Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwan 2025. Englanninkielinen teos What We Can Know. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2026. 356 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwan on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani ja siksi oli mieluinen yllätys, kun häneltä ilmestyi uusi romaani. Olin nimittäin jotenkin siinä uskossa, että Opetukset olisi ollut hänen viimeisensä. Lue blogipostauksestani, miksi. Uskollisuudestani kertoo jo se, että kymmeneen blogivuoteen mahtuu kahdeksan McEwanin teosta, ja jos oikein muistan, ainakin yhden olen lukenut jo ennen sitä. Huomasin myös, että pitkään McEwania suomentanut Juhani Lindholm on vaihtunut Jaakko Kankaanpäähän.

Kahteen aikatasoon sijoittuva Mitä voimme tietää selvittää ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä voimme menneisyydestä tietää jäljelle jäävien dokumenttien perusteella. Vuonna 2119, suuren tuhotulvan ja maailmanlaajuisen sekaannuksen jälkeen, tutkija Tom Metcalfe haluaa päästä selville noin sata vuotta aikaisemmin kuolleen runoilijan Francis Blundyn runon sisällöstä ja kohtalosta. Runo on sama, jonka Blundy on lukenut vaimolleen tämän syntymäpäiväillallisilla 2010-luvulla.

Olisin voinut olla siellä. Minä olen siellä. Tiedän kaiken, mitä he tiesivät - ja vielä enemmän, koska tiedän jotain heidän salaisuuksistaan ja tulevaisuudestaan. Tiedän myös heidän kuolinpäivänsä. On tuskallista, että he ovat niin eläviä mutta poissa. He voivat liikuttaa ja koskettaa minua, mutta minä en voi koskettaa heitä. Pitkittyessään historiantutkimus on tanssia vieraiden ihmisten kanssa, ja näitä vieraita olen oppinut rakastamaan.

Tuhosta huolimatta digitaalisia aineistoja on säästynyt valtavat määrät, olemmehan 2000-luvulla jatkuvasti netissä, sovelluksissa ja sähköisesti yhteydessä toisiimme. Siksi Tomilla on laajalti materiaalia luoda Blundyn ja tämän vaimon Vivienin sekä heidän ystäviensä elämästä hyvin tarkan ja luotettavan tuntuinen selonteko, joka alkaa 1990-luvulta ja päättyy runoilijan kuolemaan 2010-luvun lopulla. Selvitys kuvaa Vivienin avioliittoa ja aviomiehen sairastumista varhaiseen dementiaan, Vivienin ihastumista Blundyyn ja lopulta liittoa tämän kanssa upeassa maalaistalossa, mutta pohtii myös sitä, miksi Vivien jätti oman lupaavan tutkijan- ja kirjailijanuransa.

Romaanin toisessa osassa siirrytäänkin Vivienin omaan elämäkertaan, jossa hän kertoo, mitä oikeasti noina vuosina tapahtui. McEwanin teos kuvaa oivallisella tavalla sitä, miten runsaista digitaalisista aineistoista huolimatta voi saada väärän kuvan tutkimuskohteesta, missä tilanteissa välttelemme sähköisiä jälkiä itsestämme suojellaksemme läheisiämme tai itseämme, ja mikä sitten saattaa vuosikymmeniä myöhemmin johtaa tutkijat väärille raiteille. Vaikka Tomin tekemän tutkimuksen lähtökohtana on löytää Blundyn maineikas runo, romaanin keskiöön ja päähenkilöksi nousee Vivien.

Romaanin toisen osan auetessa kiinnostus siirtyykin runon kohtalosta siihen jännitteeseen, jonka Vivienin kertoma luo suhteessa Tomin historialliseen tutkimukseen. Se on pitkälti ihmis- ja parisuhteissa vallitsevien ja niiden aiheuttamisen vahvojen tunteiden kuvausta, mutta paljastaa ratkaisuja, salaisuuksia ja motiiveja, joista Tomilla ei sadan vuoden päästä ole hajuakaan. Löytääkö Tom kuuluisaa runoa lopulta lainkaan ja onko sillä merkitystä?

Mielenkiintoisen romaanista tekee myös sen sijoittuminen tulevaisuuteen. Luin McEwanin luomaa maailmaa kuin se olisi oikeasti tulevaisuuttamme, niin hyvin hän oli huomioinut suurvaltojen väliset nykyiset jännitteet ja tulevat valtasuhteet, ympäristön tilan ja etenkin merenpintojen nousun aiheuttaman Iso-Britannian hajoamisen. Saarivaltiosta on tullut todellakin pienten saarten muodostama valtio, jossa on hidasta kulkea saarelta toiselle. Esimerkiksi rakastamani Oxford ja sen Bodleian-kirjasto, jossa romaanihenkilöt kulkevat, on jäänyt merenpinnan alle, ja vain korkeimmat tornit kummittelevat pinnan yläpuolella.

Ian McEwanin - tällä kertaa Jaakko Kankaanpään suomentamana - teksti on älykästä ja kaunista, täynnä merkityksiä ja sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia monen eri aikakauden teksteihin. Viihdyin niiden parissa erinomaisesti, mutta ymmärrän, jos niiden runsaus etäännyttää brittikulttuuria vähemmän tuntevaa lukijaa. Toivon kovasti, että 77-vuotias mestarikertoja jaksaa kirjoittaa vielä pitkän aikaa!

Fríða Ísberg: Merkintä

Fríða Ísberg 2021. Islanninkielinen alkuteos Merking. Suomentanut Tapio Koivukari. WSOY 2023. 279 s. Lainasin kirjastosta.

Olen niin tyytyväinen kun sain pitkästä aikaa luettua kirjan loppuun saakka. Olen tahkonnut viime viikkojen ajan kolmen romaanin kanssa, eikä alkuun mikään niistä lähtenyt vetämään. Olisi varmaankin ollut parempi taktiikka yrittää vaan eteenpäin yhden kanssa sen sijaan että aloitin uusia, mutta onneksi tämä Merkintä sai minut vihdoin puolelleen, ja keskityin parin päivää siihen.

Lähitulevaisuuden Islannissa odotellaan äänestystä siitä, pitäisikö merkintä eli myötätuntotesti ottaa virallisesti käyttöön. Sen suosio on kasvanut, ja sen käyttö on levinnyt sen alkuperäisestä ideasta huomattavasti laajemmalle. Ihmiset käyvät testissä ja jos se menee läpi, he antavat merkitä itsensä. Samaan ovat päätyneet myös monet yritykset ja taloyhtiöt. Merkityillä henkilöillä on paremmat mahdollisuudet työelämässä, asuntomarkkinoilla ja vähitellen kaikilla elämän osa-alueilla.

Uusi tekniikka sulkee merkitsemättömiä ulkopuolelle. Heistä tulee vähempiosaisia, heitä jää työttömäksi ja heidät eristetään omille asuinalueilleen. Väkivalta, mielenterveysongelmat ja päihteidenkäyttö lisääntyvät, vaikka alkuperäisenä ideana on ollut nimenomaan taata laajat psykologi- ja muut tukipalvelut sitä tarvitseville. Yksi merkitsemättömistä nuorista on Trístan, joka kokee että hänen ainoa mahdollisuutensa päästä elämässä eteenpäin on ehtiä ostaa asunto ennen valtakunnallista äänestystä. 

Jos myötätuntotestistä ja merkinnästä tulee kaikille pakollinen, mitä se tarkoittaa niille, jotka eivät pääse siitä läpi? Lähestyvä kansanäänestys kuumentaa tunteita puolin ja toisin. Sitä ajava psykologi Óli kipuilee avioliitossa, jossa hänen vaimonsa on eri kannalla. Joku vainoaa häntä, ja vainon kohteeksi on joutunut myös nuori opettaja Talvi, joka näkee työssään perheiden toisaalta ihailevan, mutta myös pelkäävän testin tuloksia ja julkisia listoja. Alkujaan hyvää tarkoittava psykologinen koe on muuttamassa Islantia valtioksi, joka jakaa kansan kahtia.

Alkuun Merkintä tuntui hieman epäselvältä ja siitä oli haastavaa saada otetta, mutta kun päähenkilöt tulivat vähitellen tutuiksi, lähestyvä kansanäänestys ja sen mahdolliset vaikutukset alkoivatkin kiehtoa. Merkintä on onnistunut dystopiatarina aiheesta, joka voisi olla periaatteessa mahdollinen. Siinäkin näkyy yksilönvapautta korostavien näkemysten ja yhteisöllisen vastuunkannon välistä juopaa, kuten nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan. On niitä, jotka painottavat talouskasvua hyvinvoinnin ainoana mahdollistajana, ja niitä, jotka pelkäävät ettei apua ja tukea riitä jatkossa kaikille tasapuolisesti.

Ísberg kirjoittaa paikoitellen erikoisella tavalla melkein kuin ajatuksenvirtana, ja näkökulmien vaihtuessa tekstin tyylikin vaihtuu. Trístanin luvuissa teksti on puhekielisempää, siinä vilisee englanninkielisiä sanoja ja ajatus on poukkoilevampaa, kun taas Ólin luvuissa teksti etenee loogisemmin, perinteisemmin. Välillä on myös kahden naisen välistä kirjeenvaihtoa, mikä ei ihan asetu muun tarinan sekaan, mutta on itsessään mielenkiintoinen keskustelu ystävyydestä ja sen sallimasta toraisuudesta. Kokonaisuutena hyvin ajatuksia herättävä teos!

Richard Powers: Hämmästys

Richard Powers 2021. Englanninkielinen alkuteos Bewilderment. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2022. 367 s. Ostin omaksi.

Richard Powersin edellinen romaani Ikipuut teki minuun niin suuren vaikutuksen, että ostin Hämmästyksen heti sen ilmestyttyä suomeksi. Meni kuitenkin hetki että pääsin lukemaan sitä. Siinä missä Ikipuut imaisi heti mukaansa ja kietoi pauloihinsa, Hämmästyksen kanssa kesti aikansa, että tykästyin. Sitten kun se tapahtui, oli se menoa ja hämmästystä kerrakseen. Jälleen kerran Powers onnistui luomaan maailman, joka saa haukkomaan henkeä ja opettaa näkemään ympäristön uudella tavalla.

 9-vuotias Robin saa raivokohtauksia ja suree sekä vastikään kuollutta äitiään että lajien katoa. Hänellä olisi mahdollisuus lääkitykseen, mutta isä ei suostu lääkitsemään poikaansa, eikä nimittämään tätä kirjolaiseksi. Robin on ainutlaatuinen ja näkee maailman omalla tavallaan, vaikka tuleekin kiusatuksi eikä opi kaikkia sosiaalisia hienouksia. Kun isä Theo alkaa pelätä sosiaalitoimen puuttumista kotioloihin, hän ottaa yhteyttä kuolleen vaimonsa ystävään, joka tarjoaa Robinille paikkaa tieteellisessä tutkimuksessa.

Robinin vanhemmatkin ovat osallistuneet aikaisemmin tutkimukseen, jossa heidän tunteitaan on tallennettu. Robin oppii harjoitteiden avulla ensin kontrolloimaan omaa käytöstään ja tunteiden ilmaisua. Pian hän pääsee osalliseksi äitinsä kykyyn hämmästellä ja ihailla näkemäänsä. Pojan käytös muuttuu ja samalla myös isän ja pojan välinen suhde syvenee. He hämmästelevät yhdessä luonnon ihmeitä, yksityiskohtia, kauneutta ja voimaa. Robin järjestää varainkeruuta ja mielenosoituksia luonnon puolesta, luontokatoa vastaan. 

Kaikesta on apua. Joka vuosi sukupuuttoon kuolee tuhansia luontokappaleita. Ja tähän mennessä olen kerännyt neljä dollaria ja nolla senttiä niiden avuksi. Hän oli oikeassa joka suhteessa.

Romaanin juonta tauottavat välillä pienet tarinat planeetoista, kertomukset joita isä ja poika tarinoivat toisilleen. Theo on astrobiologi, joka etsii elämää Maan ulkopuolelta. Tieteellinen tutkimus on vaarassa jäätyä, sillä Yhdysvaltain presidentillä ei tunnu olevan tarpeeksi järkeä tieteen tukemiseen. Theon mielipide vahvasti Donald Trumpilta kuulostavasta presidentistä ei jää huomaamatta kuten ei myöskään kirjailijan huoli tällaisten voimien vaikutuksesta ilmastonmuutokseen, luontokatoon tai sivistykseen ylipäätään. Tuotantoeläimistä ihmisiin tarttuva tappava virus, hyönteisten katoaminen ja maastopalot ovat jo nykypäivää ja vain hitusen jäljessä Hämmästyksen maailmasta. Jos romaani on dystopia, se ei ole kovin kaukana tulevaisuudessa.

Romaanissa oli minun makuuni liikaa tähtitiedettä, mutta siihenkin tottui, kun pääsi mukaan Robinin ajattelutapaan. Aivotutkimuksen salatkin olivat hieman mystisiä - ehkä siis scifiä - mutta niiden myötä syntyi kauniita asioita. Äiti-Alyssa kulkee niin isän kuin pojankin mukana vahvasti vielä kuolleenakin. Kaunista oli myös - kuten jo alussa kerroin - luonnon hämmästyttävä monimuotoisuus. Romaanin nimi on upea, sillä Alyssasta poikaan siirtynyt kyky hämmästyä ja oppia näkemästään siirtyi tehokkaasti myös minuun. En enää koskaan rakenna järvenrantaan kauniita kivikasoja, sillä nyt ymmärrän samalla tuhoavani monen pienen eläimen kodin. 

Vaikka romaanin vaikutus lukijaan saattaa olla kauaskantoinen ja positiivinen, teoksen tarina ei pääty yhtä positiivisesti. Tämän hetken politiikan, ilmastonmuutoksen, luontokadon ja maastopalojen keskellä on kyllä välillä vaikea nähdä tulevaisuuteen kovin optimistisin silmin - siinä mielessä ymmärrän Powersin romaanin loppuratkaisun hyvin. Suomentaja Antero Tiittula on selvinnyt hienosti termejä ja nimiä vilisevästä tekstistä. Kirjasta lisää blogeissa Tuijata, Tähtivaeltajablogi ja Prosperon kirjahylly.

Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel 2014. Englanninkielinen alkuteos Station 11. Suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi 2022. Pokkarissa 432 s. Ostin omaksi. 

Olen huomannut blogeissa ja Facebook-ryhmissä juttuja St. John Mandelin teoksista, viimeisimpänä Lasihotellin, mutta vasta Helmetin lukuhaaste sai minut päättämään, että luen Asema 11:n kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin että siinä on toivoa. Ja koska teos teki suuren vaikutuksen, nyt hankin itselleni tuon toisenkin.

Ei enää junia, jotka kulkevat kaupunkien alla virtakiskojen häikäisevällä voimalla. Ei enää kaupunkeja. 

Kirsten on vasta 8-vuotias, kun nopeasti leviävä ja tappava flunssavirus (niin, tämä on kirjoitettu paljon ennen koronaa) saavuttaa Toronton. Pari päivää ennen katastrofia hän myös näkee teatterissa kuuluisan näyttelijän Arthur Leanderin sydänkohtauksen. Kaksikymmentä vuotta romahduksen jälkeen Kirsten kiertää Yhdysvaltain pohjoisosia kertävän, Shakespearea esittävän teatteri- ja orkesteriryhmän kanssa. Muutaman kymmenen hengen ryhmä on oppinut elämään ilman sähköä, järjestäytynyttä yhteiskuntaa, internetiä, tekniikkaa ja kaikkea sitä mikä katosi romahduksen myötä, kun 99 % ihmisistä kuoli. Heidän maailmassaan tulee vastaan pieniä yhteisöjä, mutta valtaosa maailmasta on kasvien ja eläinten peittämää maisemaa, jossa muinaiset autot ja rakennukset muistuttavat menneestä. 

Arthur Leanderin ensimmäinen vaimo Miranda piirtää ja maalaa sarjakuvaromaania, jonka kappaleita on säilynyt Kirstinin ja pienen Tylerin käsissä uuteen maailmaan. Miranda ei koskaan viihtynyt Arthurin Hollywood-maailmassa paparazzien saaliina, vaan pakeni sitä omaan rauhaansa Asema 11:n mielikuvitusmaailmaan. Myöhemmin, juuri ennen sydänkohtaustaan Arthur on lähettänyt teoksen pojalleen Tylerille toisesta avioliitosta Elizabethin kanssa. Romahduksen alkaessa Elizabeth ja Tyler pelastautuvat jäämällä eristyksiin syrjäiselle lentoasemalle Michigan-järven läheisyyteen. Samalla asemalla asustaa seuraavat vuodet myös Arthurin nuoruudenystävä Clark, joka kerää menneen maailman tavaroita museoksi. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin iäkäs Clark tapaa asemalla Kirstenin, joka on paennut vallanhimoista Profeettaa seurueensa kanssa.

Romaani alkaa teatteri-illasta, jolloin Arthur kuolee ja häntä elvyttää katsomosta paikalle juokseva ensihoitaja Jeevan. Molempien elämää käydään tarinassa läpi myöhemminkin, mutta etenkin Arthurista ja hänen vaimonsa Mirandan sarjakuvateoksista nousee osasia toisiinsa yhdistäviä tekijöitä. Sen sijaan Arthurin kuoleman nähnyt pieni Kirsten saa roolin vasta tulevaisuudessa, vuonna 20, jolloin maailmaa katsotaan hänen näkökulmastaan. St. John Mandel on punonut vetävään tarinaan yksityiskohtia, jotka saavat arvostamaan kulttuuria, taidetta ja ihmisyyttä; pelkäämään vinoutuneita voimia jotka pahimmillaan saavat vallan tuollaisen tuhon jälkeisessä kaaoksessa. Tuhosta huolimatta romaani jättää loppuun pienen toivon pilkahduksen.

Koska selviytyminen ei riitä.

Minua vaivaa dystopiaromaaneissa usein tietynlainen totisuus - en osaa sitä muullakaan sanalla kuvata - mikä näkyy niin kerronnassa kuin dialogissakin, ja se että hahmot jättävät hieman kylmiksi. Lajityypillistä on tietysti se, että maailman muuttuminen ja sen jälkeinen elämä ovat keskiössä, mutta totisuus tekee sen, että dystopiat eivät yleensä ole lukujonossani ykkösenä. Asema 11:n alku vaikutti minuun samalla tavalla enkä ollut varma, pidinkö siitä hirveästi, mutta jokin teoksessa vakuutti ja uskotteli minulle, että tässä on älykästä kirjallisuutta jonka kanssa kannattaa jatkaa. Ja niin vähitellen ihastuin tarinaan, sen ihmisiin ja romaanin kerrontaan. Nyt minulla on sitä jo suorastaan ikävä!

Televisiosarjaksikin päätyneestä romaanista lisää blogeissa Tuijata, Rising Shadow ja Tähtivaeltajablogi.

Elina Airio: Metsässä juoksee nainen

Elina Airio 2022. Gummerus. 204 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Arla Kanervan tammikuun alussa kirjoittama juttu Elina Airion esikoisromaanista Hesarissa vahvisti entisestään mielenkiintoani kirjaa kohtaan, jonka olin jo ehtinyt laittaa loppusyksyllä varausjonoon. Dystooppinen romaani kertoo kauhukuvin sosiaalityön arjesta, ammattilaisen uppumuksesta sekä pienten lasten äidin mielen järkkymisestä. Sosiaalialalla työskentelevä Airio tietää varmasti mistä puhuu, ja teos onkin selkeä kannanotto alati kiristyviin työoloihin, mistä kärsivät sekä työntekijät että heidän asiakkaansa.

Perhevalmentaja, äiti itsekin, aloittaa kotikäynnit Mimin luona, jolla on vastasyntynyt vauva ja päiväkoti-ikäinen tytär. Lapsi on kertonut päiväkodissa ettei halua lähteä äidin kanssa kotiin, ei halua että äiti sulkee lapset lukkojen taakse. Perhevalmentaja aloittaa Mimin kanssa ohjelman, jonka tarkoituksena on harjoitella uusia toimintamalleja tyttären kanssa, opettaa äitiä kannustamaan ja kehumaan tytärtä, jotta heidän välinen suhteensa vahvistuisi.

Uupunut Mimi on alkuun vastentahtoinen, mutta myöntyy ohjelmalle vähiten. Kehitystä äidin ja lapsen välillä tapahtuu kuitenkin hyvin hitaasti, sillä äiti on jaksamisensa äärirajoilla. Hänellä on pakkomielteistä suhtautumista likaan, eikä hän nuku tarpeeksi. Lasten isä matkustaa työkseen paljon, eikä esiinny romaanissa. Välillä ajattelin, onko häntä lainkaan. Perhevalmentaja löytää hienovireisen kontaktin Mimiin, eikä voi olla rikkomatta työnantajan asettamia tiukkoja aikatauluja ja raportointivelvollisuutta. Hänellä on jatkuva paine toisaalta tehdä työtään sitoutuneesti ja aidosti välittäen, toisaalta ehtiä kaikkeen mitä päivään tulisi mahtua. Hänkään ei nuku tarpeeksi.

Katson eteisestä lyyraviikunaa ennen kotiin lähtöä. Se on raahannut ruhoaan sohvan käsinojan ohitse, multia on ropissut laminaatille sen ympärille ja latvuston katkaistusta kielestä kihisee maitiaisnestettä vahvalle rungolle. Kaikki sen suonet pullottavat. Se tuijottaa minua laminaatilla lojuvan keittiöveitsen ylitse, kun käännyn eteiseen Mimin perään.

Dystooppisen kauhukuvan - joka saattaa hyvinkin olla realismia ja nykypäivää - lisäksi romaanissa on jännittävän maaginen tunnelma, joka syntyy Mimin kodin runsaista ja lukuisista viherkasveista. Perhevalmentaja lumoutuu kotimetsästä ja tuntee, miten kasvien juuret ja lehvästö kurottavat häntä kohti, kuuntelevat ja osallistuvat. Maagiset viherkasvit ikään kuin heijastavat mielialoja, tunnelmaa, ajatusten vääristymiä; ne vahvistavat haurasta tunnelmaa, joka tasapainoilee täydellisen katastrofin ja pelastumisen välillä. Lukijalla ei voi olla aavistustakaan, kumpaan suuntaan Mimin elämä lähtee kulkemaan.

Airion romaani on väljästi ladottua tekstiä, eikä tarinassa tapahdu paljon, mutta merkittävin rooli onkin sen voimakkaalla latauksella, joka läpileikkaa koko tarinaa. Metsässä tosiaankin juoksee nainen, mutta onko se väsymyksensä kanssa kamppaileva yksinäinen asiakas vai työuupumuksen kanssa taisteleva työntekijä? Molemmat, todellakin. Airion kieli on kaunista ja hän kuvailee viherkasveja, vauvaa ja äidin helliä otteita runollisella, kieltä kokeilevalla tavalla, josta en ihan alkuun tainnut oikein pitää, mutta johon kyllä totuin. Huomasin miten se tukee maagista tunnelmaa.

Olen muuten vuosien myötä huomannut, että Gummeruksen Jenni Noponen suunnittelee ehkä koko valtakunnan kauneimmat kannet - kiitos siitä hänelle <3 Sijoitan kirjan Helmetin lukuhaasteessa kohtaan 41: Kirjailija on syntynyt 1990-luvulla. Goodreadsin haasteessa se sopii kohtaan 10: A book related to one of Spice Girls' personalities (scary) ja Pohjoisessa lukuhaasteessa kohtaan 14: Fantasia tai dystopia. Romaanista ovat kertoneet myös blogit Kirjaluotsi ja Kirjapino.

Piia Leino: Taivas

Piia Leino 2017. S&S. 249 s. Kuva kustantajan.

Jokin Piia Leinon tuoreimman romaanin arviossa Hesarissa sai minut kiinnostumaan hänen tuotannostaan. Teokset ovat minulle niminä tuttuja, mutta en ole niihin jostain syystä aikaisemmin kiinnittänyt kovin paljon huomiota. Päätin nyt sitten aloittaa Taivaasta ja uskon, että luen jatkossa hänen teoksiaan enemmänkin.

Helsingissä on vuonna 2058 järkyttävän erilaista kuin nyt. Nopeassa tahdissa yhteiskunta on muuttunut ja kaupunkilaiset elävät osana Valoa, muusta Suomesta irtautunutta kaupunkia. Valoa johtavat kansallismieliset nahkapäät ja alistetuille kansalaisille on lahjoitettu Taivas, taitavasti suunniteltu ja jatkuvasti kehittyvä virtuaalimaailma, jossa he voivat levätä päivittäin tietyn tuntimäärän. Ruokaa on liian vähän, rajat ovat kiinni ja torilla kulkee ainoastaan kerjäläisten jokapäiväinen ketju. Valossa ei myöskään ole syntynyt lapsia enää pitkään aikaan.

Yliopistolla työskentelevä Akseli muistaa vielä sen maailman, jossa asiat olivat toisin, mutta ei välitä. Kukaan muukaan ei tunnu välittävän, vaan ajelehtii päivänsä läpi aivosumussa ilman aitoja kontakteja, ilman kunnon ruokaa tai voimia tehdä mitään. Vasta kun Akseli saa kokeiltavakseen uuden pillerin, hän ikään kuin herää pitkästä unesta ja alkaa haaveilla paremmasta. Hän saa energiaa, maailma terävöityy ja täyttyy aistimuksista.

Taivaassa Akseli tapaa Iinan, jonka hän saa houkuteltua reaalimaailmassa lyhyeen tapaamiseen. Iina suostuu ottamaan myös pillerin, eikä hänkään ole sen jälkeen enää entisensä. Nuoret löytävät toisistaan myös fyysisen ilon ja kosketuksen, jonka he olivat kuvitelleet kuolleen kaiken muun ohessa. Siinä missä pillerin antama energia saa Iinan suunnittelemaan suurta muutosta ja kulkua rajojen toiselle puolelle, Akseli vajoaa välillä epäilykseen ja epätoivoon. Hänen luottamuksensa Iinan horjuu, sillä vaikka heillä olisikin molemmilla yhtä suuri halu muutokseen, Akseli tekisi sen Iinan vuoksi, Iina puolestaan ihmiskunnan vuoksi.

Kun ymmärrys tulee, ei vaihtoehtoja ole. Hän tietää toteuttavansa suunnitelmaansa, vaikkei tiedä, mihin se johtaa. Hän pelkää, muttei samalla tavalla kuin ennen. 

Dystooppinen romaani liikkuu pitkälti Iinan ja Akselin kohtaamisissa ja tunnemaailman pyörteessä silmien avauduttua. Iinaa elättävä Valo on heidän lisäkseen lähes ainoa hahmo romaanissa; taustalla olevien haamuina kulkevien ihmisten harvalukuinen massa toimii toivottomuuden, väsymyksen ja alistumisen kuvana. Sitä vasten Iinan ja Akselin uusi olotila on hermostuttavan aktiivinen, ajatteleva ja innokas. Onko se vaarallista? Voiko joku huomata muutoksen heissä? Mitä jos joku muukin saisi kyseisen pillerin haltuunsa? Muuttuisiko maailma vai ollaanko jo liian pitkällä?

Romaanin maailma on ajallisesti järkyttävän lähellä, mutta Leino on kirjoittanut sen niin, että tuollaiseen mahdollisuuteen on helppo uskoa. Menneisyys välähtää välillä muistoina ja tietona siitä, miten tähän on tultu. Onneksi toivoakin on ja ainakin uskallusta uskoa siihen, että rajan toisella puolella saattaa olla vielä jotain vanhaa ja säilynyttä. Dystopiat eivät vakavuudessaan ole aina minun mieleeni enkä siksi lue niitä kovin usein, mutta tämä lähti vetämään hyvin ja piti mielenkiintoa yllä melkeinpä jännärin lailla. Pidin myös Leinon vähäeleisestä tavasta kertoa ja kuvailla. Siinä ei ole mitään ylimääräistä ja tyyli sopii hyvin tunnelmaan joka tasapainoilee lattean, alakuloisen ja pelokkaan innostuksen välimaastossa.

Halu elää on lopulta kai pelkkää aivokemiaa, mutta se tuntuu todelta.

Taivaasta myös blogeissa Kirsin Book Club, Kirjanmerkkinä lentolippu sekä Mitä luimme kerran. Helmetin lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Goodreadsin haastekohdista laitan tämän kohtaan 41: A book with a theme of food or drink.

Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu

Charlotte McConaghy 2020. Englanninkielinen alkuteos Migrations. Suomentanut Sari Karhulahti. WSOY 2021. 345 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Frannyllä on aina ollut taipumus lähteä kävelemään, kadota hetkeksi, olla liikkeessä. Hän rakastaa myös merta ja ui päivittäin, mutta jostain syystä hän kokee syvää häpeää ja tuntee, ettei osaa olla maailmassa. Hän kokee myös juurettomuutta ja palaa siksi Galwayhin etsimään äitiään. Muuttaako yllättävä rakastumineen Nialliin, sitoutuminen toiseen ihmiseen Frannyn mielenmaisemaa, vai onko hänen jälleen lähdettävä?

Kaksitoista vuotta myöhemmin Franny löytää Pohjois-Amerikasta laivan ja miehistön, joiden mukana hän aloittaa vaivalloisen matkan kohti Etelämannerta, sinne missä lapintiirat käyvät kääntymässä joka vuosi. Maailmasta ovat kadonneet lähes kaikki suuret nisäkkäät ja linnut. Muutama kalastusalus sinnittelee vielä, mutta kalaakaan ei juuri ole. Seuratessaan viimeisten lapintiirojen muuttomatkaa Franny antaa laivan kapteenille Ennisille mahdollisuuden viimeiseen suureen kalasaaliiseen, mutta samalla hän toteuttaa myös Niallin toiveen.

Tämän retken jälkeen ei kuitenkaan tule enää uusia, tämän retken jälkeen en enää tutki meriä. Ja ehkä siksi rauha täyttää minut. Elämäni on ollut muuttomatka, jolla ei ole ollut päämäärää ja joka on siis ollut mieltä vailla. Olen lähtenyt liikkeelle yhä uudelleen ilman syytä, vain liikkumisen takia, ja sydämeni on särkynyt siksi lukemattomia kertoja. On helpottavaa, että minulla on vihdoinkin tavoite.

Teoksen alkuperäinen nimi Migrations viittaa sekä muuttolintujen että Frannyn liikkeisiin ja tapaan olla, kun taas suomennos kertoo enemmän siitä dystooppisesta maailmasta, jossa he elävät. Eläinkato on surullista ja järkyttävää, ja on toinen kirjan teemoista, joka tekee tarinasta epätoivoisen ja raskaan. Katoa korostavat ihmisten väliset jännitteet, kuten Frannyn kohtaaminen anopin häkkilintujen luona, tai hänen suhteensa kalastajiin, jotka ovat menettämässä elinkeinonsa. Toinen tarinaa painava teema on Frannyn raskas mieli, syyllisyys ja levottomuus. Hänen menneisyydestään paljastuu vähitellen lisää asioita, jotka selittävät pakonomaista matkaa, kuristavia yöunia ja kyvyttömyyttä saada otetta elämästä.

Auringon laskiessa kullanhohtoisena se kohoaa kannelta ja jää leijailemaan paikoilleen. Tunnustelee tuulta tai kenties nälkänsä pakottavuutta tai viettinsä väkevyyttä. Niin tai näin, lopputulos on sille mieleen, ja se räpäyttää siipiään kerran ja liihottelee vaivattomasta yhä ylemmäs kuin olisi vapaa maan kahleista.

Kauniita yksityiskohtia romaaniin tuovat herkkä kerronta ja tietysti linnut, mutta myös ihmisten väliset siteet. Niallin ja Frannyn välinen rakkaus on poikkeuksellista ja luo toivoa. Toivoa tarinaan tuo myös Frannyn ja kalastusaluksen miehistön välille hiljalleen syvenevä yhteys, periksiantamattomuus ja luottamus, joka vie yhteenotoista, väkivallasta ja myrskyistä huolimatta Frannyn ja Ennisin lopulta sinne, missä on vielä satoja lapintiiroja.

Maailmalla menestynyt teos rinnastuu omassa mielessäni ihan ensimmäiseksi Maja Lunden trilogian teoksiin Mehiläisten historia, Sininen ja Viimeiset. Blogiarkistosta nostin tähän myös nämä niinikään lähitulevaisuuteen sijoittuvat, luontokatoa käsittelevät teokset: Tiina Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät, Johanna Sinisalon Enkelten verta ja Emma Puikkosen Lupaus.

Kirjasta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Raijan kirjareppu. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 35: Kirjassa on oikeudenkäynti. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 27: Two books with the same word in the title. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikkahaasteeseen tästä löytyy 16: Kartano. Pohjoisesta lukuhaasteesta kuittaan kohdan 25: Kirja käsittelee tasa-arvoa.

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Risto Isomäki 2020. Into. 418 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Viidentoista vuoden takaisen Sarasvatin hiekkaa -teoksen teemat saavat jatkoa Isomäen tuoreessa jännitysromaanissa, kun tarina vie kaukaisille merialueille, Indus-joen lämpimään suistoon ja Pohjois-Amerikan hyiselle itärannikolle. Teos kulkee kahdessa aikatasossa, vuosissa 6676 eKr. ja meidän ajastamme nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Epilogi sen sijaan sijoittuu reilun neljän tuhannen vuoden päähän. 

Isomäki kertoi Helsingin kirjamessujen haastattelussa leikittelevänsä ajatuksella meri-ihmisistä, merenneitomytologialla ja ihmisen menneisyyden vaihtoehtoisella historialla. Itse asiassa Isomäki on tämän aiheen kanssa ihan tosissaan ja perustaa ajatuksensa melko varman tuntuiseen eteläafrikkalaiseen tutkimustietoon - tästä lisää kirjan jälkisanoissa. Vedenpaisumuksen lapsissa rannikolla asuva Manno Ann tapaa viehättävän merinaisen, Ishin, vanhojen ihmisten tarinoissa esiintyvän hahmon, jonka ihmismäisyys hämmästyttää.

Ish liikkuu vedessä kuin kala, mutta näyttää ja kuulostaa ihmiseltä. Manno Annin ja Ishin kohtalot kietoutuvat yhteen, kun valtava tsunami iskee päin Aasian rannikoita ja tuhoaa ison osan siihenastisesta ihmisten rakentamasta kulttuurista. Rakastavaiset lähtevät merimatkalle, jonka aikana Manno Ann tutustuu meri-ihmisten elämään, näiden symbioosiin muiden isojen merinisäkkäiden kanssa, ja joka vie heidät kohti länttä. Näin Isomäki punoo yhteen muinaiset tarinat vedenpaisumuksista ja idästä saapuneista seitsemästä viisaasta, jotka levittivät uusia tekniikoita Lähi-idän alueille.

Vuonna 2066 tapahtuu pohjoisilla jääalueilla se, mitä pelkäämme parhaillaan. Grönlannin jäät lähtevät sulamisvesien myötä liikkeelle ja laittavat alulle nopean ilmastonmuutoksen, joka tuhoaa ihmiskunnan. Tämäkin skenaario pohjautuu vankkaan tutkimustietoon ilmaston lämpenemisen seurauksista. Osin myös Suomen puolelle sijoittuvat tapahtumat nivovat yhteen lähitulevaisuuden dystopian ja keskisen Suomen geologiset yksityiskohdat. Onko mahdollista, että jääkauden aikana Suomessa on tapahtunut jotain sellaista, mikä voisi toistua Grönlannissa ihan pian?

Pohjois-Amerikan rannikolle suuntaava retkikunta hyödyntää maailmaa pelastaessaan ydinvoimatekniikkaa, eikä se ollut ainoa tekninen teema joka minulla meni välillä hieman yli hilseen. Muuten erittäin vetävä ja mielenkiintoinen lukukokemus takelteli teknisten yksityiskohtien kanssa, mutta joku toisenlainen lukija saattaa niistä saada paljonkin irti. Joskus - tai aika usein - olen kritisoinut huvittuneena Isomäen kömpelöä tapaa kuvailla ihmissuhteita tai jopa hahmojen tapaa kommunikoida keskenään. Tässä romaanissa kömpelöyttä oli huomattavasti vähemmän, ja vaikka hahmot ovat hieman kärjistettyjä tai pelkistettyjä, heidän parissaan viihtyi hyvin.

Minulle tämän teoksen parasta antia oli merinaisen ja ihmisen yhteinen tarina, spekulaatio ihmisen taipumuksista ja sen seurauksilla. Kuten yleensä, Isomäen teemat ovat huippukiinnostavia ja ihailen hänen kykyään yhdistää tiedettä, historiallisia löydöksiä ja mytologiaa toisiinsa. Mytologia herää eloon ja saa päälleen uskottavan selityksen, sillä kirjailija ei pelkästään yhdistä aineistoja toisiinsa, vaan tosissaan pyrkii luomaan uusia teorioita. Mielenkiintoisia sellaisia oli runsaasti myös hänen parin vuoden takaisessa teoksessaan Viiden meren kansa.

Vedenpaisumuksen lapset myös blogissa Kulttuuri kukoistaa.

Maja Lunde: Viimeiset

Maja Lunde 2019. Norjankielinen alkuteos Przewalskis hest. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Tammi 2020. 533 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lunden ihastuttava ilmastokvartetti on edennyt kolmanteen osaan. Mehiläisten historia kertoi nimensä mukaisesti mehiläisistä ja niiden kadosta. Sinisessä puute oli vedestä, ja jännällä tavalla yksi sen hahmoista esiintyy myös Viimeisissä, Oslossa vuonna 2064. 

Eva, Isa ja Louise ovat ehkä Oslon rannikon viimeisiä asukkaita, mutta romaanin nimi viittaa villihevosrotuun, przewalskinhevoseen joka yhdistää kirjan kolmea aikatasoa ja päähenkilöiden elämää. Oslossa on pulaa kaikesta, sillä Romahduksen jälkeen kaikki ovat lähteneet kohti pohjoista. Eva sinnittelee murrosikäisen tyttärensä kanssa ja yrittää suojella eläintarhansa viimeisiä eläimiä. Ankarat sateet, nälkä ja väkivallan uhka vaivaavat, mutta etelästä kävelee jotain, mikä tuo toivoa.

Saksalainen Karin lentää Mongoliaan vuonna 1992, mukanaan poikansa Mathias, joka pyristelee irti huumeriippuvuudesta. Karinin ja mongolialaisen Jochin elämäntyö on saada alueelta sukupuuttoon kuollut villihevonen lisääntymään ja juurtumaan kotiseutuunsa uudelleen. Reilu sata vuotta aikaisemmin venäläinen eläintarhan omistaja Mihail on vain kuullut huhuja tuosta mystisestä alkuhevosesta, mutta saa taivuteltua kiehtovan metsästäjän mukaansa pelottomalle retkelle Mongolian kylmille aroille.

Paksuun romaaniin mahtuu vaivatta kolme toisistaan poikkeavaa maailmaa, joita yhdistävät hevosen lisäksi rakkaus luontoon ja vahvat perhesiteet. Siinä mielessä Viimeiset on romaanina lähempänä Mehiläisten historiaa kuin Sinistä. Romaani kuvaa hyvin kunkin aikakauden luontosuhdetta, ihmisen ponnisteluja omasta mielestään oikeiden asioiden eteen, kunnes lopulta kaikki on myöhäistä. Vaikka ihmisen suhteessa luontoon on monella tavalla paljon väärää, lämpöä tarinoihin tuo aito läheisyys hevosiin.

Läheisyys perheenjäsenten välillä onkin haastavampaa. Niin Eva kuin Karinkin pohtivat omaa vaikeaa suhdettaan ainoaan lapseensa. Mihail löytää aidon rakkauden ja seksuaalisuuden, mutta joutuu uhraamaan sen julkisivun eteen. Paljon kokenut Karin saisi rakkautta osakseen, jos osaisi sitä ottaa vastaan. Eva saa uupumuksen keskellä lohtua kosketuksesta. Jokaista tarinaa yhdistävät myös syntymät ja kuolemat: Pietarin eläintarha todistaa pienen villihevosen syntymän niin monen turhan kuoleman jälkeen, Mongoliassa taistellaan luonnonvoimia vastaan, ja surullisten teurastusten jälkeen Oslossa parkaisee pieni poikavauva.

Kerronta vaihtelee varsin ripeää tahtia eri aikatasojen välillä. Hieman pidemmätkin ne olisivat voineet olla, mutta toisaalta ratkaisu keventää muuten melko perusteellista teosta. Lunden teksti on vaivatonta ja mukavaa lukea - kaikissa kolmessa kirjassa. Lunde ei kikkaile kielellä, päinvastoin, mutta kunkin aikatason välillä on pienenpieniä tyylieroja. Teosten vahvuus on sen hahmoissa, heidän kokemuksissaan ja tunteissaan, ihmisten välisissä suhteissa, ja tietysti ja ehdottomasti myös siinä maailmassa jossa he elävät. Lukija haluaa tietää, miten heidän ja hevosten käy. 

Odotan innolla kvartetin neljättä osaa, jossa pääosassa ovat kasvit. Lue Viimeisistä lisää näistä blogeista: Jorman lukunurkka, Kirjasähkökäyrä ja Paljon melua kirjoista.

Maja Lunde: Sininen

Maja Lunde 2017. Norjankielinen alkuteos Blå. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2019. 350 s. Lainasin kirjastosta.

Mehiläisten historia on yksi parhaita tänä vuonna lukemistani kirjoista ja aloittaa norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartetin. Teos käsittelee mehiläisten katoamista ja tarinat sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Sininen on kvartetin toinen osa ja teemana on makean veden puute. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mistä näkökulmasta kolmas ja neljäs teos käsittelevät ilmastonmuutosta.

Sininenkin sijoittuu kolmelle eri aikatasolle. Nykyajassa 67-vuotias Signe jatkaa taistelua luonnon puolesta. Samalla hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan 1970-luvulla, jolloin taistelu Norjan joista ja koskista alkoi toden teolla. Miten huoli luonnosta repi juopaa ensin hänen vanhempiensa, sitten Signen ja poikaystävän välille. Miten Signe jo pienenä tiesi olevansa yhtä tuntureiden, veden ja vuonojen kanssa. Ja millainen ristiriita on yhteiskunnallisen kehityksen ja koskikaran tai jokisimpukan pesinnän välillä. Vaikka Signe seurasi idealistisen isänsä jalanjälkiä, hän jäi taistelussaan yksin. Nyt hän on päättänyt varastaa ne mittaamattoman arvokkaat tunturijäät, jotka on louhittu rikkaille arabeille.

Kaikki eläimet ja kasvit täällä elävät joen ympärillä, Breion ympärillä, ja te luulette että voitte noin vain vallata sen ja tehdä mitä haluatte, täällä on joki, luontoa, lintuja, hyönteisiä, kasveja, mutta kohta on jäljellä vain louhikkoa ja pitkia ja tunneleita, kiveä ja terästä, kiveä ja terästä.

Vuonna 2041 eteläinen Eurooppa on kuivunut asuinkelvottomaksi. Ihmiset pakenevat pohjoista kohti, mutta rajalla on leirejä, eikä eteenpäin pääse. David on paennut pienen tyttärensä kanssa tulipaloa kotikaupungissaan Espanjassa. He pääsevät leirille Ranskan Timbautissa, jossa olosuhteet heikkenevät nopeasti. Isän ja tyttären päiviä täyttävät huoli muista perheenjäsenistä, mutta he saavat hetkittäistä iloa veneestä, jonka he löytävät läheisestä kylästä. Millaista on elämä leirillä, jossa on pula ruokatarvikkeista, hygieniasta ja lopulta myös vedestä.

Romaanin nimi Sininen viittaa teemansa ja kantensa mukaisesti tietysti veteen, mutta se on myös Signen veneen nimi, ja väri joka on taivaalla jonne ei koskaan kerry sadepilviä. Lunde kuvaa toisaalta globaalia ilmastonmuutosta ja sen seurauksia, toisaalta yksittäisiä, ympäri maailman toteutettuja paikallisia päätöksiä, joilla on luonnon monimuotoisuutta heikentäviä vaikutuksia. Kuten vaikkapa koskien valjastaminen sähköntuotannon, teollisuuden ja rakentamisen hyväksi. Norjan tapahtumissa on paljon samaa mitä meilläkin on päätetty ja tehty vuosikymmeniä sitten. Missä vaiheessa makeasta vedestä tulee aarre ja rajat laitetaan kiinni?

... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailman on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon.

Signe tuo romaaniin intohimoa ja määrätietoisuutta. Hän on asialleen omistautunut, mutta ei voi kuitenkaan olla pohtimatta, olisi jokin voinut pelastaa hänen ja Magnusin rakkauden. Rakkaus luontoa kohtaan oli silti aina suurempaa. Davidin ja pienen Loun kohtalo tekee romaanista riipaisevan ja pelottavan dystopian, tuo maailman pakolaisleirit ja jo jokapäiväisen kuivuuden meitä lähemmäksi. Isien ja tyttärien välinen suhde toistuu molemmilla kertojilla, ja lapsen näkökulma tuo tarinoihin kirkkautta ja selkeyttä.

Upea romaani, josta ovat postanneet myös Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla ja Taikakirjaimet. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 28: Tulevaisuudesta kertova kirja. PopSugar Reading Challenge: A book you picked because the title caught your attention.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Maja Lunde 2015. Norjankielinen alkuteos Bienes historie. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2016. 429 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Melkoinen tietopläjäys lukea kaksi mehiläisistä kertovaa teosta peräkkäin. Käy katsomassa, mitä kirjoitin muutama päivä sitten Johanna Sinisalon kirjasta Enkelten verta.

Sata vuotta maailmansodan loppumisen jälkeen maapallo, nykyajan ihmisen koti, ei enää ollut ollut paikka, jossa olisi voinut asua miljardeja ihmisiä. Vuonna 2045 maapallolla ei ollut mehiläisiä.

Mehiläisten merkitys ekosysteemille ja kaikelle sille, mihin olemme tottuneet saamaan niin luonnosta kuin teollisesta ruoantuotannostakin, on valtavan suuri. Siinä vaiheessa kun mehiläiset kyllästyvät punkkeihin tai saasteisiin - pesäkatojen syy on kai hieman epäselvä edelleen? - ihmiskunnalle käy huonosti.

Mehiläisten historia on kolmen aikatason romaani: 1850-luvulla kehiteltiin mehiläistarhoja kovaa vauhtia ja innostuttiin niiden kiehtovasta elämästä. Tutkija ja kauppias William Savagella on ollut lupaava uran alku luonnontieteissä, mutta perhe-elämä vie mukanaan. Valtava näyttämisen halu saa hänet kuitenkin heräämään pettymyksen aiheuttamasta masennuksesta ja mehiläisten tutkiminen jatkuu. Savagen tyttären piirtämä pesämalli löytyy 150 vuotta myöhemmin ohiolaisen sukulaisen keittiöstä. George Savage on useamman polven mehiläistarhaaja, joka pelkää suvun perinteen katkeavat poikaansa, kun vuonna 2007 Yhdysvalloissa herätään valtaviin pesäkatoihin.

Vuonna 2098 ihmiskunta elää nälänhädässä sielläkin missä ylipäätään voi enää elää. Kiina on yksi näistä alueista. Hedelmäpuiden käsin pölyttäminen on raskasta työtä ja ruokaa säännöstellään tarkkaan. Moni kaupunki on romahtanut, kuten Peking, jonne Tao lähtee etsimään sairastunutta poikaansa. Kaupunki on kuin pahimmasta dystopiasta, pahimmasta painajaisesta. Maailma on epätoivoinen, mutta Lunde jättää romaanin loppuun pienen toiveen paremmasta tulevaisuudesta.

Mehiläisten historia lähti vetämään heti ensimmäisestä luvusta. Pidin siitä kovasti! Tekstissä vuorottelevat kaikki kolme aikatasoa erimittaisine lukuineen, mikä antaa lukemiseen mukavaa rytmiä ja mielenkiintoa. Osa tarinoista on kirjoitettu kuin perinteistä romaania, kun taas Taon tulevaisuuteen sijoittuva maailma on tyyliltään dystopiaa. Kerronta on visuaalista ja kukin tarina on helppo nähdä silmissään. Williamin, Georgen ja Taon tarinat ovat muutenkin kiehtovia. Niissä yhdistyy huoli elinkeinosta tai elintasosta, sukupolvien väliset jännitteet, pyrkimys saavuttaa jotain merkittävää ja huoli jälkeläisistä. Niin ja tietysti kiinnostus mehiläisiin!

Seisoin aloillani. Yritin seurata katseellani yksittäistä mehiläistä, katsoa jokaisen yksittäisen mehiläisen matkaa pesästä kukkien luo, kukasta kukkaan ja sitten takaisin. Mutta menetin ne jatkuvasti näkyvistä. Niitä oli liian paljon, niiden liikkeiden kuvioita oli mahdotonta ymmärtää.
        Niinpä lepuutin katsettani mieluummin kokonaisuudessa, pesässä ja kaikessa siinä elämässä, joka sitä ympäröi, kaikessa elämässä, josta se huolehtii.

Niin tässä Lunden kuin Sinisalonkin romaanissa muistutetaan, miten yksilökeskeinen elämäntapa tuhoaa luonnonvarat ja koituu kohtaloksemme. Kokonaisuuden hahmottaminen on unohtunut, ja sen perinteet ovat valitettavan pitkät - nostavathan monien uskontojenkin vanhat tekstit ihmisen luomakunnan kruunuksi, jolla on oikeus riistää ympäristöään sen sijaan että ymmärtäisi pitää sen kanssa yhtä. Nyt en ole huolissani pelkästään ilmastonmuutoksesta vaan myös mehiläiskadosta! Tämä herättää lukupiirissämme hyvää keskustelua! Huolesta huolimatta monipuolisesta ja kauniista Mehiläisten historiasta jää kamalan tyydytetty olo, niin kuin vain parhaista romaaneista jää.

Näissä blogeissa lisää: Lukufiilis, Kirsin Book Club, Lukuneuvoja ja Kirjakko ruispellossa. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 20: Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen, vaikkei se kaikilta osin siihen sovikaan. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 30: Tulevaisuuteen sijoittuva kirja. Popsugar Reading Challenge, A book about a woman in STEM.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo 2011. Teos. 274 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Minulla ei ennen tämän kirjan lukemista ollut aavistustakaan siitä, miten merkittävä rooli mehiläisillä on nykyisenlaisen ekosysteemin ylläpitäjinä. Miksi en tiennyt?! Miten pienet pörriäiset on alistettu työntekijöiksi ja raatajiksi, vaikka niiden kuuluisi saada arvostusta ja ihailua osakseen.

Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.

Sinisalon romaanin maailma on ajallisesti jossakin lähitulevaisuudessa. Merkkejä nykymaailman muuttumisesta on, muttei niin paljon etteivätkö tapahtumat olisi mahdollisia jo nyt, milloin tahansa. Viisikymppinen Orvo tarhaa mehiläisiä ja pyörittää hautaustoimistoa. Hän on perinyt isoisänsä lämpimät arvot, luonnon arvostuksen ja elämän kunnioittamisen. Orvon poika Eero kirjoittaa blogia ja pyrkii levittämään tietoa tuotantoeläinten hyväksikäytöstä, kiduttamisesta ja lihansyönnin eettisistä haitoista.

Eeron provokatiivinen blogikirjoittelu ja sen saamat kommentit kulkevat romaanissa rintarinnan Orvon todistamien tapahtumien, ajatusten, surun ja hämmennyksen kanssa. Orvo läpikäy elämäänsä, suhdetta isäänsä, jonka lihantuotantolaitos on osa maisemaa, suhdetta omia polkujaan kulkevaan poikaansa, suhdetta mehiläisiin ja niiden kykyyn poistua, lentää Toiselle Puolelle.

Nopeammat ja viisaammat ovat jo tehneet valintansa. Mehiläiset.
Ne ovat vaienneet, sillä kohta on yö.

Mehiläisiin ja niiden ihmeellisiin kykyihin liittyy paljon legendoja ja arvailuja. Kuolleen emomehiläisen avulla Orvo pääsee kurkistamaan suloisen vehreään tulevaisuuteen, jossa ihmisen jälki ei enää näy. Onko mehiläisten kato tie suureen sotaan, tie ihmiskunnan katoon?

Johanna Sinisalo kirjoittaa jälleen mielenkiintoisesta teemasta. Enkelten verta on jännittävällä tavalla kiinni nykymaailmassa, sen nurinkurisuudessa, epäoikeudenmukaisuudessa ja riistossa. Sen sanoma on pelottavan suora, varoitus joka jokaisen pitäisi ottaa todesta. Orvon kokemukset, menetyksen tuska ja Toisen Puolen ihme tuovat romaaniin seikkailun tuntua, ripauksen magiikkaa ja aimo annoksen lumousta, jonka pauloista ei haluaisi herätä. Tarina rakentuu toisaalta varovasti taaksepäin askellen, aukoen sitä mitä on juuri tapahtunut. Toisaalta se katsoo eteenpäin, kunnes Orvo tietää, ettei sitä mitä edessä on, kannata häiritä.

Minä palaan kohti omaa maailmaani askeleet raskaina kasteesta ja tahdottomuudesta.
Haluan jäädä. Haluan kääntyä. En voi.

Hirvittävän mielenkiintoinen ja hyvin rakennettu romaani, joka saa ajattelemaan, ihailemaan ja tuntemaan syyllisyyttä. Jännä nähdä, millainen on Maja Lundin Mehiläisten historia. Se on nimittäin valittu lukupiirimme luettavaksi ja ihan sattumalta luin nämä kaksi - ilmeisesti osin samaa teemaa käsittelevää - romaania peräkkäin.

Enkelten verta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän. Kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 35: Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Osallistun sillä myös scifi-haasteeseen. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 1: Kirja, jossa matkustetaan ajassa. Popsugar Reading Challenge: A book about a subject you know nothing about.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Hanna-Riikka Kuisma 2019. Like. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipa hienoa, että ehdin hoksata ja varata tämä teoksen kirjastosta ennen Finlandia-palkintoehdokkaiden julkistamista. Varausjonot ovat nyt varmasti pidemmät! Olen urakoinut lukemisen kanssa tämän viikonlopun, sillä loka-marraskuussa ei lukutahti ole ollut ollenkaan normaalia, enkä enää edes usko pääseväni vuositavoitteeseeni. Mutta olen tyytyväinen, että tänä viikonloppuna on lukeminen ollut taas pitkästä aikaa helppoa ja luontevaa.

Siitä osin on kiittäminen Kuisman Kerrostaloa. Minun on vaikea määritellä, mikä teoksessa teki sen, että luin kirjan alle vuorokaudessa, enkä olisi halunnut sen loppuvan. Kirja on täynnä yksityiskohtia, kohtauksia ja kohtaloita, jotka tekevät pahaa ja kuvottavat. Kerrostalon asukkaat elävät loputtomassa alkoholismin, huumeiden ja väkivallan kierteessä. Epätoivoiset ja näköalattomat ihmiset päätyvät epätoivoisiin ratkaisuihin. Lasten on huono kasvaa keskellä levottomuuksia ja hämäriä bisneksiä, naiset joutuvat alistumaan rooliin jota ei soisi kenellekään. Lasten isiä ei näy, sillä miehet kuolevat nuorina tai joutuvat vankilaan.

Herättyään hän hamuaa povitaskua ennen silmien avaamista, kokeilee läpi muut taskut ja taputtelee sitten patjaa vieressään, kunnes löytää pullon. Sydän tykyttää ja hiki puskee ohimoista. Mieli ehti käydä pakokauhun laitamilla, hipaista vapaan pudotuksen pelkoa: mitä olisi ollut tipahtaa tähän, tärinään, kramppeihin, kuolemaa. Ei tänään.

Kuisma on vienyt kerrostalonsa suomalaisia peruslähiöitä pidemmälle, painajaiseen joka on kai mahdollisuuksia rajoissa eikä välttämättä edes kovin kaukana totuudesta, ainakin jos mieleen tulee jokunen brittidekkari ja niiden levottomat vuokrakasarmit. Televisiossa tällaista on saattanut nähdä ennenkin, kirjallisuudessa vähemmän, eikä Suomessa ehkä kuitenkaan. Dystopiamainen tunnelma syntyy siitä, ettei kerrostalokompleksilla ole juurikaan yhteyksiä ulkomaailmaan. Se pyörii kuin omaehtoinen organismi jossa jokaisella asukkaalla on roolinsa. Yhteys ulkomaailmaan kuitenkin on, eikä totuus taida kestää päivänvaloa. Tai sitten kyseessä on kahden psyykosissa elävän nuoren hurja mielikuvitus.

Kerrostalossa on trillerin tuntua ja liikettä, vaikkei varsinaista juonta olekaan. Lopussa tapahtuu asioita, jotka aiheuttavat niin jännitystä kuin pelkoakin. Loppu jää avoimeksi, suunta voi olla mikä tahansa. Pidin myös romaanin rakenteesta. Luvut olivat keskenään hyvin erimittaisia ja lyhenivät etenkin loppua kohden, kun tunnelma tiivistyi. Kukin luku antoi äänen vuorotellen vaihtuville päähenkilöille, jotka herättivät hyvin erilaisia tunteita surusta ja säälistä inhoon tai ihmetykseen. Kerrostalo poikkeaa ihan taatusti kirjallisuuden valtavirrasta, ja vaikken sen kaunokirjallisista piirteistä ole ihan vakuuttunut, se on muuten kyllä lunastanut paikkansa Finlandia-kahinoissa. Se on teoksena jotenkin raikkaan erilainen, joskin raikas sanana on ihan väärä silloin kun likaisten vuokra-asuntojen huurut lyövät ovella vastaan!

Kerrostalon ovat lukeneet myös Kirjarouvan elämää ja Rakkaudesta kirjoihin.

Emma Puikkonen: Lupaus

Emma Puikkonen 2019. WSOY. 299 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Puikkosen edellinen teos, Eurooppalaiset unet, teki vaikutuksen ajankohtaisuudellaan ja oli syystäkin Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2016. Ajassa on vahvasti myös tämä Lupaus. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen - näin ajattelin - jossa ilmastonmuutos on edennyt pidemmälle, hallitukset hajoavat, ihmiset ovat liikkeellä ja yhteiskunta näyttää merkkejä sortumisesta. Silti samaan aikaan on huolehdittava, että lapsi käy koulua, lukee läksynsä ja syö terveellisesti.

Elämme kuin sodassa, arkea, joka pysyy samanlaisena, vaikka sota olemme me, se mitä teemme. Meidät on säädetty niin, että keskitymme siihen, mikä on lähellä ja meille tärkeää. Emme pysty katsomaan kuiluun, jota kohti kuljemme, emme pysty liikkumaan sen reunalta.

Rinna on äiti, joka potee voimakasta ilmastonmuutosahdistusta ja antaa lapselleen lupauksen tulevaisuudesta. Onhan hänkin saanut lupauksen omalta isältään. Maailma on kuitenkin jo tilassa, jossa hänen lupauksensa on vaarassa. Rinna tekee kaikkensa suojellakseen lastaan, mutta ajautuu oman ahdistuksensa kanssa syövereihin, joista on vaikea nousta pinnalle. Rinnan veli Robert rakastuu tutkijaan kaukana Grönlannin jäätiköille. Robertin kohtalo nivoutuu ilmastonmuutokseen ja alati jäiden kätköissä virtaaviin sulavesiin.

Kerronta on pääosin Rinnan, mutta paikoin äänen saavat myös kasvava tytär ja Robert, pari sivuhenkilöäkin. Hyvä, ryhtiä tuova ratkaisu. Hieno yksityiskohta on mm. paniikkikohtauksista kärsivä pääministeri. Romaanin alku on paljolti äidin huolta ja omia lapsuusmuistoja, enkä kovin ihastunut ollut vielä siinä vaiheessa. Kaipasin jonkinlaista potkua. Sitten jossain kohtaa huomasin, että jäinkin koukkuun ja tarinan tahti ikään kuin kiihtyi. Alun taustoitus, nostalgisuus ja hienoinen siirappisuuskin luovat hyvän pohjan lopun tapahtumille ja ratkaisuille.

Haluan muistaa kaikki hänen ikänsä, mutta saan kiinni vain väläyksiä, en pysty tarkentamaan kuvaa, en ole varma, minkä ikäinen hän milloinkin on. Haluan muistaa, miten olemme riidelleet. Istun tässä, kitken ja haluan muistaa.

Puikkosen tekstissä on pienin paikoin herkullista maagisuutta - juuri niin vähän, ettei sitä melkein ole. Yksi kauneimpia tällaisia kohtia on ihan lopussa, kun naisesta tulee yhtä luonnon kasvun kanssa. Muutenkin tarinassa on unenomaisuutta. Henkilöt tekevät asioita rakkaudesta tai etsivät sitä, joutuvat luopumaan. Kaipaus on voimakasta, lapsuudesta haetaan kiinnekohtia ja perusteluita. Vanhemmat toivovat (tietysti) parasta lapsilleen, mutta lapsista tulee itsenäisiä, omanlaisiaan päätöksentekijöitä, kuten aina. Vahva teos, joka jää resonoimaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni mietin ihan tosissani, että tämä taisi nyt olla tässä. Maailma sellaisena kuin sen tunnemme. Ymmärrän vanhempien tuskan.

Lupauksesta myös näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Luettua elämää.

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maarit Verronen 2018. Aviador Kustannus. 177 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjan kirjastosta.

Bongasin Verrosen teoksen kirjaston henkilökunnan suosittelemista teoksista (Helmet-lukuhaasteen viimeinen kohta). Scifi ei ehkä ole ihan lempikirjallisuuttani, ja avartaakseni kirjallista maailmaani osallistunkin tänä vuonna myös muun muassa scifi-haasteeseen. Verrosen romaani sopii haasteeseen kuin nenä päähän ja on lisäksi miellyttävän lyhyt, joten siihen on scifiin tottumattomankin helppo tarttua.

Suomalaistaustainen Lia elää maailmassa, joka on romahtamaisillaan. Tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset lisääntyvät kovaa vauhtia, laavapurkaukset tuhoavat elintilaa, ja pian on päivä, jolloin maailmassa on enää muutamia elinkelpoisia alueita. Ensin ajattelin, että tapahtumien taustalla on ilmastonmuutoskatastrofi, mutta syyt ovatkin jotain paljon suurempaa, kosmisempaa. Vaikutukset tuntuvat koko aurinkokunnassa. Matkalle kohti pelastusta Lian mukaan tarttuu viisi lasta. Yhdessä kuusikko pääsee harvalukuisten onnekkaitten ja etuoikeutettujen joukkoon, avaruuteen. Kun ryhmä palaa takaisin Maan pinnalle, ei mikään ole enää ennallaan. On aloitettava alusta.

Verrosen teos on mukavalukuinen ja tyyliltään ytimekäs. Kirjailija ei juhli pitkillä virkkeillä eikä korulauseilla, mikä toisaalta tekee tekstistä välillä hieman liiankin hätäisen tuntuisen, toisaalta sitä on kiva lukea. Lian ja lasten selviytymismatka on vauhdikas ja täynnä vaaroja. Tarina on helppo kuvitella elokuvamaisena kokonaisuutena, jota kuitenkin hieman häiritsevät runsaat tekniset yksityiskohdat, kuten vaikkapa avaruusaluksen rakenne ja tilaratkaisut. Päähenkilöt ovat sympaattisia, ja etenkin Lian ja lasten välille kehittyvää suhdetta on mukava lukea. Muutenkin romaanissa on toiveikas fiilis, ja päähenkilöiden selviytymiseen uskoo samalla tavalla kuin elokuviakin katsoessa.

En pysty vertailemaan Hiljaisia jokia kirjailijan aikaisempiin teoksiin, sillä en ole niitä lukenut. Joskus haasteisiin osallistuessa tulee vastaan teoksia, joita aloittaessa ajattelee, että luenpa nyt tämänkin, jotta etenen haasteeni kanssa. Motivaatio ei ole kovin sisäinen. Kirjan edetessä sitten kuitenkin huomaa nauttivansa lukemastaan ja lopulta on todella tyytyväinen olo, että kirjallinen sivistys kasvoi tämänkin teoksen myötä. Vuosina 1993 ja 1995 Finlandia-ehdokkaanakin ollutta Verrosta voisin siis kuvitella lukevani toistekin! Ehkäpä hänen tuotantoaan tuntevat paremmin bloggarit, jotka ovat myös arvioineet Hiljaiset joet: Yöpöydän kirjat, Hemulin kirjahylly ja Kulttuuri kukoistaa.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro 2005. Englanninkielinen alkuteos Never Let Me Go. Suomentanut Helene Bützow. Tammen keltainen pokkari. 394 s. Lainasin kirjastosta.

Paljastetaan nyt heti alkuun, että Ole luonani aina on ensimmäinen Nobel-voittaja Ishigurolta lukemani teos. Lukulistallani on myös Pitkän päivän ilta, jota on lähipiirissäni kehuttu. Ole luonani aina on ilmestynyt myös elokuvana, jonka kuvia lukemani pokkarikin hyödyntää. Valitsin tämän romaanin kahdesta syystä, joista valitettavasti kumpikaan ei liity varsinaisesti kirjailijaan itseensä, vaan lukuhaasteisiin. Sain nimittäin vinkin, että romaani sopisi Helmetin haastekohtaan 6: Rakkausromaani. Luin myös, että se sopii mainiosti Scifi-haasteeseen.

Romaanin kertojanääni kuuluu tytölle ja nuorella naiselle, Kathylle, joka viettää lapsuutensa Hailshamin sisäoppilaitoksessa jossain päin Englannin maaseutua. Kathy on asunut Hailshamissa aina, niin kauan kuin muistaa, ja hänen tietonsa ympäröivästä maailmasta rajoittuu kasvattajien, kuten Emily-neidin, kertomaan. Kathyn läheisimpiin ystäviin kuuluvat Ruth ja Tommy, joiden mukana hän siirtyy Hailshamista pariksi vuodeksi Mökkeihin asumaan ja itsenäistymään, ennen kuin nuoret siirretään sieltä eteenpäin, ensin valvojiksi, sitten luovuttajiksi. Kathyn, Ruthin ja Tommyn välinen side säilyy melkein katkeamattomana loppuun saakka. Näkökulma kaikkeen on kuitenkin Kathyn, kun tämä muistelee lapsuuttaan, Hailshamia ja Mökkejä, ja Ruthin ja Tommyn vaiheita luovuttajina, nuorten välisiä keskusteluja, muita ihmissuhteita ja salaisuuksia, joita he pyrkivät myöhemmin selvittämään. Ihan ensisijaisesti en pitäisi tätä teosta rakkausromaanina, vaikka vahvana teemana rakkauskin tavallaan kulkee läpi kirjan, etenkin sen jälkimmäisissä osissa.

Teidät on saatettu tähän maailmaan tiettyä tarkoitusta varten, ja kaikkien tulevaisuus on lyöty lukkoon.

Ishiguron romaanin tunnelmaa ja Kathyn kertomaa verhoaa salaisuus, tai selitys, joka paljastuu lukijalle ja ehkä myös nuorillekin vähitellen romaanin edetessä. Nuoret eivät nimittäin ole ihan tavallisia kansalaisia, ja siihen on syynsä, että heidät on kasvatettu muista erillään. Enempää en siitä teemasta kerro, etten paljasta liikaa - jos joku ei tätä ole vielä nähnyt elokuvissa tai lukenut. Tämä teema oli minulle teoksessa rakkautta vahvempi ja merkityksellisempi, sillä se on suorastaan kammottava uhkakuva.

Ihan sinne lempiteosteni joukkoon tämä kirja ei nyt yltänyt. Kerronta on minun makuuni hyvin yksityiskohtaista (jopa tylsää?), ja kuten muistot tekevät, sekin poukkoilee ja palailee takaisin, eikä tietenkään etene suoraviivaisesti. Muistoista rakentuu - tai niiden seasta erottuu - kuitenkin vähitellen selkeä punainen lanka, ja mielenkiinto pysyy varmasti yllä. Vaikka kyseessä on kolmen nuoren elämä ja kohtalo järkyttävän roolin vankina, kerronta ei nosta kovinkaan paljon tunteita pintaan. Kathy pohtii paljon, ei pelkästään sitä mitä tapahtui, vaan ennen kaikkea tapahtumien ja kohtaamisten merkitystä. Silti minä ainakin jäin lukijana melko etäälle romaanista tunnetasolla. Toisaalta olen kokenut samaa dystopioiden kohdalla ennenkin. Ehkä onkin niin että etäännytän itse itseni, jottain kestäisin niiden rankat teemat. Mieleen ne jäävät joka tapauksessa ja tämäkin romaani onnistuu vähäeleisyydellään herättämään paljon ajatuksia. Olen siis erittäin tyytyväinen, että valitsin luettavakseni juuri tämän. Erinomainen teos!

Kirjasta lisää vaikkapa näistä blogeista: Kirja vieköön!, Lumiomena, Jokken kirjanurkka ja Kirjasähkökäyrä. Kirjankansibingossa kuittaan tällä kohdan "ruutuja" ja saan samalla bingon! :)

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson 2017. Into. 304 sivua. Lainasin kirjastosta.

Lukupiirissämme keskustellaan seuraavaksi tällaisesta teoksesta, jonka kirjoittaja on tamperelainen, eli jo pelkästään senkin vuoksi aiheellinen kirjavalinta. Hyvä valinta myös siksi, etten olisi ehkä itse löytänyt sitä ilman hoksaavampaa lukupiirikaveria.

Talot sortuvat tulvaveteen. Vesi pyyhkäisee mennessään sillat, rakennukset, muistin, historian. 

Syyskuun jumalat sijoittuu kulttuuria ja historiaa pursuavaan Budapestiin. Amerikkalainen taidehistorioisija Paul Herzog on saanut pestin yliopistosta ja muuttaa kaupunkiin suurin odotuksin. Hänellä on unkarilaisia sukujuuria ja kova kaipuu päästä selvittämään, mitä hänen isoäitinsä lapsuudessa on tapahtunut. Paul kokee olevansa kaukana tyypillisestä amerikkalaisesta, kovin erilainen kuin muut ja hakee ehkä itselleenkin mieluisaa historiaa. Herkkämielinen mies altistuu pian tapahtumille, joita eivät kaikki näe.

Mitä jos historia olisikin erilainen? Miten pieniä ovat ne sysäykset, jotka saavat tapahtumat vyörymään tai pysähtymään? Kenen historiaa se on, jota muistelemme ja jonka luulemme eläneemme? Paul nimittäin havahtuu siihen, ettei todellisuus Budapestissa olekaan joka päivä sama. Valta vaihtuu, ideologiat vaihtuvat, katukyltit ja talojen vanhat koristeet vaihtuvat. Montako kerrosta hänen rakennuksessaan oikeasti on, ja miksei julkisivuremontti valmistu koskaan? Syyskuun jumalista tuleekin mieleen Carlos Ruis Zafonin niin ikään kevyen maaginen teos Enkelipeli, joka sijoittuu Barcelonaan.

"Eilen vierailin rauniokahvilassa, jossa entiset opiskelijani istuivat ja punoivat vastarintaa, vallankumousta. Tänään talon paikalla oli hotelli."

Paul tapaa Budapestissa ryhmän boheemeja ihmisiä, jotka hekään eivät ole ihan sitä, mitä hän aluksi luulee. Nämä Syyskuun jumalat tuntevat historian omakohtaisesti, elleivät sitten vääristä sitä omiin tarpeisiinsa, kuten vanha Stella, jolla oli yhteys Paulin isoäitiin. Budapestin värikkäillä kaduilla Paul todistaa niin oikeistolaista maahanmuuttovastaisuutta kuin anarkiaa ja talonvaltaajia, innokkaita opiskelijoita ja pelottavia passintarkastuksia.

Maagisen realismin lisäksi romaanissa on loppua kohden dystooppinen henki, kun nyky-Unkari saa rinnalleen vaihtoehtoisen todellisuuden. Näkisin, että teos on kannanotto niihin ajankohtaisiin eurooppalaisiin aatteisiin, jotka pelottavat ja jotka ovat täysin mahdollisia, historiasta huolimatta. Samalla teos avaa Unkarin historiaa ja poliittisia virtauksia, keskieurooppalaista kulttuuria ja kaipuuta aikaan, jolloin taidetta ja kauneutta pidettiin arvossaan. Henriksson kuvailee Budapestia lukuisilla yksityiskohdilla, sen rakennuksia, taidetta ja ihmisiä, voimistaen päähenkilönsä kokemuksia ja tunteita. Myrskyt ja kadonneet huvilat tekevät tunnelmasta jopa romanttisen. Pidin kovasti siitä ja romaanin aiheesta ylipäätään, mutta koin kerronnan aika sekavaksikin välillä. Olo oli kuin päähenkilöllä konsanaan ja ehkä se oli tarkoituskin!

Kirjasta myös näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Helmetin lukuhaastessa tämä sopii hyvin kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Peter Høeg 2014. Tanskankielinen alkuteos Effekten af Susan. Suomentanut Katriina Huttunen. Tammi 2015. 426 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Tässä on nyt kyllä yksi erikoisimmista romaaneista pitkään aikaan. Ja tämä on kohteliaisuus. Vaikka ensialkuun tuntui, että tarinan sisään on mahdoton päästä, ja minulla oli suoranaisia ongelmia ymmärtää välillä, mistä puhutaan, jokin romaanissa alkoi vähitellen kiehtoa. Kun sitten sitkeästi jatkoin, sain siitä hyvän otteen ja loppujen lopuksi äimistelin, miten hienoa teosta luenkaan.

Silloin tietoisuuteeni nousee muistikuva. Se on porautunut huomiokykyni reunalle, ja nyt se leviää kuin tulva. 

Teoksen minäkertoja Susan joutuu vastineeksi omasta ja perheensä vapaudesta hankkimaan tietoa. Käy ilmi, että Tanskassa on tapahtumassa jotain suurta, niin suurta, ettei siitä kerrota kenellekään. On vaikea tietää, keitä hankkeessa on mukana ja kehen voi luottaa. Susanin perhe painuu hetkeksi maan alle. Hänelle selviää samalla, että Tanskassa on kokoontunut vuosikymmenien ajan tulevaisuuskomissio, jonka ennustukset ovat pelottavan tarkkoja. Komission jäsenten henkilöllisyys on tietysti salassa, eikä heidän raporttejaan paljasteta suurelle yleisölle. Raivatessaan tietään kohti totuutta vaarassa ovat Susanin lisäksi hänen miehensä ja 16-vuotiaat kaksosensa.

Maailmanlopun näkymät toteutuvat nyt, biologiset järjestelmät romahtavat. Ei ole ainoatakaan ajattelevaa toimittajaa joka ei tiedä siitä, ei poliitikkoa, ei tutkijaa. Mutta sitä ei voida sanoa, sitä ei kuunnella. Ei ole ainoatakaan mediaa, joka osaisi antaa realistisen kuvan todellisuudesta, ei puoluetta joka osaisi julistaa totuutta.

Romaanin hahmot ovat mielenkiintoisia. Susanilla on ominaisuus, jota on tutkittu pitkään ja jota hän pystyy hyödyntämään vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Tietynlaista manipulointitaitoa on hänen miehelläänkin. Miehen musiikillinen luovuus tuo kohtauksiin oman sävynsä. Samoin heidän tyttärensä tapa olla eläinten kanssa, tai heidän poikansa kyky muistaa kaikki lukemansa - ja sitä on paljon. Saattaa kuulostaa fantasiamaiselta, mutta Høegin teksti ei sitä ole. Välillä huomaan hymyileväni romaanille, vaikka asia onkin vakavaa ja tahti kiihtyy loppua kohti. Se, mitä romaanin Tanskassa tapahtuu, on kai täysin mahdollinen skenaario Euroopassa.

Käyrä joka kuvaa ihmissuhteitamme ajan funktiona lähestyy suoraa viivaa. Se merkitsee että päivät ovat samankaltaisia. Joskus käyrä laskee. Vain hyvin harvoin kohtaamme yhdessä pisteessä ja havaitsemme, että tangentilla on positiivinen kaltevuuskerroin, jonka ansiosta lähestymme toisiamme.  

Kantaa ottavan ja ajankohtaisen ympäristöpoliittisen teeman lisäksi Susanin vaikutus rakentuu vahvasti perheen sisäisen dynamiikan ympärille. Okei, ei ihan tavallisen perheen, mutta Susanin tavassa pohtia äidin ja lasten tai miehen ja naisen välistä suhdetta on jotain uutta, ja silti biologisella tavalla perustavanlaatuista. Dystooppisen tunnelman rinnalla on lujia ihmisten välisiä siteitä, luottamusta ja epäluottamusta, sekä menneisyyden aaveita.

Yksi teoksten vaikuttavimmista ominaisuuksista on fysiikka ja luonnontieteellinen ajattelu, joka nivoutuu kauniilla - mutta ehkä hieman vaikeallakin - tavalla osaksi Susanin hahmoa ja romaanin kerrontaa ylipäätään. Olen ennenkin ihaillut sitä, miten kauniisti matematiikka tai jokin muu tällaiselle humanistille vieras tieteenala saattakin maustaa kaunokirjallisuutta. Maailman lainalaisuuksissa on sellaista totuutta ja eksaktiutta, joka selvästikin vetoaa minuun. Toinen piirre, mikä tässä romaanissa ihastuttaa, on vaikea selittää sanoin. Se on älykkyyttä, tarkkanäköisyyttä, ajatuksen terävyyttä - tai sitä, että ajatus on sanoitettu niin kirkkaasti. Tässä täytyy samalla tietysti kiittää suomentaja Katriina Huttusta, joka on saanut välitettyä sen kaiken hienon myös suomeksi. Se, mikä suomalaiselle lukijalle ei välttämättä avaudu yhtä hyvin, on runsas määrä viittauksia (tanskalaisiin?) fyysikoihin ja poliitikoihin, ja muutenkin henkilögalleria on hieman epäselvä. Mutta niiden kanssa pystyy elämään.

Susanin vaikutus myös näissä blogeissa: Lumiomena, Leena Lumi, Luettua elämää ja Eniten minua kiinnostaa tie. Helmetin lukuhaasteessa tämä sijoittuu kohtaan 22: Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. Osallistun tällä myös Kirjahyllyn aarteisiin.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo 2005. Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Teos. Pokkarissa 483 s. Kuva kustantajan.

Tässä yksi Hyllynlämmittäjä tai Kirjahyllyn aarre - ihan kummin vain. Haasteissa on se hyvä puoli, että saa luettua kirjoja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet jumittamaan. Sinisalon kuuluisa peikko teki minuunkin suuren vaikutuksen ja postaukseni siitä oli muuten blogielämäni ensimmäisiä, joten olisi ihan pöljää olla kokeilematta hänen muita teoksiaan.

Hämärässä piileksineet kontrastit nousevat esiin, ne rakentavat uusia ääriviivoja, sävyjä, pimeydestä nousee yksityiskohtia kuin esineitä kohoaisi tummasta vedestä kohti pintaa. 

Kädettömät kuninkaat on jännä novellikokoelma. Melkein kaikissa tarinoissa on jotain yhteistä, ainakin siinä mielessä, että ne tuntuvat suorastaan arkipäiväisiltä, liikkuvat tutuissa maisemissa, teoissa ja ajatuksissa. Teksti on usein hyvin dialogivoittoista ja jotenkin tavallista. Yhtäkkiä huomaa kuitenkin, että se, mitä on pitänyt aina itsestäänselvänä, ei olekaan sitä. Sinisalo kääntää tutut asiat päälaelleen tai muuttaa niitä hitusen niin, että maailman näkee yhtäkkiä aivan toisin.

"Apinat ovat osanneet puhua aina. --- Heidän järjessään ei ole koskaan ollut mitään vikaa."

Kuten Ennen päivänlaskua ei voi, osa tämänkin teoksen kertomuksista nojaa vanhoihin myytteihin ja ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. On etiäisiä, luonnonuskoa, sorsia palvelevia ihmisiä, Kuun lahjoja esimerkiksi novelleissa Etiäinen, Sorsapuisto, Metsän tuttu ja Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt. Joissakin novelleissa eletään ajassa, joka voisi olla meidän, mutta asiat ovat pahasti toisin. Dystopiaa, tulevaisuuden uhkia, ja vaikka Sinisalo on kirjoittanut useimmat novellinsa 1990-luvulla, ne voisivat aivan hyvin olla tämänkin päivän painajaisia. Ja niissäkin saattavat eläimet, esimerkiksi apinat, hallita maailmaa. Dystopialle tyypillisesti paljon jätetään sanomatta, ja lukija saa itse pohtia, miten tähän on tultu, mitä maailmassa on tapahtunut. Mitä kaikkea olemmekaan tehneet väärin? Tällaisia ajatuksia herättävät muun muassa novellit Varhain aamulla Siirtola II:n portilla, Valkoinen hiiri ja Kädettömät kuninkaat.

Feminismi on yksi selkeä teema läpi teoksen. Naiset hakevat oikeutta, kellistävät pahoinpitelijänsä tai ottavat vallan. Sitten on myös kertomuksia, joissa tytöt ja naiset ovat järkyttävän vinoutuneen kulttuurin uhreja, miesten sairaiden fantasioiden tai vallankäytön kohteena. Naisten asiaa löytyy novelleista Lukko, Hanna, Tango merellä, Etiäinen ja Baby Doll. Oli teema mikä tahansa, Sinisalo näyttää, ettei totuttuun kannata luottaa, sillä ymmärrys yhteiskunnasta sellaisena kuin nyt sen näemme, saattaa keikahtaa nurin hetkenä minä hyvänsä. Ihan kaikkiin novelleihin en varsinaisesti ihastunut, mutta esimerkiksi novellit Etiäinen ja Grande Randonnée olivat hurjan hyviä. Viimeinen tarina, Yhdeksän ruukkua, sijoittuu muista poiketen 2000 vuoden takaisiin Lähi-idän maisemiin ja kertoo sekin version, joka voisi olla totta. Kukapa tietää!

Antologian kertomuksia on tätä ennen voinut lukea erinäisistä julkaisuista, kuten muissa antologioissa, naistenlehdissä tai vaikkapa Tähtivaeltaja-lehdessä, ja moni niistä on voittanut jonkun palkinnon, kuten Turun Science Fiction Seuran Atorox-palkinnon. Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Villasukka kirjahyllyssä ja Kuutar lukee. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Sarjakuvia lyhyesti: Scandorama ja Talo Bronxissa

Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald 2018. Scandorama. Teos & Förlaget. Suomentanut Raija Rintamäki. 65 sivua. Kirjastosta.

Scandoramassa on puhdas ilma, puhdasta vettä, tilaa. Ellemme säätelisi väestön määrää, turvaisi rajoja, pitäisi huolta siitä mikä on meidän, miltä täällä mahtaisi silloin näyttää?

Jo sarjakuvaromaanin kansi kertoo, että puhtauden vaaliminen johtaa johonkin ankeaan. Miskatt, nuori nainen, tekee vastoin tahtoaan töitä yritykselle, joka pyrkii säätelemään ja tarvittaessa muuntelemaan jotain - väestöä? Sellaisen tulos on nainen itsekin. Scandoraman pieni tarina on dystooppinen kurkistus maailmaan, johon en haluaisi olla matkalla. Siellä on puhtaita kaupunkeja ja rauniokaupunkeja, kansalaisiksi hyväksyttyjä hyödyllisiä ihmisiä sekä ihmisiä maan alla. Pitkälle viety teknologia palvelee ideologiaa, joka pelottaa. Scandorama ottaa kantaa teemoihin, jotka näkyvät nyky-yhteiskunnassakin.

Visuaalisesti teosta on jännä lukea. Sen kuvat ovat vaihtelevan kokoisia ja osin toistensa kanssa lomittain. Kuviin upotettu dialogi on vähäeleistä ja vähäsanaista. Kuvien ja sanojen suhde kertoo kaiken olennaisen. Välillä täytyy pysähtyä ja täyttää aukot itse - kaikkea ei anneta valmiiksi, kuten niin usein dystopioissa onkin. Tilaa jää hyvin omalle mielikuvitukselle ja omalle mielipiteen muodostukselle. Hahmojakaan ei ole piirretty liian selvärajaisiksi. Kuvat ovat hyvin taitavasti piirrettyjä ja väritys sopii hyvin tunnelmaan, tai ehkä pitäisi sanoa että se on osa tunnelmaa.

Perusteellisemmin Scandoramasta blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Reader, why did I marry him? Osallistun tällä teoksella tietysti sarjakuvahaasteeseen.

Will Eisner 1978. Talo Bronxissa. Englanninkielinen alkuteos A Contract with God. Suomentanut Annikki Malin. Jalava 1982. 187 sivua. Kirjastosta.

Suomennetun nimensä mukaisesti Eisner kertoo New Yorkin Bronxissa sijaitsevasta kerrostalosta ja sen asukkaista noin vuoden 1930 tienoilla. Siirtolaisten jatkuvan virran vuoksi asuntopulaa helpottamaan New Yorkiin nousi useita vuokrakasarmeja, joista muodostui pian monenkirjavan väestön koti. Eisnerin grafiikka tuokin alueen ominaispiirteet - ahtauden, puutteen ja väenpaljouden - erinomaisesti esiin.

Albumi koostuu neljästä tarinasta. Ensimmäisessä venäjänjuutalainen mies purkaa suruissaan sopimuksen jumalan kanssa, takoo sen jälkeen rahaa kiinteistöbisneksillä, kunnes sopii jumalan kanssa uudestaan. Toisessa tarinassa juoppo katulaulaja pahoinpitelee perhettään ja yrittää tienata rahaa viinaan laulamalla korttelien kapeilla kujilla. Kolmannen kertomuksen säälittävä, yksinäinen, asukkaiden vihaama talonmies sortuu iljettävään tekoon, joka koituu hänen kohtalokseen. Lopuksi kerrotaan bronxilaisista, jotka onnistuvat säästämään rahaa sukanvarteen viettääkseen kesäloman maalla. Maalla kaikki yrittävät esittää jotain mitä eivät ole.

Nämä sarjakuvat ovat mielenkiintoisia ennen kaikkea aikakautensa kuvaajina. Slummin elämää kuvataan hyvin realistiseen ja kaunistelemattomaan sävyyn. Toki nautin myös Eisnerin kauniista grafiikasta, jossa on paljon samaa kuin vanhoissa amerikkalaissarjakuvissa, joita näkee edelleen sanomalehdissä. Sen sijaan itse tarinoiden kulku tai rytmi tuntui hieman töksähtelevältä, ja loppu saattoi tulla hyvinkin yllättäen ilman sellaista kohokohtaa jota olin odottanut.

Osallistun tällä teoksella Yhdysvallat-haasteeseen ja tietysti sarjakuvahaasteeseen. Haaste-emäntä Hurja Hassu Lukija on blogannut Eisnerin teoksesta ja juttua löytyy myös blogista Nenä kirjassa.