Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr 2004. Englanninkielinen alkuteos About Grace. Suomentanut Hanna Tarkka. WSOY 2016. 427 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Vasta Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -teoksen maailmanmenestyksen jälkeen suomennettu Davidin uni on kirjailijan esikoisteos, ja upea tarina on tämäkin. Romaanin suomenkielinen nimi viittaa sen päähenkilön David Winklerin uniin, kun taas alkuperäinen nimi About Grace viittaa miehen tyttäreen. Tyttäreen, josta David näkee enteellisen unen.

Meteorologi David Winklerillä on ollut aina taipumusta nähdä enteellisiä unia ja niiden vuoksi hän tapaa Sandyn. Kolmikymppiset tutustuvat varovasti toisiinsa ja lähtevät kotikaupungistaan Alaskan Anchoragesta Ohioon aloittaakseen yhteisen elämän. Ohiossa heidän talonsa ja naapurustonsa valtaa kuitenkin kaiken tuhoava tulva, johon liittyvät unet saavat Davidin vetämään johtopäätöksen, ettei hänen pieni vauvansa Grace olisi turvassa hänen kanssaan. Niinpä orastava perhe-elämä jää taakse, kun David suuntaa paniikissa niin kauas kuin uskaltaa. Saint Vincentin trooppisella saarella hän aloittaa elämänsä uudelleen. Hän ei tiedä onko Grace selvinnyt tulvasta ja mihin Sandy on suunnannut, mutta yhteys on poikki. Eletään 1970-luvun loppua.

25 vuotta myöhemmin David ymmärtää, että hänellä saattaa olla vielä mahdollisuus löytää Grace. Vuosikymmenien alakulo ja kohtalolle alistuminen muuttuu pakkomielteeksi, joka vie miehen automatkalle ympäri Yhdysvaltoja, vaaralliselle patikointiretkelle ilman silmälaseja ja lopulta rekan kyytiin kohti hyytävää pohjoista. Pohjoisessa David viettää vuoden nuoren Naaliyahin kanssa, tytön jonka perheestä Davidille tuli läheinen Saint Vincentillä, ja jonka intohimo luonnontieteisiin on periytynyt Davidiltä. Mitä Alaskassa tapahtuu kylmän talven jälkeen? Löytääkö David takaisin tyttärensä luokse?

Toivo oli auringonnousu, ystävä kujalla, kuiskaus autiolla käytävällä. Hän valvoi läpi koko yön, mittaili lattiaa, teki muistiinpanoja, kävi ikkunalla. Nyt oli viimeinenkin lukko murtunut: saranat antoivat myöten, valoa tulvi sisään.

Romaanissa tapahtuu hurjan paljon, tapahtumia kertyy useilta vuosikymmeniltä, mutta sen tunnelma ei ole kiireinen eikä vauhdikas. Päinvastoin, Davidin unet, kokemukset ja voimakas sisäinen tunne-elämä tekevät tunnelmasta suorastaan melankolisen, epätoivoisen ja paikoin jopa synkän. Onneksi toivoakin on. Miten hänen unet voivatkaan vaikuttaa elämään ja sen tulkintaan niin voimakkaasti, millaisen perinnön hänen valintansa jättävät nuoremmille sukupolville. Miten herkkä mies voikaan niin jääräpäisesti uskoa johonkin mitä ei ole oikeasti tapahtunut?

Davidin unessa ovat merkittävässä roolissa myös Davidin, Naaliyahin ja myöhemmin pienen Christopherin kiinnostunut ja suoranainen intohimo luonnontieteisiin. Luontoa kuivaillaan muutenkin paljon, sen ihmeellisiä yksityiskohtia, kuten lumihiutaleita, hyönteisiä, mereneläviä ja etenkin veden erilaisia olomuotoja. Pakkanen ja jää vaihtuvat tulvaan, vesisateisiin, trooppiseen mereen ja mutaan, kunnes lumen taiteellinen valo ja vuorten valkoinen kauneus löytyvät taas. Tässä on yksi niistä romaaneista, jotka saavat katsomaan luontoa ja ympäristöä uusin silmin, kuten vaikkapa Richard Powersin Ikipuut.

Rekka kuljetti häntä pohjoiseen, kohti maata joka ei ollut niinkään Kanadaa kuin mielikuvitusmaata, kohti pitkiä pakkaskausia, kohti revontulia, kauas siitä, missä ja kuka hän oli ollut, johonkin mikä oli lopulta absoluuttista.

Romaani on tarina Davidista, hänen itse luomastaan kohtalosta miehenä, isänä, ystävänä ja esimerkkinä. Tärkeään rooliin nousevat ympäristön ja unien lisäksi etenkin lapset, joihin hän löytää merkityksellisen suhteen luonnon pikku ihmeiden avulla. David etsii vastauksia kysymyksiinsä jatkuvasti, mutta tällaisen romaanin luonteeseen kuuluu tietysti, että ne löytyvät vasta ihan lopuksi. 

Lumoava teos, jossa oli kuitenkin loppujen lopuksi minulle hieman liikaa yksityiskohtia ja välillä ehkä jopa hieman epärealistista survival-meininkiä. Tunnelmaltaan kuitenkin sellainen, johon haluaa upota aina pitkäksi aikaa kerrallaan. Hyvin amerikkalainen lukuromaani, johon mahtuu ihmisen koko elämä ja vähän muutakin. Samankaltaisia ovat siinä mielessä myös esimerkiksi Jonathan Franzenin Vapaus ja Nathan Hillin Nix. Tämä on toisaalta myös hyvin ajaton, sillä Davidin elämään ei mahtunut yhteiskunnallisia virtauksia eikä niitä seurattu tarinassa muutenkaan, sillä vuodet hahmottuivat vain pieninä yksityiskohtina, kun lähetyttiin 2000-lukua.

Miten helppoa on antaa vedelle valta. Se on lämmintä ja lempeää - kuin antautuisi kaikkein sinisimpään uneen. Emmekö me kaikki elämämme lopussa, kuolimmepa autiomaassa tai hiljaisessa valkoisessa huoneessa, jossakin mielessä huku? 

Teoksesta löytyi postaus myös blogeista Villasukka kirjahyllyssä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 2: Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä menee kohtaan 12: Saarella. Goodreadsin vuosihaasteesta kuittaan kohdan 31: A book published at least 10 years ago. Pohjoista lukuhaastetta varten tästä kirjasta löytyy uhanalainen laji (20).  

Carol Shields ja Blanche Howard: Kuiva kausi

Carol Shields & Blanche Howard 1991. Englanninkielinen alkuteos A Celibate Season. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2015. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä kirja oli jäänyt mieleeni muutaman vuoden takaa, kun sitä kehuttiin blogeissa ja kirjasomessa, mutta kuten usein käy, kaikkea ei ole aikaa lukea. Tämän vuoden Helmet-haasteessa on kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa, ja jälleen kerran Kuiva kausi nousi esille. Nytpä siis on sen vuoro.

Kanadalainen aviopari Jock ja Chas ajautuvat yhdeksäksi kuukaudeksi erilleen, kun Jock saa mielenkiintoisen työkeikan Ottawasta. Chas ja teini-ikäiset lapset jäävät kotiin Vancouveriin. Pariskunta päätyy ihanan vanhanaikaiseen ratkaisuun ja alkavat kirjoittaa toisilleen kirjeitä. Puhelinsoitot ovat vuonna 1991 olleet ilmeisen hintavia mantereen toiselle puolelle, eikä sähköpostista ole vielä tietoakaan. Ja ovathan kirjeet toki herkullinen romaanin aihe ja rakenteena virkistävä.

Kirjeiden lukijana ja kirjoittajana on tietysti jatkuvasti altis väärille tulkinnoille, toisen mielestä väärille painotuksille eikä kirjeitse ole mahdollisuus korjata sanomisiaan kovin nopeasti. Niinpä pariskunnalla ei mene kovinkaan kauan, kun välimatka alkaa syödä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jockin työ poliitikan lainopillisena neuvonantajana on kiehtovaa ja aikaa vievää, hän kokee pystyvyyttä ja olevansa osa jotain tärkeää. Samaan aikaan Chas hakee töitä, pyörittää kodin arkea ja aloittaa runouskurssin. Hänen luovat ideansa eivät saa Ottawasta asti sitä vastakaikua, jota hän oli odottanut.

Niinä harvoina hetkinä, kun Jock ja Chas tapaavat, hetket ovat kiireisiä, ihmisten täyttämiä ja niin latautuneita, ettei kaivatusta seksistäkään tule mitään. Siitä kirjan nimi. Tämä on tietysti vaan oire, mutta tuntuu alleviivaavan sitä painetta, minkä välimatka ja yhteyden puute aiheuttavat. Kuten odottaa saattaa, vuoteen mahtuu väärinymmärryksiä, ärtymystä, pettymyksiä ja suhteen vakavaa puimista ennen kuin asiat ratkeavat.

Minulle oli yllätys, että kirja on näinkin vanha! Yllätyin iloisesti siitä, miten kirjailijat ovat leikitelleet stereotyyppisillä vanhemman tai uraa tekevän puolison rooleilla. Herkullista on myös tarkkailla pohjoisamerikkalaista seurallisuutta, vieraanvaraisuutta ja ystävystymisiä, joiden rakentamisen eteen suomalainen käyttäisi (stereotyyppisesti) huomattavasti pidemmän ajan - näin väitän! Ihailen pariskunnan runouden tuntemusta ja vaikkei se ole minun lajini, romaanissa vilahtavat runonpätkät ja sitaatit olivat loistavia. 

Shieldsin ja Howardin teoksessa on vakava aihe, mutta siinä on myös runsaasti lämminhenkisyyttä, elämänviisautta ja etenkin toivoa. Siinä mielessä teos nousee eräänlaiseksi hyvänmielen kirjaksi, muttei lainkaan liian kepeällä tavalla. Kirjeet tekivät lukemisesta rytmikästä ja "tarina" eteni mukavasti, huomasin ihan koukuttuvani. Miten Jock toipuu Chasin rakennustouhuista, rakastuuko Chas siivoojaansa, venyvätkö Jockin ja Austin Greyn illalliset liian pitkiksi, missä ihmeessä teinipoika Greg viettää yöt, ja miksei hänen isänsä puutu asiaan?

Kirjasta myös blogeissa Sivumerkkejä, Ullan luetut ja Leena Lumi. Goodreadsin vuosihaasteessa kuittaan tällä yhden "Past, present, future" -kohdista.

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

Ana Menéndez 2001. Englanninkielinen alkuteos In Cuba I was a German Shepherd. Suomentanut Hanna Tarkka. Otava 2007. 207 s. Omasta hyllystä.

"Katsokaas, Señora", hän sanoo. "Me olemme olleet tässä maassa jo melkein neljäkymmentä vuotta."

Kuubalaisia on muuttanut Yhdysvaltoihin varmasti useaan otteeseen, mutta Menéndezin novellissa Juhlat, josta lainaus on, viitataan 1950-luvun loppuun, jolloin Fidel Castro päihitti vallankumouksellaan silloisen diktaattori Fulgencio Batistan hallinnon. Moni lähti maasta ja etenkin Miamiin syntyi yhteisö, jossa vanhan kotimaan arvot, tavat ja kulttuuri jäivät elämään. Kerran Kuubassa on kokoelma novelleja, joita yhdistävät muistot Kuubasta. Ana Menéndez on itsekin kuubalaisten siirtolaisten tytär.

Ja sitten rukoilen Kaikkivaltiaalta sadetta, joka pimentäisi taivaan ja toisi yön ja sen mukana suloisen unen, joka siirtää muistin tuonnemmaksi.

Puhuimme juuri lukupiirissä siitä, kenen muistot ovat oikeita ja kenen muistojen perusteella kirjoitetaan historiaa. Menéndezin novelleissa tämä sama tulee esille monta kertaa. Joku aloittaa tarinan tapahtumista, jotka sattuivat vanhassa kotimaassa, mutta muut muistavatkin sen eri tavalla. Tai sitten niin, että se mikä jäi taakse, hohtaa suuruutta ja kauneutta, mutta todellisuus onkin ollut vaatimattomampaa ja pienempää. Aika kultaa muistot.

Ja sitten hän muistaa tarinan kahdesta miehestä, jotka eivät enää olleet ystäviä eivätkä vihollisia, sillä heidän ainoa yhdyssiteensä oli yhteinen hauras historia. Kun he sitten tapasivat maanpaossa uudelleen, he syleilivät toisiaan niin raivokkaasti, että heiltä murtui yhteensä kolme kylkiluuta.

Menéndezin tarinat ovat mukavalla tavalla arkisia ja elettyjä, mutta mukaan mahtuu myös ripaus unenomaista pelkoa ja ennen kaikkea salaisuuksia, joista toinen sukupolvi ei niin tiedäkään. Kotimaa tulee mieleen ennen kaikkea elämän murroskohdissa, kun kohtaa menetyksiä tai pelkää niitä. Vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin on helppo peilata asioita lapsuuden tai nuoruuden kokemuksiin. Kuuba kaikuu novelleissa kaihona ja osana identiteettiä. Kuten missä tahansa yhteiskunnassa, siirtolaisuus jättää muuttajaan jäljen, kutistaa minuutta ja pakottaa luopumaan paljosta. Tähän viittaa mm. teoksen ja ensimmäisen novellinen alkuperäinen nimi In Cuba I was a German Shepherd.

Ei menneisyys ollut vain jotakin jonka saattoi soittaa uudelleen kuin vanhan levyn.

Teoksesta löytyy arvio myös blogista Eniten minua kiinnostaa tie. Osallistun tällä Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen sekä tietysti Helmetin lukuhaasteeseen, josta kuittaan tällä kohdan 1: Kirjan kannessa on ihmiskasvot. Maailmanvalloitukseen saan uuden maan!

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr. 2014. Englanninkielinen alkuteos All the Light We Cannot See. WSOY 2015. Suomentanut Hanna Tarkka. 543 sivua.

Menestys maailmalla ja ilmeisesti meilläkin (yksi myydyimpiä kirjoja vuoden 2015 lopulla), kirja jota olen kierrellyt ja kaarrellut. Maininta Pulitzer-palkinnosta kirjan pokkariversion kannessa sitten lopulta teki sen, että hain kirjan kirjastosta ja otin mukaani lomareissulle. Ja kyllä se kannatti. Alkuun kärsin hienoisesti lukujumista ja -väsymyksestä, enkä ihan päässyt tarinan imuun. En usko, että vika oli tarinassa vaan todellakin lukijassa. Lopulta sain onneksi sen kauniista rytmistä kiinni ja halusin saada selville, miten tarina päättyy.

Werner on nuori, valkohapsinen ja hento poika, joka elää 1930-luvun lopun Saksassa, orpokodissa siskonsa Jutan kanssa. Huonokuntoisesta radiosta lapset kuuntelevat vanhan miehen tarinoita kaukaa Ranskan pohjoisrannikolta. Werner on loputtoman kiinnostunut tekniikasta ja radioista ja hänen maineensa taitavana korjaajana kiirii alati kasvavan natsihallinnon korviin. Jutta varoittaa Werneriä astumasta pahan palvelukseen, mutta onko pojalla vaihtoehtoja? Hän ei halua töihin kaivokseen, jossa hänen isänsä ja niin moni muu on saanut surmansa. Ehkä hänestä voisi tulla jotain. Vuodet Schulpfortassa, neljänsadan pojan koulutuslaitoksessa eivät ole helppoja, mutta ainakin Werner saa käyttää lahjojaan siinä missä moni muu alistetaan ja hylätään heikkoina.

Pariisilaistyttö Marie-Laure sokeutuu kuusivuotiaana. Hän oppii ympäristönsä lukkoseppäisänsä avulla, joka rakentaa tytölleen yksityiskohtaisen pienoismallin lähikortteleista. Marie-Lauren sormet ja aistit terävöityvät, hän oppii lukemaan ja uppoutuu tarinoiden maailmaan, kunnes Saksa hyökkää ja kotikaupunki on pakko jättää. Isä ja tytär saavat majapaikan pohjoisrannikon Saint-Malosta, erakoituneen isosedän ja tämän apulaisen luota. Marie-Lauren on opeteltava uudet korttelit, meren tuoksu ja talon salaperäiset huoneet. Sota pitää heitä vankina muurien ympäröimässä kaupungissa, mutta isosedän vanha radio, jota ei luovuteta edes saksalaisten käskystä, avaa portin ulkomaailmaan ja vastarintaan pommitusten keskellä.

Radioyhteydet yhdistävät Wernerin ja Marie-Lauren, kun sota on jo melkein päättynyt. Signaalit johdattavat saksalaissotilaan sokean ranskalaistytön luokse, mutta vanhat tarinat pelastavat määrätyltä kohtalolta. Pisamaisen, takkutukkaisen tytön nähdessään Werner hoksaa, että hänelläkin on vielä yksi mahdollisuus valita itse, tehdä niin kuin sydän sanoo.

Kaikki se valo jota emme näe on sodan julmuuden keskellä kaunis tarina, joka hehkuu runsasta, sadunomaista ja rikasta kieltä. Joskus on vaikea nähdä tai tuntea kaikkea sitä mitä ympärillämme on, kuten luonnon ihmeellisiä yksityiskohtia, meren pauhua, liukkaita simpukankuoria, värikkäitä lintuja. Valoa sodan keskelle tuo myös rintamaveljeys, rohkeus, hentokin vastarinta, luottamus ja uuden ystävän parantava vaikutus. Kuvaus saattaa kuulostaa siirappiselta, mutta sitä romaani ei missään nimessä ole. Tunnistan siinä jotain tyypillisen ranskalaista, sellaista sadunomaista tunnelmaa, johon olen ennenkin törmännyt, ilman että se peittäisi alleen raa'an todellisuuden. Rankkaan aiheeseen se tuo ennemminkin kaivattua vastapainoa, sitä suloista valoa. Kaikki se valo jota emme näe on upea ja ihana, samalla järkyttävä, mutta onneksi myös lohdullinen. Joskus kaihdan paksuja romaaneja, mutta Doerrin romaanin paksuus ei haitannut lainkaan, kansien välissä oli tarinaa juuri sen verran kuin pitikin.

Pari viikkoa sitten kirjoitin, että sota-aiheiset romaanit pitää pistää vähäksi aikaa sivuun. No se ei nyt ihan onnistunut ja olen erittäin tyytyväinen että luin tämän teoksen. Helmetin haasteessa haluan sijoittaa tämän kohtaan 21: Sankaritarina. Sodan aiheuttaman muuton vuoksi merkkaan kirjan myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen mukaan. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Sari ja Katja.