Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi 2000. Bon-pokkari. 268 s. Kansi: Markko Taina.

Johanna Sinisalon teos voitti Finlandia-palkinnon ja useita muitakin palkintoja ilmestyttyään vuonna 2000. Tämä kiehtovan mystinen tarina on vielä 15 vuotta myöhemminkin aivan omanlaisensa tapaus suomalaisessa kirjallisuudessa.

Päähenkilö Mikael löytää kerrostalonsa pihasta peikon, jonka hän päättää pitää itsellään. Ajan myötä käykin niin, että hän jää itse peikkonsa ja etenkin viettiensä vangiksi. Tarinan juoni on vauhdikas ja tarttuva ja läpi teoksen on hyvin satumainen tunnelma. Teos on rakennettu hyvin epätyypillisesti, mutta erittäin toimivalla tavalla. Kertoja näkökulma vaihtuu välillä hyvinkin nopeasti. Itse juonen kanssa vuorottelee peikkoihin liittyviä sitaatteja runoista ja kirjallisuudesta, faktaa pedoista, peikkomytologiaa ja uskomuksia. Ripaus tietokirjamaisuutta antaa tarinalle taustaa ja syvyyttä. Vuorotteleva rakenne antaa lukemiseen ryhtiä ja jopa tietynlaista rytmiä.

Tarinan kantavia teemoja ovat ihmisen ja eläimen välinen suhde, ihmisen ja luonnon yhteys, ihmisten väliset valtasuhteet, homoseksuaalisuus ja perheväkivalta. Teemoiltaan teos viittaa jatkuvasti ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten suurpedot, orjavaimot ja riistotalous - ottamatta niihin kuitenkaan saarnaavaa kantaa. 

Teoksen nimi on lainattu Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleesta (säv. Reino Helismaa, san. Tapio Rautavaara) ja kappaleen sanoja on käytetty teoksen osien niminä, mikä lisää satumaista tunnelmaa. Kappale soikin päässä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Ajankohtaisten teemojen, tietokirjamaisuuden, ihmissuhteiden ja peikkotarinan yhdistäminen toimii yllättävällä tavalla ja tekee teoksesta tasapainoisen ja satumaisuudestaan huolimatta jopa realistisen. Lukukokemus on eksoottinen ja jopa outo, mutta Sinisalon tarina saa tosissaan pohtimaan peikkomytologioiden todenperäisyyttä. Vaihtoehtoinen todellisuus tuntuu niin mahdolliselta ja uskottavalta, jopa tutulta. Osallistun tällä teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdat 19 (seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö), 32 (sijoittuu kotikaupunkiini) ja 48 (päähenkilö on eri sukupuolta kuin minä).

Jo Nesbø: Poliisi

Olinpa onnekas, kun matkani puolessa välissä löysin Espanjasta pienen divarin, jossa oli valtava valikoima englanninkielisiä dekkareita, sillä olin juuri saanut Nesserin Yksinäiset luettua, ja ehdin jo hermostua, mistä löydän lisää. Tässä siis heti perään toinen dekkari, jonka jälkeen jatkan toisenlaisiin tarinoihin. Hyvin usein matkoilla luettuani teoksen jätän sen hotelliin tai junaan muille luettavaksi. Tämän jätin eteläespanjalaisen hotellin sohvapöydälle, josta se oli löytänyt uuden omistajan muutamassa minuutissa. Hienoa! En kuitenkaan muistanut ottaa teoksen tietoja talteen, joten ne jäävät nyt valitettavasti mainitsematta.

Nesbøn Harry Hole -sarja on tietysti hyvin suosittu ja lajityypiltään hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Nesser. Hole on karunkomea alkoholisti, itsepäinen "lonely rider", jota ihaillaan ja vihataan. Nesbøllä on tapana lopettaa edellinen teos niin ettei lukija voi olla varma, pystyykö Harry enää jatkamaan poliisina, saako hän naisensa tai onko hän ylipäätään enää edes elossa. Eräänlaisena antisankarina Harry on sarjansa ehdoton kuningas.

Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin tutkitaan murhien ketjua, jollaisia ei toivon mukaan Norjassa tai edes Pohjoismaissa ole ollut monta vuosisadassa. Ja kuitenkin niitä on sattunut Harryn uralle jo useita. Tälle lajityypille onkin ominaista maalata synkkää kuvaa korruptoituneesta yhteiskunnasta, jossa alamaailma, poliisikunta ja politiikka kietoutuvat likaiseksi vyyhdiksi ja jossa kukaan ei ole turvassa. Tarina nojaa hyvin pitkälti aiempien teosten varaan, joten Hole-sarjaa ei kannata aloittaa Poliisista.

Tälle lajille on tyypillistä myös henkilöiden ja paikkojen yksityiskohtainen kuvaus. Mielikuvitukselle ei juurikaan jää tilaa, kun Nesbø kuvailee uhreja ja rikospaikkoja. Samoin henkilöt kuvataan hyvin tarkkaan, toisin kuin vaikkapa Barbarotti-sarjassa, jossa lukija saa melko vapaasti itse luoda kuvan esimerkiksi päähenkilön hahmosta.

Mielestäni Poliisissa Nesbø sortuu vähän turhankin paljon kliseisyyteen. Tietyntyyppisten hahmojen hyvin ennalta-arvattavia ajatuksia ja tekoja ei soisi sarjaan, jonka uusimpia teoksia odotetaan niin hartaasti. Jos sarjan ensimmäiset osat toivat dekkari/trilleri-kentälle jotain uutta, Poliisin turhan alleviivaava tyyli ei sitä todellakaan enää tee. Silti minunkin teki mieli selvittää kymmenennen kerran, miten Harry Holen käy: saako hän naisensa, jääkö hän eloon. Osallistun teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan 49 (dekkari). (Kuva: Vintage Trade Paperback.)

Håkan Nesser: Yksinäiset

Nesser: Yksinäiset. De Ensamma. Tammi 2014. Suom. Päivi Kivelä. 529 s.


En ole kovin tuttu Nesserin vanhemman tuotannon kanssa, mutta Barbarotti-sarjasta olen lukenut innolla nyt kaikki neljä, ja huomasin, että viideskin olisi jo luettavissa!

Genreen "dekkarit" mahtuu nykyään niin monenlaista luettavaa. Tulin juuri Espanjan-lomalta, jonka aikana luin kaksi hyvin erilaista dekkaria. Niistä Barbarotti-sarja edustaa sitä leppoisampaa, pehmeämpää ja inhimillisempää lajia. Voisi kai sanoa, että tarina on tavallaan melko perinteistä genreä, jossa etsivä tutkii rikosta ja ratkaisee sen.

Nesserin teoksissa minua viehättää ennen kaikkea sen pitäytyminen pienissä ympyröissä ja tavallisissa ihmisissä. Tutkittava rikos liittyy aina yksilöiden henkilökohtaisiin tragedioihin - mustasukkaisuuteen, rakkauteen, avioliittoihin, kaunoihin - sen sijaan, että teos ottaisi kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin tai loisi kuvaa maailmasta, jossa sarjamurhat ovat arkipäivää. Tarinoiden ja tutkimuksen keskellä ei voi olla edes varma, onko kyseessä rikos. Barbarottin oma pohdinta onnen ja elämän tarkoituksen etsimisestä, rakastamisesta ja elämän rajallisuudesta ovat suorastaan filosofisia, kuitenkin mukavalla tavalla sympaattisia. Barbarottilla on myös hauska tapa käydä kauppaa jumalansa kanssa. Sarja on hyvää vastapainoa sille dekkareiden lajityypille, joka korostaa yli-inhimillisyyttä, suorittamista ja tekniikkaa.

Pidän myös tämän sarjan dialogista. Vaikka se on varsin vähäeleistä, se on jollakin tapaa aitoa ja ajoittain suorastaan hymyilyttävän nokkelaa sanailua. Mikä tahansa Barbarotti-sarjan teoksista toimii itsenäisenä lukukokemuksena, joskin tällaisissa sarjoissa viitataan aina tietyn verran päähenkilöiden elämään liittyviin yksityiskohtiin. (Kuva kustantajan.)