Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwan 2025. Englanninkielinen teos What We Can Know. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Otava 2026. 356 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Ian McEwan on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoistani ja siksi oli mieluinen yllätys, kun häneltä ilmestyi uusi romaani. Olin nimittäin jotenkin siinä uskossa, että Opetukset olisi ollut hänen viimeisensä. Lue blogipostauksestani, miksi. Uskollisuudestani kertoo jo se, että kymmeneen blogivuoteen mahtuu kahdeksan McEwanin teosta, ja jos oikein muistan, ainakin yhden olen lukenut jo ennen sitä. Huomasin myös, että pitkään McEwania suomentanut Juhani Lindholm on vaihtunut Jaakko Kankaanpäähän.

Kahteen aikatasoon sijoittuva Mitä voimme tietää selvittää ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä voimme menneisyydestä tietää jäljelle jäävien dokumenttien perusteella. Vuonna 2119, suuren tuhotulvan ja maailmanlaajuisen sekaannuksen jälkeen, tutkija Tom Metcalfe haluaa päästä selville noin sata vuotta aikaisemmin kuolleen runoilijan Francis Blundyn runon sisällöstä ja kohtalosta. Runo on sama, jonka Blundy on lukenut vaimolleen tämän syntymäpäiväillallisilla 2010-luvulla.

Olisin voinut olla siellä. Minä olen siellä. Tiedän kaiken, mitä he tiesivät - ja vielä enemmän, koska tiedän jotain heidän salaisuuksistaan ja tulevaisuudestaan. Tiedän myös heidän kuolinpäivänsä. On tuskallista, että he ovat niin eläviä mutta poissa. He voivat liikuttaa ja koskettaa minua, mutta minä en voi koskettaa heitä. Pitkittyessään historiantutkimus on tanssia vieraiden ihmisten kanssa, ja näitä vieraita olen oppinut rakastamaan.

Tuhosta huolimatta digitaalisia aineistoja on säästynyt valtavat määrät, olemmehan 2000-luvulla jatkuvasti netissä, sovelluksissa ja sähköisesti yhteydessä toisiimme. Siksi Tomilla on laajalti materiaalia luoda Blundyn ja tämän vaimon Vivienin sekä heidän ystäviensä elämästä hyvin tarkan ja luotettavan tuntuinen selonteko, joka alkaa 1990-luvulta ja päättyy runoilijan kuolemaan 2010-luvun lopulla. Selvitys kuvaa Vivienin avioliittoa ja aviomiehen sairastumista varhaiseen dementiaan, Vivienin ihastumista Blundyyn ja lopulta liittoa tämän kanssa upeassa maalaistalossa, mutta pohtii myös sitä, miksi Vivien jätti oman lupaavan tutkijan- ja kirjailijanuransa.

Romaanin toisessa osassa siirrytäänkin Vivienin omaan elämäkertaan, jossa hän kertoo, mitä oikeasti noina vuosina tapahtui. McEwanin teos kuvaa oivallisella tavalla sitä, miten runsaista digitaalisista aineistoista huolimatta voi saada väärän kuvan tutkimuskohteesta, missä tilanteissa välttelemme sähköisiä jälkiä itsestämme suojellaksemme läheisiämme tai itseämme, ja mikä sitten saattaa vuosikymmeniä myöhemmin johtaa tutkijat väärille raiteille. Vaikka Tomin tekemän tutkimuksen lähtökohtana on löytää Blundyn maineikas runo, romaanin keskiöön ja päähenkilöksi nousee Vivien.

Romaanin toisen osan auetessa kiinnostus siirtyykin runon kohtalosta siihen jännitteeseen, jonka Vivienin kertoma luo suhteessa Tomin historialliseen tutkimukseen. Se on pitkälti ihmis- ja parisuhteissa vallitsevien ja niiden aiheuttamisen vahvojen tunteiden kuvausta, mutta paljastaa ratkaisuja, salaisuuksia ja motiiveja, joista Tomilla ei sadan vuoden päästä ole hajuakaan. Löytääkö Tom kuuluisaa runoa lopulta lainkaan ja onko sillä merkitystä?

Mielenkiintoisen romaanista tekee myös sen sijoittuminen tulevaisuuteen. Luin McEwanin luomaa maailmaa kuin se olisi oikeasti tulevaisuuttamme, niin hyvin hän oli huomioinut suurvaltojen väliset nykyiset jännitteet ja tulevat valtasuhteet, ympäristön tilan ja etenkin merenpintojen nousun aiheuttaman Iso-Britannian hajoamisen. Saarivaltiosta on tullut todellakin pienten saarten muodostama valtio, jossa on hidasta kulkea saarelta toiselle. Esimerkiksi rakastamani Oxford ja sen Bodleian-kirjasto, jossa romaanihenkilöt kulkevat, on jäänyt merenpinnan alle, ja vain korkeimmat tornit kummittelevat pinnan yläpuolella.

Ian McEwanin - tällä kertaa Jaakko Kankaanpään suomentamana - teksti on älykästä ja kaunista, täynnä merkityksiä ja sisältää runsaasti intertekstuaalisia viittauksia monen eri aikakauden teksteihin. Viihdyin niiden parissa erinomaisesti, mutta ymmärrän, jos niiden runsaus etäännyttää brittikulttuuria vähemmän tuntevaa lukijaa. Toivon kovasti, että 77-vuotias mestarikertoja jaksaa kirjoittaa vielä pitkän aikaa!

Marie Aubert: Enhän minä ole sellainen

Marie Aubert 2022. Norjankielinen alkuteos Jeg er egentlig ikke sånn. Suomentanut Aino Ahonen. Gummerus 2025. 212 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sukulaiset kokoontuvat toukokuisena viikonloppuna teini-ikäisen Linnean rippijuhlia varten. Linnea on itse hyvin hermostunut, sillä juhliin on pyydetty tarjoilijoiksi kaksi hänen hieman vanhempaa ystävää. Ystävyyteen on kuitenkin tullut viime päivien aikana merkittävä särö. Linnea ei voi käsittää, miksi hänen kuorokaverinsa Ingrid ei vastaa enää hänen viesteihinsä, miksei hän enää kelpaa tälle. Miten juhlien käy, jos Ingrid ei saavukaan?

Linnean Oslosta saapuva täti Hanne on muuttunut niin paljon, että herättää väistämättä huomiota. Hanne on saavuttanut sen, mitä häneltä ei koskaan odotettu, mutta huomion kiinnittyminen häneen herättääkin ihan liikaa muistoja menneisyydestä, jo edesmenneestä äidistä, kouluaikojen kiusaamisesta ja kehohäpeästä. Hannella on mukanaan uusi puoliso, eikä tuore suhde taida olla tarpeeksi vahva kestääkseen Hannen mielialavaihtelut ja epävarmuuden.

Linnean isä kokee tekevänsä juhlien ja perheen arjen eteen enemmän kuin vaimonsa. Pakka on vaarassa hajota juuri juhlien alla, sillä Bård kokee ettei hänen aikansa riitä kaikkeen. Hän on lapsesta saakka saanut äidiltään kuulla olevansa täydellinen, toisin kuin siskonsa, mutta nyt hän on mennyt tekemään jotain, mikä toistaa isän menneitä virheitä. Kuullessaan epämiellyttävän uutisen päivää ennen juhlia Bård on lähellä hajoamista. Siskostakaan ei ole apua, on kuin Hanne nauttisi veljensä ahdingosta ja virheestä.

Minulle aikaisemmin tuntematon Marie Aubert kirjoittaa erinomaisella tavalla perheenjäsenten välisistä suhteista. Kerronnassa ja dialogeissa on hieman mustaa huumoria synkkiä ajatuksia ja painetta keventämään. Mitä pidemmälle viikonloppu etenee, sitä synkemmältä päähenkilöiden pään sisällä tuntuu, ja ajatukset menevät aina vaan pahemmin solmuun. Heistä usea toteaa itsekseen: Enhän minä ole sellainen. Juhlissa purkautuu ainakin osa paineesta, mutta Aubert lopettaa romaaninsa sunnuntai-iltapäivään, olivat asiat kesken tai eivät. Jokin solmu löystyy, osa skismoista jää päälle ja osa salaisuuksista jää paljastumatta, mutta lopussa on kuitenkin toivoa.

Alkuun ajattelin, onko Aubertin kerronta liiankin vähäeleistä tai tylsää makuuni, mutta ei sitten ollutkaan. Se on tavallaan melko arkista, mutta hän on taitava sanoittamaan monenlaisia tunteita: kiusatuksi tulemista, sivuun jäämistä, häpeää, nähdyksi tulemisen kaipuuta, ihastumista ja pettymistä. Kuten niin usein, tunteet pidetään sisällä eivätkä perheenjäsenet tiedä toistensa kivuista puoliakaan, etenkään jos niiden juuret ovat jo lapsuudessa. Näkökulmia ja kertojia on neljä, mikä tekee kokonaisuudesta kiehtovan ja pitää kerronnan napakkana.

Alex Schulman: 17. kesäkuuta

Alex Schulman 2025. Ruotsinkielinen alkuteos 17 juni. Suomentanut Jaana Nikula. Nemo/Otava 2025. 267 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Lempikirjailijan tuorein teos oli jälleen kerran yhtä hyvä kuin mitä odotin. Schulman on tullut tunnetuksi perhesuhteita käsittelevistä romaaneistaan, joissa osassa on ollut hänen omaan sukuunsa ja perheeseensä kuuluvia elementtejä ja jotka siksi ovat saaneet etenkin Ruotsissa valtavasti huomiota. 17. kesäkuuta ei ilmeisesti sisällä mitään autofiktiivistä, mutta siinäkin on jotain tuttua, kuten kesämökki, pienen pojan hätä ja ailahtelevainen äiti.

Vidar on toistaiseksi poissa opettajan työstään, sillä hän on käynyt käsiksi yläkouluikäiseen oppilaaseen. Hänelle itselleen tulevat yllätyksenä pojan runnellut käsivarret, sillä hän ei muista pahoinpidelleensä tätä, ainoastaan siirtäneensä tämän etäämmälle tappelusta. Tilanne pahenee, sillä Vidar yrittää lähestyä poikaa pyytääkseen tältä anteeksi. Hän ei välitä poliisin kehotuksesta pysytellä etäällä, vaan aiheuttaa itselleen lähestymiskiellon. Lopulta hänellä on enää yksi työkaveri, joka uskoo hänen sanojaan.

Lasten kuvaamalta videolta näkee, miten Vidarilla pimenee, kun tappelijapoika kuiskaa hänelle jotain. Mitä sellaista Vidarin menneisyydessä on tapahtunut, että hän menee täysin tolaltaan ja alkaa itkeä? Kotona hän löytää perheensä vanhan kesämökin puhelinnumeron ja soittaa siihen huvikseen. Yllättäen puhelimeen vastaakin hänen kuollut isänsä. Taustalta kuuluvat hänen äitinsä ja tutun kesäasunnon äänet. 

Vidar ei voi olla soittamatta numeroon uudestaan. Välillä puhelimeen vastaa äiti, välillä hän itse lapsena. Puhelut osuvat aina kesäkuun 17. päivään vuonna 1986. Vähitellen Vidar alkaa kerätä muistiinpanoja tuosta päivästä, ja keksii keinon saada perheenjäsenet viipymään puhelimessa pidempään. Koska Vidarilla on aikaa, hän pystyy paneutumaan lapsuutensa päivään pakkomielteisesti. Eräänä iltana hän kuulee itsensä itkevän hysteerisesti puhelimeen ja huutavan äitiään. Vuoden 1986 iltaan tulee tunnin mittainen katkos, kun kukaan ei vastaa puhelimeen. Mitä tuona iltana tapahtui? 

Koska kyseessä on Alex Schulmanin teos, on melko selvää että Vidarin lapsuudessa on käsittelemättömiä asioita. Lukija oppii, että äidin on vaikea viettää aikaa yksin lasten kanssa. Hänen käytöksensä on ailahtelevaa, ja viiniä kuluu iltaisin. Kun isä on poissa kesämökiltä, äitiään tarkkaileva poika tekee kaikkensa, jotta äiti pysyisi hyvällä tuulella. 

Tämäkin romaani on vangitseva ja riipaiseva tulkinta siitä, millaisia arpia vanhempien käytös voi jättää lapsiin. Vidarin puhelut oman itsensä kanssa ovat koskettavia ja lämpimiä, hänellä on tarve kertoa itselleen, että tuostakin päivästä neljäkymmentä vuotta sitten selvitään. Vähitellen avautuva perhesalaisuus on kuin jännitysnäytelmä, ja romaani hienovaraisesti ja taitavasti kerrottu. Sain luettua kirja loppuun eräänä iltana nukkumaan mennessä, ja uniinhan se tuli. Jälleen kerran Schulman onnistuu luomaan tarinan, joka saa miettimään omia ja oman perheen käytösmalleja.

Juli Zeh: Ihmisten kesken

Juli Zeh 2016. Saksankielinen alkuteos Unterleuten. Huippu 2025. Suomentanut Anne Kilpi. 643 s. Lainasin kirjastosta.

Juli Zeh'n aikaisemmin suomennettu romaani Yli-ihmisiä oli niin mainio, että kun kuulin toisenkin romaanin suomennoksesta, varasin sen heti. Ihmisten kesken on itse asiassa vanhempi kuin Yli-ihmisiä, mutta niinhän siinä usein käy, että kun yksi käännösromaani osoittautuu suosituksi, aikaisempiakin teoksia aletaan julkaista suomeksi. Hyvä niin! Tätä romaania kehutaan yhdeksi Saksan puhutuimmaksi ja se on saanut erinomaisia arvioita.

Jos tuntisin Saksojen historiaa paremmin, olisin ehkä saanut romaanista vielä hitusen enemmän irti. Mutta vaikka en DDR-asiantuntija olekaan, tarina ja sen ihmiset opettivat jälleen kerran jotain maailmasta ja tapahtumista, jotka eivät loppujen lopuksi niin kaukana historiassa edes ole. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuumaan kesään vuonna 2010 - kaksikymmentä vuotta Saksojen yhdistymisen jälkeen. Tarina sijoittuu itäsaksalaiseen Unterleutenin kylään Brandenburgissa, noin tunnin ajomatkan päässä Berliinistä. Lähellä pääkaupunkia, mutta ihan omassa kuplassaan, jossa asukkaat pyrkivät elämään vaihtotaloudessa, mahdollisimman itsenäisenä kylänä. 

Sosialismin loppu ei vielä näy kaikissa kyläläisissä, vaikka Berliinistä muuttaa uusia tuulia ja kapitalismi kurottaa kylää kohti. Tuulivoimapuistoa kylän pelloille suunnitteleva yhtiö aiheuttaa kyläläisissä monenlaisia tunteita. On opportunisteja, laskelmoivia isäntiä, omia asioitaan ajavia nuoria, lintujensuojelijoita ja niitä, jotka vain yrittävät jatkaa elämäänsä. Pinnan alla kuohuvat vanhat kaunat, syyllisyydentunto, henkinen velkavankeus ja parisuhdedraamat.

Kylän uusilla, Berliinistä muuttaneilla asukkailla kestää aikansa oppia kylän tavoille, siihen ketä kuunnellaan, kenelle nauretaan ja mistä puhutaan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin sattuneella onnettomuudella on pitkät juuret ja vaikutukset, mutta ovatko huhut siitä lainkaan totta? Unterleutenin suurin työnantaja on tottunut pyörittämään kylää ja joutuu yllätyksekseen huomaamaan, miten Berliinistä hevosensa vuoksi maalle muuttanut nuori nainen pystyy samaan.

Monitasoisessa romaanissa paljastetaan, miten itäsaksalaiset ovat reagoineet Saksojen yhdistymiseen ja miten se on vaikuttanut elämään maaseudulla. Oma osuutensa on luonnonsuojelulla ja maisemilla, suokukoilla ja puhtaalla ilmalla. Pääroolissa mielestäni ovat kuitenkin ihmisten väliset suhteet ja vaikutusvalta, se miten kukin suhtautuu tuleviin muutoksiin, taloudellisiin mahdollisuuksiin tai maiseman menettämiseen, menneisyyden tapahtumiin ja uusiin naapureihin. Herkullisia yksityiskohtia löytyy hahmojen persoonallisuuksista, tunteiden ilmaisusta ja pariskuntien väleistä, samoin asenteesta länsisaksalaisia kohtaan.

Yli-ihmiset sijoittuu samoin maaseudulle. Se oli mielestäni hieman tätä romaania parempi, sillä se pysyi paremmin kasassa ja keskittyi pienempään joukkoon ihmisiä. Tästä löytyy kuitenkin enemmän ulottuvuuksia ja yhteiskunnallista näkökulmaa. Kesän tapahtumia kuljetellaan vuorotellen muutamien keskeisten kyläläisten näkökulmista, eivätkä kaikkien tapahtumien syyt selviä näkökulmista huolimatta, niin monenmoiset ovat kyläläisten ennakkoluuloihin vaikuttavat tekijät. Minulle pelottavan paksu romaani, jonka vuoksi kädet väsyivät sängyssä ja eräpäivä paukkui, mutta niin vaan selätin sen ja vieläpä nauttien.

Ann Patchett: Kerro siitä kesästä

Ann Patchett 2023. Englanninkielinen alkuteos Tom Lake. Suomentanut Irmeli Ruuska. WSOY 2025. 344 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyvää uutta kirjavuotta 2026! Tällä kirjalla oli kiva aloittaa vuosi. Leppoisaa tarinankerrontaa, rakkautta elämän eri vaiheissa ja muodoissa, seikkailua ja kasvutarinaa. Ann Patchett on ainakin Suomessa kuuluisampi teoksestaan Hollantilainen talo, jota en ole lukenut, mutta laitan sen kyllä lukulistalleni tämän romaanin myötä. 

Koronavuonna 2020 Laran kolme aikuista tytärtä saapuvat perheen kirsikkafarmille Pohjois-Michiganiin auttamaan sadonkorjuussa, sillä jokavuotisia poimijoita ei voida vastaanottaa. Pitkästä aikaa viisihenkinen perhe viettää tiiviisti aikaa yhdessä ja Laralla on aikaa kertoa tyttärilleen, mitä tapahtui kesänä, jolloin hän seurusteli kuuluisan näyttelijän Peter Duken kanssa. Tyttärillä, etenkin esikoisella Emilyllä, on tarinasta oma versionsa, mutta pitääkö se kuitenkaan paikkansa?

Larasta olisi voinut tulla kuuluisa Hollywood-näyttelijä, sillä tie lukioaikaisesta näytelmästä kohti Los Angelesia oli yllättävä, mutta ei sitten kuitenkaan suoraviivainen. Tie vei kesäteatterin naispäätähdeksi Pohjois-Michiganiin, jossa nuoret näyttelijät viettivät intensiiviset viikot yhdessä harjoitellen ja näytellen. Lara koki intohimoista rakkautta, lämmintä ystävyyttä ja sai hurjasti hyvää palautetta Emilynä näytelmässä Meidän kaupunki. Upea oli myös Peter Duke, joka onnistui kesän jälkeen valloittamaan maailman.

Teatterikesä on Laran kertomana tietysti ihmeellinen, mutta myös henkisesti ja fyysisesti raskas koettelemus. Sen aikana nuori nainen löytää itsensä ja itselleen merkitykselliset asiat, menettää jotain ja tulee rakkauden jälkeen petetyksi. Kertoessaan siitä noin 30 vuotta myöhemmin tyttärilleen hän oppii lisää itsestään ja valinnoistaan. Samalla tyttäret ja äiti saavat mahdollisuuden punnita suhdettaan toisiinsa, kertoa omista valinnoistaan ja prioriteeteistaan.

Sekä teatteri- että elokuvamaailman yksityiskohdat ovat mielenkiintoista luettavaa. Joitakin suomalaislukijalle todennäköisesti vieraita, Yhdysvalloissa ehkä kuuluisia hahmoja, nimiä ja näytelmiä mainitaan useinkin, mutta ne eivät onneksi vieraannuta. Tai sitten nekin olivat täysin fiktiivisiä, en tarkistanut. Samoin pidän aina siitä, jos romaani sijoittuu useampaan erilaiseen maisemaan. Tässä Pohjois-Michiganin kaunis kesäinen maaseutu on isossa roolissa, mutta muuallakin piipahdetaan. Mukana on useita sukupolvia ja vuosikymmeniä Laran isoäidistä tyttäriin.

Lämminhenkinen tarina kulkee pääosin kahdessa ajassa eikä onneksi ole pelkästään romanttinen rakkaustarina. Se on ennemminkin elämäntarina, kertomus nuoren naisen kasvusta ja valinnoista, ovista jotka ovat hetken auki, mahdollisuuksista joita olisi voinut olla ja eräänlaisesta kohtalosta, jonka kautta löytyy oma tie. Rakkautta on monella eri tasolla nuoruuden jännityksestä isoäidin ja lapsenlapsen väliseen siteeseen ja pitkäikäisen suhteen vakauteen. Ja vaikka tämä saattaa kuulostaa siirappiselta, ei romaani sitä ole. Nuorten teatterikesässä on myös draamaa, päihteiden väärinkäyttöä, nuoruuden hyväksikäyttöä ja pettymyksiä. Kuten myös sen jälkeen perheen elämässä, eikä vähiten koronakesässä, joka ilmastonmuutoksen kanssa yhdessä vaarantaa perheen kirsikkatilan tulevaisuuden.

Kovin syvälliseksi en tätä romaania kuitenkaan luokittele, ja tietty lämminhenkisyyden piirre oli ehkä jopa hitusen ärsyttävä. Mutta kuitenkin hyvin vetävällä ja sujuvalla tavalla kirjoitettu teos, jota oli oikein kiva lukea, ja siksi laitan sen Patchettin aikaisemmankin teoksen muistilistalleni.

Maija Kajanto: Sitruunakevät

Maija Kajanto 2024. WSOY. 252 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Hyppäsin Kahvila Koivu -sarjan neljänteen osaan tietämättä että kirja on osa sarjaa. Ihan hyvin teos näyttää toimivan myös itsenäisenä teoksena, sillä kertaakaan ei tullut sellainen olo, että pitäisikö jostakin aiemmin tapahtuneesta olla tietoinen. Poimin kirjan Helmet-lukuhaasteen vinkeistä, sillä tarvitsin kirjan, jonka nimessä on jokin mauste.

Teoksen päähenkilö Kristiina on viettänyt puolisonsa Tommin kanssa vuoden Adrianmeren rannikolla. Vuosi on mennyt huonosti, sillä Tommin keuhkot ovat olleet huonossa kunnossa. Paluu kotiin Keski-Suomeen tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, vaikka Kahvila Koivu on menettänyt viihtyisän rakennuksensa hieman erilaiselle yrittäjälle. Krissellä on kevät aikaa pohtia, mitä haluaa seuraavaksi alkaa tekemään. Samalla hänen ja Tommin omakotitalo nousee järven rantaan.

Jotain uutta ja täysin yllättävää astuu hänen elämäänsä, kun rakas ihminen menehtyy ja Krisse perii salaperäisen, vanhan talon tontteineen maaseudun rauhasta. Talolla on erikoinen menneisyys eikä sen korjaaminen valitettavasti ole enää mahdollista, mutta pihapiirin ennallistaminen ja kaiken ylimääräisen raivaaminen auttaa Krisseä suuressa surussa. Menneisyyden penkominen paljastaa jotain myös hänen sukunsa tarinasta.

Sitruunakevät on kepeää, hyvänmielen luettavaa, vaikka Krissen kevät onkin rankka. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon rakkaita ihmisiä, pyyteetöntä tukea ja yhteisöllisyyttä. Nuori nainen löytää elämässään seuraavan luvun ja monet asiat loksahtelevat kohdilleen. Onko Krissen ja Tommin uusi koti se, mihin nainen haluaa kantaa tavaransa? Vai kuunteleeko Kristiina isoäitinsä pelkoa siitä, että seinät kahlitsevat liikaa? Korvapuustit tuoksuvat kuitenkin, kun kevät koittaa, mutta missä?

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär

Ulla Rask 2025. WSOY. 375 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Kylmä meri -sarjan aloitusosa sijoittuu 1600-luvun alkuun. Nuoren Blankan pitäisi juhlia siskonsa häitä, mutta sisko menettää yllättäen henkensä juuri häiden alla, ja Blanka joutuu rooliin jota hän ei olisi koskaan uskonut. Kauppiasperheen suhteet siskon mieheen, lyypekkiläiseen kauppiaaseen, on turvattava, ja niin sovitaan, että leskimies Karl Johan Krause naikin Blankan. Blanka saa yhden talven aikaa tottua ajatukseen avioliitosta ja muutosta pois kotoaan Tallinnasta.

"Naisella ei ole varaa sääliä itseään kuin yhden rukouksen ajan."

Äitinsä puolelta aatelista sukua oleva Blanka Berger von Wijk ei osaa ennustaa myöskään sitä, millainen seikkailu merimatkasta Tallinnasta Lyypekkiin tulee olemaan. Miten käy hänen ja hänen piikansa Margon, kun laiva kaapataan ja merirosvot vievät naiset mukanaan? Suojattua elämää viettänyt Blanka osoittautuu neuvokkaaksi ja rohkeaksi neuvotellessaan rosvojen kanssa ja keksiessään keinon päästä jatkamaan matkaa. Sitä ennen on kuitenkin pysyttävä hengissä liassa, pimeässä, vähällä ruoalla ja miesten katseiden alla.

Ulla Raskin romaani aloittaa sarjan, joka yhdistää viihdyttävällä tavalla historiaa, naisten kohtaloita, ihmissuhteita, hansakaupunkien elämää ja seikkailua. Tallinnaan, hetken Ahvenanmaalle ja Visbyhyn sekä Lyypekkiin sijoittuva teos on mielenkiintoinen opas 1600-luvun alun elämään, etenkin naisten näkökulmasta. Sen päähenkilönaisista löytyy sinnikkyyttä ja rohkeutta tilanteissa, joihin he joutuvat ensimmäistä kertaa ja usein miesten keskellä. Romaani kuvaa hyvin myös sitä, miten nuori naimaton nainen on miesten - ensin isän, sitten aviomiehen - armoilla ja varassa, ja lopulta kauppatavaraa, vaikka perhesuhteet olisivat kuinka kiinteät.

Vielä kirjan puolessa välissä minulla oli vähän sellainen olo, että tämä kirja on kirjoitettu joskus ennenkin. En oikein löytänyt siitä mitään uutta. Mutta vähitellen Blankan ja Margon kohtalot lähtivät kietomaan pauloihinsa ja luin kirjan loppuun oikein mielelläni. Se mistä pidin erityisesti, oli kielten ja taustojen sekamelska, se miten pohjoisen Itämeren alueella suomalaiset, karjalaiset, virolaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset tekevät kauppaa ja puhuvat useita kieliä. Blankankin kotitalossa on väkeä monelta eri suunnalta: hänen isänsä on saksankielinen, äiti ruotsinkielinen, Margo on Karjalasta ja Blankan nimi kantaa kaikuja Puolasta. Ja puhuiko kasvattiäiti suomea?

Juonessa oli paljon ennalta-arvattavia elementtejä, mutta kun ottaa romaanin historiallisena viihteenä, ennalta-arvattavuuden hyväksyy ja sitä alkaa suorastaan odottaa. Blanka on hahmona kehittyvä ja kasvava, mikä pohjustaa tulevia sarjan osia - oletan siis, että niissäkin tapaamme Blankan, joka ehtinee äidiksi ja topakaksi puolisoksi, ellei jopa tasavertaiseksi kumppaniksi kauppiasmiehensä rinnalle.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Jenny Colgan 2014. Englanninkielinen alkuteos The Little Beach Street Bakery. Suomentanut Paula Takio. Gummerus 2020. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta. 406 s.

Tänä vuonna en osallistu varsinaiseen naistenviikon lukuhaasteeseen, mutta hoksasin, että olen osallistunut siihen Jenny Colganin teoksella kolme vuotta sitten, ihan samana päivänä - onhan naistenviikolla Jennin nimipäivä. Silloinen teos oli Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Kaikki aikaisemmat samaan genreen sijoittuvat lukemani teokset ovat liittyneet kirjoihin ja kirjakauppoihin, mutta tämäpä ei. Nimensä mukaan onni löytyy tällä kertaa tuoreesta leivästä.

Lämminhenkinen romaani sijoittuu pienelle saarelle Cornwallin edustalle. Saarelle pääsee vain pengertietä pitkin silloin kun vuorovesi sen sallii. Päähenkilö Polly päätyy hiljaiselle saarelle etsiessään hätäisesti mahdollisimman edullista vuokra-asuntoa. Hänen parisuhteensa on päättymässä, sillä se ei kestänyt huonosti sujunutta yhteistä yritystoimintaa, joka on vähitellen ajautunut konkurssiin. Polly ei tiedä mitä elämällään tekisi, joten asiaa voi pohtia hetkisen aikaa vaikkapa Mount Polbearnen saarella.

Ensin on kuitenkin saatava rähjäinen vuokra-asunto asumiskelpoiseksi. Jo ensimmäisenä yönä Polly herää kummitusmaiseen rääkäisyyn, jonka lähde löytyy alakerran hylätystä leipomosta. Sinne on lentänyt pieni lunninpoikanen. Polly sitoo lunniparan siiven ja vie sen eläinlääkärille. Niiloksi nimetty lunni päätyy kuitenkin Pollyn hoiviin, eikä naisen tarvitse aloittaa uutta elämäänsä ihan yksin. Sitä ei nimittäin helpota se, että hänen vuokraemäntänsä on hirvittävän pelottava ja vihainen nainen - saaren ainoa leipuri.

Leipää ja leipomista rakastava Polly järkyttyy, millaisia tuotteita vuokraemäntä kahvilassaan myy. Hän alkaa leipoa omia tuotoksiaan ja päätyy jakamaan niitä naapurirannalta kalastamaan lähteville ja meriltä palaaville kalastajille. Samalla nuorista kalastajista tulee hänen ensimmäisiä ystäviään saarella. Miehet, etenkin parrakas Tarnie, auttavat nuorta naista mielellään leipäpalkasta. Polly tutustuu myös hieman etäämmällä asuvaan amerikkalaiseen, komeaan mehiläistenhoitajaan Huckleen, jonka moottoripyörän sivuvaunusta avautuu Pollylle ihan uusia maisemia näiden viedessä Niiloa lunnien suojelualueelle.

Vähitellen Pollyn leiväntekotaidot niittävät mainetta niin saarelaisten kuin turistienkin keskuudessa. Olisiko tässä Pollyn uusi ammatti? Jotain on nimittäin pian keksittävä, sillä säästöt alkavat huveta ja töitä olisi löydyttävä. Mutta miten siihen reagoi vuokraemäntä, joka varmasti haluaisi pysyvänsä saaren ainoana leipurina. Iäkkään vuokraemännän menneisyydestä löytyy kuitenkin murhe, joka lähentää kaksikon välejä ja Pollylle avautuu uusia mahdollisuuksia.

Koska kyseessä on lämminhenkinen, romanttinen teos, lukija pohtii jo kirjan alkuvaiheissa, kumpi saaren komistuksista on se, kenen kanssa päähenkilö heittäytyy suhteeseen. Vai onko jotain mahdollisuuksia vielä ex-miehellä, joka tulee paikan päälle katsomaan, miten Pollylla menee? Lämminhenkisiä ovat myös hetket, kun Polly tutustuu kalastajiin ja muihin saarelaisiin, leipoo ja kokeilee uusia makuyhdistelmiä, osallistuu saaren tapahtumiin ja pohtii parhaan ystävänsä kanssa elämän kiemuroita. Hieman hassun roolin tekee saaren lähellä lomaileva ökyrikas mies, mutta hänellekin on yllättävä paikka saaren yhteisöllisyydessä. Cornwallin luonto on mukana niin hyvässä kuin pahassakin. Kevään ja kesän vehreys, tuoksut ja auringonvalo tuovat lämpöä, kun taas vieressä vellova meri on pahaenteinen myrskyineen. Yksi myrskyistä onkin tuhota monen elämän.

Kristin Hannah: Sodan sisaret

Kristin Hannah 2024. Englanninkielinen alkuteos The Women. Suomentanut Karoliina Timonen. WSOY 2024. Luin BookBeatista. 580 s. Kuva kustantajan.

"Naisetkin voivat olla sankareita." Tämä lause mullistaa nuoren Frankie McGrathin elämän. Hän päättää lähteä sairaanhoitajaksi Vietnamiin, sotaan jonne hänen veljensäkin oli juuri lähtenyt. Konservatiivisen, vauraan perheen tyttären tulevaisuuden olisi pitänyt olla jotain ihan muuta, eikä perhe ole lainkaan innostunut Frankien radikaalista ajatuksesta.

Vietnamin sodassa työskennelleistä naisista kertova tarina oli pyörinyt kirjailija Kristin Hannahin päässä jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, mutta hän ei silloin kokenut olevansa vielä tarpeeksi kypsä kirjoittamaan aiheesta, josta Yhdysvallat vaikeni pitkään. Kun Frankie palaa kaksivuotiselta komennukseltaan takaisin kotiin, hänen vanhempansa eivät ole halukkaita kuulemaan sodasta ja tyttären kokemuksista mitään, kaduilla hänen peräänsä huudellaan eikä veteraanijärjestö suostu ottamaan häntä mukaan terapiaryhmiin.

Sota Vietnamissa on karmea, myös sairaanhoitajan näkökulmasta. Frankie joutuu heti alusta alkaen tositoimiin, sillä hoitohenkilökuntaa on jatkuvasti liian vähän. Hän oppii tekemään töitä kiireessä, paineen alla, priorisoiden jatkuvan potilastulvan alla. Kokeneemmilta hoitajilta ja lääkäreiltä hän oppii kaiken käytännön työn sekä asenteen, jolla jaksaa kuoleman ja huudon rinnalla. Frankie osoittautuu työssään hyväksi ja periksiantamattomaksi, ja antaa itselleen välillä aikaa pitää kädestä kiinni niitä, jotka ottavat viimeiset henkäyksensä.

Komennuksella olevat hoitajat myös ystävystyvät. Frankie saa elinikäisiä tukijoukkoja etenkin Barbista ja Ethelistä, joiden kanssa ystävyys kantaa yli sodasta paluun jälkeisten vaikeiden vuosien. Vietnamissa Frankie myös rakastuu, ensin Jamieen, lääkäriin, jonka kanssa yhdessä päätetään pysyä kunniallisina, eikä solmita hätäistä suhdetta. Jamie katoaa sotaan eikä Frankie tiedä, mihin tämä päätyy. Sitten iltakemuihin ilmestyy Rye, Frankien veljen ystävä, joka oli iskenyt tyttöön silmänsä jo ennen sotaan lähtöä. Se, mitä tapahtuu Frankien ja Ryen välillä, tulee vaikuttamaan Frankien elämään vielä monta vuotta. 

Sodan sisaret kertoo paitsi Vietnamin sodasta, myös veteraanien paluusta ja sodan jälkeisestä elämästä Yhdysvalloissa. Kirjeistä kotoa Frankie lukee, millaisia poliittisia myllerryksiä kotimaassa läpikäydään ja millaisia mielenilmauksia sota aiheuttaa. Maa ei ole entisensä, kun nuoret palaavat kotiin. Osa heistä löytää paikkansa uudessa maailmassa, osa ei. Sodan aiheuttamat traumat aiheuttavat painajaisia ja unettomuutta, äidin antamat lääkkeet aiheuttavat riippuvuutta, ja lopulta Frankie taistelee eroon myös alkoholista. Järkkyneen mielenterveyden lisäksi nuoren naisen elämää rikkovat keskenmeno, parisuhdehuolet, onnettomuudet, työpaikan menetys, äidin sairaus, ja kaipuu kohti jotain, mikä ei ehkä ole enää saavutettavissa. Löytääkö Frankie paikkaansa? Millaiseksi elämä muodostuu?

Romaani on toisaalta melko rankkaa luettavaa, etenkin sen alkupuolisko, joka sijoittuu Vietnamiin. Toisessa puoliskossa on runsaasti todella mielenkiintoista materiaalia yhteiskunnasta, sen asenteista, uudenlaisista ryhmittymistä ja poliittisista mielenilmauksista, sekä tietysti siitä, mihin sodan veteraanit kaiken tämän keskellä sijoittuvat. Frankien henkilökohtainen elämä on täynnä haasteita, joita olisi voinut yhdelle päähenkilölle suoda vähemmänkin. Siltä osin annan siis hieman miinusta tälle romaanille. Periaatteessa kaikki on täysin uskottavaa, mutta silti. Romanttiset kuviot - vaikka täynnä vastoinkäymisiä nekin - tuovat romaaniin hieman keveyttä. Kauneinta on hoitajien kaiken kestävä ystävyys, jonka avulla Frankie pääsee lopulta pahimman yli.

Colm Tóibín: Long Island

Colm Tóibín 2024. Englanninkielinen alkuteos Long Island. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi 2024. 352 s. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Postauksestani Colm Tóibínin rakastetusta Brooklyn-romaanista näyttäisi olevan jo hitusen yli kymmenen vuotta, eli se on ollut yksi ensimmäisistä blogipostauksistani. Eipä ihme, että se aiheuttaa nostalgisia väreitä ja on ollut minulle merkittävä romaani. Toki Brooklyn oli ilmestyttyään muutenkin hyvin suosittu ja siitä tehtiin myös tv-sarja.

Nyt Irlannista, pienestä rannikkokaupungista Brooklyniin nuorena muuttanut Eilis Lacey on jälleen päähenkilönä, kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hän elää italialaistaustaisen miehensä Tonyn ja kahden lapsensa kanssa Tonyn sukulaisten ympäröimänä. Elämä on vakaata, kunnes perhettä ravisuttaa teko, joka saa Eilisin lähtemään kesäksi Irlantiin 80 vuotta täyttävän äitinsä luokse. Irlannissa hänen on pohdittava avioliittoaan ja elämäänsä Long Islandilla. 

Jos on lukenut Brooklyn-romaanin, ei voi olla muistamatta millainen hiljaisuus ja salaisuus saattelivat Eilisia, kun hän palasi lomaltaan Irlannista takaisin Yhdysvaltoihin ja jatkoi elämäänsä Tonyn kanssa. Ja vaikka ei olisi lukenut aikaisempaa teosta, lukijalle kerrotaan tuosta merkittävästä kesästä. Pikkukaupunkiin palattuaan Eilis joutuu kohtaamaan vanhat juorut ja ihmiset, joihin hän ei ole juurikaan pitänyt yhteyttä. Hän tapaa myös pubinpitäjän Jimmyn, miehen joka ei ole unohtanut, mitä kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui.

Onko Eilisin mahdollista muuttaa elämänsä suuntaa? Long Islandissa tapahtuneen vuoksi jotain pitäisi päättää. Irlannissa iäkäs äiti ei ole muuttunut miksikään, vaan pitäytyy itsepäisesti vanhoissa tavoissaan. Vanhat ystävät sen sijaan ovat ottaneet ratkaisevan, uuden askeleen keski-iässä, mutta siitä eivät vielä kaikki tiedä. Sotkeeko ylvään, rauhallisen ja ristiriitaisia tunteita herättävän Eilisin saapuminen kyläläisten ja perheenjäsenten suunnitelmat? 

Colm Tóibínin kerronta on jälleen kerran hyvin herkkävireistä. Kerronta liikkuu niin arkisissa yksityiskohdissa että dekkarin tai muuten vauhdikkaamman teoksen jälkeen kestää aikansa, että tottuu kerronnan hitauteen ja tarkkuuteen. Kaikki on kuitenkin huolella valittua, sillä kaikella on paikkansa kerronnassa, joka paljastaa lukijalleen paljon enemmän kuin kellekään romaanin henkilöhahmoista. Lukija tietää, miten heistä kukin pohtii asioita mielessään, mutta kukin tahollaan. Heidän välisensä vuorovaikutus pitää sisällään niin paljon sääntöjä ja ennakko-oletuksia, että viestintään jää valtavia aukkoja spekulaatiolle. Välillä tekisi mieli sanoa heille, että puhuisivat enemmän, eivätkä jättäisi tärkeitä asioita sanomatta!

Romaanissa on paljon kaipausta ja tarpeiden tunnistamisen vaikeutta. Moni on taitekohdassa, mutta tunnistavatko he itsekään, mikä olisi heille paras vaihtoehto ja mikä elämässä on tärkeää. Tóibín on uskomattoman taitava sanottamaan henkilöiden puolesta kaiken sen, mitä he eivät osaa itse sanoa. Romaani on täynnä huutavaa hiljaisuutta, vahvoja tunteita, jotka jäävät vaille sanoja ja joskus vaille tekojakin. Jälleen kerran Tóibín kertoo upealla tavalla naisesta ja naisen tarpeista tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Jos teema ja kirjailija kiinnostavat, käy lukemassa romaanista Nora Webster, jonka nimihenkilö mainitaan Long Islandissakin pari kertaa, sekä novellikokoelmasta Äitejä ja poikia. 

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella

Frida Skybäck 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bokhandeln på Riverside Drive. Suomentanut Annamari Typpö. WSOY 2021. Pokkarissa 533 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kun pientä maailmantuskaa pukkaa, kunnon hyvän mielen kirja saa mielen tasapainoon. Ehkäpä sellaisen jälkeen jaksaa taas perehtyä epäkohtiin ja ajankohtaisiin teemoihin. Luin kesällä Skybäckin toisen teoksen Lukupiiri maailman laidalla ja vaikka se ei ihan parasta feelgood-kirjallisuutta mielestäni ollutkaan, annoin mahdollisuuden Kirjakaupalle Thamesin varrella, joka on ilmeisesti hänen esikoisensa. Ja onneksi annoin, sillä tämän parissa viihdyin erinomaisesti!

Ruotsalainen Charlotte perii yllättäen lontoolaisen kirjakaupan rakennuksineen tädiltään, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Charlotte päättää heti alkuunsa, että käy vain kääntymässä Lontoossa pikaisesti, sen ajan että saa hoidettua kiinteistön ja liikkeen myynnin voidakseen palata takaisin yksinäiseen kotiinsa ja yrityksensä pariin Skåneen. Charlotte on menettänyt lyhyen ajan sisällä sekä äitinsä että miehensä, eikä senkään vuoksi koe olevansa valmis muutoksille.

Kuten ennalta voi arvata, Riversiden kirjakauppa voittaa uuden omistajansa vähitellen puolelleen. Sen värikkäät työntekijät Martinique ja Sam ottavat Charlotten uteliaina vastaan, kaupan kirjapaljous on mykistävä ja tunnelma ihana. Charlottelle paljastuu kuitenkin pian, että kaupan taloudellinen tilanne on erittäin huono ja hän joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Keksivätkö kirjakaupan naiset ratkaisun, uusia myyntikeinoja ja tapoja houkutella uusia asiakkaita?

Ennalta voi arvata senkin, että Charlotten äidin Kristiinan salattu menneisyys paljastuu, kun tytär löytää vanhoja kirjeitä 1980-luvun alkupuolelta, vuotta ennen Charlotten syntymää. Miksi täti ja äiti saapuivat Lontooseen, miksi heidän välinsä viilenivät ja kuka on komea nuori mies tädin säilyttämässä valokuvassa? Lukija saa tietää menneisyydestä jo hieman ennen Charlottea, sillä kerronta siirtyy välillä kirjakaupan yllä sijaitsevaan pieneen asuntoon 35 vuoden taakse. 

Ja jotta hyvän mielen kirja olisi täydellinen, pientä romantiikkaakin siinä on. On Kristiina, joka ihastuu väärään poikaan, ja Charlotte, joka menettää sydämensä naapurissa asuvalle kirjailijalle. Ihanaa on se, miten päähenkilö pystyy vähitellen ravistelemaan surunsa ja avaamaan sydämensä uusille ihmisille ja asioille. Mitä tapahtuu hänen yritykselleen Ruotsissa, miten kirjakauppa selviää veloista ja millä tavalla Charlotte jakaa aikansa näiden kahden kesken?

Eikä Charlotte ole ainoa, jonka elämä löytää paremmille uomille. Koska ollaan kirjakaupassa, maailmaa parannetaan yksi ihminen kerrallaan, oli kyseessä työntekijä tai asiakas. Jokaiselle löytyy oikeanlaista luettavaa samalla kun vitriinissä tuoksuu korvapuusti. Riversiden tunnelma on vastaansanomaton ja yhteisöllinen. Ympärillä Lontoo tarjoaa parastaan lukuisine nähtävyyksineen ja monipuolisine katuineen. 

Lisää kirjakauppoihin sijoittuvia kirjoja: Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa, Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias, Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa, Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

David Nicholls: Melkein perillä

David Nicholls 2024. Englanninkielinen alkuteos You Are Here. Suomentanut Oona Nyström. Otava 2024. 391 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sinä päivänä -romaanista kuuluisuuteen noussut Nicholls osaa todellakin kirjoittaa hyvän mielen bestsellereitä ihmissuhteista, pareista ja perheistä. Imaisin tuoreen Melkein perillä -romaanin yhdessä vuorokaudessa ja sain näin vuositavoitteeni, 70 kirjaa, valmiiksi juuri ennen kuin vuosi vaihtuu. Muistan pitäneeni kovasti myös romaanista Yhtä matkaa, vaikka se ei ihan näin hyvä ollutkaan.

Uutuusromaanista tekee kiehtovan ensinnäkin se, että siinä patikoidaan pohjoisen Englannin halki Irlanninmereltä Yorkin lähelle vastakkaiselle rannikolle. Reitistä kiinnostuneille: se löytyy Alfred Wainwrightin vaellusreitin nimellä ja on kokonaisuudessaan kolmesataa kilometriä pitkä, Järviseudulta nummien ja Penniinien kautta merelle. Minulla on ollut jo pitkään intohimona toteuttaa jotain tuollaista itsekin.

Itse tarina ei sinänsä ole mitenkään kekseliäs, vaan ennemminkin ennalta-arvattava, mutta se lienee osa tällaisten hyvän olon kirjojen viehätystä. Lukija saa tasan sitä mitä haluaa. 38-vuotias Marnie viettää ihan liian paljon aikaa itsekseen. Hän tekee töitä kotona eikä ole avioeron ja koronan jälkeen saanut itseään liikkeelle ja ihmisten pariin enää kovin hyvin. Hänen ystävänsä houkuttelee hänet mukaan kolmen päivän vaellukselle ja yllätyksekseen Marnie suostuu lähtemään. Matkalle kutsutaan myös Michael, 42-vuotias maantiedon opettaja, jolle kävely on verissä ja maisemat tuttuja. Michaelkin on eron ja onnettomuuden jälkeen vältellyt ihmisiä vapaa-ajallaan. Ystävän tarkoituksena on alun perin yhyttää Marnie ja toinen, vähemmän ulkoilua harrastava Conrad, toistensa pariin, mutta kuten arvata saattaa, epätodennäköidempi pari löytääkin toisensa.

Patikointi pitenee kolmesta päivästä viikoksi, jonka aikana Marnie ja Michael kohtaavat epävakaan kevätsään, polun haastavimmat osuudet sekä omat haamunsa. He onnistuvat vähitellen pääsemään lähemmäksi omia pelkojaan ja etenkin tapaa puhua suoraan ilman vitsejä tai komiikkaa. Se on ollut pitkään varsinkin Marnien keino selvitä sosiaalisista tilanteista. Matkaan mahtuu vetovoiman ja lämminhenkisyyden lisäksi tietysti myös salaisuuksia, pettymyksiä, nuhjuisia majapaikkoja ja liikaa olutta.

Tässä David Nicholls onkin taitavimmillaan: sen kuvauksessa, millä eri keinoin ihmiset luovivat toistensa parissa, millaisia suojakeinoja käytetään, millainen kuva annetaan itsestä ja mitä sanoja valitaan. Nichollsin teksti on myös hyvin hauskaa, jopa niin että hörähdin muutaman kerran ääneen. Molemmat päähenkilöt ovat älykkäitä kielen käyttäjiä, mutta onneksi alun jatkuva sanailu vaihtuu välillä rauhalliseen yhteiseloon, muuten kamaa olisi liikaa. 

Kirjan kansikuva ei ihan anna oikeutta ihastuvalle pariskunnalle, jotka näkevät patikoidessa toisensa märkinä, mutaisina, hikisinä ja jalkaterät rakoilla. Annoin Goodreadsissa tälle täydet viisi tähteä, sillä lajityypissään tämä on ihan täydellinen, vaikka muuten kaunokirjallisuuden kentällä ei niin hyvin pärjäisikään.

Lilja Sigurðardóttir: Verenpunainen meri

Lilja Sigurðardóttir 2020. Islanninkielinen alkuteos Blóðrauður Sjór. Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. Docendo 2023. Pokkarissa 261 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Siitä onkin jo puolitoista vuotta, kun olen lukenut Áróran tutkimusten ensimmäisen osan Jääkylmä aurinko. Islantilaisen sarjan pariin oli kiva palata, kun kaipasin joulunpyhien aikaan jotain tuttua ja helppoa luettavaa. Kirjan ostin jo lokakuussa Helsingin kirjamessuilta.

Kakkososassa ei paneuduta Áróran islantilais-englantilaiseen menneisyyteen enää kovinkaan paljon, muutamina viittauksina ainoastaan, mutta toki hänen elämäänsä leimaa edelleen siskon katoaminen Islannissa. Siinä onkin syy, miksi nainen näyttää vähitellen jäävän Islantiin. Onko poliisitutkija Daníel toinen syy - se selviää vasta ihan teoksen loppumetreillä. Kovasti heidän välillään kuitenkin kipinöi tälläkin kertaa.

Rikos, jota Daníel päätyy selvittämään, on Gudrun-nimisen naisen katoaminen ja lunnasvaatimukset. Tämän puoliso, liikemies Flos on järkytyksestä suunniltaan. Vaikka lunnaat viittaavat siihen, että kaappauksen motiivi olisi raha, jokin Gudrunin tilisiirroissa ja Flosin omistaman yrityksen tilitiedoissa viittaa siihen, että kyseessä voisi ollakin jotain muuta. Onko motiivina kosto vai onko taustalla peräti venäläinen mafia? Áróra on tutkimuksissa mukana, sillä Flosin yrityksellä on kytkös Áróran toimeksiantajaan. Hänen avullaan Daníel onnistuu pitämään tutkimukset salassa, sillä kaappaajat eivät saa tietää, että mukana on poliisi.

Venäläiskytkökset ja mahdollinen rahanpesuoperaatio olisivat varsin mielenkiintoinen ja vaikuttava motiivi rikoksille, mutta jostain syystä en syttynyt sille tutkintalinjalle lainkaan, vaikka raha-asioiden penkominen on Áróran osaamista parhaillaan. Ehkä syynä oli se, että kirjailija pitää päähenkilönsä hyvin likellä toisaalta Flosia ja tämän perhettä, toisaalta omia ihmissuhdekiemuroitaan. Erilaisten nais- ja rakkauskuvioiden vuoksi en siis tainnut ottaa kovin todesta sitä vaihtoehtoa, että kidnappaus olisi ammattilaismafian suorittama.

Oli tai ei, Áróralla on edelleen myös henkilökohtaisen elämänsä tutkimukset kesken, sillä hänen siskoaan ei ole vieläkään löytynyt. Saako hän Daníelilta kaipaamaansa apua, vai vastaako mies hänen kaipuuseensa muilla tavoin? Daníelin työkaveri Helena osoittautuu mukavan raikkaaksi hahmoksi, jonka elämäntavat vievät hänet pelottavan lähelle Flosin ja Gudrunin salaisuuksia. Kirjoitin avausosasta, että olisin odottanut kirjailijan hyödyntävän Islantia kiehtovana miljöönä paremmin tai enemmän, eikä hän valitettavasti tee sitä tässä toisessakaan osassa. Tarina olisi voinut sijoittua mihin tahansa. Peruskiva dekkari, joka ei säväyttänyt kovin paljon, mutta joka imaisi mukanaan varsinkin lopussa oikein hyvin.

Sally Rooney: Intermezzo

Sally Rooney 2024. Englanninkielinen alkuteos Intermezzo. Suomentanut Cristina Sandu. Otava 2024. 454 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Minulla on ollut kaikkien lukemieni Rooneyn teosten kanssa se haaste, että alkuun kirjat eivät tunnu omiltani, mutta jossain vaiheessa tajuan pitäväni niistä ja pääsen henkilöiden ajatusmaailmaan hyvin kiinni. Niinpä en ollut huolissani siitä, että näin kävi taas.

Intermezzon päähenkilöt, veljekset Ivan ja Peter, ovat vasta menettäneet isänsä, ja kuten läheisen kuolema yleensä, se aiheuttaa heillekin tarpeen pohtia elämää ja valintoja. Kolmikymppinen Peter on kokenut kuusi vuotta sitten toisenkin menetyksen, kun parisuhde Sylviaan on päättynyt. Jäljelle on kyllä jäänyt ystävyys, mutta kuten Ivan toteaa, Sylvia on perheenjäsen, ja heille kaikille rakas. Vaikka Peter on löytänyt uuden suhteen nuoren Naomin kanssa, hänen on etenkin nyt isänsä kuoltua vaikea päättää, kumpi on se oikea.

Kymmenen vuotta nuorempi Ivan on shakkilahjakkuus, joka tapaa eräällä pelireissulla 14 vuotta vanhemman Margaretin. Molemmat yllättyvät odottamattomasta suhteesta ja pitävät sen salassa jonkin aikaa. Margaret pohtii ikäeroa enemmän, sitä onko hänellä oikeus olla parisuhteessa niin nuoren miehen kanssa, ja tietysti sitä, miten ympäristö reagoi. Hänellä on aikaisemman suhteen jättämä painolasti, joka ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten Peter reagoi kuullessaan pikkuveljensä uudesta naisesta.

On selvää, että veljekset surevat, mutta omilla tavoillaan ja ehkä tiedostamattaan. Heidän välinsä ovat kireät, kumpikaan ei tiedä miten toisen kanssa kannattaisi kommunikoida, eikä kumpikaan ole valmis kompromisseihin. Ivanille sosiaaliset suhteet ja tilanteet eivät ole koskaan olleet helppoja eikä hän koe teinivuosien jälkeen saaneensa menestyneeltä isoveljeltään minkäänlaista tukea. Sylvian menetys on muuttanut Peteriä tavalla joka haavoittaa muitakin kuin häntä itseään, ja oikeassa olemisen tarve ajaa häntä etäämmäksi perheestään.

Suru on Intermezzossa läpileikkaava teema, surun aiheuttama välitila ja välirikot. Romaani ei kuitenkaan ole surullinen, vaan Rooneylle ominainen psykologinen muotokuva kahdesta veljeksestä hetkessä, jonka jälkeen suunta voisi olla mikä tahansa. Intermezzo on ehdottomasti myös ihmissuhderomaani, mutta ei lainkaan kevyt sellainen. Pelissä on paljon ja tunnelataus on välillä hyvin voimakas, on ahdistusta, pelkoa, järkytystä ja katkeruutta. Raastavista tunteista huolimatta ainakaan minä en ajautunut niihin mukaan, mikä oli jokseenkin taitavaa kirjailijalta. Pystyin tarkkailemaan veljeksiä etäältä.

Henkilöiden väliset keskustelut ovat painokkaita, kuten Rooneyn aikaisemmissakin teoksissa. Tekstissä on älykkyyttä, intertekstuaalisia tasoja ja mielestäni tällä kertaa myös ihan uudenlaista rytmiä, joka alleviivaa poukkoilevia, levottomia ajatuksia ja epätietoisuutta. Pidin siitä, miten hyvin Rooney rajaa teoksen muutamiin viikkoihin ja muutamiin hahmoihin, vaikka tietysti lukija saa tietää heistä paljon enemmänkin. Pidin myös Dublinin kaduista ja rakennuksista. Tiedän että romaani jakaa mielipiteitä, mutta minusta tässä on hänen toistaiseksi paras teoksensa.

Helmi Kekkonen: Liv!

Helmi Kekkonen 2024. Siltala. 183 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Olipa kiva että sain tämän kirjaston varausjonosta ennen kuin Finlandia-palkinnot jaetaan. Olen pitänyt kovasti Kekkosen romaaneista, erityisesti Vieraista ja Tämän naisen elämästä, joten oli ihana kuulla, että Liv! on palkintoehdokkaana.

Aikaisemmin olen luonnehtinut Kekkosen tekstiä ilmavaksi, ettei siinä ole mitään turhaa ja että tunne välittyy juuri sopivalla tavalla. Ihan samaa voin sanoa tuoreimmastakin romaanista. Itse asiassa huomasin vertaavani tekstiä ruotsalaisen suosikkini Alex Schulmanin teoksiin. Molemmilla on uskomaton kyky välittää tunnetiloja ja ihmisten välisen viestinnän pieniä merkityksiä hyvin osuvalla tavalla. Tällaisen tekstin lukemisessa on aina se riski, että se raapaisee lukijaa ihon alta, mutta pidän siitä, että romaani tulee hyvin lähelle.

Livia eli Liv on perheen tyttäristä nuorin, jota romaanissa muu perhe, isosiskot, äiti ja isä sekä paras ystävä tarkkailevat ja pohtivat. Perheellä on tapana viettää kesät saaressa vanhassa talossa, jossa loman arki ja säätilat rytmittävät päivää, Livin mielestä joskus liiankin tarkkaan. Etenkin äidillä on kova tarve tietää, mitä 22-vuotias tytär tekee. Ehkäpä siksi Liv ei kerro, millainen kohtaaminen hänellä on rannalla eräänä päivänä ollut ja ketä hän on menossa tapaamaan illalla.

Kerronta vaihtelee siten, että kaikkitietävä kertoja kertoo päähenkilöstä Livistä, mutta muut perheenjäsenet ovat minäkertojia. Tämä toimi oikein hyvin ja näkökulmat täydentävät Livin hahmoa. Kullakin on oman persoonansa värittämä käsitys asioista ja nuorimman elämästä, eikä perheessä vältellä erimielisyyksiä. Pientä jännitettä on ilmassa näiden muutaman päivän ajan, eikä vähiten siksi että siskosten vanhempien elämässä tapahtuu isoja asioita. Vanhempien välit vaikuttavat perheenjäsenten väliseen kommunikointiin, halusivat he sitä tai eivät. Kekkosella on taito kiteyttää räjähdysaltis kommunikointi siten että tekstin ilmavuus säilyy, vaikka tunnelataus on valtaisa.

Livin tapaaminen miehen kanssa on vääjäämätön, kuten sekin että se johtaa johonkin draamaan tai jopa vaaraan, josta lukijalle annetaan pieniä vihjeitä. Kun lukija lopulta tietää, hän on todennäköisesti samassa tilanteessa kuin Liv ja hänen siskonsa: pitääkö olla huolissaan, no pitää tietysti, pitääkö siitä kertoa ja kenelle. Missä menevät minun ja toisen rajat, kenen on syy ja miten tällainen vaikuttaa tulevaisuuteen. Äkkiseltään tuntuisi, että vastaukset ovat ihan selviä, mutta Liv! näyttää, miten vaikeasta päätöksestä voikaan olla kyse.

Upea teos, jonka lukaisin kahdessa illassa. Sivumäärä ei päätä huimaa, mutta romaani on myös niin vetävä, että sitä on vaikea laskea käsistään. Suljettu ympäristö luo omanlaistaan, suorastaan klassista tunnelmaa, ja Kekkonen tavoittaa 22-vuotiaan mielenmaiseman ihailtavan tarkkaan. Selkeä kannanottokin tämä romaani on. Onnea ehdokkuudesta ja onnea kisaan!

Fatma Aydemir: Jinnit

Fatma Aydemir 2022. Saksankielinen alkuteos Dschinns. Suomentanut Veera Kaski. Kosmos 2023. 429 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin pariin minut johdatti sana jinni, johon olen törmännyt parin viime vuoden aikana muutaman kerran täysin ymmärtämättä, mitä sana tarkoittaa. Ensin se mainittiin Leila Slimanin Marokkoon sijoittuvassa romaanissa Toisten maa, sitten Elif Shafakin Kadonneiden puiden saaressa, joka sijoittuu Kyprokselle. Kolmannen kerran törmäsin sanaan koulun käytävällä, kun kuulin kahden arabitaustaisen tytön käyttävän sanaa. Pysähdyin ja kysyin tytöiltä, mitä jinni tarkoittaa. He arvelivat sanan olevan suomeksi jotain pirun, kummituksen tai paholaisen suuntaista.

Ehkä jinnit tarkoittavatkin juuri tätä, totuuksia, jotka ovat aina läsnä, leijailevat huoneessa, halusi tai ei, mutta joita ei koskaan lausuta ääneen siinä toivossa, että ne jättäisivät rauhaan, pysyisivät kätkössä aina ja ikuiseksi.

Romaani alkaa kuolemantapauksella. Perheenisä Hüseyn on toteuttanut unelmansa ja ostanut asunnon Istanbulista. Hänen ja Emine-vaimon lapset ovat melkein kaikki jo muuttaneet omilleen, ja vanhempien on nyt mahdollista ajatellaan itseään. Mutta mies kuolee sydänkohtaukseen ja perheen on matkustettava nopeasti Turkkiin hautajaisiin.

Jinnit rakentuu kuudesta luvusta, kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Hüseynin oma aloitusluku jää hyvin lyhyeksi ja siksi onkin lasten ja Eminen velvollisuus muistella isäänsä ja selvittää perheen hiljaisuuden yllä leijuva salaisuus. Hüseyn ja Emine ovat syntyjään vuoristokurdeja, jotka ovat jättäneet kotikylänsä nuorina aikuisina, kasvattaneet lapsensa turkkilaisiksi, ja muuttaneet heidän kanssaan lopulta Saksaan 1980-luvulla. Isän kuolema vuonna 1999 kirvoittaa kustakin hyvin erilaisia reaktioita suhteesta niin etniseen ja uskonnolliseen perintöön, maahanmuuttajavanhempiin kuin saksalaiseen yhteiskuntaan.

Nuorimpina lapsina Ümit ja Perihan ovat saaneet vanhempien näkökulmasta kaiken: oppineet kielen, saaneet koulutuksen ja turvallisen kasvuympäristön. Sen eteen Hüseyn on raatanut tehtaassa itsensä ennenaikaiseen hautaan ja Emine katkeroitunut niin ettei tunnista enää omia tarpeitaan tai tunteitaan. Ümitilla on salaisuus, jonka paljastuminen repisi äitisuhteen rikki ja nuorukainen on Turkkiin tullessaan täysin hukassa. Vähän vanhempi, rohkea, suorasanainen Perihan on keksinyt jostakin perheen kurditaustan ja etsii siitä identiteettiään. Hänellä on kriittinen asenne yhteiskuntaa, äidin edustamaa naiseutta ja politiikkaa kohtaan. Vanhin pojista, Hakan, näkee itsessään sen maahanmuuttajanuoren, jota poliisi, koulu ja poliitikot potkivat päähän. Hänen on vaikea asettua aikuisen elämään, ja hänen valintansa ja kapinansa aiheuttavat vanhemmissa häpeää.

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi olla mutiainen Saksassa. Pitikö nyt ruveta mutiaisesti vielä Turkissakin? Peri sanoo aina joskus, että Hakanin pitäisi lakata vetoamasta kaikessa siihen, että on mutiainen. "Sinä olet niin paljon enemmän, miksi et päätä ihan itse, mitä haluat olla? Miksi omaksut sen roolin, jota muut sinulle tyrkyttävät?" Joo joo, ehkä Peri on oikeassa, ehkä Hakan onkin enemmän. Mutta jos hän saisi valita, mitä kaikkea on mitä haluaa olla, niin kurdilaisuus ei tosiaankaan komeilisi sillä listalla.

Vanhimpana tyttärenä Sevdan rooli ei ole ollut helppo. Hänet jätettiin lapsena hetkeksi Turkkiin ennen kuin hän sai muuttaa muun perheen mukana Saksaan. Sevda ei saanut käydä koulua Turkissa ja Saksassa se oli muka liian myöhäistä. Alkoholisoitunut aviomies on vaarassa viedä naisen muutkin mahdollisuudet, mutta kovapäinen Sevda pärjää lopulta elämässään hyvin. Hän on luonteeltaan ja ulkonäöltään kuin äitinsä Emine, mutta naiset eivät tule lainkaan toimeen keskenään. Kummankin mieltä vaivaavat katkeruus ja rakkaudettomuus, sekä lopulta tiukkasanainen riita, johon romaani dramaattisesti päättyy. Emine paljastaa menneisyydestään salaisuuden, jolla ei saa tyttärensä sympatiaa puolelleen vaan päinvastoin. 

Jokaisella siis omat mörkönsä, jinninsä. Romaani on todella mielenkiintoinen ja suorastaan vimmainen selonteko yhden maahanmuuttajaperheen valintoihin ja elämään vaikuttavista tekijöistä, kuten etninen tausta, marginaalissa eläminen, ponnistelut kohti parempaa, islaminusko, puolikielisyys, lukutaidottomuus ja kaipuu johonkin mitä ei ehkä ole enää. Miten monen Suomeenkin päätyneen perheen tarina tämä voisi olla? 

Fatma Aydemir on sanoissaan taitavan monipuolinen ja myös ihailtavan suora. Hän ei silottele mitään, ei kaunistele eikä vähättele. Hän tykittää täysillä kunkin perheenjäsenen näkökulmasta asioita, joista tiedämme, mutta joista emme keskustele tarpeeksi, saatika että ottaisimme niitä päätöksenteossa huomioon. Toivoisin että maailma olisi muuttunut 25 vuodessa, mutta pahoin pelkään, ettei se ole, etenkään nykyisen kylmässä poliittisessa ilmastossa. Yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta aspektista huolimatta romaania on luonnehdittu klassiseksi perheromaaniksi. Ehkä se on sitäkin, riippuu lukijasta, mihin kiinnittää huomiota. Ihmisten välisten suhteiden kuvaajana Aydemir on vähintään yhtä loistava kuin vaikkapa asenteiden tai uskomusten kuvaajana, eikä kudelmassa ole yhtä ilman toista.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano 2023. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. WSOY 2024. 479 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä vippilainaksi ottamani kirja on jo pahasti myöhässä ja sakkomaksuja kertyy, mutta ei sen väliä! Kaunokaisia oli niin hyvää luettavaa, että sen vuoksi kannattaa vähän vaikka maksaakin. Ann Napolitanolta ei ole aikaisemmin suomennettu mitään, mutta toivon että jatkossa suomennetaan. Kaunokaisia on päässyt sekä Barack Obaman että Oprahin kirjalistoille ja ollut Yhdysvalloissa hyvin suosittu. Se on kirjailijan neljäs romaani.

Muutaman päähenkilön näkökulmasta kerrottu romaani sijoittuu pääasiassa Chicagoon, jonne nuori William Waters muuttaa yliopisto-opintojen ja koripallon perässä. Williamin lapsuus on ollut vähäsanaista ja yksinäistä eikä hän ole saanut vanhemmiltaan juurikaan osaksi rakkautta. Hänen ainoa kielensä on koripallo, josta hän on löytänyt niin seuraa kuin tarkoituksen elämälleen. Yliopistossa tämän pitkänhuiskean nuorukaisen huomaa yllättäen Julia Pavadano, nelihenkisen sisarparven vanhin, neuvokas tehopakkaus, joka valitsee Williamin omakseen. Nuori mies on onnellinen siitä, että hänet on valittu ja hänelle tehdään tulevaisuudensuunnitelma, mutta kestääkö onni, kestääkö suunnitelma?

William käy taistelua rikkinäisen päänsä sisällä samalla kun Julia porskuttaa päättäväisesti eteenpäin tiellä, jonka hän heille kuvittelee mielessään. Pavadanon koko perhe ottaa Williamin avosylin vastaan lämmöllä joka kantaa loppuelämän. Sisarten välit ovat niin tiiviit, että niiden murtaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta kuten elämällä on tapana, yllättäviä käänteitä tulee ja sisarten välit ovat vaarassa rikkoutua. Sattuu äkillinen kuolemantapaus, vakava masennus on viedä yhden elämän, yllätysraskaus sekoittaa pasmat, on pari muuttoa kauaksi Chicagosta sekä syvä rakkaus, jota on pakko piilotella vähän aikaa kaikilta muilta. 

Pavadanon siskokset vertaavat itseään ja toisiaan Pikku naisiin, ja ovatkin suorastaan karikatyyrisen erilaisia keskenään. Neuvokkaan Julian rinnalla kasvavat kirjallisuutta janoava Sylvie, taiteellinen Cecelia ja äidillinen Emeline, joiden luonteenpiirteet tehdään heti romaanin alussa hyvin selviksi ja joita hyödynnetään pitkin matkaa. Tämä tekee romaanista hieman hupsun ja ehkä jopa lapsekkaan, mutta siskoksia ei voi olla rakastamatta. Charlie-isä kutsuu Juliaa omaksi raketikseen, eikä Julia voi olla toteuttamatta tätä ominaisuutta itsessään, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. Sylvie haikailee kaunokirjallisen, suuren rakkauden perään ja lopulta saa sen, vaikka sekin uhkaa perheen harmoniaa.

Kaunokaisia on perhetarina ja ihmissuhderomaani, ja kirjoitettu niin säkenöivän nerokkaasti, että se imaisee heti saman tien mukaansa. Williamin, Julian ja Sylvien kautta avautuu kaikki se rakkaus tai rakkaudettomuus, mikä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, kykyyn solmia ihmissuhteita ja itsenäistyä. Nuorina aikuisina kaikki löytävät oman paikkansa ja tapansa elää, kunnes neljännesvuosikymmen myöhemmin tapahtuu taas jotain niin dramaattista, että palaset loksahtelevat jälleen uuteen järjestykseen. Silloin mukana on jo seuraavaakin sukupolvea.

Kyynelittä tästä romaanista on mahdotonta selvitä, niin hienosti ja koskettavalla tavalla Napolitano kuvaa kaipuuta, masennusta, rakastumista, surua ja kotiin saapumista. Romaanin hahmot ovat kertakaikkisen ihania särmineen, huonoine päätöksineen ja omituisuuksineen. Hieman siirappinenkin tämä tarina on, sitä ei käy kieltäminen, mutta myös lempeän armollinen, anteeksi antava ja älykäs. 

Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Maria Adolfsson 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Nödvändigt ont. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2024. 333 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaan. Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmerellä ja sen kielessä, asukkaissa ja kulttuurissa on vaikutteita niin Skandinaviasta, Hollannista kuin Britanniastakin. Ihana keksintö! Päähenkilö on viisikymppinen komisario Karen Eiken Friis, joka tasapainottelee pikkulapsiarjen, pitkiksi venyvien työpäivien ja raskaiden muistojen kanssa.

Tällä kertaa Karen komennetaan varsin vastentahtoisesti vahtimaan kadoksissa olevan kuuluisan taiteilijan Raymond Ossen perhettä. Samalla hän pääsee tutustumaan miehen kahteen ex-vaimoon, nykyiseen tyttöystävään, lapsiin ja suureen taloon. Jyrkänteen reunalta on löytynyt Ossen auto, mutta ei ruumista. Vaikuttaa siltä, että mies on päätynyt itsemurhaan, mutta tarkka tutkinta ei sitä ihan puolla ja niinpä Karen saa tutkittavakseen mahdollisen murhan.

Tutkimuksia ei varsinaisesti hidasta poliisilaitoksen uusi johto, mutta esimies saa Karenin ärsyyntyneeksi, varpailleen ja hyvin tietoiseksi iästään. Lähestyvä joulu luo omat paineensa, kun Karenin omaatuntoa kolkuttelee. Hänen miehensä Leo kantaa suurimman vastuun kaksivuotiaan tyttären arjesta ja tuo yllättäen kotiin jotain, mistä Karen ei ilahdu lainkaan. Leon menneisyys kummittelee siinä missä Kareninkin.

Nyt täytyy sanoa, että kuudennen Doggerlandin lukeminen oli hieman tahmeaa. Itse rikoksesta ja sen tutkinnasta jäivät parhaiten mieleen Ossen rasittavat perheenjäsenet ja heidän välisensä kitka. Muuten taidan unohtaa hyvinkin pian, mitä kirjassa tapahtui. Ihan kuin tarinassa ei olisi ollut mitään mihin tarttua, vaikka loppuratkaisu oli kyllä yllättävä. Aikaisemmissa osissa mukavaa lämpöä tuonut yhteisöllisyyskin pysytteli nyt harmittavasti taka-alalla. Uskon kuitenkin että Adolfsson kykenee jatkamaan muuten laadukasta sarjaansa tästä eteenpäin!

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Miranda Cowley Heller 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paper Palace. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2022. Pokkarissa 453 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani ehti odottaa vuoroaan yöpöydälläni jo melko pitkään. Nyt kun suurin osa lukuhaasteista on tälle vuodelle paketoitu, pystyin valitsemaan kirjan ilman mitään tavoitteita ja tämä sopi siihen oikein mainiosti. 

Elle on viettänyt Cape Codin Paperipalatsissa, perityssä kesäpaikassa omat lapsuutensa kesät ja nyt hän viettää siellä kesälomaa oman perheensä ja äitinsä kanssa. Kesäpaikka on muistoja täynnä, kerrostuma eri aikakausia ja ihmisiä. Siellä kesäpäivät noudattavat omaa kaavaansa ja omia lakejaan. Ympärillä on mielikuvitusta ruokkiva luonto, lammet ja merenranta, hiekka, metsäpolut, kilpikonnat ja pesukarhut. Mikä tekee tästä kesästä muista poikkeavan?

Romaani elää kahdessa aikatasossa, joista toinen käy tunti tunnilta läpi tämänhetkistä kesälomapäivää aamuyön tunneista seuraavan päivän aamuyöhön. Toisessa tasossa keritään aikaa Ellen lapsuudesta aikuisuuteen: lomat Cape Codissa, äidin miehet ja avioerot, sisko ja velipuoli, muutto Lontooseen, aviopuolison tapaaminen ja aikuistuminen. Se mitä tämän kesän lomapäivässä tapahtuu, selittyy lapsuudenaikaisilla tapahtumilla ja ihmissuhteilla, joten lukijan on tiedettävä taustat.

Päällisin puolin Ellellä on kaikki: ihana brittimies, terävä äiti ja kolme suloista lasta, lomaparatiisi ja ystäviä. Ystäviin kuuluu myös Jonas, Ellen lapsuudenystävä, omituinen pikkupoika joka alkoi eräänä kesänä kulkea Ellen perässä joka paikkaan ja joka teini-iässä todisti onnettomuutta, josta vain hän ja Elle tuntevat syyllisyyttä. Lapsuudenaikainen ihastuminen kantaa keski-ikään saakka ja yhtäkkiä Ellen on valittava täydellisen aviopuolison ja Jonasin välillä. 

Paperipalatsia kuvittelee takakannen tekstin perusteella kevyeksi ja romanttiseksi ihmissuhderomaaniksi, mutta ihan sitä se ei ole. Muutaman vuosikymmenen takaista onnettomuutta edelsi jotain, mitä Elle ei voi unohtaa. Hän ei ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin Jonasille, ei äidilleen eikä siskolleen.  Synkän salaisuuden lisäksi perheessä on muitakin haamuja, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Äidinkin lapsuudessa on mörköjä, jotka ovat vaikuttaneet häneen kasvattajana ja naisena.

Ellen oman, varsin perinteisen ja tervehenkisen ydinperheen vastapainona romaanissa on runsaasti herkullisia esimerkkejä rikkonaisista ihmissuhteista, eroista, yhteen palaamisista, lasten ja isovanhempien välisistä siteistä, keskenään riitelevistä arvomaailmoista ja etenkin teini-ikäisten läpikäymistä tunnekuohuista. Pidin kovasti myös dialogista, jossa oli huumoria, älykkyyttä ja eräänlaista tilanneherkkyyttä. Erityisesti yläluokkaisen brittimiehen ja tissuttelevan anopin välinen hellä kuittailu oli upeaa. Hyvin kuvattua oli myös lasten ja nuorten kaipuu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, tai vain tarve lähteä pois. Vähän enemmän jäin odottamaan Anna-siskon kuoleman jättävää aukkoa, mutta ehkä Ellen tarinassa oli sydänsuruja ilmankin.

Dialogi ja perheen kirjava historia oli ainakin minusta kiinnostavampaa ja huomattavasti terävämmin kuvattua kuin se tunnekuohu, jota Elle kokee nyt tänä kesänä. Siitä huolimatta hyvin vetävä ja mukaansa tempaava romaani, jossa kesäisen ympäristön lämmin seesteisyys hautoo sisällään konflikteja ja traumojen aineksia. Romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club ja Amman lukuhetki. 

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Richard Osman 2021. Englanninkielinen alkuteos The Man Who Died Twice. Suomentanut Antti Saarilahti. Otava 2022. 413 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Täsmälukeminen jatkuu. Goodreadsin vuosihaasteeseen piti valita kirja Best Books of the Month -listalta, josta mielelläni valitsin jo tutuksi tulleen Torstain murhakerhon mysteerin. Sarjan ensimmäisen osan postaus täällä. Osmanin teokset ovat vallanneet maailmaa lempeällä huumorillaan ja nokkeluudellaan. Samalla reseptillä jatketaan tässä toisessakin teoksessa, jossa seniorikylä Coopers Chasen vanhukset ottavat selvittääkseen 20 miljoonan punnan arvoisten timanttien sijainnin.

76-vuotiaan Elizabethin, entisen MI6:n vakoojan, entinen aviomies ilmestyy yllättäen Coopers Chaseen ja pian käy ilmi, että tämä piilottelee niin mafialta, salaiselta poliisilta kuin huumekauppiailtakin. Elizabeth ei malta olla sekaantumatta tapaukseen, jonka tutkimiseen hän saa apua ystäviltään Joycelta, Ronilta ja Ibrahimilta. Samalla täytyy saada vastuuseen nuori hulttio, joka pahoinpitelee 80-vuotiaan Ibrahimin sairaalakuntoon.

Täytyy myöntää että jälkeenpäin on melkein mahdotonta kuvailla sarjan juonta, sillä käänteitä on useita ja osapuolia hieman liiankin monta. Se ei kuitenkaan latista romaanin tunnelmaa, joka on jälleen kerran ihastuttavan nokkela, rakastettava ja ovela. Elämänkokemuksellaan ja tarkkanäköisyydellään Elizabeth kumppaneineen taltuttaa nuoremman polven agentit, nousussa olevan paikallisen huumekauppiaan, pikkunilkin sekä mafioson pelätyn jälkeläisen. Ja auttavat tietysti paikallispoliiseja yksityiselämän saralla.

Ja silti tämä nelikko on ihanan arkinen ja tavallinen kolotuksineen, huolineen ja haaveineen. Elizabethin miehen alkava dementia ei estä tätä pelaamasta shakkia, mutta muisti ei yllä kokonaisen päivän yli. Joyce neuloo ystävärannekkeita hyväntekeväisyyttä varten ja aiheuttaa mummomaisuudellaan kömpelöitä tilanteita. Isokokoinen Ron on syvästi huolissaan Ibrahimista, joka ei sairaalasta kotiuduttuaan halua enää lähteä ulkomaailmaan. Mukana ovat myös ensimmäisestä osasta tutut paikallispoliisit, Chris, joka suhde Donnan äitiin syvenee sekä Donna itse, joka suree pitkittynyttä sinkkuelämäänsä. Taustalla auttaa myös Bogdan, salaperäinen puolalainen, joka pystyy kaikkeen eikä nuku koskaan. Henkilökaarti on siis vertaansa vailla.

Osmanin dekkareissa ei tietystikään kaahailla eikä ajeta pahiksia takaa, vaikka ruumiita kyllä syntyy. Tapausta tutkitaan junalla tai linja-autolla kulkien ja timantit piilotetaan mikroaaltouuniin, ei mihinkään kassakaappiin. Elizabethin menneisyys agenttina on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja nelikon epätodennäköinen ystävyys on suorastaan opettavaista. Entisen agentin ystävinä sairaanhoitaja, psykiatri ja vasemmistoöykkäri ovat kokonaisuuden saumattomia osia, eikä vastakkainasettelusta ole tietoakaan. Coopers Chasen maailmassa olisi ihana elää.