Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Pajtim Statovci 2024. Otava. 277 s. Oma ostos.

Statovci oli kaikkien aikojen nuorin Finlandia-ehdokas, kun hänen kolmas romaaninsa Bolla voitti kilpailun vuonna 2019. Nyt viisi vuotta myöhemmin, olen juuri saamassa hänen neljännen romaaninsa luettua, kun se valitaan Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Onnea kirjailijalle ehdokkuudesta! 

Lehmä synnyttää yöllä on niin vimmainen purkaus, että tuntuu vaikealta aloittaa siitä kertominen, sillä teemoja ja kerroksia on useita. En tiedä kuinka paljon romaanissa on autofiktiota, mutta kirjamessujen haastattelusta sain kyllä vaikutelman, että ihan fiktiota tämä on. Päähenkilö on kuitenkin suunnilleen kirjailijan ikäinen kosovolaistaustainen, Suomeen muuttanut mies, jonka ammatti on kirjailija, joten mene ja tiedä. Eikä sillä väliä, vaikuttava romaani joka tapauksessa.

Suomeen muuttanut perhe viettää usein kesät Kosovossa perheen äidin vanhempien luona maalla. Isoisän maatilalla pieni poika kokee hämmennystä tunteiden, kulttuurien, kielten ja tapojen yhteentörmäyksestä. Kesät Pristinassa asuva ja työskentelevä isä on poissa. Myöhemmissä muistoissa yöt isoisän luona täyttyvät pelosta, väkivallasta, kuoleman kohtaamisesta ja mielikuvituksen tuotteesta, kimeeristä, joka täytyy vuosikymmeniä myöhemmin käydä vapauttamassa isoisän ullakolta.

Aikuisena poika lähtee äitinsä kanssa kesäksi Kosovoon isän rakentamaan taloon. Kirjailija jää Pristinaan pidemmäksi aikaa kuin äitinsä, kirjoittaa kirjettä kuolleelle isälleen, pestautuu kauppaan töihin ja yrittää kirjoittaa. Naapureiden auttaminen ei onnistu, sillä vastassa on tietämättömyyttä ja köyhyyden aiheuttamaa vilpillisyyttä. Kirjailijan mieli on niin hauras ja vihainen, identiteetti täynnä salaisuuksia, eikä lopulta kummastakaan työnteosta tule mitään. Mitä lapsuudessa tapahtui? Onko lapsen muistama väkivalta ja kajoaminen mielikuvituksen työtä vai tapahtuiko se oikeasti?

-- koko lapsuutemme ajan me pelkäsimme elämää, vanhempiamme ja kaikkia aikuisia ihmisiä, sotaa ja aseita ja hulluksi tulemista, ja yhä tänäkin päivänä minä ja sisarukseni luomme todellisuutta tyhjästä, tapahtumia joiden tiedämme olevan keksittyjä, ja vannomme toisillemme muistavamme ne, tuon ja tuonkin---

Välillä kerronta palaa lapsuuden kouluvuosiin Suomeen. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista on se, kun poika tuo kouluun Koraanin ja opettaja saa raivokohtauksen. Lapsen kohtaama rasismi, ennakkoluulot ja kiusaaminen ovat karmeaa luettavaa. Jos lapsi pakenee välillä mielikuvitusmaailmaan, täytyy hänen yhtä lailla paeta myös aikuisten mielivaltaa. Niin kotona kuin koulussakin on ailahtelevaa auktoriteettia, sääntöjä joista ei saa otetta, ja lopulta on lapsi, jonka mielenterveys horjuu.

Koen, että tämä romaani on purkaus kaikesta siitä ristiriidasta, jonka keskellä maahanmuuttajaperheen lapsi saattaa kasvaa. Kasvuun vaikuttavat niin perheen asema yhteiskunnassa, uskonnon tavat ja uskomukset, kotimaan miehinen kulttuuri ja ylpeys, sodan traumat, seksuaalisuuteen liittyvät salaisuudet, naisten ja lasten kohtaama väkivalta kuin suomalaisten ennakkoluulot. Mieleenpainuvaa oli myös se, miten kauaksi kirjailijan ja hänen äitinsä todellisuudet olivat karanneet toisistaan. Oli päähenkilökirjailijan muisto lapsuudesta todellinen tai ei, jonkinlaisten väkivallan kohteeksi hän on joka tapauksessa joutunut. Saako hän siitä kertoessaan kenenkään tukea?

--täällähän on ennen aina kostettu, hän jatkaa, katkottu päitä, tuhottu sukuja, raiskattu tyttäriä ja ammuttu poikia mitä mitättömimmistä syistä, ja edelleenkin jotkut vannovat verikoston nimeen---

Teosta lukiessani piti alkaa kaivaa oman mielen syövereistä, mitä muistankaan Kosovon sodasta. Jugoslavia hajosi jo ennen tämän romaanin tapahtumia, ja sitä seuraava Balkanin sota syttyi 1990-luvun alkupuolella, mutta Kosovoon saatiin rauha vasta myöhemmin, vuonna 1999. Suomalaisia rauhanturvaajiakin siellä oli. Serbien pelko on romaanin henkilöillä voimakas, mutta pinttyneessä vihassa ja pelossa on varmasti vanhempiakin kerroksia kuin pelkkä 1990-luku.

Yhdessä Facebook-ryhmässä oli keskustelua siitä, miksi romaanin nimessä on verbi synnyttää, kun oikeampi termi olisi poikia. Arvelin, että kyse on tietoisesta valinnasta. Syy verbin valintaan tosiaankin löytyy romaanin sivuilta. Kannattaa siis lukea kirja ennen kuin tietämättään ja virheellisesti vähättelee kirjailijan sanavarastoa.

Fatma Aydemir: Jinnit

Fatma Aydemir 2022. Saksankielinen alkuteos Dschinns. Suomentanut Veera Kaski. Kosmos 2023. 429 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin pariin minut johdatti sana jinni, johon olen törmännyt parin viime vuoden aikana muutaman kerran täysin ymmärtämättä, mitä sana tarkoittaa. Ensin se mainittiin Leila Slimanin Marokkoon sijoittuvassa romaanissa Toisten maa, sitten Elif Shafakin Kadonneiden puiden saaressa, joka sijoittuu Kyprokselle. Kolmannen kerran törmäsin sanaan koulun käytävällä, kun kuulin kahden arabitaustaisen tytön käyttävän sanaa. Pysähdyin ja kysyin tytöiltä, mitä jinni tarkoittaa. He arvelivat sanan olevan suomeksi jotain pirun, kummituksen tai paholaisen suuntaista.

Ehkä jinnit tarkoittavatkin juuri tätä, totuuksia, jotka ovat aina läsnä, leijailevat huoneessa, halusi tai ei, mutta joita ei koskaan lausuta ääneen siinä toivossa, että ne jättäisivät rauhaan, pysyisivät kätkössä aina ja ikuiseksi.

Romaani alkaa kuolemantapauksella. Perheenisä Hüseyn on toteuttanut unelmansa ja ostanut asunnon Istanbulista. Hänen ja Emine-vaimon lapset ovat melkein kaikki jo muuttaneet omilleen, ja vanhempien on nyt mahdollista ajatellaan itseään. Mutta mies kuolee sydänkohtaukseen ja perheen on matkustettava nopeasti Turkkiin hautajaisiin.

Jinnit rakentuu kuudesta luvusta, kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Hüseynin oma aloitusluku jää hyvin lyhyeksi ja siksi onkin lasten ja Eminen velvollisuus muistella isäänsä ja selvittää perheen hiljaisuuden yllä leijuva salaisuus. Hüseyn ja Emine ovat syntyjään vuoristokurdeja, jotka ovat jättäneet kotikylänsä nuorina aikuisina, kasvattaneet lapsensa turkkilaisiksi, ja muuttaneet heidän kanssaan lopulta Saksaan 1980-luvulla. Isän kuolema vuonna 1999 kirvoittaa kustakin hyvin erilaisia reaktioita suhteesta niin etniseen ja uskonnolliseen perintöön, maahanmuuttajavanhempiin kuin saksalaiseen yhteiskuntaan.

Nuorimpina lapsina Ümit ja Perihan ovat saaneet vanhempien näkökulmasta kaiken: oppineet kielen, saaneet koulutuksen ja turvallisen kasvuympäristön. Sen eteen Hüseyn on raatanut tehtaassa itsensä ennenaikaiseen hautaan ja Emine katkeroitunut niin ettei tunnista enää omia tarpeitaan tai tunteitaan. Ümitilla on salaisuus, jonka paljastuminen repisi äitisuhteen rikki ja nuorukainen on Turkkiin tullessaan täysin hukassa. Vähän vanhempi, rohkea, suorasanainen Perihan on keksinyt jostakin perheen kurditaustan ja etsii siitä identiteettiään. Hänellä on kriittinen asenne yhteiskuntaa, äidin edustamaa naiseutta ja politiikkaa kohtaan. Vanhin pojista, Hakan, näkee itsessään sen maahanmuuttajanuoren, jota poliisi, koulu ja poliitikot potkivat päähän. Hänen on vaikea asettua aikuisen elämään, ja hänen valintansa ja kapinansa aiheuttavat vanhemmissa häpeää.

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi olla mutiainen Saksassa. Pitikö nyt ruveta mutiaisesti vielä Turkissakin? Peri sanoo aina joskus, että Hakanin pitäisi lakata vetoamasta kaikessa siihen, että on mutiainen. "Sinä olet niin paljon enemmän, miksi et päätä ihan itse, mitä haluat olla? Miksi omaksut sen roolin, jota muut sinulle tyrkyttävät?" Joo joo, ehkä Peri on oikeassa, ehkä Hakan onkin enemmän. Mutta jos hän saisi valita, mitä kaikkea on mitä haluaa olla, niin kurdilaisuus ei tosiaankaan komeilisi sillä listalla.

Vanhimpana tyttärenä Sevdan rooli ei ole ollut helppo. Hänet jätettiin lapsena hetkeksi Turkkiin ennen kuin hän sai muuttaa muun perheen mukana Saksaan. Sevda ei saanut käydä koulua Turkissa ja Saksassa se oli muka liian myöhäistä. Alkoholisoitunut aviomies on vaarassa viedä naisen muutkin mahdollisuudet, mutta kovapäinen Sevda pärjää lopulta elämässään hyvin. Hän on luonteeltaan ja ulkonäöltään kuin äitinsä Emine, mutta naiset eivät tule lainkaan toimeen keskenään. Kummankin mieltä vaivaavat katkeruus ja rakkaudettomuus, sekä lopulta tiukkasanainen riita, johon romaani dramaattisesti päättyy. Emine paljastaa menneisyydestään salaisuuden, jolla ei saa tyttärensä sympatiaa puolelleen vaan päinvastoin. 

Jokaisella siis omat mörkönsä, jinninsä. Romaani on todella mielenkiintoinen ja suorastaan vimmainen selonteko yhden maahanmuuttajaperheen valintoihin ja elämään vaikuttavista tekijöistä, kuten etninen tausta, marginaalissa eläminen, ponnistelut kohti parempaa, islaminusko, puolikielisyys, lukutaidottomuus ja kaipuu johonkin mitä ei ehkä ole enää. Miten monen Suomeenkin päätyneen perheen tarina tämä voisi olla? 

Fatma Aydemir on sanoissaan taitavan monipuolinen ja myös ihailtavan suora. Hän ei silottele mitään, ei kaunistele eikä vähättele. Hän tykittää täysillä kunkin perheenjäsenen näkökulmasta asioita, joista tiedämme, mutta joista emme keskustele tarpeeksi, saatika että ottaisimme niitä päätöksenteossa huomioon. Toivoisin että maailma olisi muuttunut 25 vuodessa, mutta pahoin pelkään, ettei se ole, etenkään nykyisen kylmässä poliittisessa ilmastossa. Yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta aspektista huolimatta romaania on luonnehdittu klassiseksi perheromaaniksi. Ehkä se on sitäkin, riippuu lukijasta, mihin kiinnittää huomiota. Ihmisten välisten suhteiden kuvaajana Aydemir on vähintään yhtä loistava kuin vaikkapa asenteiden tai uskomusten kuvaajana, eikä kudelmassa ole yhtä ilman toista.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Terhi Törmälehto 2024. Otava. 349 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Helsingin Sanomien mukaan kirjasyksy alkaa komeasti Terhi Törmälehdon kolmannella romaanilla, joka voi olla syksyn merkittävin kirja. Minulle se ainakin on, sillä kirjailija on serkkuni ja olen odottanut innoissani jokaista hänen teostaan. Siksi olikin upeaa huomata, miten hyviä arvioita kirja on tähän saakka saanut. Toivon sille runsaasti lukijoita!

Kirjaa lukiessani minua ihmetytti, miten vähän tiedänkään kristillisestä sionismista, ihmisistä jotka rukoilevat ja tekevät töitä juutalaisten ja Israelin hyväksi. Tietämättömyyteni myös harmitti paikoin, sillä on selvää, että kirjailija tuntee teeman hyvin, eikä juurikaan selittele aihepiiriä eikä siihen liittyvää sanastoa lukijalle. Mutta olenkin aina arvostanut romaaneja, joista opin lisää maailmasta ja tämä on juuri sellainen. En pelkästään oppinut sionisteista ja heidän tavastaan ajatella, vaan opin uutta sanastoa, ja tietysti Israelin historiasta ja tilanteesta.

Kirjoitustyötään aloittaessaan kirjailija ei vielä tiennyt, millainen sota Israelin ja Palestiinan välille syttyy, eivätkä sitä vielä kohtaa kirjan päähenkilötkään. Jännitteitä kuitenkin on ilmassa, eikä vähiten siksi, että molemmat odottavat jumalallista merkkiä ja Jeesuksen paluuta. He ovat molemmat Jerusalemissa, Susanna vapaaehtoistöissä, Anu talvilomalla maaliskuussa 2023 ja näkevät maailmanlopun enteitä.

Jotkut israelilaiset unohtavat tehtävän, joka heillä on [---] ennalleen asettaa tämä maa. Israelin historiassa on ollut politiikkoja jotka luulevat, että saavat antaa maata pois. Ja tänäkin päivänä osa Israelin kansasta unohtaa, mitä on. Mutta niiden, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, on valmistauduttava. [---] - Oletko valmis, jos Jeesus palaa nyt? Tietenkin, Susanna ajattalee.

Susanna on palavasieluinen fundamentalisti, lääkäri, joka rahoittaa juutalaisten muuttoa luvattuun maahan. Hänen matkaseuranaan on muita samanmielisiä, kuten kiivasmielinen tanskalainen videobloggaaja. Susanna käy iltaisin puhelinkeskusteluja miehensä ja tyttärensä kanssa, joiden on välillä vaikea ymmärtää naisen vakaumuksellisuutta. Etenkin aviomies - pappi - muistuttaa Susannaa Israelin teoista, jotka ovat ristiriidassa kansainvälisen oikeuden kanssa. 

Saksan opettaja Anu rakastuu heti perille tultuaan juutalaismieheen. Anu etsii itseään ja suuntaa elämälleen ja niinpä viikko miehen kanssa on merkkejä täynnä. Anun usko on lapsenomaista luottamusta johdatukseen ja hän uskoo Jumalan puhuttelevan itseään, mutta viikon lähestyessä loppuaan uskoon etsiytyy myös pelottavia railoja. Onko mies sittenkin eksyttäjä, onko miehen rooli horjuttaa hänen uskoaan, koetella? 

Siinä missä Susanna näkee työn ja taistelun merkityksen luvatun maan eteen, Anun Israelia värittää romantiikka, ihon läheisyys ja seksuaalisuus. Kuten monilla heidänlaisillaan, näilläkin naisilla on halu varmistaa taivasosuutensa, jotta tulee temmatuksi valittujen joukossa. Heidän rinnallaan romaanissa kulkee osuvasti myös enkeli, joka pohtii, mihin hänen varjeluksensa yltää, sillä vaikka meillä kristillinen sionismi saattaa olla melko marginaalista, on pelottavaa ajatella, miten sellainen vaikuttaa esimerkiksi Yhdysvaltain politiikassa.

Terhin romaani on heti alusta alkaen vetävä ja koukuttava. Se hengittää kiistanalaisen alueen ilmapiiriä, ilmastoa, luontoa ja kaupunkeja. Niin Jerusalemin kuin Länsirannankin kuvauksissa on yksityiskohtia, jotka tekevät niistä eläviä. Politiikan ja uskonnon tulehtunut yhdistelmä tulee parhaiten esiin ihmisten välisissä keskusteluissa, tai vaikkapa nuorissa, joiden mukaan Susanna lähtee teoksen viimeisenä iltana. Teinit ovat muutenkin romaanissa eräänlaisia sanoittajia, kuten Susannan oma teini, joka kyseenlaistaa, laukoo ja rakastaa. Sanoillaan kirjailija kuvailee teini-ikää hyvin elävällä tavalla ja myös rinnastaa sen Israeliin, maahan joka hakee paikkaansa ja muiden hyväksyntää.

Sanoin, että opin myös kieltä ja kielestä. Siinäkin yksi piirre, mistä romaaneissa pidän. Vieraiden sanojen ja uusien termien ripottelu tekstin lomaan on aina piristävää ja terävöittää katsetta. Niiden vuoksi täytyy olla jopa hieman varpaillaan, mutta sopivalla tavalla. Eikä niitä tässäkään ollut lainkaan liikaa. Yhtä lailla myös Raamatun lainaukset antoivat tekstille täytettä ja intertekstuaalisuutta, julistuksellisuutta ja jopa juhlavuutta. Terhin kieli on ollut muutenkin aina kirkkaan kaunista ja hiottua.

Minua hieman jopa jännitti aloittaa tämä alkusyksyn merkkiteos, sillä se on pelottavan ajankohtainen. Mietin, mitä sellaista Israelista voi kirjoittaa, ettei se aiheuta kiivasta keskustelua - jos sitä nyt ylipäätään tarvitsee vältellä, ei tietenkään tarvitse. Mutta huomasin, miten He ovat suolaa ja valoa onkin johdatusta siihen, millä tavalla kristillinen sionisti ajattelee ja miten hänen vakaumuksensa voi vaikuttaa tekoihin, ja miten vakaumus näkyy maailmanpolitiikassa. Päähenkilöiden kanssa ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä tulenaroista asioista - pyhän maan valtaamisesta, sodasta, juutalaisten omasta tilasta - , sillä he käyvät itsekin jatkuvaa keskustelua niin Jumalan kuin ympäristön kanssa. 

Onnea Terhille upeasta romaanista! Lue, millaisia ovat hänen aikaisemmat teoksensa Vaikka vuoret järkkyisivät ja Taavi.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

Jonas Gardell 2012. Ruotsinkielinen alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 1. Kärleken. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga. 294 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Gardellin romaani on itse asiassa kolmiosaisen romaanin ensimmäinen osa. Jälkimmäiset osat ovat samannimisiä: osat 2. Sairaus ja 3. Kuolema ilmestyivät vuonna 2014. Takakannen teksti antaa ymmärtää, että romaanin tapahtuvat pohjautuvat tosielämään ja että Gardell itse olisi ollut yksi teoksen nuorista, jotka selviytyivät hengissä.

Aids alkaa näkyä uutisissa syksyllä 1982, mutta vasta Yhdysvalloissa, ja koska uuden sairauden - tai oikeastaan oireryppään - leviäminen liitetään homoyhteisöihin, se ei saa kovin suurta painoarvoa uutisoinnissa. Niinpä 19-vuotias Rasmuskaan ei osaa sitä pelätä muuttaessaan Tukholmaan. Homous on poistettu sairausluokituksista Ruotsissa vasta kolme vuotta aikaisemmin, ja vaikka Tukholma on maalaispojalle edistyksellinen suurkaupunki, ja jo monen muualta muuttaneen homoseksuaalin koti, on maailma vuonna 1982 vielä hyvin erilainen.

Pienellä paikkakunnalla Värmlannissa Rasmus on tullut kiusatuksi koko lapsuutensa. Lukiossa naapurikunnassa hän löytää ystäviä, mutta heti ylioppilasjuhlien jälkeen suuntana on Tukholma, jonne hän pääsee asumaan tätinsä luokse. Tukholmassa on selvitettävä heti, missä homot tapaavat toisiaan, millaista koodistoa he käyttävät viestinnässään, mitä missäkin paikassa tehdään ja miten noihin paikkoihin löytää tiensä. Jonas Gardell on sijoittanut romaaniin myös faktatietoa homoseksuaalisuuden ymmärtämisestä ja homojen oikeuksista vuosikymmenten ajalta, mikä asettaa romaanin tapahtumat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliselle aikajanalle.

Toinen teoksen päähenkilö, nuori Benjamin, on Jehovan todistaja, joka on oppinut paikkansa ja uskonsa kotonaan ja seurakunnassa. Benjamin on perheensä ylpeys ja kiertää tunnollisesti ovelta ovelle sääntöjen raamittaessa elämäänsä. Erään oven takana on kuitenkin mies, joka tunnistaa Benjaminin homouden saman tien, eikä elämä ole enää ennallaan. Kun joulu tulee ja oven avanneen lämminhenkisen Paulin kotiin kokoontuu seitsemän kohtalotoveria, Benjamin ei tiedä tulevasta elämästään vielä mitään. Rasmus on ehtinyt kokeilla ja tutustua siihen jo syksyn ajan, mutta kumpikaan ei pelkää vielä sitä, mihin osa heistä on jo kuolemassa.

Jonas Gardell kirjoittaa mukavan huokoista tekstiä, joka antaa tilaa miettiä ja hengitellä. Se kuvaa hyvin realistisella tavalla sekä pikkupaikkakunnan ahdasmielisyyttä ja asenteita että uskonyhteisön sitoutuneisuutta Jumalan sanaan ja palvelemiseen. Sekä Rasmuksen että Benjaminin taustat piirtyvät selkeällä tavalla. Samoin vanhempien lapsiin kohdistuvat odotukset ja rakkaus ovat käsinkosketeltavan aitoja. Tukholman kaduilla kohtaavien miesten hienovaraiset katseet ja liikkeet on niin ikään kuvattu erittäin hyvin. Romaanin tarina on vetävä ja koskettava, ja siinä on eräänlaista dokumentaarisuuden tuntua, mikä antaa omanlaisensa sävyn.

Koska Helmet-lukuhaasteen suorittaminen alkaa olla loppusuoralla, löytämäni kirjat ovat täsmäkirjoja tiettyihin haastekohtiin. Esimerkiksi tämän Jonas Gardellin teoksen löysin keskustelusta, johon listattiin kirjoja, joiden nimessä on käskymuoto. Lopulta päädyin kuitenkin sijoittamaan teoksen haastekohtaan, jossa kirjan nimessä tai kansikuvassa on käsi tai kädet. 

Naistenviikko: Sara Al Husaini: Huono tyttö

Sara Al Husaini 2023. Like. 285 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Hyvää naistenviikkoa! Blogini juhlii naistenviikkoa kirjoilla, joiden kirjoittajalla, päähenkilöllä tai kääntäjällä on tällä viikolla nimipäivä. Viikon aloittaa tämän aamun nimipäiväsankari Sara. Myöhemmin vuoronsa saavat eräs päähenkilö Jenny sekä kääntäjät Hanna, Kristiina ja Leena. Lisää naistenviikkohaasteesta blogissa Tuijata.

Sara Al Husainin omakohtainen esikoiskirja sai paljon huomiota viime syksynä ja minäkin kävin kuuntelemassa kirjailijan haastattelua Helsingin kirjamessuilla. Kirja oli syksyllä yksi eniten ladatuista e- ja äänikirjoista. Kirjan teemassa on paljon samaa kuin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksessa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. On maahanmuuttajataustainen tyttö, joka elää kahden kulttuurin ja kielen ristipaineessa. On perhe, joka haluaa varjella omalla tavallaan tytön kunniaa, mutta paine tekee yhdessä elämisestä raskasta. 

Al Husainin romaanin päähenkilö Saara matkustaa hieman epäillen perheensä kanssa Irakiin, jossa hänet pakkonaitetaan serkulle. Miehen motiivina on päästä perheenyhdistämisen avulla myöhemmin Suomeen. Saaran mielipiteitä ei oteta huomioon ja hän joutuu alistumaan perheiden päätökseen. Hän joutuu alistumaan myös aviomiehensä raiskattavaksi.

Kirjailija kuljettaa tarinaa eri vuosissa. On teini-ikäinen Saara, joka alkaa pohtia Irakin ja Suomen välisiä eroja, mutta joka edelleen rakastaa perhettään ja haluaa muistaa millainen Irak parhaimmillaan on: lämmin ilmasto, herkulliset ruoat, suuri suku ja ystävälliset ihmiset. Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin on nuori aikuinen, joka haluaisi itse päättää, käyttääkö huivia ja kuunteleeko vanhempiensa tai isosiskonsa ohjeita. Suomessa Saara on edelleen maahanmuuttaja, vaikka hän hallitsee kielen täydellisesti ja on valmistumassa ammattiin. Vanhemmat eivät lakkaa kaipaamasta Irakiin, jossa käydessään Saara kokee aina vaan enemmän olevansa kauempana islamin ihanteista.

Al Husainin teos imaisee mukaansa hyvin nopeasti ja sitä on vaikea laskea käsistään. Se ei ole kaunokirjallisesti niitä kielellisesti viilatuimpia romaaneja, mutta hyvä puoli tekstin tyylissä on se, että suorasanaisuus tekee lukemisesta nopeaa ja vaivatonta. Rohkea ja rehellinen tyyli sopii erittäin hyvin teokseen, jonka ei ole tarkoitus kaunistella mitään, vaan päinvastoin tuoda asia lukijan tietoisuuteen mahdollisimman selkeästi. Nuorten väliset keskustelut tuovat tekstiin kivasti puhekielisyyttä ja monikielisiä aineksia.

Samoin kuin Ujunin ja Hirvosen teoksessa, tässäkin on tärkeintä, että lukija pääsee lähelle sitä ristiaallokkoa, jossa maahanmuuttajanuori elää. Muslimiperheet joutuvat kielen ja kulttuurin lisäksi tasapainottelemaan myös erilaisessa uskonnollisessa (tai uskonnottomassa) ilmastossa, minkä seurauksena kotimaan ihanteet voimistuvat ja ylikorostuvat. Vahvasti kantaaottava teos pohtii, mitkä ovat naisen oikeudet ja miksi niitä ei oteta huomioon. Saaran sukulaiset eivät Irakissa näe niitä samalla tavalla kuin Suomessa kasvanut Saara, joka tietää, mitä haluaa, mutta ei kovin helposti uskalla toimia, sillä uhkana on oman perheen hylkääminen ja yhteisön paheksunta. Kunniakysymykset kun johtavat usein väkivaltaan.

Upeasta esikoisromaanista myös blogeissa Marjatan kirjat ja mietteet sekä Kirjojen kuisketta. 

Nilla Kjellsdotter: Taivaankartano

Nilla Kjellsdotter 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Himmelsgården. Suomentanut Anna Heroja. Gummerus 2023. 422 s. Kuuntelin BookBeatista/lainasin kirjastosta.

Näköjään on melkein tarkalleen vuosi siitä kun luin Nilla Kjellsdotterin esikoisteoksen Kivipuiston tyttö. Niin Ruotsissa kuin Suomessa suosittu ja palkittu Murhia Pohjanmaalla -sarja on saanut toisen osan, joka ensimmäisen lailla sijoittuu Vaasan lähistölle, Oravaisten ja Pensalan ruotsinkielisiin pitäjiin. Luen melko vähän kotimaisia dekkareita, mutta Arttu Tuomisen ohella olen aika ihastunut Kjellsdotterin tähänastiseen tuotantoon. Viime kesänä ajelin autolla Oravaisten läpi ja hahmottelin mielessäni, olisiko yksi kahvila voinut olla juurikin se, jossa päähenkilön, poliisin etsivä Mija Wadön, paras ystävä Sara on töissä?

Pensalan sivukylällä metsän keskellä, lähellä vanhan louhoksen uimapaikkaa ja luontopolkua, on leirikeskus, jossa Taivaankartanon seurakunta pitää tyttöleiriä. Leiri keskeytyy ikävimmällä mahdollisella tavalla, kun nuori Elin löydetään metsäaukealta kuolleena. Elin oli viettänyt viimeisen iltansa poikaystävänsä, pakolaisena Oravaisiin tulleen Adnan Karimin kanssa. Myös Adnan katoaa ja saa kyläläiset uskomaan tämän syyllisyyteen. Vastaanottokeskus on muutenkin häirinnän kohteena. Pian epäily siirtyy kuitenkin Adnanista lähemmäksi leiriä ja sen johtoa. Ovatko muutkin tytöt vaarassa?

Mija Wadö on juuri päättänyt sairauslomansa, jonka edellinen murhatutkinta hänelle aiheutti. Onko Mija tarpeeksi vahvassa kunnossa kestääkseen vauhdikkaan tutkinnan ja sen ihon alle hiipivän epämukavuuden, jonka murhat hänessä aiheuttavat. Hänellä on työparinaan jälleen Ronnie, komea nuorukainen, joka oli edellisen tutkinnan ajan Vaasan poliisilla lainassa. Palaavatko Mijan sekavat tunteet Ronnieta kohtaan?

Taivaankartanossa pohditaan uskovien pientä yhteisöä ja etenkin heidän pastorinsa roolia. Sitä suuremmaksi teemaksi nousee vähitellen kuitenkin tyttöjen oikeus omaan vartaloonsa, nuorten naisten hyväksikäyttö ja sen seuraukset vuosikymmenien ajalta. Murhien motiivi sivuaa Mijankin murheellista nuoruuskokemusta niin uskonnollisen yhteisön kuin teiniraskauden osalta. Sivuhenkilöistä Mijan ystävä Sara murehtii keski-ikäistyvää vartaloaan, rakkautta ja sitoutumisen pelkoa. Ronniesta paljastuu yllättävä yksityiskohta vasta ihan viimeisellä sivulla, samoin Mijan menneisyydestä. Näistä on hyvä jatkaa sarjan kolmannessa osassa, josta en löytänyt vielä mitään tietoja, mutta eiköhän sellainen aikanaan ilmesty!

Myös blogeissa Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club.  Kuuntelin kirjan ensimmäisen puoliskon ja se sopii siihenkin hyvin. Lukija Krista Putkonen-Örnin napakka lukutyyli sopii dekkariin oikein hyvin. Pieni miinus Gummerukselle kirjan kannesta, jonka sekavasta värimaailmasta en lainkaan pidä.

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

Claire Keegan 2021. Englanninkielinen alkuteos Small Things Like These. Suomentanut Kristiina Rikman. Tammi 2023. 116 s. Lainasin kirjastosta. 

Kivasti on ollut ainakin blogeissa ja kirjasomessa esillä tämä irlantilainen pienoisromaani. Toivottavasti se on löytänyt hyvin lukijoita. Keegan ei ole minulle aikaisemmin tuttu, mutta hänen tyylistään tulevat mieleen esimerkiksi Colm Tóibínin teokset, kuten Nora Webster, Robert Seethalerin Kokonainen elämä ja John Williamsin Stoner. 

Joulu lähestyy ja Bill Furlongin perheellä on paljon tekemistä. Miehen yrityksen asiakkaana on muun muassa katolisen kirkon nunnaluostari, jossa Bill poikkeaa joulun alla. Hän törmää kaltoinkohdeltuun, varastohuoneeseen teljettyyn nuoreen naiseen ja yrittää auttaa tätä. Bill kertoo havainnoistaan rohkeasti myös abbedissalle. Muu kylä ja jopa oma perhe haluaisi ummistaa silmänsä siltä, mitä luostarissa tapahtuu, mutta mies asettuu yleistä ilmapiiriä vastaan ja tekee jouluaaton koittaessa jotain hyvin rohkeaa.

Keegan on valinnut hyvin koskettavan moraalikysymyksen, rajannut tarinan selkeästi ja pidättäytynyt teeman laajemmasta käsittelystä. Hän ikään kuin vain vihjaa, mitä luostarissa tapahtuu. Kerronta on hyvin vähäeleistä, mutta Billin hiljainen pohdinta ja ahdinko koskettavat kovasti. Ympäristön suvaitsemattomuus ja vaikeneminen korostuvat hyvin joulunalun tunnelmassa ja jäävät varmasti mieleen. Pienen teokset sanat on aseteltu tarkkaan ja harkitusti. 

Kerronnassa on muutenkin jännittävä kontrasti niiden pienten arkisten tai jouluun liittyvien asioiden kanssa, joita perheessä toimitetaan, suhteessa siihen isompaan huoleen, mikä Bill Furlongin mieltä niin kovasti painaa. Jokatalvinen rutiini ja joulun samanlaisena toistuminen, pitkät työpäivät ja väsymys luovat tehokkaan taustan, kun luotettava mies vaipuukin omiin ajatuksiinsa eikä omassa hiljaisuudessaan suostu ummistamaan silmiään. Kiehtova on myös yksityiskohta, jonka hän ymmärtää omasta menneisyydestään.

Kansiliepeestä luin, että Irlannin katolinen kirkko on historiansa saatossa järjestänyt luostareiden kautta kymmenien tuhansien vauvojen pakkoadoption ja moni lapsista on kuollutkin. Vastaavasti heidän nuoret naimattomat äitinsä ovat jääneet vaille tukea ja turvaa, ja moni heistäkin on kuollut surkeissa olosuhteissa. Muissa blogeissa: Lumiomena, Tuijata ja Leena Lumi. Yritän saada Helmetin lukuhaastetta varten luettua jonkin toisenkin Kristiina Rikmanin suomentaman romaanin kohtiin 47 ja 48!

Leïla Slimani: Toisten maa

Leïla Slimani 2020. Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres. Suomentanut Lotta Toivanen. WSOY 2021. 325 s. Lainasin kirjastosta. 

Trilogian avausosa pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään. Ranskalais-marokkolainen kirjailija singahti esikoisromaanillaan Adèle (2015) suoraan marokkolaisten ja ranskalaisten kirjallisuuspalkintojen voittajaksi. Olen lukenut hänen romaaneistaan Kehtolaulun. Jännäri oli hyvin kirjoitettu, mutta kun luin tästä tosielämään pohjautuvasta trilogiasta, kiinnostuin kirjailijasta lisää.

Elsassilainen Mathilde rakastuu nuoreen marokkolaissotilaaseen toisen maailmansodan loppumetreillä ja lähtee tämän vaimona Välimeren eteläpuolelle. Siellä nuortaparia odottaisi oma maatila, mutta pettymys on suuri, kun he saapuvat perille. Aminen isältään perimä tila on kuivalla maalla, talo on surkea ja kaiken lisäksi kaukana lähimmästä kaupungista. Sinne he kuitenkin jäävät, perustavat perheen ja tekevät kovasti töitä. Mathilde ei kehtaa myöntää pettyneensä, vaan kirjoittaa kirjeissään eksoottisesta maasta, sen lämmöstä ja ihmisistä. Nuori äiti ja vaimo tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Vähitellen hän kuitenkin myöntyy realiteeteille, ei jää surkuttelemaan osaansa, vaan tukee miestään tämän ponnistellessa oliivipuiden, maatilan ja sen töiden kanssa, ja löytää elämälleen merkityksen.

Hento kiharatukkainen Aicha, Mathilden ja Aminen tytär, käy koulua kaupungissa ja rukoilee kristittyjen jumalaa. Pieni ja ujo tyttö ei saa läheisiä ystäviä, mutta viihtyy koulussa ja seuraa perheensä elämää tarkkaavaisesti. Tytön näkökulma tuo Mathilden ja Aminen tarinaan omanlaisensa kulman, hieman jännitystä ja ihmetystä, mutta myös lapsenomaista ajankulkua ja hämmennystä. Perheen sisällä kulttuurit törmäävät niin ruoanlaitossa, juhlapyhien aikana kuin naisen aseman omaksumisessakin. Väkivallalta ei vältytä, eikä sairauksilta. 

Tuntuu, ettei Marokossa ole kukaan täysin kotonaan. Berberien ja arabien maassa asuu valtavasti ranskalaisia ja muitakin eurooppalaisia, joiden kaupunginosia ihaillaan, mutta jännitteet ovat jatkuvasti pinnan alla. Naiset elävät pääosin miesten maailmassa; Mathilde ei kuitenkaan alistu kuten niin moni paikallinen nainen, eikä Amine ota sellaista miehen asemaa kuin hän voisi. Heillä on eurooppalaisia ystäviä ja onhan Amine viettänyt useita vuosia sodassa Ranskan puolesta. Aminen nuorempi sisar Selma koettelee rajojaan ja viettää vapaa-aikaansa vaarallisen lähellä katastrofeja.

Marokossa kasvaa 1950-luvun alussa nationalismi, jolle Aminen nuorempi veli Omar omistautuu. Syrjäisellä maatilalla uutisista ei aina tiedetä eikä niitä aina vaivauduta lukemaankaan, mutta maan tuleva itsenäistyminen Ranskasta ei voi olla tuntumatta. Ympärillä kiehuu vähitellen enemmän ja enemmän, ja uskon että Slimanin isoäidin tarinassa politiikalla tulee jatko-osissa olemaan vielä suurempi rooli. Vaikka romaani sijoittuu 70 vuoden takaiseen aikaan, siinä on paljon ajankohtaista ja tavallaan ikuista, niin yhteiskunnan kuin yksittäisten ihmistenkin tasolla.

Slimanin kerronta on sutjakkaa ja hengittävää, ja Lotta Toivonen tekee suomentajana takuuvarmaa työtä. Romaanissa on miellyttävä tasapaino yksityisiä ajatuksia, haaveita, monenlaisia inhimillisiä tunteita ja yleistä ajankuvaa. Slimani ei takerru yksityiskohtiin, vaikka niitäkin on kivasti mausteena. Näkökulma on miehiä selvemmin Mathilden ja Aichan kokemuksissa, yllättävissä tilanteissa, pulmissa tai kohtaamisissa, joista pitää selvitä. Slimani on myös taitavasti rajannut romaaninsa muutamaan vuoteen. Se tuo rauhaa kerrontaan; vaikka elämässä tapahtuu paljon, romaaniksi tapahtumia ei ole liikaa.

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie 2022. Englanninkielinen alkuteos Best of Friends. Suomentanut Cristina Sandu. Gummerus 2023. 336 s. Lainasin kirjastosta.

Olinkin jo odotellut Shamsielta lisää laatukirjallisuutta. Hänen edellinen romaaninsa Joka veljeään vihaa on kuuden vuoden takaa. Se oli sinä vuonna ehdottomasti parasta käännöskirjallisuutta, eikä huono ollut pari vuotta aikaisemmin kirjoitettu Jumala joka kivessä -kirjakaan, jota kehuimme lukupiirissä.

Pakistanin Karachissa kasvaneen Shamsien kirjat ovat niittäneet lukuisia palkintoja ja palkintoehdokkuuksia. Pakistan näkyy teoksissakin. Ystävistä parhain lähtee liikkeelle Karachista vuonna 1988. Ystävykset Zahra ja Maryam ovat vasta 14-vuotiaita, mutta jo kovin nälkäisiä kokemaan kaikenlaista. Pakistan on uuden alun kynnyksellä, kun Benazir Bhutto nousee valtaan. Nuori naispresidentti saa tytöt haaveilemaan vapaudesta, oikeuksista ja menestyksestä. Yhteiskunta ja ympäristö ovat kuitenkin vielä täynnä sääntöjä, joita täytyy noudattaa, etenkin tyttöjen. Tyttöpelko on arkipäivää miesten maailmassa, eikä Karachissa pysty kapinoimaan samalla tavalla kuin George Michaelin Lontoossa.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Lontoossa asuu ihmisoikeuksia ja maahanmuuttajien oikeuksia ajava, vaikutusvaltainen Zahra. Hänen paras ystävänsä Maryam menestyy yrityskaupoilla ja omaa varallisuuden, josta moni vain haaveilee. Heidän polkunsa menestykseen on ollut hyvin erilainen, mutta elämät ovat kulkeneet rinta rinnan. Maryam seurustelee Zahran ystävän kanssa ja heidän lapsensa on Zahran kummitytär. Naiset käyvät yhdessä kävelyllä joka sunnuntai ja ovat Lontoossa kuin kotonaan. Heillä on mahdollisuus vaikuttaa niin yksittäisten ihmisten elämiin kuin poliittisiin päätöksiinkin. Politiikka alkaakin vähitellen tunkeutua heidän väliinsä, etenkin kun menneisyydessä on yhteinen kokemus, jota he eivät ole unohtaneet.

Päättyykö sinnikäs, kahden hyvin erilaisen, mutta yhteisen historian omaavan naisen ystävyys Zahran holtittomaan valintaan vai Maryamin kostonhimoon? Sietääkö Zahran omahyväinen maailmanparantajasydän sen, että Maryam pystyy asettamaan henkilökohtaisen yleisen edelle? Jaksaako Maryam enää ottaa vastuuta tapahtumasta, josta he molemmat traumatisoituvat 14-vuotiaina? Romaanin alku on hurmaava yhdistelmä teinityttöjen maailmaa ja jännittävää politiikkaa diktatuurin varjossa. Vuoden 2019 Lontoossa törmäävät arvot, nykyajan ilmiöt ja draaman sävyttämät suhteet. Shamsien romaani on hyvin kiinni nykyajassa ja siihen vaikuttavista ilmiöistä. Olinkin varma, että Shamsie ottaa jollakin tavalla kantaa mm. maahan muuttavien ihmisten kohtaloihin.

Shamsien teksti on terävää ja älykästä, ja Sandu on suomentanut sen sujuvalla varmuudella. Ystävyyden ja pitkäaikaisten suhteiden kuvaaminen tuo tarinaan lämpöä, toivoa ja tunnelmaa. Tunnelma törmää ulkomaailman kanssa, jossa täytyy pärjätä uskonnon, taustan, politiikan ja julkisuuden kanssa. Yhdistelmä on ihastuttavan poksuva, yllättävä ja sopivan jännitteinen. Shamsien teos on selkeän feministinen ja sen pääosissa on ainoastaan naisia. Miehet ovat rakastavan isän tai kannustavan isoisän roolissa, asemaansa hyväksikäyttävän pojan tai pojaksi jääneen miehen roolissa. Se mitä arvostan romaaneissa kovasti on se, että opin lisää maailmasta. Niin tälläkin kertaa.

Ehdottomasti vuoden parhaimmistoa ja kadun sitä, etten ostanut sitä omakseni. Upeasta romaanista myös blogissa Anun ihmeelliset matkat. 

Nicole Krauss: Rakkauden historia

Nicole Krauss 2005. Englanninkielinen alkuteos The History of Love. Suomentanut Terhi Leskinen. Gummerus 2006. 310 s. Lainasin kirjastosta.

Kommentoin heti alkuunsa, että kirjan kansikuva ei tee oikeutta upealle romaanille, joka on äänestetty julkaisuvuonnaan mm. Amazonin verkkokaupan parhaaksi laaturomaaniksi ja ollut muutenkin kansainvälinen menestys. En itse muista Rakkauden historiaa tuolta lähes kahdenkymmenen vuoden takaa - ehkä se on menestynyt silloin meilläkin. Kirjan nimen ja kansikuvan yhdistelmä vei minun ajatukseni lähemmäs kioskikirjallisuutta, jota tämä teos ei lainkaan ole.

Tuntuu, että romaanista on vaikea kirjoittaa ja minulla menikin yli puolenvälin ennen kuin sain siitä kunnon otteen. Sen jälkeen olinkin ihastuksissani. Tarinaa vievät eteenpäin minäkertojat, 14-vuotias Alma Singer New Yorkissa ja iäkäs mies, Leo Gursky, samassa kaupungissa. Alman äiti on saanut toimeksiannon tuntemattomaksi jääneeltä mieheltä kääntää englanniksi kirja Rakkauden historia. Välillä tarinaa kerrotaan kirjailija Zvi Litvinoffin kautta Chilestä.

Tarinan juuret ovat kuitenkin 1930-luvun Puolassa, jossa nuori poika rakastuu Alma Meremitski -nimiseen naapurintyttöön. Nuorten tiet erkanevat, kun Saksa hyökkää Puolaan ja teurastaa juutalaisia. Poika piilottelee metsissä niin kauan että pääsee turvaan Yhdysvaltoihin, jossa Alma on ehtinyt perustaa perheen toisen miehen kanssa. Almalla on kuitenkin pieni poika, joka ei tiedä isästään mitään. Mies seuraa etäältä menestyväksi kirjailijaksi kasvavan poikansa elämää seuranaan vain naapurissa asuva ystävä Bruno.

Vuosikymmeniä myöhemmin toinen Alma lukee teosta ja ymmärtää vähitellen, kuka on kirjan kirjoittaja, keneltä äiti on saanut toimeksiantonsa ja mikä on hänen oman nimensä tausta. Alman isä on kuollut lasten ollessa pieniä ja Alman Lintu-niminen pikkuveli yrittää pitää isän muistoa yllä. Pieni veli on vakaumuksellinen juutalainen, joka uskoo olevansa maanpäällinen lamed-vovnik. Romaanin loppuosassa Lintukin pääsee kuljettamaan tarinaa eteenpäin päiväkirjamerkinnöillään.

Juonta ja päähenkilöitä on siis osin vaikea hahmottaa, vaikka lopussa kaikki sidotaankin kauniisti yhteen. Romaanissa on juutalaisten historiaa ja diasporassa elämisen haikeutta, historian ja nimien kautta herkällä tavalla yhdistyviä kohtaloita. Se on myös yksinäisyyttä ja muistoihin käpertymistä, unohtamisen vaikeutta ja pärjäämistä. Elämä kulkee eteenpäin huolimatta siitä, onko se onnellista vai onnetonta, saako sitä jakaa rakkaimpiensa kanssa vai ei. Sydänsuruja on niin Puolasta lähteneillä kuin ilman isää elävillä lapsilla nykyajassa. 

Tämä kannattaa ehdottomasti lukea, vaikka en tiedä osasinko kertoa siitä lainkaan houkuttelevalla tavalla. Kraussin teos on omanlaisensa. Se koostuu sirpaleista, jotka saavat lukijan epäilemään lukemaansa ja päättelemäänsä. Koskettavaa kerrontaa rikkoo sopivalla tavalla rujous, suorastaan rumuus, joita etenkin Leo Gurskyn ja vähän myös nuoren Almankin minäkerronnoissa on. Iäkkään miehen mielen sumua rikkoo kivasti tytön päämäärätietoisuus ja kekseliäisyys niin että tarinassa on hieman jopa jännittäviä piirteitä. Kiitos Tarjalle hyvästä lukupiirikirjan valinnasta!

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen 2022. WSOY. 226. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä kirja minun piti lukea jo viime talvena, sillä ostin sen Tampereen kirjafestareilta joulukuun alussa kuunneltuani siellä ensin Ujuni Ahmedin haastattelun. Sittemmin teoksesta on tehty myös näytelmä Kansallisteatterissa.

Haluan voittaa oman häpeäni ja rikkoa hiljaisuuteni, jotta sinä, joka ajattelet olevasi yksin, löytäisit muiden luo. Haluan rakentaa tilaa, johon me tytöt ja naiset mahdumme sellaisina kuin olemme, riippumatta siitä onko meillä huivi vai ei, ovatko hiuksemme suorat vai kiharat, riippumatta siitä, millaista elämää haluamme elää.

Ahmedin kertomat kokemukset lähtevät liikkeelle hänen teinivuosistaan, iästä jolloin hän - kuten niin moni muukin - alkaa kapinoimaan kodin kontrollia vastaan. Tilanne oli kuitenkin hyvin erilainen kuin valkoihoisellä suomalaistytöllä, sillä Ahmedin kotona pidettiin tiukasti kiinni uskontoon ja somalialaisuuteen liittyvistä tavoista. Naiseksi kasvavana tyttönä Ujuni joutui ottamaan huomioon perheen kunnian ja etenkin sen, ettei hän tyttönä loukkaa sitä. Väärin pukeutuva, väärissä porukoissa ja väärällä tavalla käyttäytyvä tyttö ei aiheuttaisi pelkästään häpeää itselleen, vaan koko yhteisölleen.

Ahmedilla meni vuosia kodin sisäisen kontrollin ja suomalaisen yhteiskunnan tarjoaman vapauden välisen ristiriidan kanssa. Hän pukeutui kotoa ulos lähtiessään somalitytölle kuuluvalla tavalla, mutta vaihtoi vaatteita ja meikkasi lisää heti kaupungille päästyään. Useita kertoja hän myös karkasi kotoaan muutamiksi päiviksi. Omille ajatuksille ja levottomuudelle oli vaikea löytää kuuntelijaa. Aikuisena Ahmed alkoi pohtia, mitä voisi tehdä enemmän kaltaistensa tyttöjen ja naisten aseman parantamiseksi. Häneen kohdistui paljon vihapuhetta niin oman yhteisön kuin enemmistönkin suunnalta. Muun muassa eräs somalimiesten raiskaustapaus, johon Ahmed otti kantaa, kirvoitti vihaa ja hänen sanomaansa yritettiin sekä vaimentaa että muunnella. Hän sai suomensomalina, ruskeaihoisena naisena enemmän huomiota kuin se, että hän halusi tuomita miesten teon. Oma yhteisö olisi halunnut hänen pitävän tekijöiden puolta ja suojelevan yhteisöä.

Suomalaisen yhteiskunnan velvollisuus on varmistaa, että esimerkiksi lapsen oikeudet toteutuvat riippumatta siitä, millaisessa yhteisössä hän elää. --- Valtavan kamppailun vaatinut silpomisen kieltävä erillislaki on Suomessa ainoa konkreettinen lakimuutos, joka on suoraan koskettanut vähemmistötaustaisia naisia. --- Silpomisesta voi päästä lopullisesti eroon vain, jos kunnian ajatuksesta sen nykyisessä muodossa päästään eroon.

Muistan haastattelustakin, että yksi ensimmäisiä asioita, josta Ahmed kertoi, oli se, miten maahanmuuttajanaisen ääni ei kuulu eikä heitä kuulla samalla tavalla kuin valkoisia feministejä. Valkoiset eivät myöskään osaa ottaa huomioon sitä kontekstia, jossa esimerkiksi musliminaiset elävät äänettömänä massana vähemmistön sisällä. Siksi olisi tärkeää että vähemmistönaiset saisivat enemmän tilaa kertoa itse, millaiset olot heillä on ja mitkä oikeudet heidän osaltaan jäävät toteutumatta. Enemmistössä elävän naisen oikeuksiin asti pääseminen edellyttäisi ensin omasta yhteisöstä rohkeaa irtautumista tai etääntymistä, eikä kaikilla ole siihen voimia taikka tukiverkostoa.

Enemmistössä pää lepää, mieli lepää, kaikki lepää.

Ahmed kertoo myös matkastaan Somaliaan, jossa hän kokee olevansa kotonaan. Tämä johtuu tietysti siitä, että siellä häntä ei nähdä vähemmistönä ja ympärillä on samannäköisiä ihmisiä. Silti Somalia on köyhempi, takapajuisempi, konservatiivisempi ja sekasortoisempi kuin missä Ahmed haluaisi asua tai kasvattaa lapsiaan. Siellä he olisivat diasporasta kotimaahan muuttaneita parempiosaisia, joiden opeilla maa ei kuitenkaan kehittyisi oikeanlaiseen suuntaan. Somaliassa on myös viime vuosikymmeninä tiukentunut saudiarabialainen islamintulkinta, jossa naisen tila on kaventunut radikaalisti siitä, mitä se on vielä Ahmedin äidin nuoruudessa ollut. Ristiriitaisia tunteita herättävä matka on vain vahvistanut hänen ajatuksiaan siitä, että muutoksen eteen on tehtävä rohkeasti töitä.

Tahtotila kontrolloida naista on paljon vanhempi kuin itse islam, ja paljon vahvempi kuin koko kulttuuri ja historia, jolla sitä perustellaan.

Ahmedin ja Hirvosen yhdessä kirjoittama teos on mielenkiintoinen tietopakkaus tärkeästä asiasta kenelle tahansa, mutta erityisesti sille kohderyhmälle, jonka Ahmed tietää helposti jäävän yksin ajatuksineen. Se on myös rohkaiseva kasvutarina, joka on onneksi saanut ansaitsemaansa huomiota. Teoksesta myös blogeissa Kirjakaapin kummitus ja Kirjat kertovat.

Tara Westover: Opintiellä

Tara Westover 2018. Englanninkielinen alkuteos Educated. Suomentanut Tero Valkonen. Tammi 2018. Pokkarissa 435 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Valitsin kirjan Goodreadsin Best books of the month -listoilta vuosihaastetta varten. Kirja oli kovasti esillä ilmestyttyään muutama vuosi sitten eikä ihme. Kirjailijan elämään perustuva muistelmateos on yllättävä, järkyttävä, vetävä ja mielenkiintoinen. 

Tara Westover kasvaa mormoniperheessä Idahossa. Hänen äitinsä opettelee kätilöksi sekä energia- ja yrittihoitajaksi, sillä perhe ei usko lääketieteeseen. Vahvasti hallituksen salajuonia pelkäävä isä pyörittää työkseen romuttamoa, joten synnytysten lisäksi Tara oppii myös fyysisiä miesten töitä isän apuna. Lapset käyvät kotikoulua, mutta ainakaan nuorimpien lasten kohdalla se ei enää toteudu. Lapset oppivat sen mitä oppivat arjen askareissa ja loput löytämistään kirjoista. Syntymätodistuksiakaan ei kaikille lapsille ole jaksettu hankkia.

Vainoharhainen isä on karismaattinen uskonmies, joka mielellään luennoi perheelleen jumalan tahdosta ja tytöille naisen paikasta. Taralla on hyvin vähän kontakteja perheen ulkopuolelle, joten isän luoma kuva maailmasta ja säännöistä on ainoa minkä tyttö tietää, kunnes teini-iässä alkaa kyseenalaistamaan ja kokeilemaan omaa tahtoaan. Isää pelottavammaksi vastustajaksi kohoaa kuitenkin yllättäen isoveli Shawn, jonka väkivaltaa Tara lopulta pakenee kauas, vaikka palaakin monta kertaa.

Kun hiljaisuus menisi sirpaleiksi ja raivo suuntautuisi minuun, tietäisin että katalyyttina, lopullisena aiheuttajana, oli jokin mitä minä tein. Tällaisessa taikauskossa on yhdenlaista toivoa: kuvitelma siitä, että hallitsee tilannetta.

Kouluja käymätön tyttö opettelee peruskoulun asiat itsekseen ja pääsee hyvin nuorena collegeen. Tie koulutukseen on auki, sillä pian opettajat huomaavat hänen lahjakkuutensa ja turvaavat hänelle mahdollisuudet aina Cambridgeen ja tohtoriopintoihin saakka. Nuoren opiskelijan on kuitenkin opittava hurja määrä asioita, jotka ovat muille itsestäänselvyyksiä - käytöstavoista ja sosiaalisista tilanteista pukeutumiseen sekä kirjallisuuden ja taiteen lajeihin. Maailmassa tuntuu olevan valtava määrä lainalaisuuksia jotka ovat Taralle täysin vieraita.

Kaikki on kuitenkin opittavissa. Suurimmaksi haasteeksi Taran nuoruudessa nousee isän maailmankuvan kyseenalaistaminen, uhmaaminen ja siitä eroaminen. Hän kärsii painajaisista, pelkotiloista ja paniikkikohtauksista. Kun Tara alkaa selvittää, löytyykö perheenjäsenistä tukea Shawnin harjoittaman väkivallan kohtaamiseksi, hän on jäädä yksin. Vanhemmat manipuloivat puheillaan sisarukset uskomaan, että Taran ja heidän omatkin muistonsa ovat vääristyneitä ja valheellisia. Jos heitä päättää uhmata ja puhua yhdestä perheenjäsenestä pahaa, uhkana on koko perheen hylkääminen.

Totuus on seuraavanlainen: minä en ole hyvä tytär. Minä olen petturi, musta lammas; minussa on jotain erilaista, eikä se ole hyvä asia. Haluan parkua, nyyhkyttää isän polvia vasten ja luvata olla toimimatta väärin enää koskaan. Mutta vaikka olen musta lammas, en kykene valehtelemaan, ja isä joka tapauksessa haistaisi valheen. -- En ole pahoillani, ainoastaan häpeissäni.

Muistelmien ensimmäisessä osassa järkyttävintä oli lasten kohtaama turvattomuus, sillä heidän isänsä oli romuttamolla täysin välinpitämätön työturvallisuudesta. Lapset altistuivat iskuille, palovammoille ja murtumille. Lääkäriin ei viety edes äitiä, joka sai auto-onnettomuudessa pahan aivovamman. Oliko niin että jatkuva altistuminen iskuille vammautti myös Shawnin mielen? Taran päästyä opiskelemaan hämmästelin sitä, miten valtavan työn hän on tehnyt itsekseen pärjätäkseen muiden mukana. Teoksen viimeisessä osassa olin ajautua suruun ja ihmetykseen Taran mukana, kun hänen maailmaansa alkoi repeytyä valtava kuilu ja yksin jäämisen pelko.

Todellisuus osoittautui taas tarua ihmeellisemmäksi. Mietin moneen kertaan, ettei näin suuri määrä vainoharhaa, välinpitämättömyyttä, uskoa, väkivaltaa tai sinnikkyyttä olisi mennyt uskottavasti läpi missään fiktion lajissa. Ja se että tämä kaikki on tapahtunut 2000-luvun alussa! Kirjan kirjoittaminen on ollut 29-vuotiaalle Westoverille varmasti sekä rankka että eheyttävä kokemus, sillä hänen lapsuus- ja nuoruuskokemuksistaan ei ollut vielä ehtinyt kulua juurikaan aikaa. Se on ollut myös rohkeaa, eikä varmastikaan ole parantanut välejä niihin, jotka hänet hylkäsivät.

Menestyskirjasta lisää blogeissa Kirja vieköön!, Kirjoihin kadonnut ja Kirjat kertovat. Jos selviytymistarinat kiinnostavat, käy lukaisemassa mitä olen kirjoittanut Jeannette Wallsin Lasilinnasta, joka on hyvin samantyyppinen muistelmateos.

Pirkko Saisio: Passio

Pirkko Saisio 2021. Siltala. 732 s. Sain lahjaksi. Kuva kustantajan.

Tuntuu suorastaa juhlavalta kirjoittaa postausta Pirkko Saision Finlandia-ehdokkaana olleesta romaanista, niin suuri ja täyteläinen se on. Ja ihan erilainen, mitä olen Saisiolta aikaisemmin lukenut! Tukeva teos lähtee liikkeelle 1400-luvun Firenzestä ja kuljettaa lukijan vähitellen aikakausien ja vuosisatojen läpi aina 1950-luvun Helsinkiin.

Romaanin läpi kulkee omituisen, rumankauniin riipuksen tarina. Sen ympärillä on tietysti kullanhimoa, varkauksia, pakomatkoja ja perintökalleuden piilottelua, mutta myös väkevää uskonnollisuutta ja intohimoa. Riipuksen jalokivet matkaavat Firenzestä Venetsiaan, Wienin juutalaisten mukana Krakovaan luostariin, sieltä Volgan mutkaan Goluboje Selon pyhään ikoniin, Katariina Suuren kautta Viron Haapsaluun osaksi maalausta, ja lopulta osa kullasta päätyy Helsinkiin ja Arkangelin vankileirille asti.

Hänen edessään oli tie. Se oli uusi ja arvaamaton. Ja se oli pakko kulkea, hän ymmärsi sen nyt, vaikka se saattaisi tuhota hänet, ja luultavasti tuhoaisikin. Hän ei ollut valinnut tietä, tie valitsi hänet, ja se juoksi hänen edessään ja takanaan oikukkaasti kiemurrellen kuin Eedenin puutarhan käärme.

Riipusta tärkeämpää ovat kuitenkin kunkin aikakauden tarinat, luvut jotka ovat upeita kertomuksia jo itsessäänkin, mutta joista hentojen kytkösten kautta muodostuu yhdessä huima kokonaisuus. Tarinoissa on luostareita, ruhtinattaria, ankaria isiä, alistettuja ja valtaapitäviä, orpoutta ja köyhyyttä. Niissä solmitaan vääriä avioliittoja, karataan rakkaan kanssa, kärsitään vääryydestä, uskotaan tulevaisuus jumalan käsiin, otetaan riskejä, synnytetään aviottomia lapsia, tullaan hulluksi ja lähdetään mukaan luokkataisteluun.

Tarinat ovat tavallaan hyvin ajattomia, eikä aikakauden hahmottaminen ole niin tärkeää, aika vaikeaakin välillä, sillä vihjeet ovat pieninä muruina. Välillä googlasin ja tarkistin paikkoja, tapahtumia ja ihmisiä. Ihmiskohtaloissa kulkee aika vahvasti eri tavoin eriarvoisuus ja sen ilmenemistavat. On juutalaisten syrjimistä, on maaorjuutta, keittiöpiikojen alistamista ja armon varassa elämistä, on piilossa pidettävää seksuaalisuutta. On niitäkin, jotka kipuavat parempaan elintasoon taituruudella ja viekkaudella, mutta vahvasti mieleeni jäivät mm. Krakovan sisar Katarzynan velvollisuudentunto ja nöyryys, Andrei Mihailovits-reppanan epätoivoinen uskollisuus ja rakkaus sekä Linda Silverhavin herääminen luokkatietoisuuteen.

Sen verran pitkä lukumatka oli, etten kovin hyvin enää muista kirjan alkupään tapahtumia Firenzessä tai välillä Wienissä, mikä vähän harmittaa, mutta ehkä luen ne pätkät uudestaan. Erikoista, miten osa tarinoista tarttuu mieleen ja jää elämään, tuntuu pituuttaan painavammalta ja merkittävämmältä. Onneksi nyt kirjaa selatessani huomasin ihan ensimmäisen sivun tekstin, sillä se on kuin lahjanaru, joka sitoo kokonaisuuden vielä tiukemmin yhteen.

Entäpä Saision kerronta? Siinä on jotain ikiaikaisen ihanaa. Kieli on polveilevaa ja virkkeet saattavat olla taitavasti rakennetun pitkiä ja mahtipontisiakin, mutta teksti on uskomattoman eteenpäin vievää ja sujuvaa. Kieli on rikasta ja jotenkin ihmeellisesti korostaa kunkin aikakautensa piirteitä, oli kyseessä usko, ruokailutavat, vaatetus, perhesuhteet tai muut kulttuuriset ominaisuudet. Herkuttelin myös nimillä, joiden käyttöä Saisio ei välttele, päinvastoin, niiden toisto sai aikaan sen, että luin niitä itselleni välillä ääneenkin. Pientä mystiikkaakin tarinoissa välillä on, sillä rujon arjen ja köyhyyden rinnalla on ikoneja, kirkkoja ja hulluutta.

Upeasta romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club, Tuijata ja Kirja vieköön! Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Goodreadsin haastekohdista kuittaan numeron 50. A book that involves aging, or a character in their golden years. Seinäjoen kaupunginkirjaston haasteessa tämä sopii kohtaan 3: Perhejuhlissa.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Vi for upp med mor. Suomentanut Outi Menna. Tammi 2022. 332 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jana Kippo -trilogiassa siirrytään poisnukkuneen äidin mukana pohjoiseen, Kukkojärven kylään. Janan ja Brorin äiti on kotoisin uskonyhteisöstä, jossa albiinokaksosia ei katsota hyvällä. Vastassa on paheksuntaa ja uhkailua, käännytysyrityksiä ja totuuden kieltämistä. Käy kuitenkin niin että veli lankeaa yhteisön pauloihin. Jana haluaa käännyttää veljensä takaisin kotiin Smalångeriin heti hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen, mutta näyttää siltä, ettei Jana enää itsekään tiedä, missä koti on.

Olisin voinut päästää irti. Antaa veljen pudota yksin mutta en pystynyt. Bror oli minä. Minä olin bror. 

Vastassa Kukkojärvellä on nimittäin Jussi, jonka luona Janan on hyvä olla. Serkusten välille muotoutuu lämmin suhde, mutta onko Jana kykenevä vastaanottamaan minkäänlaista rakkautta, pyyteetöntä läheisyyttä ja pystyykö hän edes avautumaan menneisyydestään. Jussi muistaa kaksosten äidin ihan erilaisena kuin tytär itse, eikä Taaton väkivalta irrota otetaan kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään. Traumatisoituneen Janan sisällä velloo lapamato, joka pakottaa juomaan, ja hänen ihollaan kipittää koppakuoriaisia, jotka vievät tajunnan.

Kukkojärvellä on myös niitä, jotka on karkotettu uskonyhteisössä, eikä heillä mene hyvin. Kuten trilogian ensimmäisessä osassa Lähdin veljen luo, tässäkin romaanissa tekopyhyyden rinnalla elää väkivaltaa, alkoholismia, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Uskonmiesten väliset suhteet vaikeuttavat viranomaisasiointia ja oikeutta jaetaan täysin omien sääntöjen mukaan. Janalla ja Jussilla on onneksi taipumus pelastaa ja auttaa sielläkin, missä kaikki näyttää toivottomalta. Muorin kotitalo palaa, naiset ovat mustelmilla ja lapsia hylätään, mutta Jussin luona on tilaa heillekin.

Janan kuukaudet pohjoisessa ovat sekasortoista yritystä kiinnittyä johonkin, tienata elantoa, pitää puoliaan miesten maailmassa ja saada Bror lähtemään kotiin. Samalla hänen on jälleen läpikäytävät perheensä menneisyyttä ja paljastettava uskonyhteisön pahat salaisuudet. Miksi äiti on sieltä lähtenyt, miksi hän on toiminut vuosia niin pelkurimaisesti, ja miten vanhempien henkinen perintö vaikuttaa kaksosiin vieläkin? Pystyykö Jana ottamaan vastaan muunkinlaista läheisyyttä kuin eläinten tai humalaisten miesten, ja mitä kaikkea hänen voimakas itsepäisyytensä aiheuttaakaan?

Karin Smirnoff jatkaa tässä romaanissa samalla karskilla ja suorasanaisella tyylillä, joka valloitti lukijat ensimmäisessä osassa. Teos nappasi Ruotsissa August-ehdokkuuden ja ellei viime vuosi olisi ollut niin täynnä loistavaa käännöskirjallisuutta, olisin saattanut nostaa sen yhdeksi vuoden parhaista. Syrjäytymisen, hylkäämisen, rakkaudettomuuden ja väkivallan teemat ovat rankkoja, mutta Smirnoff kirjoittaa niistä suorastaan röyhkeän rehelliseen tyyliin. Tarinat rikkovat tabuja ja kirjailija paiskaa epäkohdat suoraan lukijan naamalle tavalla, jota täytyy vain ihailla. Nimet kirjoitetaan edelleen pienin kirjaimin, mikä ainakin minun mielestäni tuo kerrontaan tarpeellista etäisyyttä ja geneerisyyttä, mutta myös hilpeyttä. Suurkiitos toimivasta kielestä tietysti myös suomentaja Outi Mennalle! Kirjoitin edellisestä romaanista, että se "tasapainottelee pimeyden, mustan huumorin ja toivon omituisella, mutta täydellisen toimivalla rajapinnalla". Samaa ihailen tässä toisessakin osassa!

Loppu jätti tietysti kaikki mahdollisuudet auki kolmatta osaa varten, joka onkin näköjään jo suomennettu: Sitten menin kotiin. Varausjono ei onneksi ole kovin pitkä! Kakkosteoksesta lisää blogeissa Tuijata, Kirjakaapin kummitus ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan 25: Kirjan nimessä on ilmansuunta. Goodreadsin lukuhaasteesta kuittaan kohdan 47. A book with handwriting on the cover. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen paikoista löytyy 23: Työpaikalla.

Miriam Toews: Naiset puhuvat

Miriam Toews 2018. Englanninkielinen alkuteos Women Talking. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2021. 232 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Bolivialaisessa mennonniittasiirtokunnassa tapahtui hirveitä vuosien 2005 - 2009 välisenä aikana. Siirtokunnan naisia ja tyttöjä heräsi aamuisin tokkuraisina. Heidät oli huumattu, ja sen jälkeen pahoinpidelty ja raiskattu. Vuonna 2011 kahdeksan siirtokunnan miestä tuomittiin hyökkäyksistä. He olivat uskotelleet naisille näiden nähneen unia tai paholaisen kostaneen heille huonoista ajatuksista. Miehet olivat naisten uskonveljiä, naapureita tai jopa sukulaisia. Tämä on siis totta, ja tämän pohjalle perustuu fiktiivinen kertomus kahdeksan naisen keskusteluista kahden päivän ajalta.

Miriam Toews on itsekin kotoisin mennonniittaseurakunnasta, mutta Kanadasta. Yhteisöjä on maailmalla edelleen varsin runsaasti. He elävät yksinkertaista elämää, viljelevät maata ja välttelevät kontakteja maailmaan. Romaanissa olevan yhteisön naiset ovat luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta koska he haluavat että heidän keskustelunsa kirjataan muistiin, he tarvitsevat avukseen miehen. August Epp on juuri palannut siirtokuntaan tultuaan karkoitetuksi sieltä aikaisemmin, pystyy säilyttämään salaisuuden ja kirjoittamaan muistiinpanot englanniksi.

Tarkoitus oli, että minä kirjaisin sen, naisten puheen. Elämän.

Naisten keskustelu läpikäy erilaisia vaihtoehtoja, mitä heidän pitäisi tehdä. Pitäisikö heidän jäädä naisia alentavaan yhteisöön ja pysyä vaiti, pitäisikö heidän jäädä ja taistella itselleen elintilaa, vai olisiko parasta lähteä? Kolmen eri sukupolven naiset pohtivat eri vaihtoehtojen seurauksia, ja omia tarpeitaan: turvaa, arvostusta ja uskoa, tilaa ajatuksille. Keskustelu polveilee, sen on vaikea pysyä aisoissa vaikka aikaa on vähän, mutta vähitellen naiset löytävät yhteisen tavoitteen ja alkavat toimia sen toteuttamiseksi.

Naisille ja tytöille on tapahtunut hirveitä, ja muistiin kirjattu keskustelu paljastaa miesten teoista jotain, mutta vain sen, minkä lukijan on tarpeen tietää. Naiset pohtivat anteeksiannon mahdollisuutta, suhdettaan Jumalaan ja uskoon, suhdettaan läheisimpiin miehiin, veljiin ja poikalapsiinsa. Naisilla ei ole paljonkaan tietoa maailmasta siirtokunnan ulkopuolella, joten heidän on punnittava myös sitä, miten he pärjäisivät ilman miehiä, ja tietysti myös sitä, ketkä lähtisivät heidän mukaansa. Naisilla on rohkeutta - se ei jää epäselväksi - mutta onko lähteminen rohkeutta vai pelkuruutta? Osoittaisiko suurempaa voimaa jäädä ja pyrkiä muuttamaan asioita?

Jos jäisimme Molotschnaan, hän sanoo, me naiset pettäisimme mennonniittauskon keskeisen periaatteen, joka on pasifismi, sillä jäämällä asetamme itsemme tieten tahtoen alttiiksi väkivallalle, sekä sille johon turvaudumme itse että sille jota kohdistetaan meihin. Antaisimme mahdollisuuden vahingonteolle. Olisimme sotatilassa. --- Oman uskomme mukaan olisimme syntisiä ja meiltä kiellettäisiin pääsy taivaaseen. 

Naiset puhuvat on syvästi vaikuttava teos, jossa vähäeleinen kerronta väkevöityy vähitellen. Keskenään hyvin erilaiset, mutta toisilleen ihailtavan lojaalit naiset kasvavat keskustelun edetessä erilaisiin rooleihin ja lukija oppii tunnistamaan heidän luonteenpiirteitään. Naisten välillä on lämminhenkistä kosketusta, sisarrakkautta ja tukea, mutta myös piikittelyä, arvostelua ja rajuja tunteenpurkauksia. Filosofisen pohdinnan lisäksi juuri tämä olikin yksi romaanin herkullisimmista puolista: sisäänpääsy ja naisiin tutustuminen. Keskustelun edetessä huomasin jo arvaavani välillä, miten vaikkapa tulisieluinen Salome tai viisas Agata reagoi uskonsisaren ajatuksiin. Hymyilin itsekseni, kun nuoret tytöt letittivät toistensa hiuksia, Ona vilkaisi innoissaan Augustia tai Agata antoi ohjeita dementoituneen vanhuksen pesuvedestä.

Postaus upeasta romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him? Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Goodreadsin haasteessa tämä menee kohtaan 17. A book from NPR's Book Concierge. Seinäjoen kaupunginkirjaston paikoista kuittaan tällä maaseudun.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru 2017. Ruotsinkielinen alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar. Suomentanut Outi Menna. S&S 2018. Lainasin kirjastosta.

Jopas oli vaikuttava teos! Tuntuu vaikealta päättää, mistä aloittaa kirjoittaminen, sillä tätä kirjaa ei ihan lyhyesti pysty kuvailemaan. Mutta aloitetaan nyt vaikkapa siitä, kun kolme pommiliiveihin pukeutunutta muslimitaustaista nuorta hyökkää ruotsalaiseen kirjakauppaan. Yksi heistä on romaanin päähenkilö, nuori nainen, joka kuvaa tapahtumat kännykällään. Hänellä on tunne, että hän on nähnyt kuvaamansa ennenkin. Se mistä hän on kotoisin, ei ole oikeasti se paikka josta hän on kotoisin. Naisen sisällä risteilee kaksi taustaa, kaksi historiaa, joilla molemmilla on yhteys Daeshiin - Isisiin - mutta eri tavoin.

Pian pommi-iskun jälkeen tarinan kirjoittava kirjailija tapaa tytön tämän omasta toiveesta. Vähitellen tyttö avautuu kirjailijalle, muistaa enemmän ja enemmän viidentoista vuoden päässä tapahtuvasta ajasta - tulevaisuudesta. Sillä sieltä hän on kotoisin. Siellä elää tyttö, jonka Ruotsi - kotimaa - on päättänyt vahvasti muslimienvastaisesta politiikasta. Tulevaisuuden Ruotsissa on asuinalue, jonne säilötään muslimeja erilaisin turvallisuusluokituksin. Ja tämän alati pahenevan kauheuden taustalla on tuo kirjakaupan pommi-isku, johon tyttö on viisitoista vuotta aikaisemmin osallistunut.

--- eivätkö tytön tekstit nimenomaan tehneet juuri sitä: keskustelleet sen maailman kanssa, joka oli ollut hänelle julmaakin julmempi.

Mikä on tytön rooli missäkin vaiheessa ja miksi hänen sisällään on kaksi eri ajassa kulkevaa persoonaa? Hänellä ja kirjailijalla on siitä monta teoriaa, eikä tyttö ole välttämättä ainoa jonka persoonaa Daesh on manipuloinut. Tytön ristiriitaiset muistot, vain hänen näkemänsä mustat yöperhoset, kesällä Brysseliin lankeava lumisade ja kahdessa ajassa kulkeva kerronta tuovat romaaniin ripauksen magiikkaa ja tietysti dystopiaa. Tuo synkkä tulevaisuudenkuva on kuitenkin kaiken keskiössä ja romaanin pelottavien viesti - se miten siltä voisi välttyä, miten välttää ihmisten lisääntyvä julmuus, miten pitää toivoa yllä, ettei Ruotsi muutu muslimeille mahdottomaksi paikaksi elää ja asua.

Olin muslini, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön.

Tiedän ettet halua uskoa, että tällaista voisi tapahtua maassa, jossa elät lapsesi kanssa. Eivät minunkaan vanhempani halunneet. 

Tunsin usein romaania lukiessani jonkinlaista surun ja pelon sekoitusta, hennosti sitä samaa mitä kirjan hahmotkin kokevat. Kirjan tarina on haikean kaunis ja Anyuru teksti on merkityksiä täynnä. Sen tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja karmeita, mitään ei kaunistella mutta missään ei myöskään vellota. Kerronta on toisaalta suorasukaista, mutta yksityiskohdissa pysähdytään kauneuteen, ihmisiin, kosketukseen, uskoon, rakkauteen ja sukupolvien välisiin siteisiin. Pahojen asioiden keskellä muistetaan perinteet, kirjallisuus, lasten leikit tai tasa-arvon merkitys.

Anyurun teksti yhdistelee hauskalla tavalla arabinuorille - ja ilmeisesti osin juutalaisillekin - tuttuja sanoja, jotka avautuvat lukijalle kun vain malttaa hetken. Väliin sujautetaan myös islamilaisia fraaseja, sillä usko on alati läsnä niin hyvässä kuin pahassakin. Tällaiset kielelliset yksityiskohdat tekevät tekstistä mukavaa lukea, väliin tekee mieli lukea sitä ääneenkin. Kiitos siitä Outi Mennalle, joka on välittänyt kielellisesti kirjavan kokonaisuuden uskomattoman taitavasti suomeksi.

Tässä on kirjallisuutta joka opettaa maailmasta lisää, kuten islaminuskosta tai Daeshiin lähtemisen taustoista, ja sitä kautta opettaa katsomaan maailmaa monipuolisemmin. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Jännällä tavalla kirjan tapahtumat pelottavat - ne ovat täysin mahdollisia jo lähitulevaisuudessa - mutta samalla se antaa myös lohtua ja uskoa siihen ettei kannata antaa periksi. Anyurun luoma tarina on nerokas ja hämmästyttävä!

Tässä vain pieni osa kaikesta siitä moniulotteisuudesta mitä tämä romaani on. Ehdottomasti yksi vaikuttavimmista kirjoista mitä olen lukenut. Pidin kovasti myös Anyuru teoksesta Myrsky nousee paratiisista, joka on menestynyt kansainvälisesti. August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin oli kuitenkin jotain vielä hienompaa. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea myös Kamila Shamsien romaani Joka veljeään vihaa. Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tähtivaeltajablogi. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 8: Kirja jossa maailma on muutoksessa. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 17: A book with a muslim character or author.

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Anna-Liisa Ahokumpu 2021. Gummerus. 179 s. Lainasin kirjastosta.

Nuori Anjezë auttaa kuuliaisesti äitiään Skopjessa joskus 1920-luvulla. Kirkon avustustyöhön mukaan lähtevällä tytöllä on vahva usko, mutta myös halu päästä irti kodista ja tytölle lankeavista perinteistä. Pian hän pääseekin Intiaan saakka ja päätyy Kristuksen kehottamana elämään kaduille vähäosaisten pariin. Myöhemmin hänet tunnetaan Äiti Teresana.

Jos Anjezë on joutunut ristinkivun todistajaksi, jos se on syvin totuus jonka Kristus haluaa hänen kanssaan jakaa, silloinhan se tarkoittaa ettei rakkautta sittenkään ole. Isät hylkäävät poikansa. Äidit tyttärensä. Lapset jäävät tyhjyyteen ja ovat valmiita hylkäämään itsensä, uhrautumaan ja kuolemaan vain siksi, että pääsisivät takaisin kotiin.

Vuosikymmeniä myöhemmin Eveliinan synnytys lähestyy. Hänen äitinsä on juuri kuollut eikä ehdi kertoa Eveliinalle kunnolla, millaista synnytys on. Muutenkin suhde äitiin on ollut etäinen. Eveliina tutkii naisten ja synnyttämisen historiaa ja sitä, mikä on saanut naiset etääntymään toisistaan, mikä on medikalisoinut raskauden. Naisilla olisi tuhansien sukupolvien tieto kivusta, hormoneista ja ruumiin muutoksista, jos sukupolvien väliset yhteydet eivät olisi katkenneet.

Supistukset tulevat mutta liian harvakseltaan. Missään ei ole hyvä olla, kivut ja unettomuus tekevät Eveliinasta yksinäisen, harhaisen ja epätoivoisen. Äidistä muistuttavat enää valokuvat Kosovosta ja lause, jonka tämä on lähettänyt itselleen: Muista minut. Synnytyksen jälkeenkään kaikki ei ole niin kuin tuore äiti oli kuvitellut. Tunteet lasta ja laitosta kohtaan ovat omituisia ja pelottavia, eikä hänelle kerrota suoraan kaikkea mitä tapahtuu. 

Ruumiissani velloi kimppu kauhua, jota en pystynyt edes ajattelemaan. --- Kunpa olisin saanut edes nukkua.

Ahokumpu sitoo kauniilla tavalla yhteen kaksi toisistaan kaukana olevaa tarinaa. Yhteys on toimiva ja hän jakaa molemmat pieniin vuorotteleviin lukuihin. Tarinat lähtevät vetämään, vaikka juonta tärkeämpää onkin pohdinta, kyseenalaistaminen ja voima. Jumalallinen yhteys tulee yllätyksenä niin Anjezëlle kuin Eveliinalle hänen äidissäänkin. Naisista kumpuaa myös ikiaikaista matriarkaalista voimaa auttaa, ponnistaa tai vaikkapa päättää loppuun se, minkä katsoo olevan lopussa. Sukupolvien välisten siteiden ja yhdessä tekemisen ketjun katkeaminen on lohdutonta ja laittaa lukijankin miettimään, miksi näin on tapahtunut.

Kolme rukousta äidille on pieni romaani ja nopeasti luettu, mutta se jää varmasti resonoimaan pitkäksi aikaa. Teksti on taitavan vähäeleistä ja silti koskettavaa ja voimakasta. Eveliinan kokemukset pohjautuvat hyvin pitkälle kirjailijan omiin, lähes traumaattisiin kokemuksiin synnytykseen liittyvistä kivuista, komplikaatioista ja kommunikaation vaikeuksista laitoksella (IS 15.4.2021). Lue myös mitä blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Lukutuulia kerrotaan. Suosittelen myös Ahokummun esikoisteosta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen

Elly Griffiths 2016. Englanninkielinen alkuteos The Woman in Blue. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2020. 362 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Uskomatonta - jo kahdeksas Ruth Galloway -sarjan teos! Elly Griffithsin arkeologiaa, murhatutkimuksia ja ihmissuhdekuvioita yhdistelevät dekkarit ovat olleet tasalaatuisen hyviä alusta alkaen, ja ainakin minä odotan jatkoa edelleen. Onneksi tämäkin teos päättyi hetkeen, jonka jälkeen sarjaa on vaan pakko jatkaa. Kävin juuri vakoilemassa kirjailijan nettisivuja, ja luvassa on ainakin neljä osaa lisää (huh!), kunhan ne suomennetaan. Päähenkilö Ruth Gallowayn lisäksi suomentajakin - Anna Kangasmaa - on arkeologiaan hyvin perehtynyt!

Tällä kertaa Norfolkin karulla rannikolla perehdytään ikivanhan pyhiinvaelluskohteen historiaan, kun kirkon järjestämälle kurssille osallistuva naispappi saa vihamielisiä kirjeitä. Pappi on Ruthin vanha opiskeluaikainen ystävä, ja Ruth vie kirjeet rikoskomisario Harry Nelsonille. Samaan aikaan hautausmaan kupeesta löytyy kuollut nuori nainen. Miksi nainen on niin kovasti samannäköinen kuin Nelsonin vaimo, ja miksi muitakin samannäköisiä vainotaan? 

Tapaus liittyy myyttiin Neitsyt Marian rintamaidosta ja reliikkeihin, mutta ennen kaikkea pienen lapsen kokemaan läheisyyteen ja kateuteen. Nelson tapaa tutkimuksissaan kirkkoherran, jonka nuorena kuollut äiti oli jopa sadan lapsen rakastama sijaisäiti. Ruth päätyy yllätyksekseen viettämään railakasta pubi-iltaa pappien seurassa. Niin murhatutkinnan kuin uskonnollisten tapahtumienkin keskiössä on tietysti myös Cathbad, molempien läheinen ystävä, druidi. Vihamielisten kirjeiden kirjoittaja löytyy lähempää kuin arvaisi.

Ruthin panos arkeologina on tässä teoksessa vähäisempi kuin aiemmin, mutta hänen ja Nelsonin välisen suhteen kiemurat eivät ole lainkaan vähäiset. Pääseekö Ruth lapsensa isää lähemmäksi, vai haluaako hän edes sitä? Mikä on tilanne Nelsonin kotona sen jälkeen kun eräs tämän alaisista on rientänyt ritarillisesti hänen vaimonsa avuksi? Ruthin ja Nelsonin välinen suhde koukuttaa lukijaa, eikä lopputulos - jos sellaiseen koskaan päästään - ole mitenkään ennustettavissa.

Vaikka itse rikokset ja niihin liittyvät tutkimukset jäivät tässä teoksessa varsin tylsiksi, työkiireiden keskellä oli ihana uppoutua tuttuihin maisemiin ja rakastettaviin hahmoihin pariksi päiväksi. Norfolkin marskimaan ja loputtomien vesisateiden sijaan maisemassa oli tällä kertaa vanhoja kirkkoja, luostari, ikiaikaisia raunioita, hautausmaita, neitsytpatsaita ja uskonnollinen kulkue. Historian havinaa ja kiehtovia yksityiskohtia, kuten aina. Uskonnollisen miljöön ja uskonnollisten tapahtumien keskellä on monenkin pohdittava suhdettaan uskontoon ja vanhoihin tapoihin. 

Yhdeksäs osa Maan alla ilmestyy suomeksi jo ensi keväänä. Siniviittainen nainen on luettu myös näissä blogeissa: Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Jonnan Lukunurkkaus.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

Yaa Gyasi 2020. Englanninkielinen alkuteos Transcendent Kingdom. Suomentanut Arto Schroderus. Otava 2020. 274 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Maa ja taivas on tarina ghanalaistaustaisesta tytöstä Giftystä, hänen veljensä huumeriippuvuudesta, äidin masennuksesta, isän poissaolosta, tieteen tekemisestä ja uskosta Jumalaan. Gifty on syntynyt Alabamassa, mutta hänen vanhempansa lähtivät Ghanasta kun isoveli Nana oli pieni. Äiti tekee lujasti töitä juurruttaakseen perheensä maahan ja kirkkoon, jossa mustat ovat vähemmistö. Isä ei pitkään jaksa, lähtee takaisin kotimaahan, eikä yhteys säily.

Kirkolla ja uskolla on merkittävä rooli Giftyn elämässä. Tyttö kirjoittaa päiväkirjaa Jumalalle, mutta kun Nanan huumeriippuvuus karkaa käsistä, suhde Jumalaan alkaa rakoilla. Uskon tilalle nousevat epäluulo ja tiedonjano, vastausten etsiminen. Gifty joutuu kantamaan vastuuta liian pienestä pitäen, hän seuraa vierestä kun äiti hautautuu viikkokausiksi sänkyyn, huolehtii talosta ja itsestään. Syrjäänvetäytyväksi kasvava nuori nainen löytää neurotieteet ja alkaa tehdä tutkimusta, jossa hiiret auttavat häntä pääsemään lähemmäksi veljen riippuvuutta ja äidin surua. Tiede ja tutkijan työ on myös tapa käsitellä omia menetyksiä, eikä loppujen lopuksi uskokaan katoa ihan kokonaan.

Ennen näin maailman Jumalan muodostavan linssin lävitse, ja kun se linssi sameni, käännyin tieteen puoleen. Molemmista tuli minulle arvokas tapa nähdä, mutta molemmat ovat lopulta pettäneet siinä mielessä, että ne eivät ole tavoittaneet omia päämääriään: kirkastaa, luoda merkitystä. --- Kysymyksistä tulee arvauksia, joista tulee filosofisia ajatusia siitä, miten jonkin ehkä mahdollisesti pitäisi olla.

Yaa Gyasin toinen romaani on vahva teos, eikä ihan helpoimmasta päästä. Gyasi käsittelee teemojaan tavalla, joka pitää lukijan älyllisesti hereillä. Ainakin minulle lukeminen oli suorastaan älyllisesti piristävää. Kirjailija osoittaa, ettei uskon ja tieteen rinnakkaisuus ole mahdottomuus. Giftyn kasvutarina on tavallaan sydäntäraastava, mutta vaikka tyttö itse on tarinansa kertoja, romaani ei sorru sentimentaalisuuteen. Riippuvuuden ja masennuksen vierestä seuraaminen on kuvattu tavalla, joka pitää lukijan katseluetäisyydellä, ei päästä liian lähelle. Tai ehkä se riippuu lukijasta - minun oli helpompi samaistua Giftyn tieteelliseen otteeseen ja pitää itseni hieman etäällä.

Ja se, että kirkossani supateltiin vähättelevästi "heikäläisistä", oli minulle niin syvä ja niin kätketty hengellinen haava, että sen löytäminen ja käsittely on kestänyt vuosia. En tiennyt, miten olisin ratkaissut ristiriidan. Kun äiti ja minä teimme rukouspyynnön Nanan puolesta, rukoiliko seurakunta oikeasti?

Maa ja taivas on tietysti myös kuvaus maahanmuuttajuudesta ja tummaihoisen naisen kokemuksista. Minun lukukokemuksessani nämä jäivät kuitenkin edellä mainitsemieni teemojen alle, mutta maahanmuuttajuus ja rotu kulkevat tietysti mukana läpi kasvuvuosien, suhteessa seurakuntaan, äidin työhön, isän lähtöön, yhteisön suhteessa Nanan huumeriippuvuuteen ja kuolemaan, samoin kuin Giftyn menestyksessä tiedeyhteisössä. Mahdollisuudet ovat olemassa, mutta se ei tarkoita että maailma olisi tasa-arvoinen tai ennakkoluuloton.

Romaanista lisää näistä blogeista: Reader, why did I marry him? ja Kirjaluotsi. Lue myös Gyasin upea esikoisteos Matkalla kotiin.

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978 - 1984)

Riad Sattouf 2014. Ranskankielinen alkuteos L'arabe du futur. Une jeunesse au moyen-orient (1978 - 1884). Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2015. 158 s. Kuva kustantajan. Lainasin kirjastosta.

Riad Sattouf on kirjoittanut ja piirtänyt neliosaisen sarjakuvaromaanin lapsuudestaan Lähi-idässä. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän vaaleakutrinen lapsi herättää huomiota ensin Gaddafin Libyassa, sitten al-Assadin Syyriassa. Perhe muuttaa yliopistotutkinnon suorittaneen isän työn perässä, ja lapsen silmin tarkkaillaan hämmentyneinä, miten erilaisia maailmat ovat.

Isä olisi panarabialaisen aatteen puolestapuhuja, mutta politiikka ja uskonto ovat vaikea yhdistelmä. Etenkin kun ympäristön ihmiset ovat niin vähän kouluja käyneitä ja kuuntelevat uskollisesti hallitsijoitaan. Isä haluaa kasvattaa pojastaan tulevaisuuden arabin. Riadin ensimmäisten vuosien aikana se ei ainakaan ole helppoa... pitää lukea pidemmälle, sillä ensimmäisen teoksen päätyttyä tarina on vasta alussa. Millainen kasvaa pojasta, jonka äiti ja isä edustavat eri kulttuureja, ovat tottuneet erilaisiin kasvuympäristöihin ja yhteiskuntiin? Mihin maahan perhe lopulta päätyy asumaan ja miksi?

Tulevaisuuden arabi 1 on voittanut heti alkuunsa vuoden parhaan albumin palkinnon 2015. Enkä ihmettele, sillä Sattouf käsittelee tapoja, kulttuuria, asenteita, politiikkaa ja henkilöpalvontaa reippaan rohkealla tavalla. Lapsen näkökulma tuo kerrontaan aitoa ihmetystä ja kykyä kyseenalaistaa asioita aikuista suoremmin. Mukana on mustaa huumoria ja sarkasmia silloinkin kun lähellä tapahtuu kamalia asioita.

Kuvissa ja teksteissä on vahvasti mukana tunnetta, hajuja, väkeviä sanoja ja värejä (vaikkei varsinaisia värejä juuri käytetäkään). Albumi aloittaa tarinan perheestä ja sen jäsenten sopeutumisesta yhteiskuntaan, joka tuntuu ottavan vain askeleita taaksepäin. Sattouf kuvaa miten eri tavoin perheensisäinen hierarkia tai kommunikointi voi ilmetä, mitä sanomattomat sanat tai väärin asetettu kenkä voi tarkoittaa. Moni asia jää näin ensimmäisen osan jälkeen ihmetyttämään, mutta tätä pitää tosiaan jatkaa pidemmälle. Teoksesta tulee mieleen Marjane Satrapin Persepolis-albumit - Sattoufilla on samanlainen kyky kirjoittaa ja piirtää esiin se olennaisin, hämmästyttävin ja joko hirvein tai hauskin. Kokonaisuus on kulttuurihistoriallisesti opettavainen ja merkittävä. Juuri näin opimme ymmärtämään ihmisten erilaisia taustoja.

Tulevaisuuden arabista myös näissä blogeissa: Luettua elämää ja Oksan hyllyltä. Lukuhaasteissa tämä sopii moneen: Helmetissä kuittaan tällä kohdan 32: Kirja on alunperin julkaistu kielellä jota en osaa. Seinäjoen kirjaston haasteessa kohta 7: Kirja kuvaa merkittävän tapahtuman aikaa. PopSugar Reading Challenge: A fiction or non-fiction book about a world leader (ei pääosassa mutta jatkuvasti taustalla kuitenkin). Maailmanvalloitusta varten saan tästä Libya-pisteen, seuraavasta osasta sitten Syyrian.