Dekkariviikko: Pascal Engman: Polttava maa

Pascal Engman 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Eldslandet. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2020. Pokkarissa 556 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Polttava maa aloittaa Vanessa Frank -sarjan. Toinen osa, Rottakuningas, on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna. Kaksi vuotta sitten suomennetusta Patriooteista kirjoitin näin: jännittävä, hyvin koukuttava, vaikea laskea käsistä... toki siitä löytyi pieniä yksityiskohtia, jotka vähän horjuttivat muuten onnistunutta kokonaisuutta, mutta erinomainen esikoinen! Teoksia yhdistää Chile, jossa myös kirjailijalla on juuria.

Chilestä löytyy vanha saksalaisten perustama siirtokunta, jonka klinikalla pelastetaan rikkaita köyhien lasten kustannuksella. Siirtokunta tuo vaurautta ja vakautta alueelle, joten sen toiminta pysyy salassa ja ihmiskauppa onnistuu tarvittaessa vaikkapa Ruotsista asti. Sen johtajalle Carlosille naiset ovat pelkkä himon kohde ja pettureiden kiduttamiseen on salaiset tilat. 

Ruotsissa entinen eliittisotilas Nicolas ajautuu mukaan petokseen, jonka syövereissä häärää hänen lapsuudenystävänsä Ivan. Nuorukaisten elämät ovat lähteneet jo varhain eri raiteille, eikä tämän kertainen yhteistyökään kanna kovin pitkälle. Ivan yrittää hankkia mainetta ja kunnioitusta paikalliselta rikollisliigalta, kun taas Nicolasta huolettaa autistinen sisko ja menneisyyden painolasti.

Poliisi tutkii rikkaiden miesten kaappauksia, kellosepänliikkeen ryöstöä ja katutappelua, jossa Nicolas on ollut osallisena. Kun Tukholmasta alkaa kadota myös katulapsia ja Vanessa Frankin suojatti, syyrialainen tyttö, Nicolas vaihtaa puolta ja päätyy auttamaan virkavapaalla olevaa komisariota. Jäljet johtavat Chilen rannikolle. Vanessa ei luota virkavaltaan eikä Nicolas kontakteihinsa, joten he päätyvät yhdessä pitkälle matkalle maahan, jossa vastassa ovat aidatut alueet, väkivaltaa kaihtamattomat vartijat ja bunkkereiden suojassa operoivat lääkärit.

Polttavassa maassa ei ollut niitä irrallisia ja kokonaisuutta horjuttavia yksityiskohtia, joista moitin Patriootteja. Se pysyi hienosti kasassa, vaikka osasia ja sivuja oli paljon. Tämä kirja ei kuitenkaan koukuttanut minua kovin hyvin, mutta syynä saattoi olla lukuvuoden lopun aiheuttama väsymys ja se, että luin kirjaa liian vähän kerrallaan. Vanessa Frank on oiva päähenkilö ja muutenkin teoksen hahmoista löytyi kivasti ristiriitaisuutta ja kompleksisuutta. Maailma ei ole mustavalkoinen ja ihminen voi muuttua moneen kertaan.

Dekkarista myös näissä blogeissa: Kirjojen kuisketta ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 23: Kirja jota luet ulkona. Seinäjoen kirjaston haastetta varten tästä löytyy poliisi. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa tämä menee kohtaan 30: A long book.

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Patrioterna. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2019. 494 s. Lainasin kirjastosta, luin loput BookBeatistä.

On kuitenkin huomattava määrä ruotsalaisia, jotka haluavat joko tietoisesti tai tietämättään levittää sellaista mielikuvaa, että koko maa olisi hajoamaisillaan ja että meidän kimppuumme hyökättäisiin joka suunnalta. Etenkin sisältä käsin.

Tällaisessa todellisuudessa elää yläluokkainen Carl Cederhielm, joka on koonnut uskonsa tueksi muutaman luotettavan soturin. Heidän hyökkäystensä kohteena ovat ne ruotsalaiset tahot, jotka ovat muka puheillaan ja toimillaan mahdollistaneet islamisaation ja maahanmuuttajien tunkeutumisen kotimaahansa. Patrioottien iskujen kohteena ovat erityisesti tukholmalaiset toimittajat. He onnistuvat toteuttamaan myös mittavan pommi-iskun kaupungin ytimessä, josta syytetään irakilaissyntyistä taksinkuljettajaa.

Uudenlaiseen todellisuuteen törmää myös kymmenen vuotta maanpaossa piilotellut August Novak, kolmekymppinen henkivartija, joka saapuu Chilen huumekuvioista Tukholmaan. August löytää nuoruudenrakastettunsa Amandan, menestyneen toimittajan, jota patriootit vainoavat. Amandan nuori työtoveri Madeleine puolestaan hyödyntää häikäilemättömällä tavalla kollegoitaan matkalla kohti menestystä.

Engman näyttää, miten ruotsalainen yhteiskunta on muuttunut kymmenessä vuodessa, mutta kenen maailmassa me elämme? Medialla on suuri rooli mielikuvien ja maailmankuvan luomisessa, ja omaan asiaansa uskovat löytävät uskonsotureita sosiaalisen median puolelta. Patrioottien mielikuvissa Ruotsi elää miehitysvallan alla ja heidän tehtävänään on puolustaa oikeuksiaan. Engman osoittaa kuitenkin taitavasti, miten heidän maailmansa voi olla vainoharhainen ja vääristynyt.

Patriootit on hyvin ajan hermolla: toimittajien kohtaama viha ja uhka näkyvät meilläkin, maahanmuuttokeskustelu on hyvin polarisoitunutta ja huoli sosiaalisen median vaikutuksesta yksinäisiin tai kaltoinkohdeltuihin on aiheellinen. Teoksen kaltaiset tapahtumat voisivat teoriassa olla mahdollisia. Vihapuhe voi muuttua todeksi.

Engmannin jännittävässä ja hyvin koukuttavassa esikoisromaanissa on pieniä yksityiskohtia, jotka hieman horjuttivat sen muuten niin laadukasta kerrontaa ja tarinaa. August Novakin hahmosta kasvaa ratkaiseva, mutta hänen rakkauselämänsä ei valitettavasti oikein tuntunut uskottavalta. Kuvaus hänen elämästään Chilessä oli mielenkiintoinen ja yhtä lailla jännittävä, mutta sen merkitys kokonaisuuden kannalta jäi minusta irralliseksi. Upeasti kirjoitettua trilleriä ovat sen sijaan irakilaisen Ibrahim Chamsain ja tämän tyttären kokema vääryys tai vaikkapa isänmaan asialla olevien miesten kokema sotatila. Tätä teosta oli vaikea laskea käsistä, ja kiitos kännykän ihmeellisen maailman, minun ei tarvinnut jättää kirjaa kesken lomamatkan vuoksi (en olisi ottanut kirjaston kirjaa mukaani), vaan pystyin jatkamaan lukemista e-kirjapalvelun avulla!

Lue, mitä mieltä näissä blogeissa oltiin: Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Kirsin Book Club. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 19. Kirjan nimessä ei todellakaan ole mitään vikaa, mutten pidä siitä, minkälaisia mielleyhtymiä sana patriootti nykyaikana kantaa mukanaan, kun isänmaallisuus voisi olla jotain kaunistakin.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Kristina Ohlsson 2012. Paratiisiuhrit. Paradisoffer. WSOY 2014. Suomentanut Pekka Marjamäki. 434 sivua.

Kirjakaupan alelaarista mukaani lähteneen kirjan kannessa luvataan, että käsissäni on "henkeäsalpaavan jännittävä kertomus", jota "lukee ja lukee voimatta lopettaa", "henki kurkussa". Siksi päätin antaa mahdollisuuden Ohlssonille, johon en ole aikaisemmin tutustunut. Kansiliepeessä kerrotaan, että Ohlsson on kolmella aikaisemmalla teoksellaan noussut Pohjoismaisten suosituimpien jännityskirjailijoiden joukkoon.

Teos oli kieltämättä jännittävä ja se imaisi mukaansa niin kuin luvattiin. Arlandasta New Yorkiin matkalla oleva lentokone kaapataan ja uhataan räjäyttää, ellei kaappajien vaatimuksiin suostuta. Alkaa 13 tunnin kilpajuoksu aikaa vastaan, kun Ruotsin rikospoliisi, turvallisuuspoliisi ja CIA yrittävät selvittää, ketkä ovat kaappauksen ja uhkaviestin takana. Panoksena eivät ole vain 400 matkustajan henki, vaan myös yhden tutkijan poika, joka toimii koneessa lentoperämiehenä.

Paratiisiuhrit toimii ihan hyvin itsenäisenä teoksena, joskin pian käy ilmi, että osa päähenkilöistä on seikkaillut Ohlssonin aikaisemmissakin teoksissa. Heidän yhteiseen historiaansa viitataan usein, mikä hieman ärsytti minua. Tietysti ilman taustaa hahmot jäisivät melko ohuiksi, mutta silti minulle jäi tunne, että olen ulkopuolinen. Takakannen tekstissä ei nimittäin vihjata, että kyseessä olisi sarja. Tämä seikka ei ollut ainoa, mikä tekstissä ärsytti. Erinäisten laitosten ja tahojen nimet ja työntekijöiden tittelit tuntuvat olevan turhan tärkeitä. Näiden tarkoitus on kai luoda kuvaa tehokkuudesta ja ammattitaidosta, ja teoksessa olikin keskeistä eri instituutioiden välinen yhteistyö tai sen puute. Minuun ne eivät kuitenkaan tehneet vaikutusta, vaan pikemminkin etäännyttivät varsinaisista ihmisistä niiden takana.

Eikä siinä kaikki. Olen lukenut dekkareita ihan valtavat määrät ja jossain vaiheessa aloin karttaa teoksia, joissa tehokkuus, kovuus ja kauneus ovat hahmojen keskeisiä piirteitä: "Vetistely ei ollut mikään inhimillinen piirre, vaan osoitus heikkoudesta." Tarinan ja jännityksen kannalta pidän erittäin epäolennaisena työkaverin huomiota siitä, että "jos hän olisi antanut kynsiensä kasvaa ja lakannut ne punaisiksi, hän olisi pystynyt iskemään kenet tahansa miehen mistä tahansa kapakasta." Yritän tällä ilmaista siis sitä, että naisellisuuteen perinteisesti liitettyjen piirteiden tai niiden "puute" ei mielestäni pitäisi enää tämän päivän dekkareissa - eikä muussakaan kirjallisuudessa - olla millään tavalla osa poliisihahmon pätevyyttä. Muutenkaan en pidä siitä, että kirjailija kirjoittaa hahmojensa ulkonäön ja luonteenpiirteet niin auki, ettei lukijan tarvitse käyttää omaa mielikuvitustaan, saatika päätellä näitä tekstistä ja tarinasta.

Aion edelleenkin lukea dekkareita aina silloin tällöin, mutta nykyään olen melko vaativa - tai ehkä makuni vain on muuttunut vuosien mittaan. Ohlsson on kirjoittanut erittäin mukaansatempaavan teoksen joka ei tietynlaisessa dekkarigenressä ole ollenkaan huono. Minä en kuitenkaan taida hänen teoksiinsa enää palata. Paratiisiuhreista on kirjoitettu positiivisempaan sävyyn mm. blogeissa Ullan luetut kirjat ja Kirjakirppu. Rakkaudesta kirjoihin pitää teosta loistavana, vaikkei itse niin innostunutkaan, eikä sitä hirveästi kehuta Kirsin kirjanurkassakaan.