaa rapsuttaa, viisauksien ja suloisuuden alta todellakin löytyy arvokasta tietoa. Arvostan kovasti tässä romaanissa sitä miten paljon opin taas maailmasta, tällä kertaa Kyproksen saaresta ja sen asukkaista (sain uuden maapisteen!!). Kahden pitkään rinnakkain eläneen kansan väliset yhteenotot ovat tänäkin päivänä raastavaa todellisuutta uutisissa, joten kirja tavoittaa jotain hyvin ikiaikaista ja alati toistuvaa ihmiskunnasta. Historiaa ja kulttuuria tihkuvan tarinan kiinnittää nykypäivään suosittu teema, rakkaus puihin, mutta myös Adan tapa reagoida suruun ja sen leviäminen videoina ympäri maailman. 

Nicole Krauss: Rakkauden historia

Nicole Krauss 2005. Englanninkielinen alkuteos The History of Love. Suomentanut Terhi Leskinen. Gummerus 2006. 310 s. Lainasin kirjastosta.

Kommentoin heti alkuunsa, että kirjan kansikuva ei tee oikeutta upealle romaanille, joka on äänestetty julkaisuvuonnaan mm. Amazonin verkkokaupan parhaaksi laaturomaaniksi ja ollut muutenkin kansainvälinen menestys. En itse muista Rakkauden historiaa tuolta lähes kahdenkymmenen vuoden takaa - ehkä se on menestynyt silloin meilläkin. Kirjan nimen ja kansikuvan yhdistelmä vei minun ajatukseni lähemmäs kioskikirjallisuutta, jota tämä teos ei lainkaan ole.

Tuntuu, että romaanista on vaikea kirjoittaa ja minulla menikin yli puolenvälin ennen kuin sain siitä kunnon otteen. Sen jälkeen olinkin ihastuksissani. Tarinaa vievät eteenpäin minäkertojat, 14-vuotias Alma Singer New Yorkissa ja iäkäs mies, Leo Gursky, samassa kaupungissa. Alman äiti on saanut toimeksiannon tuntemattomaksi jääneeltä mieheltä kääntää englanniksi kirja Rakkauden historia. Välillä tarinaa kerrotaan kirjailija Zvi Litvinoffin kautta Chilestä.

Tarinan juuret ovat kuitenkin 1930-luvun Puolassa, jossa nuori poika rakastuu Alma Meremitski -nimiseen naapurintyttöön. Nuorten tiet erkanevat, kun Saksa hyökkää Puolaan ja teurastaa juutalaisia. Poika piilottelee metsissä niin kauan että pääsee turvaan Yhdysvaltoihin, jossa Alma on ehtinyt perustaa perheen toisen miehen kanssa. Almalla on kuitenkin pieni poika, joka ei tiedä isästään mitään. Mies seuraa etäältä menestyväksi kirjailijaksi kasvavan poikansa elämää seuranaan vain naapurissa asuva ystävä Bruno.

Vuosikymmeniä myöhemmin toinen Alma lukee teosta ja ymmärtää vähitellen, kuka on kirjan kirjoittaja, keneltä äiti on saanut toimeksiantonsa ja mikä on hänen oman nimensä tausta. Alman isä on kuollut lasten ollessa pieniä ja Alman Lintu-niminen pikkuveli yrittää pitää isän muistoa yllä. Pieni veli on vakaumuksellinen juutalainen, joka uskoo olevansa maanpäällinen lamed-vovnik. Romaanin loppuosassa Lintukin pääsee kuljettamaan tarinaa eteenpäin päiväkirjamerkinnöillään.

Juonta ja päähenkilöitä on siis osin vaikea hahmottaa, vaikka lopussa kaikki sidotaankin kauniisti yhteen. Romaanissa on juutalaisten historiaa ja diasporassa elämisen haikeutta, historian ja nimien kautta herkällä tavalla yhdistyviä kohtaloita. Se on myös yksinäisyyttä ja muistoihin käpertymistä, unohtamisen vaikeutta ja pärjäämistä. Elämä kulkee eteenpäin huolimatta siitä, onko se onnellista vai onnetonta, saako sitä jakaa rakkaimpiensa kanssa vai ei. Sydänsuruja on niin Puolasta lähteneillä kuin ilman isää elävillä lapsilla nykyajassa. 

Tämä kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka en tiedä osasinko kertoa siitä lainkaan houkuttelevalla tavalla. Kraussin teos on omanlaisensa. Se koostuu sirpaleista, jotka saavat lukijan epäilemään lukemaansa ja päättelemäänsä. Koskettavaa kerrontaa rikkoo sopivalla tavalla rujous, suorastaan rumuus, joita etenkin Leo Gurskyn ja vähän myös nuoren Almankin minäkerronnoissa on. Iäkkään miehen mielen sumua rikkoo kivasti tytön päämäärätietoisuus ja kekseliäisyys niin että tarinassa on hieman jopa jännittäviä piirteitä. Kiitos Tarjalle hyvästä lukupiirikirjan valinnasta!

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Maria Turtschaninoff 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Arvejord. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi. 370 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Suomaan lukemisen jälkeen mielessä pyörii kysymyksiä ihmisen suhteesta maahan, metsään ja luontoon. Millaista on ollut uudisraivaajan elämä, kun hän on raivannut metsästä tilaa itselleen, perheelleen ja suvulleen? Miten valtavasti maatilan perustaminen on vaatinut ja miten paljon uudisraivaajia onkaan vuosisatojen mittaan ollut, kun Suomea on vähitellen asutettu. Maanviljelys ja metsänhoito on alkanut Keski-Pohjanmaan erämailla ilmeisesti juurikin niihin aikoihin, joista Suomaa-romaaninkin tarinat alkavat, 1600-luvulla.

Suomaa koostuu 19 luvusta ja kulkee ajallisesti 1600-luvulta nykypäivään saakka. Ruotsista muuttaa Kokkolan lähelle vaatimattoman kylän metsälaitamille mies, joka on saanut torpan kruunulta palkaksi. Näin syntyy Nevabacka, joka kasvaa ja kehittyy vuosisatojen mittaan, siirtyy sukupolvelta toiselle, kunnes nuorin sukupolvi ei sitä enää osaa tarvita tai kaivata. Talon asukkaiden suhdetta ympäröivään maastoon leimaa pitkälti hyötynäkökulma. Metsää on hoidettava, peltoja raivattava ja viljeltävä. Kristinuskokin kannustaa ihmistä ottamaan luonnosta niskaotteen. 

Karl lonkallaan Kristiina katseli pihapiiriä ja ympäröiviä tiluksia. Tuolla oli perunamaa, tuolla hänen pikkuinen ryytimaansa. Siellä kasvoivat viinimarjapensaat kauniissa rivissä. Kauempana levittäytyivät pellot yllään uusi vihreä huntu. Maisema oli viljelty, siisti ja hieno, juuri sellainen kuin Jumala halusi.

Pimeissä metsissä ja syrjäseuduilla asuu kuitenkin vielä myös luonnnonhenkiin uskovia. Nevabackankin sukulinjassa kulkee vanhaa suhdetta luontoon, sen haltoihin, peikkoihin ja suojelijoihin. Tilan lähellä on suo, jossa voi tavata henkiolentoja, jos mieli on avoin. Joskus metsä tai suo kutsuu luokseen, sekoittaa ajatukset ja arvot, eikä ihminen pystykään enää mieltämään itseään luonnon herraksi. Tiedetään piikoja ja siskoja, jotka ovatkin olleet metsänhenkiä, luontoäitejä, eivätkä ihmisiä lainkaan. Isostavihasta selvisi pappi, joka sai luonnolta kiitokseksi ryssän ryöstämät lapsensa takaisin.

Kun luontoa kunnioittaa, se antaa takaisin. Jos sitä ei kuuntele, saattaa joutua maksamaan kalliisti. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä kaukaisempi on Nevabackan asukkaiden suhde luontoon, sillä kristinusko on opettanut pelkäämään erämaita ja kavahtamaan mustia lintuja. Viimeisimmät omistajat eivät siellä enää asu, tila on pelkkä piha vanhoine rakennuksineen, taakka ja rasite. Sellaisia on Suomi täynnä, kun työ ja elämä on kaupungeissa. Mutta kaipaako luonto ihmistä takaisin? Eikö sille teekin hyvää villiintyä, levittäytyä ja kasvaa omissa oloissaan?

Suomaa on romaani luontosuhteesta, suvusta ja samalla Suomen historiasta. Isonvihan lisäksi keskipohjalaisia koskettavat tervanpoltto, muuttoaallot merten toiselle puolelle ja kaupunkeihin, nälkävuodet, kulkutaudit ja maailmansodat. Lapsia kuolee, heitä jää orvoiksi ja he kulkevat salomaita pitkiäkin matkoja. Nevabackassa myös rakastetaan, rakastutaan ja solmitaan suhteita. Vuosisatojen ajan ihmiset pysyvät aloillaan ja siirtävät perintönsä, osaamisensa, ohjeensa ja sukunsa tarinat eteenpäin.

Minulle herkullisinta antia episodeissa olivat hahmot ja olennot, jotka liikkuivat toden ja henkimaailman rajamaastossa, tunsivat rohdot, osasivat kiertää suon oikeista kohdin ja kunnioittivat ympäristöään. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten pitkään luonnonusko ja kristinusko elivätkään rinta rinnan. Arkinen selviytyminen pakkasista, nälästä ja katovuosista oli samoin kiehtovaa - vaikka tietysti rankkaa ja surullista - ehkä siksi tunsin jo kaipautta tarinoita kohtaan, kun siirryttiin liian lähelle nykypäivää.

Upeasta romaanista olisi paljonkin vielä kerrottavaa, joten kannattaa lukea mitä muissa blogeissa sanotaan: Kirsin kirjanurkka, Tuijata ja Ina Ruokolainen. Uskon että Finlandia Juniorilla vuonna 2012 palkitun Turschaninoffin Suomaa on kärkisijoilla, kun Blogistaniassa äänestetään viime vuoden parhaista teoksista. Kirjan kansikin on yksi kauneimmista, ja Sanna Mannerin herkät piirustukset koristavat kirjan sivuja aina kunkin vuosisadan alussa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirjassa ollaan maan alla. Goodreadsin vuosihaasteessa se sopii kohtaan 15 - 17: Different centuries. Pohjoisessa lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 5: Metsätöistä tai tukkilaisista kertova romaani, ja Seinäjoen kaupungikirjaston muutoksista siitä löytyy 28: Rakentaminen.

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Malma station. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo 2022. 295 s. Ostin omaksi.

Sydän hypähti onnesta kun huomasin kirjamessuilla, että Alex Schulmanilta on ilmestynyt uusi teos! Ostin sen heti hotellihuoneeseeni mukaan ja vietin illan hyvässä seurassa. Anni Valtonen kirjoitti Helsingin sanomissa Schulmanin viimevuotisesta romaanista Eloonjääneet osuvalla tavalla: "Omaan tietoisuuteen on avautunut uusia kerroksia, sen syviä tasoja on liikuteltu, lukijan omia piiloon ja syvälle painettuja muistoja ja muistijälkiä on raaputettu esiin."

Juuri samaan tapaan kuvailin Schulmanin tyyliä messujen jälkeisenä aamuna. Tuntuu kuin joku kaivautuisi ihoni alle ja suorastaan pelkään että sieltä löytyy jotain minkä olemassaolosta en tiennyt. Lukeminen on huikea kokemus, vaikka se vähän ahdistaakin. Näin vaikutti myös Malman asema, jonne suuntaavat pieni Harriet-tyttö isänsä kanssa seitsemänkymmentäluvulla, vuosituhannen vaihteessa Harriet uudestaan miehensä Oscarin kanssa sekä parikymmentä vuotta myöhemmin heidän tyttärensä Yana.

Malman aseman läheltä löytyy tietysti jotain, joka selittää Harrietin elämästä paljon ja saa lukijan melkein suunniltaan. Sitä ennen tutustutaan kuitenkin tyttöön, jonka isosisko ja äiti muuttavat pois. Tyttö jää isänsä kanssa kahdestaan, tietoisena siitä, että hän oli kummallekin vanhemmalle se, jota he eivät haluneet mukaansa. Yksinäisestä ja varovaisesta lapsesta kasvaa oikukas ja epävarmuudessaan itsekeskeinen puoliso Oscarille, joka kertoo Harrietista aikuisena. Nainen ajautuu yhä useammin muistoihinsa, eikä pääse menneisyydestään irti. 

Hänellä on suora linja lapsuudesta nykyisyyteen, lapsuuden tapahtumat vaikuttavat siihen millainen ihminen on nyt, lapsuudella voidaan ja pitääkin voida selittää kaikki.

Heidän tyttärensä menettää myös yhteyden äitiinsä ja jää yksin isänsä kanssa. Oscarilla on salaisuus, jota hän ei paljasta koskaan tyttärelleen, mutta joka paljastuu lukijalle ihan kirjan lopussa. Oscarin ja Harrietin yhteinen elämä on täynnä riitaa, eikä Oscarin kärsivällisyys kestä enää sen jälkeen kun Malmassa on käyty. Viha ja turhautuminen purkautuvat kohtalokkaalla tavalla. Tytär löytää äitinsä lapsena valokuvaaman reissun ja päättää tehdä sen itsekin aina rehevän omenapuun juurelle saakka. 

Schulmanin kuvaamia ihmissuhteita leimaa hylkäämisen pelko, miellyttämisen tarve ja aina niin ikuinen puhumattomuus. Lukijana minun oli välillä ihmeteltävä siten miten paljon vääryyttä molempien naisten lapsuuteen mahtuikaan. Vaikka lasten välit isiin viilenivät iän myötä, onnistuivat nämä välittämään lempeyttä ja turvaa omilla kömpelöillä tavoillaan. Pieni Harriet on isäänsä avoimempi silloin kun päivä on hyvä, mutta kun isä hermostuu, tytär vaipuu puhumattomuuteen ja sulloo ajatukset syvälle sydämeensä. Aikuisena hän siirtää hylkäämisen pelon tyttäreensä eikä pysty sitoutumaan. Sukupolvesta toiseen olisi pelastettu paljon muutamalla sanalla, vääryydet olisi voitu oikaista ja epäoikeudenmukaisuudet olisi voitu - ei ehkä estää, mutta ratkaista toisin. Siinä missä teoksen aikuisia vaivaa eräänlainen lapsellisuus ja itsekkyys, lapset joutuvat venymään, odottamaan ja ylläpitämään toiveikkuutta, ja sen on äärimmäisen raskasta luettavaa, suorastaan rusentaa sydämen.

Hän on tyttö pakomatkalla ja hänen on koko ajan pysyttävä liikkeellä, ei hän voi miettiä sitä mikä on jo tapahtunut. Hän ei saa koskaan katsoa taakseen, muuten hän kivettyy. 

Lue, mitä olen kirjoittanut Schulmanin aikaisemmasta kolmesta teoksesta Polta nämä kirjeet, Unohda minut ja Eloonjääneet. Löysin Malman asemasta vasta yhden postauksen, blogista Tuijata. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48, sillä kirjailijan perheessä on linkki dekkaristi Ninni Schulmaniin.

Elly Griffiths: Kivikehä

Elly Griffiths 2019. Englanninkielinen alkuteos The Stone Circle. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2022. Kovakantisessa 347 s. Luin BookBeatista. Kännykän kuvakaappaus Tammelta.

Leppoisaa, suorastaan lohduttavaa lomalukemista, irtautumista parhaimmillaan. Vaikkeivat Elly Griffithsin 11 Ruth Galloway -sarjan teosta ole kaikki olleet ihan viiden tähden teoksia, on ihailtavaa miten hyvätasoisena sarja on pysynyt, enkä ole kertaakaan edes miettinyt luenko lisää. Pieni juonipaljastus alempana, joten jos tunnet jo sarjan ja tiedät, mitä ihmissuderintamalla odotellaan pajastuvaksi tässä osassa, älä lue kahta seuraavaa kappaletta pidemmälle tätä postausta.

Tällä kertaa arkeologimme Ruth pakotetaan muistelemaan lähes kymmenen vuoden takaisia tapahtumia Norfolkin marskialueilla, kun arkeologisten kaivausten myötä maasta löytyy jälleen nuoren tytön ruumis. Tapaus ei ole arkeologinen, mutta pian löytyy yhteys Erik Andersseniin, aikoinaan marskimailla kuolleeseen kollegaan, joka oli Ruthille läheinen.

Yhteys löytyy tutkimusten myötä myös vuonna 1981 kadonneeseen 12-vuotiaaseen Margaretiin. Perheen surut ja haavat revitään auki jälleen, eikä kukaan perheenjäsenistä jää ilman epäilyä. Tapaus yhdistää Ruthin ja epäilyttävästi alueelle ilmaantuvan Erikin pojan Leifin Norjasta. Hänet tuntee myös Cathbad, Ruthin druidiystävä, perheenisä ja henkisyyden asiantuntija. Leifissä on jotain huolestuttavaa, mutta onko huoleen mitään syytä? Ehkä omituiset kirjeet ja Margaretin yhteys arkeologeihin ei olekaan sitä miltä se ensin vaikuttaa.

Pian ruumiin löytymisen jälkeen katoaa Margaretin siskon 23 päivän ikäinen tyttärentytär. Tämän nuori äiti on suunniltaan ja tapaus nousee tietysti rikoskomisario Harry Nelsonin ja poliisitiimin työlistan kärkeen. Nelsonista on tullut samoihin aikoihin isä, ja näyttää vahvasti siltä, että hän jää vaimonsa Michellen luokse, vaikka kaipaa myös tyttärensä äitiä Ruthia. Joko Nelsonin tytärten on aika tavata toisensa? Ihmissuhteitaan punnitsee myös Ruth, jonka ei olisi mikään pakko odotella, mitä Nelson päättää.

Lukijoille tutut hahmot ovat menossa mukana, kuten poliisit Judy ja Clough. Tapausten myötä monien traumat ovat vaarassa nousta pintaan. Lapsen katoaminen ja ruumiin löytyminen herättävät perheissä ymmärrettävästi epäluuloja, kaunoja ja pelkoa. Epäluulojaan ja tunteita - kuten Nelsonin ärtyisät isänvaistot - herättää komea Erikin poika Leif. Hänen, Cathbadin ja Ruthin autoretki Somersetin kivikehälle on mystinen, ehkä jopa omituinen, mutta sen seuraukset avaavat lopulta tutkintoja jumittavan ison solmun.

Kuten aina, tässä sarjassa viehättää arkeologia, joka tosin tällä kertaa kääntyy enemmän mystiikan ja tarinoiden kuin tieteen puolelle. Samoin Ruthille tärkeä marskimaa tuo teoksiin oman tunnelmansa. Koukuttavinta on kuitenkin seurata ihmissuhteiden kehittymistä - tai kehittymättömyyttä. Pidän myös siitä miten hahmot syventyvät ja tuntuvat aina vaan tutummilta.

Kirjasta myös blogeissa Luetut ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa saan vihdoinkin kuitattua kohdan 3: Kirja jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana - olisi ihana vierailla Ruthin pienessä talossa marskimaan rannalla tai olla mukana arkeologisilla kaivauksilla. Goodreadsin haastekohdista paras on 34: A book with an academic setting or a teacher that plays an importat role.

Elly Griffiths: Musta enkeli

Elly Griffiths 2018. Englanninkielinen alkuteos The Dark Angel. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2021. 344 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kymmenettä Ruth Galloway -sarjan teosta kehutaan kannessa yhdeksi sarjan parhaista. Täytyy myöntää, että jos kymmenes osa ei tunnu puuduttavalta, on se hyvin kirjoitettu. Ihan tasalaatuisia nämä Elly Griffithsin teokset eivät ole olleet, mutta ihanan koukuttavia siitä huolimatta. Arkeologi Ruth Gallowayn perhe-elämä, ystävät, rakkauselämä, työ ja seikkailut ovat tulleet hyvin tutuiksi. Odotan aina uusinta suomennosta kovasti, kirjaston varausjonot ovat pitkät ja kun kirjan saan, tuntuu kuin olisin lomalla ystävän kanssa.

Tällä kertaa työ vie Ruthin Italiaan saakka. Hänen kollegansa on törmännyt luihin, joiden tutkimiseen hän kaipaa kansainvälisesti menestyneen Ruthin apua. Arkeologi saa matkalle mukaansa tyttärensä Katen, ystävänsä Shonan ja tämän pienen pojan. Vastassa on komea Angelo, jonka isoisän taloon seurue majoitetaan. Pienessä, helteisessä kaupungissa on oma viehätyksensä ja Ruth pääsee tuulettamaan päätään. Hänen äitinsä on kuollut vastikään ja Katen isän, komisario Nelsonin perhe-elämän kiemurat ahdistavat Ruthiakin.

Italialaisessa kaupungissa on kuitenkin vuosisatoja vanhoja virtauksia, joiden kaiut kummittelevat ja vaikuttavat tunnelmaan. Iäkäs pappi tapetaan, naapurin isoisän luut löytyvät kirkkomaalta ja joku yrittää pelotella Ruthia lopettamaan tutkimukset. Pienen maanjäristyksen seurauksena Nelson pakkaa laukkunsa ja lentää ystävänsä Cathbadin kanssa tarkistamaan että Ruthilla ja Katella on kaikki kunnossa. Samaan aikaan Norfolkissa Nelsonin raskaana olevaa vaimoa Michellea tarkkaillaan kahdelta taholta. Nainen pääsee viettämään kahdenkeskistä aikaa heistä toisen kanssa, kun taas toinen aiheuttaa hälytyksen poliisilaitoksella asti. 

Virkistävää, että teos sijoittuu vaihteeksi ihan erilaisiin maisemiin, vaikka osa sarjan tunnelmaa ovat aina olleet Norfolkin karu rannikko ja marskimaat. Vanha pikkukaupunki ikiaikaisine asukkaineen, kirkkoineen, luineen ja salaisuuksineen luo erinomaiset puitteet rikoksille ja petoksille. Silti Ruthin ja Nelsonin omat salaisuudet ja rakkauden kiemurat ovat tämän teoksen pääosassa ja uskon, että se on myös se juttu, jota lukijat odottavat enemmän kuin historiallisia tarinoita. Nelson potee ankaraa syyllisyyttä siitä, ettei pysty olemaan yhtä aikaa läsnä molemmille perheilleen, eikä puolen valitseminen ole helppoa. Ruth tosin tekee siitä Nelsonille hieman helpompaa.

Henkilökaarti on näissä teoksissa varsin ihastuttava, etenkin jos on lukenut teoksia alusta lähtien. En tiedä, avautuuko esimerkiksi druidi Cathbadin erityislaatuisuus ja lämminhenkisyys lukijalle, jos hän ottaa käteensä minkä tahansa näistä dekkareista. Hieman päälleliimattua oli tällä kertaa se, että lopussa näkökulmaa pääsi avaamaan Nelsonin vanhin tytär Laura. Hänestä paljastuu nimittäin piirteitä, jotka eivät nyt tuntuneet minusta olennaisilta, mutta joista veikkaan että saamme kuulla seuraavissa osissa lisää. Ehkä niiden merkitys paljastuu myöhemmin. Ajankohtainen lisä tarinaan oli syyrilaispakolainen Samir, joka vilahtaa pienessä osassa Italiassa.

Kirjasta myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Luetut ja Kirjamuuri. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän rakkaan sarjan kohtaan 31: Kirjassa on jotain sinulle tärkeää. Goodreadsin haastekohdista osuvin on 13: A book about a woman in STEM. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan kohdan 1: kulkuvälineessä.

Tässä sarjan muut osat julkaisujärjestyksessä: Risteyskohdat, Januksen kivi, Jyrkänteen reunalla, Käärmeen kirous, Kadonneet ja kuolleet, Korppikuningas, Aavekentät, Siniviittainen nainen ja Maan alla.

Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet

Sally Rooney 2021. Englanninkielinen alkuteos Beautiful World, Where Are You. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2021. 319 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan. 

Irlantilainen Sally Rooney on ollut valtavan menestynyt esikoisteoksestaan Keskusteluja ystävien kesken lähtien. Kuvailin sitä postauksessani kovin kaksikymppiseksi ja pohdin silloin lämpenenkö romaanin hahmoille lainkaan. Pieniä ryppyjä välillämme kieltämättä olikin, mutta Rooneyn luontevaa ja soljuvaa kerrontaa oli pakko ihailla. Seuraavan teoksen katsoin televisiosta sarjana; Normaaleja ihmisiä oli upea, kerta kaikkiaan ihana sarja, ja kovasti kirjaystäväni kehuivat romaaniakin.

Kaunis maailma, missä olet jatkaa samantyyppisillä hahmoilla ja keskustelevalla tyylillä, mutta kuten kirjailija itse, hahmotkin ovat "kasvaneet" kolmikymppisiksi. Kovasti kirjailijaa itseään muistuttava Alice on kirjailijanurallaan maailmanmenestyksen kynnyksellä. Hänen ystävänsä Eileen junnaa paikoillaan sekä ihmissuhteissaan että työelämässä. Naisten välistä ystävyyttä, miehiä ja maailmaa puidaan perusteellisesti heidän välisessään sähköpostikirjeenvaihdossa ja lopuksi minilomalla Alicen luona pienessä rantakaupungissa.

Alkuasetelma on se, että Alice on päätynyt Tinder-treffeille varastomies Felixin kanssa. Tapaamisesta syntyy epätodennäköinen ystävyys, joka kehittyy pian suhteeksi. Samaan aikaan Eileen kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta Dublinissa, eikä tunnu löytävän tasapainoa suhteessaan lapsuudenystävänsä Simonin kanssa. On-off-suhde on kestänyt teini-iästä lähtien, molemminpuolinen tunneside on vahva, mutta kommunikointi ei toimi niin hyvin, että kumpikaan pystyisi kertomaan mitä oikeasti haluaa.

Naisten välinen kirjeenvaihto paljastaa tietyisti taustoja, kuten Alicen mielenterveysongelman tai Eileenin epävarmuuden ja suhteet perheenjäseniin, mutta kirjeissään ystävät pohtivat myös suhdettaan taiteeseen, filosofiaan ja uskontoon. Kirjeissä on paljon sukellusta pinnan alle, ikään kuin - näin itse kuvittelin tilanteen - kirjailija olisi itsekin tullut urallaan tai elämässään jonkinlaiseen taitekohtaan. Elämän tarkoitus tai tarkoituksettomuus leijuu kaiken yllä. Mielen päällä ovat myös parisuhteisiin liittyvät asiat, kuten vakiintuminen, lapset ja naimisiinmeno.

Sähköpostien välissä kerronta siirtyy vuorollaan joko Alicen tai Eileenin arkeen ja kohtaamisiin Felixin ja Simonin kanssa. Rooney on ehdottomasti parhaimmillaan dialogissa, joka on tarkkanäköistä, yllättävää, pisteliästä ja juuri sellaista, jota se epävarmoissa ja raastavissa tilanteissa vain voi olla. Hahmot osaavat käyttäytyä toisiaan kohtaan kauniin romanttisesti ja hellästi, mutta myös hyvin epäkypsällä ja provosoivalla tavalla, joka repii haavoja ja juuri syntyneitä siteitä. Kaunis maailma on ihan päähenkilöiden käden ulottuvilla, mutta jokin saa heidät perääntymään kerta toisensa jälkeen. Etenkin Eileenin ja Simonin välinen kommunikointi on niin sydäntä raastavaa, että välillä teki mieli huutaa tuskasta!

Pidin tästä romaanista ehdottomasti enemmän kuin esikoisesta. Kaunis maailma, missä olet on monin tavoin taitava, se on vetävä ja kiinnostava, mutta siinä on valitettavasti myös jonkinlaista tekosyvyyttä ja ehkä hieman päälleliimattuja teemoja, jotka ärsyttivät, mutta eivät yhtä paljon kuin esikoisteoksessa. Kolmekymppiset tulivat lähemmäksi kuin ne kaksikymppiset. Ja kuten jo sanoin, dialogi ja muutenkin hienosti soljuva kerronta olivat tekstissä parasta, jopa niin upeaa että sitä piti välillä pysähtyä ihmettelemään. Siitä iso kiitos myös taitavalle suomentajalle!

Kirjasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Mrs Carlsson lukee. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 42: Kirjassa asutaan kimppakämpässä. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 1: A book with a main character whose name starts with A. Seinäjoen kaupunginkirjaston haastetta varten käytän paikan koti (25).

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Benedict Wells 2016. Saksankielinen alkuteos Vom Ende der Einsamkeit. Suomentanut Raimo Salminen. Aula & Co. 2021. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Elämä ei ole nollasummapeliä, joutuvat romaanin päähenkilöt toteamaan. Epäonnisien tapahtumien ja surullisten menetysten jälkeen sitä toiveikkaana haluaisi luottaa siihen, että elämä näyttäisi jatkossa onnekkaamman ja onnellisemman puolensa. Mutta voiko siihen luottaa? Mitä jos yhden ihmisen elämään osuu useita menetyksiä?

Jules Moreaun vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, kun Jules on vasta vähän toisella kymmenellä. Hänet lähetetään isosiskonsa Lizin ja isoveljensä Martyn kanssa sisäoppilaitokseen, jossa sisarusten välit heikkenevät ja heidän on pärjättävä kunkin omillaan. Jules kääntyy sisäänpäin ja kätkee tunteensa, Liz kerää huomiota ja kapinoi, Martylla on tieteensä ja tavoitteensa. Jules on yksin, kunnes hänen viereensä istuu Alva, sisäoppilaitoksen lähellä asuva punatukkainen tyttö, jolla on omat surunsa. Menetyksistä ei juurikaan puhuta, kun Jules ja Alva alkavat viettää nuoruutta yhdessä.

Aikuisuuden kynnyksellä Julesin ja Alvan välit kuitenkin ikävästi katkeavat, eivätkä sisaruksetkaan ole vuosiin kovin läheisiä toistensa kanssa. Jules keskeyttää yliopisto-opinnot, lopettaa pitkään tärkeänä pitämänsä valokuvausuran ja tuntuu ajelehtivan vuodesta toiseen ilman otetta elämästä. Lizillä menee lujaa, eikä tämäkään kykene pitkiin suhteisiin. Marty on löytänyt paikkansa elämässä, eikä muistele menneitä. Julesin sen sijaan on todettava itselleen, että menneisyys on osa häntä, Alva on osa häntä, eikä tulevaisuus ilman menneisyyden haamuja ole mahdollinen.

Onko onnea mahdollista saavuttaa, jos esteitä on niin paljon? Kolmikymppisenä Jules ja Alva löytävät taas toisensa, mutta elämä on heittänyt väliin monimutkaisia suhteita ja moraalisia velvotteita. Jules löytää Alvan ja tämän aviomiehen luota Sveitsistä mahdollisuuden toteuttaa itseään kirjoittajana, kun taas Alva saa hänestä seuraa. Enempää en juonesta halua paljastaa, mutta onnen ja surun keskinäinen kamppailu on rankkaa. Romaanin kertoja on Jules, ja näkökulma elämään on hänen, mutta epäonnelta eivät ole välttyneet muutkaan. Tarinaan mahtuu kuoleman lisäksi lapsettomuutta, katoamisia, dementiaa ja rakkautta ilman vastakaikua. Miten pitkälle lapsena menetettyjen vanhempien opit ja muistot kantavat ja miten on mahdollista kasvaa itse aikuiseksi ilman heitä?

Yksinäisyyden jälkeen on vetävä osin omaelämäkerrallinen romaani, josta haluaa pitää kiinni ja jota haluaa suorastaan ahmia, vaikka välillä huomasin toteavani, ettei itse teksti ole kaunokirjallisesti ihan taitavimmasta päästä. Asetelmat ja henkilöhahmot ovat paikoin hyvin bestsellerhenkisiä tai kuin romanttisesta komediasta. Silti teos herättää valtavasti myötätuntoa. Tekstistä välittyy kirkkaus ja herkkyys, ja jokin Julesin ja hänen läheistensä elämässä pureutuu niin syvälle omiin tunteisiin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kerronta on myös miellyttävän rauhallista, vaikka suru puskee välillä hyvinkin lähelle ja saa peilaamaan tarinaa omiin ihmissuhteisiin ja perheensisäisiin tapahtumiin. Toivoakin onneksi on.

Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon voittaneesta teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Kirjamies. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 5: Kirjassa sairastutaan vakavasti. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteessa tämä sopii kohtaan 11: Puistossa tai puutarhassa. Goodreadsin haastekohdista kuittaan tällä kohdan 6: A book with an image of a source of light on the cover.

Bryan Washington: Mitä meistä jää

Bryan Washington 2020. Englanninkielinen alkuteos Memorial. Suomentanut Aleksi Milonoff. Otava 2021. 327 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Äiti varmaan otti kuvan, kun olimme Kaliforniassa. En muista kuvaushetkeä. Mutta siitä kai onkin kysymys: kannamme muistojamme kaikkialla mihin menemme, ja ne jotka pysyvät matkassamme, jäävät jäljelle, ja niistä me rakennamme elämän.

Virkistävällä tavalla erilainen ihmissuhderomaani! Houstonissa asuvien Benin ja Miken liitto on jo selvästi rakoilemassa, kun Mike päättää yhtäkkiä lähteä kotimaahansa Japaniin. Miken isä tekee kuolemaa eivätkä isä ja poika ole nähneet toisiaan yli kymmeneen vuoteen. Mike oli ehtinyt kuitenkin jo luvata, että hänen äitinsä Mitsuko voisi tulla lomailemaan Houstoniin, ja käykin niin että Mitsuko viettää lomaviikkonsa Benin ja Miken asunnossa ja tutustuu Beniin.

Romaanissa vuorottelevat kertojanääninä Ben ja Mike. Ben on sekä ihmeissään että raivoissaan Mikelle, joka lähtee ja jättää hänet selviytymään omalaatuisen Mitsukon kanssa. Vähäeleinen ja pidättyväinen nainen lämpenee nuorelle miehelle kuitenkin vähitellen ja etenkin ruoanlaitosta tulee kämppiksille yhteinen juttu. Ben läpikäy mielessään suhdettaan Mikeen, mutta myös suhdettaan omaan perheeseensä, jossa myös kaivataan apua. Siinä missä Miken perhe on ollut Yhdysvaltoihin tultuaan alusta asti vähätuloinen ja kamppaillut toimeentulon kanssa, Benin perheessä on ollut rahaa hyvin. Tuloerot eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, ettei kummankaan vanhemmat ole pysyneet yhdessä ja perheiden sisäinen dynamiikka on haastava.

Ben käy töissä päiväkodissa, jossa hän tapaa Omarin ja miesten välille kehkeytyy jotain suhteentapaista. Samaan aikaan Mike huolehtii Osakassa isästään ja tämän pubista ja sen omalaatuisesta, perheenomaisesta asiakaskunnasta. Viikkojen kuluessa isän ja pojan välit lämpenevät ja Mike oppii ottamaan vastuuta. Isä jättää yrityksensä pojalleen, mutta haluaako Mike jäädä Osakaan? Houstonissa on edelleen Ben, mutta Osakassa on uusia tuttavia ja jatkumo, johon olisi kiehtovaa jäädä mukaan. 

Romaanissa on paljonkin piirteitä, jotka tekevät siitä virkistävällä tavalla erilaisen. Jo se, etten ole lukenut kovinkaan monta romaania, jossa päähenkilöt olisivat miespareja. Silti tuntuu, ettei se ole tässä romaanissa edes mikään teema, vaan - niin kuin kuuluu ollakin - päähenkilöiden ominaisuus ja sivujuonne isompien teemojen seassa. Etenkin Benin, mutta hieman myös Miken kautta avautuu rodullisuuteen liittyvää pohdintaa ja kokemuksia, mutta tässäkin Washington on tehnyt jotain uutta. Hän nimittäin harvoin mainitsee hahmojensa ihonväriä elleivät nämä ole valkoisia. Ihmisten välisissä suhteissa merkitystä on ihan muilla seikoilla.

Virkistävää on myöskin kerronnan tyyli. Teksti koostuu usein melko lyhyistä kappaleista, joiden välinen suhde tuntuu alkuun pirstaleiselta, mutta vähitellen, kun lukija alkaa tuntea hahmoja paremmin, pirstaleisuus asettuu muottiin ja kerronta selkiytyy. Hahmojen välinen vuoropuhelu on täynnä kirpeää sarkasmia ja nappakkaa ärtymystä, ja ihan aiheesta. Perheissä on paljon läpikäymättömiä asioita ja jopa väärinymmärryksiä. Hahmot ovat kukin persoonia ja näkevät yhteisetkin kokemukset omien suodattimiensa läpi. Silti kaiken ärtymyksen, pettymysten tai turhautumisen läpi paistaa huumori, rakkaus ja välittäminen. Perhesiteet saattavat olla niitä, jotka on syntymässä annettu, mutta niitä voi luoda myös itse. Washington on löytänyt romaaniin ihailtavan tasapainon: pistävä dialogi terävöittää ja jopa repii muuten lämminhenkiseksi kääntyvää ihmissuhderomaania juuri oikealla tavalla.

Kirjasta lisää blogissa Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 9: Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan työpaikan. Ja Goodreadsin vuosihaasteessa kohtaan 23: A book that features loving LGBTQIA+ relationship.

Meri Valkama: Sinun, Margot

Meri Valkama 2021. WSOY. 556 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon napannutta Meri Valkaman teosta on lähipiirissäni odotettu niin kovasti, että valitsimme sen yksimielisen innokkaasti seuraavaksi lukupiirikirjaksemme. Moni odottaa sitä joululahjaksi, ja minäkin ostin sen Helsingin kirjamessuilta itselleni joululahjaksi, mutta enpä malttanut odottaa enää vaan luin jo! 

Kuka oli rakastanut isää ja häntä niin, että oli odottanut heidän paluutaan kaksi vuotta – odottanut ja kuitenkin päätynyt elämään ilman heitä? Vilja kaivoi laukustaan nipun kirjeitä, päällimmäisenä viimeisin. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? 

Kolmikymppinen Vilja alkaa isänsä kuoleman jälkeen selvittää, mitä tapahtui Berliinissä, jossa hän eli lapsuutta 1980-luvulla. Toimittaja-isän Margot-nimiseltä naiselta saamat kirjeet kiehtovat salaperäisyydellään. Niissä käytetään peitenimiä ja niitä kirjoittaa nainen, jolla on kova kaipuu miehen ja pienen Kastanjaksi kutsumansa tytön perään. Kun Vilja tajuaa yhteyden itsensä ja kirjeiden välillä, hän lähtee Berliiniin lapsuutensa kotikulmille.

Romaanissa vuorottelevat Viljan kerronta vuonna 2011 ja hänen vanhempiensa näkökulmat Itä-Berliinistä 1980-luvulta. Välillä luetaan Margotin lähettämiä kirjeitä. DDR:n nopeasti etenevät tapahtumat kumuloituvat vuoteen 1989, jolloin muuri murtuu ja Viljan isä jättää yhden elämänvaiheen taakseen. Markus uskoo vankasti sosialismiin ja tapaa naisen, joka haluaisi uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Viljan äiti Rosa kipuilee turruttavassa perheenäidin roolissa ja pakenee arkea ystävänsä Uten luokse, kun avioliitto alkaa rakoilla. Ute onkin ensimmäinen ihminen, jonka Vilja löytää Berliinistä vuonna 2011, ja salaisuuksien vyyhti alkaa vähitellen purkautua.

Valkama on kirjoittanut teoksen niin vetävällä tavalla, että välillä jännittää kuin lukisi dekkaria. Veri ei ole suinkaan aina vettä sakeampaa, ja 1980-luvun Saksaan on jäänyt jotain, minkä Vilja haluaa ehdottomasti löytää, äitinsä kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Viljan on pengottava arkistoja, purettava peitenimiä, kolkuteltava ovilla ja matkustettava Ukrainaan saakka, jotta hän saa tietää, mitä perheessä tapahtui. Vähitellen hän ymmärtää myös sen, miten lapsen on mahdollista unohtaa, jos asioista ei ole saanut koskaan puhua. Muistoissa on säilynyt kuitenkin myskintuoksu ja lomat merenrannalla, jotain mistä kukaan perheessä ei puhu. Miksi Viljan ja äidin välit ovat niin tulenarat ja miksi räväkkyyttä kaipaavasta äidistä on tullut niin kireä ja tavanomainen?

Sinun, Margot on erinomaista luettavaa niille, jotka rakastavat poliittista historiaa ja aatteen paloa. DDR:n henki on voimakkaasti läsnä ja Valkama on tehnyt hyvää taustatyötä niin arkisten kuin jännittävienkin yksityiskohtien kanssa. 1980-luvussa on myös paljon Suomesta tuttuja piirteitä. Tarinassa yhdistyvät upealla tavalla yhteiskunnallinen ja yksilötason murros, jotka molemmat jättävät pitkät jäljet. Valkama osoittaa, miten itäsaksalaisten oma historiankerronta on unohdettu länsimaisen alle ja miten pakkoliitosta ei ole vieläkään selvitty. 

Yksilötasolla romaani saa pohtimaan muistamisen ja unohtamisen merkitystä, lapsen kokemusta ja rakkauden voimaa. Valkama on kirjoittanut kauniin rakkaustarinan, jonka rinnalla kulkee aikuiseksi kasvaneen lapsen rakkaudenkaipuu. Lapset ovat suuressa roolissa molemmilla aikatasoilla, kun Vilja ajautuu aikuisten pelinappulaksi, ja kun hän itse punnitsee tunteitaan puolisonsa pientä tytärtä kohtaan. Viljan nykyelämän puoliso ja tämän työ niin ikään toimittajana jäävät ehkä hieman irrallisiksi muuten hienosti punotusta kokonaisuudesta.

Saamansa palkinnon lisäksi minuun vetosi kriitikko Suvi Aholan kommentti siitä miten hänelle paksut romaanit saattavat tuottaa tuskaa, mutta tätä lukiessa sitä ei edes huomannut. Ei todellakaan! Ainoa paksuuden aiheuttama ongelma on kirjan fyysinen koko/muoto - ehkä erilaisella ladonnalla, kevyemmällä kansimateriaalilla ja paperilaadulla olisi saanut aikaiseksi käsiin miellyttävämmän kirjan. Mutta se oli siis pieni ongelma! Kirjasta myös blogeissa Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.

Katja Kallio: Tämä läpinäkyvä sydän

Katja Kallio 2021. Otava. Lainasin kirjastosta. 267 s. Kuva kustantajan.

Meillä oli lukupiirin kirjana muutama viikko sitten Katja Kallion Säkenöivät hetket vuodelta 2013. Halusin lukea sen ihan tarkoituksella ennen tätä tuoretta romaania, sillä kuulin tämän olevan eräänlainen jatko-osa aikaisemmalle teokselle. Tämä läpinäkyvä sydän on ihan itsenäinen romaani tietysti, mutta sen päähenkilö Beata on yksi Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Ja isossa roolissa on molemmissa romaaneissa tietysti myös Hanko, jonne molemmat sijoittuvat.

Eletään toisen maailmansodan aikaa ja Beatan perhe pääsee muuttamaan takaisin Hankoon. Suomi sotii nyt Saksan rinnalla Venäjää vastaan ja Hangossa vilisee niin saksalaisia sotilaita kuin venäläisiä sotavankejakin. Kotikaupunki on surullinen ilmestys, mutta joku venäläisistä on huolehtinut hyvin perheen kotitalosta. Eräänä päivänä tummaripsinen ukrainalaisvanki kiinnittää Beatan huomion ja Beata tekee kaikkensa nähdäkseen miehen uudelleen ja penkoakseen tietoa vankien tilanteesta.

Godag, vastasin ja hymymme törmäsivät päistikkaa toisiinsa ja jäivät hoipertelemaan pökertyneinä väliimme.

Sodan keskelläkin Beata onnistuu uppoamaan haaveisiinsa, elää omassa romanttisessa kuplassaan ja toimii yhtä häikäilemättömän rohkeasti kuin ennen sotaakin. Hengenvaarallinen suhde Ivaniin on katseita, nopeita kosketuksia ja suudelmia aluskasvillisuuden seassa. Välillä menee pitkiäkin aikoja etteivät he näe, sillä vankeja tilataan töihin muihinkin pitäjiin. Ja kaiken tämän täytyy pysyä salassa, sillä mies on kuitenkin vain vanki, ja kaupunkia hallitsevat nyt saksalaiset. 

Beatan tytär Agnes on nyt viisivuotias, Harriet-siskon silmäterä, joka viihtyy tätinsä huvilalla ja näin Beatalla on mahdollisuus livahtaa kaupungille ja vankileirien liepeille iltaisin. Päivät menevät haaveillen, yksityiskohdat paisuvat ajatuksissa todellisuutta suuremmiksi, lapsi unohtuu muiden huolehdittavaksi ja Beatan mieli sumenee epäterveen rajoille. Hänen romanttinen hulluutensa on ihanaa, ihailtavan välinpitämätöntä ja rohkeaa. Beata epäilee välillä itsekin tekoja ja tiedonmurusia, joilla ei ole mitään tekemistä realiteettien tai mahdollisuuksien kanssa, mutta antaa mennä. Onko kyseessä edes suhde, vai ovatko tapaamiset pelkkää hyväksikäyttöä?

Kenenkään elämällä ei ole niin suurta merkitystä kuin minun.

Kallio on tehnyt jälleen perusteellista taustatyötä. Juoruilevat naiset kaivolla, sotilasmarssit ja monet muut historialliset yksityiskohdat tekevät teoksesta hyvin elävän ja rikkaan. Beatan nuoremman siskon suhde saksalaiseen tuo lisäulottuvuuksia ja Beatalle tietoa vankileirien tilanteesta. Moraalikysymykset ovat jatkuvasti esillä. Saksalaisten eteneminen Neuvostoliitossa ja Euroopan kauheudet vilahtavat uutisrippeinä, mutta niillä on vähän merkitystä päähenkilöllemme. Sotavuosien ankaruuden, sääntöjen ja köyhyyden rinnalla elää ja kukoistaa nuoren naisen mielikuvituksellinen maailma, jossa mikään ei saa tulla hänen ja hänen unelmansa väliin. 

Kallion kyky luoda vetävä ja koukuttava tarina on siis muutakin kuin Beatan sopeutumattomuutta ja intohimoa. Vahvasti minua koskettivat myös äidin ja lapsen välinen side ja Beatan tapa tunnistaa lapsessaan itseään tai siskoaan. Beatan äidin sinnikkyys on jotain ihan erilaista kuin tyttärien, mutta selviytyjiä kaikki. Pikkulinnut, hiusten harjaaminen tai punaisesta esiripusta ommeltu mekko ovat teräviä yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen. Kirjoitin aikaisemmassa postauksessani, miten "yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon". Tämä pätee täysin tässäkin upeassa teoksessa.

Lisää arvioita blogeissa Tuijata, Kirjaluotsi ja Kirja vieköön! 

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Katja Kallio 2013. Otava. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Luin jokin aika sitten lehdestä artikkelin Katja Kallion tuoreesta romaanista Tämä läpinäkyvä sydän ja tekstissä vinkattiin, että teoksella olisi yhteys vuonna 2013 julkaistuun romaaniin Säkenöivät hetket. En ole kovin paljon vielä perehtynyt uudempaan kirjaan, jotta tietäisin, enkä artikkelistakaan muista, mikä se yhteys on. Ehkä Hanko, ehkä jopa jokin Säkenöivien hetkien päähenkilöistä. Päätin kuitenkin ehdottaa kirjaa lukupiiriimme luettavaksi ja hyvä että ehdotus meni läpi, sillä kaikki jäsenemme olivat siitä kovasti pitäneet. Ja onneksi uudempikin romaani on jo kirjapinossani odottamassa, sillä minäkin pidin Säkenöivistä hetkistä kovasti ja uskon, että Tämä läpinäkyvä sydän on vähintään yhtä hyvä.

Hän tanssii ja toivoo, että tämä laulu ja tämä hetki jatkuisivat ikuisesti. Mitään muuta ei ole olemassa, vain tämä kirkas, kaiken ympäröivän pois sulkea valo, ja hän ja hänen siskonsa.

Juuri ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Inga ja hänen tyttärensä Elly pääsevät kylpylälomalle Hankoon. Hangossa maailma on jakautunut kahtia: on vauraiden kylpylävieraiden ylelliset huvilat ja raukea kesä ja radan toisella puolella työtä tekevien, merimiesten ja köyhälistön hökkelit. Ingalla on rohkeitten valintojensa vuoksi mahdollisuus kurottaa piireihin ja varmistaa tyttärelleen parempi elämä, mutta sota ja sairaus tulevat väliin.

Elly tarrautuu paikalliseen nuorukaiseen ja pelastaa itsensä, mutta joutuu asettumaan kylpijättären ja siivojan asemaan. Kun kerronta siirtyy 1930-luvun puoleenväliin, Ellyn tyttärillä olisi taas mahdollisuus yltää johonkin, mutta tällä kertaa väliin tulevat rakkaus ja itsepäisyys. Tytär Beata pitää päänsä ja lähtee omille poluilleen 17-vuotiaana. Arvoituksellisuus ja haaveet vaihtuvat vuosikymmenien saatossa häpeään, syyllisyyteen ja yksinäisyyteen. Teot ovat peruuttamattomia, mutta siteet eivät kuitenkaan katkea.

Säkenöivät hetket on tarina äideistä ja tyttäristä, vuosisadan alun mahdollisuuksista ja moraalista, sinnikyydestä ja tyttöjen välisen ystävyyden julmuudesta. Katja Kalliolla on uskomaton kyky hahmottaa ja sanoittaa juuri ne ihmisten väliset pienet nyanssit, ohikiitävät hetket ja tunteenpoikaset, jotka ovat meille kaikille hyvin tuttuja, mutta joiden emme ehkä tienneet olevan olemassakaan. Tällaiset yksityiskohdat tekevät tarinasta pakahduttavan, hahmoista tunnistettavia ja lukemisesta nautinnon. Teoksen alussa mietin, jaksanko kiinnostua nuorten tyttöjen jutuista, mutta hyvin pian Kallio teki selväksi, että romaani on paljon muuta. Ja hyvin paljon muuta se olikin. Tyttöjen ympärille alkoi kasvaa maailma, jonka yksityiskohdat olivat hengästyttävän kiehtovia.

Koko kiihtyneen hälinän ajan Ellystä tuntui kuin näyssä olisi piillyt jokin hänelle merkittävä sanoma, jotakin, mistä hän oli nähnyt välähdyksiä koko elämänsä ajan, mutta jonka merkitys oli silti pysynyt hänelle arvoituksena.
Ja yhtäkkiä hän tiesi. Häpeä.

Romaani on hienoa ajankuvaa ja kirjailijan on täytynyt perehtyä aiheisiin perusteellisesti, oli kyseessä muoti, kivenhionta, merenkulku tai kylpylän toiminta. Mielenkiintoisinta on kuitenkin ajan henki, maailman tuulet, sen elinkeinot ja elokuvatähdet, soveliaisuus ja säännöt, jotka muokkaavat valintoja ja pakottavat ihmisiä yhteen tai erilleen. Ajan hengen rinnalla kukoistavat romaanin naisten voimakas tahto, uskaliaisuus ja jopa epäsovinnaisuus, jotka ravisuttavat perheen sisäisiä suhteita, ystävyyssuhteita ja jopa kuvaa omasta itsestä.

Kirjasta myös blogeissa Lumiomena, Kirjasähkökäyrä ja Luetut, lukemattomat.