Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranne 2017. Miten valo putoaa. Gummerus. 176 sivua.

Sillä vaikka ulkopuolisesta saattoi näyttää siltä, että hänen elämässään ei tapahtunut juuri mitään, hän oli joka päivä hiukan eri ihminen, ja silti kantoi mukanaan menneiden päivien tähtipölyää, valoa ja pimeyttä. 

Aaro on elänyt Lontoossa jo pitkään, ensin vaimonsa kanssa, sitten edelleen tämän kuoltua. Kaukana on Porttipahdan tekojärvi, jonka pohjalta mies on kotoisin. Aaron avioliitto ja suhde vaimoonsa on mysteerejä täynnä. Älykäs fyysikko ei koskaan oppinut täysin ymmärtämään vielä älykkäämmän vaimonsa logiikkaa ja mielenliikkeitä, mutta se ei estänyt Aaroa rakastamasta tätä täysillä. Fysikaaliset ilmiöt kulkevat romaanissa rinta rinnan hahmojensa ajatusten kanssa: valon kulku ja merkitys, gravitaatio, ajan käsitys, atomit ja molekyylit.

Lala loikkasi Bulgariasta länteen nuorena ja päätyi ystäviensä kanssa Lontooseen. Siivoustöillä itsensä elättänyt nainen on tyytyväinen vähään ja kantaa sisällään kaihoa mennyttä kohtaan. Käytetyt alushousut toimivat kauppatavarana, kun Lala aloittaa hennon kirjeystävyyden Aaron kanssa, ja arasti kirjoitetut sanat vähitellen lähentävät näitä kahta erillistä atomia toisiinsa. Ulkopuolisena itsensä pitänyt Lala rohkaistuu avautumaan, ja mökkihöperyydestä kärsivä Aaro kokee lämpöä pitkästä aikaa. Kohtaamisessa on jotain voimakasta.

Miten pitäisi liikkua, jotta saisi valonsäteen kiinni?

Ranteen romaani on herkkä ja älykkään tarkka, sivumäärältään pieni, mutta paljastaa suuria ja merkityksellisiä käänteitä kahdesta erillisestä elämästä. Toinen etsii valoa ja kauneutta, toinen takertuu menneisyyden tunteisiin ja yrittää pitää jotain elossa. Ranteen tekstissä kaikuu hänen läheinen suhteensa runouteen. Siinä on keveyttä ja vire, joka saa arkipäiväiset tai ajassa rumentuneet asiat näkymään pehmeän valokerroksen läpi. Fysiikan ilmiöt saavat kyseenalaistamaan ja näkemään ympäristön hieman eri tavalla, joskin täytyy sanoa, että ihan kaikkea en tainnut pystyä hahmottamaan!

Miten valo putoaa muissa blogeissa: Lumiomena, Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kulttuuri kukoistaa. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 1: Kirjassa muutetaan.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Angie Thomas 2017. Englanninkielinen alkuteos The Hate U Give. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava. 393 sivua.

The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody.

Kirjan lopussa Otavan lasten- ja nuortenkirjapäällikkö kehottaa nuoria kirjoittamaan, sillä kuten Angie Thomas sanoo, "jokainen ääni on tärkeä". Empatia alkaa siitä, että luemme toistemme tarinoita ja alamme ymmärtää erilaisissa olosuhteissa eläviä ihmisiä, etenkin niitä joiden ei ole niin helppo saada ääntään kuuluville. Hyvästä syystä Thomasin romaani onkin saanut jo runsaasti julkisuutta ja siitä ollaan muokkaamassa elokuvaa.

16-vuotias Starr elää kahden maailman välissä. Hänen kotinurkillaan Garden Heightsissa myydään huumeita, asutaan slummissa, jengiydytään, ihmisiä kuolee luoteihin. Starrin vanhemmat haluavat lapsensa saavan hyvän koulutuksen, joten nämä käyvät vauraamman alueen koulua, jossa mustat ovat eksoottinen vähemmistö ja jossa nuorilla ei ole tietoakaan turvattomuudesta. Niinpä koulukavereilla ei ole aavistustakaan, mitä Starr on kokenut jo kaksi kertaa. Kuinka hänen hyvä ystävänsä on kuollut poliisin luotiin jo kaksi kertaa. Ilman syytä.

Mä istuin kadulla kun se veti viimeisen henkäyksensä. Mä oon joutunut kuuntelemaan, ku ihmiset yrittää väittää, että oli ihan okei että se murhattiin. Niinku se olis ollu sille oikein. Mutta ei se ansainnu kuolla, enkä mä oo tehny mitään sellasta, että mä oisin ansainnu nähdä sen.

Vaatii melkoista rohkeutta todistaa valkoista poliisia vastaan, joka on saanut valkoisen yleisön sympatiat puolelleen. Media antaa ymmärtää, että uhri, Starrin ystävä Khalil, valitsi itse kohtalonsa myydessään huumeita. Mutta kuten yleensä, kukaan ei pureudu taustoihin, kukaan ei tarkista faktoja. Onneksi osa väestöstä käy kuumana ja vaatii Khalilille oikeutta. Starr on ainoa, joka voi tehdä jotain. Turvanaan hänellä on huolehtivat vanhemmat, suojeleva veli ja poikaystävä, johon voi luottaa salaisuuksien paljastuttuakin.

Joskus sitä voi tehdä kaiken oikein ja silti asiat menee pieleen. Pitää vaan jatkaa sitä oikein tekemistä.

Thomasin romaani on upeasti kerrottu kuva yhdysvaltalaiskaupungin arjesta, tästä ajasta, asenteista jotka ovat pysyneet muuttumattomina liian pitkään. Tarina on sydäntäsarkevän realistinen ja rehellinen muttei onneksi ilman toivoa. Starrin ääni pakottaa kuuntelemaan ja viemään sanomaa eteenpäin. Olkoonkin nuorisoromaani, kirja pitää otteessaan aikuisenkin lukijan. Toki romaani pursuaa matskua, joka vetoaa nimenomaan nuorempiin lukijoihin, kuten tennarimerkkien tärkeys, tyttöjen väliset kahnaukset tai kärkevä sanailu perheenjäsenten kesken. Kaikki se tuo romaaniin kuitenkin lämpöä ja rakkautta, jota ilman raakaa tarinaa (nuoren?, minunkin!) olisi raskaampi lukea.

Kiitokset suomentaja Kaijamari Sivillille sujuvasta puhekielen käytöstä romaanissa, jonka sivut täyttyvät dialogista. Käännös toimii ja asettuu luontevasti hahmojensa suuhun. Lisää vaikuttuneita arvioita mm. näissä blogeissa: Amman lukuhetki, Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä ja Reader, why did I marry him? Goodreadsin haasteviikon 3 (pari päivää etuajassa!) teemana on "A book from the 2017 Goodreads Choice Awards" ja Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 22: Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.Tällä aloitan myös Yhdysvallat-haasteen kirjojen keräämisen.

Johanna Holmström: Sielujen saari

Johanna Holmström 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Själarnas ö. Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Otava. 365 sivua.

Voi miten hyvän teoksen ystävä valitsikaan lukupiirimme tammikuun kirjaksi! Sielujen saaressa oli jotain juuri sellaista, mitä odotinkin siinä olevan, jotain mitä halusin juuri nyt lukea. Seilin saarelle sijoittuva romaani muistutti hieman Riitta Jalosen Kirkkautta, Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkautta ja pienen hetken verran elokuvaa Vuosi nuoruudestani. Kyllä, jo näistä vihjeistä voi päätellä, että kyseessä on parantola, hospitaali, mielisairaala - millä nimellä Seilin saaren kaltaisia laitoksia milloinkin on kutsuttu - ja sen asukkaat, mieleltään järkkyneet sielut.

Holmströmin teos pureutuu mieleen ja sen sairauteen kolmen naisen, Kristinan, Ellin ja Karinin kautta, sekä lisäksi Seilin saaren elämään heidän hoitajansa Sigridin näkökulmasta. Naisten asuttama hospitaali elää eristyksissä paikassa, jonne eivät edes maailmansodat juuri kantaudu. Lääkäri vierailee kerran viikossa ja etenkin huonojen kelien aikaan ollaan rikkonaisen jään saartamia. Pitkälle omavarainen laitos sinnittelee kuitenkin niin vahvojen kuin heikkojenkin naistensa ansiosta 1800-luvun loppupuolelta sotien jälkeisiin vuosiin, minkä jälkeen uusia asukkaita ei juurikaan enää tule.

Tuntemattoman miehen väkivalloin raskaaksi saattama Kristina kuvittelee elämän asettuvan uomiinsa puolison ja uuden vauvan myötä. Irtiotto vanhemmista on nuorelle äidille kuitenkin liikaa ja hän väsyy yksin, mies on merillä. Väsyneenä Kristina tekee jotain, mikä ajaa hänet kuritushuoneen kautta Seilin saarelle, sen pitkäaikaiseksi asukkaaksi. Kahdeksan pimeän vuoden jälkeen nainen herää ja alkaa rakentaa rauhallista, usein palkitsevaakin elämää saarella, jossa on turvallista ja elämä hyvin rutiininomaista.

Hän olisi voinut vaikka sytyttää itsensä palamaan kynttilöillä, jotka paloivat hiljaisessa aulassa ja vain siksi, että äiti olisi kiirehtinyt hänen luokseen. Elli on kaivannut äitinsä seuraa koko lapsuutensa. 16-vuotiaana hän karkaa miehen mukaan ja päätyy kiinni jäätyään sairaalasaarelle. Saarella Elli kiinnittyy Kariniin, samanikäiseen tyttöön, jonka vetovoimaa on vaikea vastustaa. Elli on vakuuttunut että hän pääsee pian kotiin, vaikkei saarelta yleensä kukaan lähde mihinkään. Karin puolestaan on hospitaalissa kuin kotonaan, sillä muutakaan kotia hänellä ei ole. Moninaiset ovatkin ne syyt miksi naisia päätyy saarelle. On sairaita, on rikollisia, on ympäristön moraalisesti tuomitsemia, on köyhiä ja kodittomia.

Sigrid sen sijaan on löytänyt parantolasta työpaikan ja elämän, jossa hän viihtyy ja jossa hänen panostaan arvostetaan. Työ ei ole pelkästään hullujen kiinni pitelemistä, vaan myös hellää kosketusta, yhdessäoloa, arjen rutiineja ja terveyden säntillistä seurantaa. Sigrid näkee naisten mielten järkkymistä, hän elää huutojen ja itkun keskellä, hän joutuu panemaan heitä eristyksiin, pesemään likaisia, mutta kokee myös saavansa paljon, etenkin oman surunsa keskellä.

Hospitaalissa on jo muutenkin kylliksi kyyneliä, niilä voisi vaikka huuhtoa koko päivähuoneen ja käytävät päälle yhtenä vuolaana virtana, jos he niin haluaisivat. Sigridin ei tarvitse lisätä siihen virtaan enää pisaraakaan. Kaikki nuo lohduttomat eivät muuta teekään kuin itkevät, eikä siihen kaivoon kannata upota kuin ehkä ajoittain, sillä jos sinne uppoaa, huomaa pian ettei pohjaa ole.

Sielujen saarten kohtaloissa yhdistyy naisten kokema alistus, väkivalta ja äidin kaipuu, hellyyden puute. Romaanin ote on paikoin vahvan feministinen ja tuo hyvin esille naisen aseman ja naiselta odotetun roolin miesten hallitsemassa yhteiskunnassa. Se on tarina naisista, joiden mieli saattaa murtua välillä hyvinkin rajusti, mutta joista jää silti ihailtavan vahva muisto. Holmström kirjoittaa toisaalta realistiseen sävyyn; hän ei esimerkiksi kaunistele ihmisen ruumiin taikka sielun tilaa, vaan kuvaa sen juuri sellaisena kuin se vain voi näyttäytyä. Toisaalta romaanin tekee valtavan kauniiksi ympäristön tarkka kuvaus, naisten toiveikkaat ajatukset, muistot ja heidän välisensä siteet. Tarinat ovat järkyttäviä, mutta kerronta on seesteistä ja paikoin jopa unenomaista.

Blogiarvioita kirjasta: Rakkaudesta kirjoihin, Kirjapolkuni ja Usva. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 27: Kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta. Goodreadsin viikko 2 pitää sisällään oman TBR-listan teoksia.

J. K. Rowling: Harry Potter

Päätin muokata ensimmäisestä Potter-postauksestani päivittyvän Potter-sivun, jossa päällimmäisenä viimeksi lukemani osa. Kirjoitin tuolla alhaalla ensimmäisen postauksen lopuksi epäileväni vahvasti, luenko enää toista Potteria. Mutta niin vain kävi, että kun Helmetin haasteeseen piti löytää alle 18-vuotiaan suosittelema teos, päätin hyödyntää samaista sukulaistyttöä, jonka paheksunta sai minut Pottereiden pariin alunperinkin.

J. K. Rowling 1998. Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Chamber of Secrets. Suomentanut Jaana Kapari. Tammi. 365 sivua.

Kakkososaan oli mukava laskeutua sisään, olihan moni hahmoista ja Harryn tausta ykkösosasta jo tuttu. Romaani tuo mukanaan uusiakin hahmoja, mm. Weasleyn sisarusparven ujon pikkusiskon Ginnyn, valelahjakkaan, rasittavan Gilderoy Lockhartin ja vessassa murjottavan Myrtin. Hyvin rakennettuja, mielenkiintoisia persoonia, joista jokainen jää mieleen.

Sama kuin ykkösenkin kanssa, meinasin jossakin kohtaa tarinan kiihkeimpien käänteiden pudota kärryiltä. Mutkia, taikoja, otuksia ja salaisuuksia alkoi olla tämän aikuisen aivoille jo liikaa. Yksityiskohtien runsaus on toisaalta ihanan viehättävää, toisaalta yllättävän raskasta. Ymmärrän silti täysin, miten Rowlingin rakentama maailma voi viedä täysin mukanaan! Pidän myös siitä, miten seikkailu rakentuu kuin eräänlainen dekkari: on mysteeri, on hyvikset joiden eteen kasataan esteitä, pahikset jotka saavat palkkansa ja arvaamaton loppuratkaisu.

Annoin Goodreadissa tälle osalle kolme tähteä viidestä ja tällä kertaa sanon, että voisin kokeilla vielä kolmattakin teosta. Sarjassa on niin paljon sympaattisuutta ja kiehtovia hahmoja, etten ihan ole vielä valmis jättämään tarinaa osaltani kesken. Sitä paitsi kevyenlainen luettava auttoi osaltaan pienehköön lukujumiin, josta olen kärsinyt koko kevään. Tällä kuittaan siis Helmetin haastekohdan 9.

J. K. Rowling 1997. Harry Potter ja viisasten kivi. Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Philosopher's Stone. Suomentanut Jaana Kapari. Tammi 2002. 335 sivua.

9-vuotias sukulaistyttö oli perinpohjin järkyttynyt, kun kuuli etten ollut lukenut yhtäkään Harry Potteria koskaan, ikinä. Niinpä lupasin, että luen yhden teoksen vuoden 2018 aikana. Meillä oli puhetta kirjahaasteista ja eräänlainen haaste siis tämäkin. Kirjaa ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä olin siskolla muutaman päivän koiranvahtina ja hänen hyllystään löytyvät kaikki potterit. Lukaisin ensimmäisen osan sopivasti noiden parin päivän aikana.

Tiedän hyvin, että pottereita lukevat monet aikuiset(kin) ihmiset, mutta pidin silti tiukasti kiinni omasta, noin 15 vuotta vanhasta käsityksestäni, että kyseessä on lapsille suunnattua fantasiaa, joka ei voisi mitenkään kiinnostaa minua. Vaikka olen käynyt juuri siinä Oxfordin Christ Church Collegen salissa, jossa Potter-elokuvia on kuvattu. Mutta niin siinä vain kävi, että Viisasten kivi imaisi mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta.

Tässä on ihan turha käydä läpi, mitä kirjassa tapahtui - senhän tiesivät jo kaikki muut ennen minua. Alku oli siis todellakin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, mutta täytyy sanoa, että kun Tylypahkassa harjoiteltiin huispausta tai hiivittiin salaa pitkin linnan käytäviä, en ihan olisi jaksanut kiinnittää huomiota kaikkiin lukuisiin yksityiskohtiin. Tarinan hahmot sen sijaan saivat sympatiani, Harryn epäoikeudenmukainen lapsuus, Hermionen lukuinto, terävät professorit, suojeleva Hagrid tai Neville-reppana.

Jaana Kaparin suomennoksiakin on kehuttu runsaasti alusta lähtien ja yhdyn niihin täysin. Lorujen, nimien ja termien viidakko on melkoinen savotta käännettäväksi, mutta Kaparin kieli taipuu ilmeisesti mihin tahansa! Olen tyytyväinen, että tiedän nyt edes jotain, kun joku viittaa puheessaan huispauksen sääntöihin tai viestejä kuljettaviin pöllöihin, mutta epäilen silti vahvasti, luenko toista potteria. Ehkä ensi vuonna :)

Haasteissa tämä sopii mainiosti Goodreadsin viikkoon 1: A book with the letters A, T & Y in the title. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 29: Kirjassa on lohikäärme.

Dieter Hermann Schmitz: Kun sanat ei kiitä

Dieter Hermann Schmitz. 2017. Kun sanat ei kiitä. Suomalaisinta sanaa etsimässä. Käsikirjoituksesta suomentanut ja toimittanut Heli Naski. Atena. 303 sivua.

Sain joululahjaksi Tampereen yliopiston saksan lehtorin tuoreen teoksen, jossa etsitään suomalaisinta sanaa ja tarkastellaan siinä samalla suomalaista vuodenkiertoa, arkisia ja juhlavampiakin tapoja, perinteitä ja mieltymyksiämme. Näkökulma on pitkään maassa asuneen miehen, jolla on suomalainen vaimo ja kaksi suoksalaista, teini-ikäistä lasta. Schmitz on julkaissut suomalaisuutta käsittelevan teoksen aikaisemminkin, Täällä Pohjoisnavan alla. Blogiarvio siitä mm. Kirsin kirjanurkassa.

Kirjan minäkertoja - jonka kuvittelen olevan juuri kirjailija itse, vaikken voi siitä ihan varma olla... Ehkä kyseessä on jonkinlainen autofiktio? - on työnsä puolesta mukana hankkeessa, jossa siis etsitään suomalaisinta sanaa. Kansalaiset ulkomaita myöten lähettävät suosikkisanojaan ja ehdotuksiaan, joista valtakunnallinen raati valitsee mielestään osuvimman - osin sanojen frekvenssiin, osin niiden äänneasuun tai tunnepitoisuuteen nojaten.

Sananetsinnän ympärillä kulkee tarina kertojan perhe-elämästä, jonka kautta pääsee mitä parhaalla tavalla tutkailemaan jouluja, hiihtolomia, kahvituksia, teinien murrosikää, saunaa ja melkeinpä mitä vaan, mitä arjen kulttuuriimme kuuluukaan. Kirjailija suhtautuu ilmiöihimme lämmöllä - onhan hän jo kuin yksi meistä - mutta näkee ne myös herkullisen välimatkan päästä. Ja näitä pieniä ilmiöitä kirjassa riittääkin: naapurisuhde, sotaveteraanit, oho, sukuhäät, yleinen sauna, pakkoruotsi, tipaton tammikuu, elämä on... Tamperelainen lukija saa tekstistä ehkä hitusen muita enemmän irti, sillä paikallisiakin ilmiöitä kertyy mukaan runsaasti.

Kerronnassa on mukana huvittuneisuutta, ihmetystä, huumoria ja väliin pientä ärtymystäkin. Kertoja on itse usein se, joka mokaa, yrittää liikaa tai ajautuu pieniin seikkailuihin. Varsinkin haasteessaan pyrkiä kertomaan perheelleen kuinka tärkeitä nämä ovat, tai yrittäessään järjestää kahdenkeskistä aikaa vaimonsa kanssa mies päätyy todennäköisimmin ivan ja surkuhupaisuuden kohteeksi. Kirjassa oli minun makuuni hieman liian kevyt ja huvittunut tyyli ja sellainen pakina- tai kolumnihenkinen kertoja, joka muistuttaa vaikkapa Roope Lipastia ja sitä toista saksalaisvävyä, Roman Schatzia. Kokonaisuutena kuitenkin ihan kivaa luettavaa josta löytyy etenkin kielestä kiinnostuneille runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ja mikäs se suomalaisin sana sitten on? Onko se kulttuuria kuvaava sisu tai sauna, tunteita herättävä Ruotsi, tunnekuohuinen vittu, kotoisa höpöhöpö tai känkkäränkkä, vai sittenkin vaikeasti kääntyvät leikkimökki, löyly tai taskumatti?

Uusista haasteista tämä teos pääsee aloittamaan Helmetin kohdalla 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nyman 2017. Röyhkeys. Teos. 189 sivua.

Olin ajatellut ammeessa, että nyt on tämä hetki ja kohta seuraava, ja kun seuraava hetki oli tullut, olin muistellut itseäni siinä hetkessä, joka oli juuri mennyt. 

Kun Röyhkeys ilmestyi, sai esikoiskirjailija Nyman runsaasti julkisuutta, palstatilaa, häntä haastateltiin, hänestä ja hänen teoksestaan väiteltiin somessa ja toivon, että kirjaa myös ostettiin ja luettiin. Sillä tietysti kävi niin, että valtaosa keskustelusta ajautui aiheeseen, joka ärsytti kansaa ja päättäjiä, ihmisiä, joista iso osa ei varmaan ollut kirjaa lukenutkaan. Niinpä Nyman itse ja hänen teoksensa kertoja saivat runsaasti sekä sympatiaa että halveksuntaa osakseen.

Röyhkeys on vahvasti ja rohkeasti tässä ajassa kiinni, mutta mistä moinen nimi romaanille? Onko nimen tarkoitus ennakoida lukijoiden mielipiteitä, että työtä karttava henkilön täytyy olla röyhkeä hyödyntäessään etuuksia, jotka kustannetaan muiden maksamilla veroilla? Kirjan kertoja ja hahmo Lahdenmäki eivät nimittäin tunnu lainkaan röyhkeiltä, päinvastoin. He ovat täysin tietoisia siitä, miten yhteiskunta toimii ja mistä heidän tukensa maksetaan. Romaanin minäkertoja on pikemminkin nöyrä, hän ei kaipaa huomiota osakseen, hän tietää miten raha riittää ja pyrkii elämään terveellisesti. Usein tuntuu, että hänellä on huono itsetunto, joka toisaalta johtuu hänen asemastaan mutta saattaa olla myös luontaista vaatimattomuutta.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kertoja matkaa Turkuun Bruce Springsteenin keikalle. Toinen osa sijoittuu Tampereelle TE-toimiston työnhakukurssille. Kolmannessa osassa ollaan Helsingissä ja kirjoittajakoulussa. Teoksen tyyli muuttuu vaivihkaa; alku tuntuu kömpelön hitaalta selonteolta keikkareissusta. Kerronnassa on jotain suorastaan lapsekasta, mutta hahmomme tapa huomata ja havainnoida ympäristöä, ihmisiä ja yksityiskohtia on tarkkaa. Hänellä on silmää asioille, joita emme aina huomaa arjessa, niin tavallisia ne ovat. Teoksen toinen osa on jo selvästi kriittisempi systeemiä kohtaan. Nyman sanoo ääneen sen, mistä usein jupistaan hiljaa. Vaikka kertoja on pakotettu kurssille, hän ei kohdista kritiikkiä sen järjestäjiä kohtaan, vaan ymmärtää, että hekin ovat vain koneiston alistuneita osia. Kritiikistä huolimatta tunnelma on sympaattinen ja realistinen. Kolmannessa osassa on mielestäni muita osia enemmän särmää ja hahmon kirjailijuudessa jonkinlaista toivoa, vaikkei hän sitä kaipaakaan. Särmää tuo myös kerronta, joka siirtyy välillä pois minätasolta ja tarkkailee Lahdenmäkeä/Nymania itseään (?)/minäkertojaa(?) ulkopuolisen silmin. Tempokin on nopeampaa ja kirjailija tuo tekstiin eräänlaisen metatason.

Tuntui, ettei romaani kertonut enää hänestä, vaan hän romaanista.

En aio itse tässä ottaa kantaa niihin teemoihin, joita romaani nostaa esille: työttömyyden muodot ja syyt, byrokratia, laitokset, syrjäytyminen, ulkopuolisuuden tunne, kasvava eriarvoistuminen. Keskusteluja on jo käyty. Pidin kovasti Röyhkeydestä ja etenkin kertojasta, joka voisi monissa pienissä yksityiskohdissa olla kuin kuka tahansa, ja joka avaa silmät näkemään ihmisten kirjon. Ihailin hänen kykyään pohtia muun muassa sitä, mitä ihmiset sanovat tai tekevät oikeasti kun he sanovat tai tekevät jotain. Tai mitä he silloin ajattelevat. Mitkä ovat heidän vaikuttimensa, kuka ottaa minkäkin roolin ja mistä nämä roolit syntyvät. Ja miten välillä tuntuu niin voimakkaasti, että katselee maailmaa kykenemättä olemaan osa sitä, vaikka kuitenkin on.

Minulla kävi muurahainen sääliksi, kun se oli lasissa kiinni jo toista päivää ja näki kaiken mitä ulkona tapahtui, mutta ei osannut mennä mukaan siihen maailmaan. Oli jotenkin luonnotonta, että sellainen ahkerana pidetty hyönteinen vain oli eikä tehnyt mitään. 

Kirjasta lisää blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Reader, why did I marry him? ja Eniten minua kiinnostaa tie.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kalland 2017. Vien sinut kotiin. Atena. 284 sivua.

Oliko niin, että Pauliina Rauhala avasi Taivaslaulullaan oven vuonna 2013 ja päästi lukijat sisälle uskonnollisiin liikkeisiin? Tai ehkä Rauhala oli se, joka uskalsi tuoda esiin asioita joista oli siihen asti vaiettu. Joka tapauksessa kirja sai valtavasti huomiota, eikä siis pelkästään upeista kirjallisista ansioistaan, vaan rohkeudesta. Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi uskosta tai uskonliikkeestä kertovaa esikoisteosta, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, jossa nuori nainen kaipaa korkeammalle ja löytää itseään helluntailaisten parissa, sekä Ben Kallandin teos, josta kerron seuraavaksi.

Markus kasvaa perheessä, joka kuuluu Jehovan todistajiin. Nuorukaisesta kasvaa osa yhteisöä ja hän päätyy kouluvuosien jälkeen Yhdysvaltoihin, aluksi avustaviin töihin, kirjapainoon ja kirjoitustehtäviin, mutta nousee vähitellen hierarkiassa veljeksi, osaksi hallintoa. Teos kuljettaa lukijaa läpi Markuksen elämän lapsuuden lämpimistä kesistä keski-ikäisen miehen pettymyksiin ja uusiin alkuihin.

Lapsuudessa keskeinen miljöö on Bellevue, kesämökki Porkkalanniemessä, paikka jossa Markus, tämän kolme siskoa ja naapurin Timo saavat elää vapaina hiekkaa varpaiden välissä, vene valmiina seikkailuihin. Perheen äiti sairastaa vakavaa masennusta ja pysyy melko sivussa läpi tarinan, isä sen sijaan on mukana Jehovissa ja tarkka säännöistä. Markuksen elämää säestää lahjakkaan Ellen-siskon viuluharrastus ja tragediat, suru, jota hän kantaa mukanaan vielä Atlantin toisella puolellakin.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat.

Teoksesta ei välittynyt ainakaan minulle juurikaan uskoa, ennemminkin luin siitä uskonnon asettamia sääntöjä ja rajoituksia, jotka toisaalta varjelivat ja suojelivat, toisaalta ohjailivat, aiheuttivat epätasa-arvoa, eroja tai perheiden rikkoutumista. Vuodet Yhdysvalloissa valottaa Jehovan todistajien hyvin miehistä organisaatiorakennetta, jossa vehkeily ja juonittelu kuuluvat asiaan, kuten missä tahansa (?) järjestelmässä. Tiukka säännöstö saa monet miehet elämään kaksinaismoraalissa, paljastuksilla kiristetään ja tarkkailevia silmiä on joka paikassa. Liikkeen ja uran vuoksi Markus on kuitenkin valmis uhraamaan rakkauselämänsä ja parisuhteensa.

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kallandin tyyli kirjoittaa on hyvin toteavaa ja siksi paikoin viileää. Kauneutta ja syvyyttä kirjaan tuo Ellenin rakkaus musiikkiin ja viuluun, Kallandin taidokas tapa kuvata sekä säveliä että soittamisen tekniikkaa. Musiikki saakin suuren roolin tarinassa, mikä tasapainottaa mukavalla tavalla sitä kylmyyttä, jota Markuksen elämässä on runsaasti nuoruusvuosien jälkeen. Rivien välistä paistaa onneksi myös rakkaus siskoihin, etenkin nuorempaan Elleniin ja Carolaan, johon Markus ainoana perheenjäsenenä pitää yhteyttä yhtäkkisen irtaantumisen jälkeenkin, kun muut ovat tämän hyljänneet. Kaunista on myös ensirakkaus joka saa valitettavasti jäädä, kun organisaatio kutsuu.

Nyt kirjan luettuani tuntuu, että juuri teoksen koruttomuus antaakin tilaa tragedioille, uskonnosta kumpuaville kipupisteille, kaipuulle ja tyhjyydelle miehen elämässä. Koruttomuus myös alleviivaa suuren organisaation laskelmoivaa tunteettomuutta. Kokonaisuudessaan, tasapainoinen, tapahtumiaan seesteisempi, hieman haikea, sanoisin. Lisää arvioita: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Leena Lumi. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Fred Vargas: Neptunuksen sauva

Lisää kuvateksti

Fred Vargas 2004. Ranskankielinen alkuteos Sous les vents de Neptune. Gummerus 2017. Suomentanut Marja Luoma. 464 sivua.

Vargasin Adamsberg-sarjan teokset ovat onneksi melkoisen itsenäisiä tarinoita, muuten saattaisi harmittaa se, miten epätasaiseen niitä on käännetty suomeksi. Neptunuksen sauva on nimittäin sarjan neljäs kahdeksasta, mutta viimeisin suomennos. Poukkoilusta kärsii päähenkilömme yksityiselämän juoni, sillä tarinassa on ollut välillä suuriakin aukkoja, mutta teosten varsinainen anti on sentään pääosin muualla.

Kuten aikaisemmissakin teoksissa (vaikkapa tämä tai tämä), nytkin Adamsbergin on pureuduttava menneisyyteen, tarinoihin ja hyödynnettävä sumeaa logiikkaansa, jotta hän pääsee selvyyteen vuosikymmeniä piinanneista talikkomurhista. Komisarion nuorempi veli joutui syytteeseen tyttöystävänsä murhasta kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, eikä tapaus ole jättänyt Adamsbergiä rauhaan. Siksi hän jahtaa vanhaa tuomaria, joka on ollut kuolleena jo kuusitoista vuotta. Päästääkseen perille tuomarin kuviosta etsivämme on opeteltava Mahjong-pelin säännöt, tulkittava sukunimien etymologiaa ja piiloteltava kahden vanhuksen luona. Työmatka Kanadaan toisi potkua tutkintaan, ellei häntä asetettaisi syytteeseen nuoren naisen murhasta Ottawajoen rantapolulla.

Lämminhenkisissä Adamsberg-dekkareissa herkutellaan portviinillä, vaahteransiirapilla ja idiomeilla, sanonnoilla, joita Vargas ripottelee tekstiin päätähuimaavalla tavalla. Kulttuurit törmäävät Kanadassa, mutta törmäyksen hedelmät tuodaan paluulennolla Pariisiin. Runsaat kielikuvat tekevät tekstistä toisaalta hieman huvittavaa luettavaa, toisaalta ihanan kotoista ja ne antavat tarinalle mukavaa syvyyttä. Neptunuksen sauva rakastaa Pariisin kolmannentoista kaupunginosan poliiseja, laitoksen omalaatuista komisariota ja tämän työtovereita, kuten kaiken tietävää Danglardia, ihmeellisiä fyysisiä ominaisuuksia omaavaa Retancourtia tai pyöreäsilmäistä Estaleria, joiden hahmot syvenevät kirja kirjalta. Lisää väriä tuovat kanadalaiset kollegat Sanscartier, Laliberté ja poliisilaitoksen ovea vartioiva orava. Oman tunnelmansa tuovat mukanaan vanhukset joiden takan suojista Adamsberg pääsee tuomarin kannoille. Näissä dekkareissa paras anti onkin juuri hahmoissa ja heidän välisessä lämpimässä vuorovaikutuksessaan.

Jos kaipaat takaa-ajoja, rikosteknisiä yksityiskohtia tai ruumiinavauksia, tämä kirjasarja ei ole sinun. Adamsbergin tapa ratkoa mysteerit perustuu ajatteluun, asioiden mitä yllättävimpiin yhteyksiin ja arvoituksiin, joihin hänen työtoverinsa ovat tottuneet, sillä tulosta syntyy. Komisarion on saatava kävellä runsaasti, jotta hänen harmaat aivosolunsa pääsevät oikeuksiinsa. Sumean päättelyn rinnalla on toki aina joku järkevä, loogisesti ajatteleva hahmo, joka vie ajatustyötä eteenpäin. Vargasin dekkarit ovat helmiä, joita haluaa ripotella keskelle pimeää marraskuuta, valoa jota välillä kaipaa.

Olen lukenut tänä syksynä poikkeuksellisen vähän tai hitaasti, mutta uskon että oikein ajoitettu Vargas antaa uutta potkua lukemiseen. Sen hän on onnistunut nimittäin tekemään ennenkin. Joululahjakirjoja hankkiessani olen onneksi huomannut, miten hirveästi on taas mielenkiintoisia teoksia, joita tekisi mieli ahmia seuraavaksi. Ehkä lukujumini siis hellittää vähitellen.

Lisää Neptunuksen sauvasta blogeista Tuijata ja Oksan hyllyltä. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen. Kun aika loppuu. WSOY. Äänikirja. Lukija Krista Putkonen-Örn. BookBeat. Julkaistu 2015.

Kuuntelin juuri ensimmäisen kokonaisen äänikirjan. Aikaisemmin olen aloittanut pari äänikirjaa, mutta jatkanut perinteisellä lukutavalla. Työmatkani ovat tässä syksyn mittaan pidentyneet ja kirjan kuuntelusta on tullut vähitellen luonteva tapa aamuisin ja iltapäivisin, sillä kirjan lukeminen bussissa ei valitettavasti ole pahoinvoinnin vuoksi minulle mahdollista. Odotankin jo, minkä äänikirjan pääsen valitsemaan seuraavaksi.

Hirvosen teoksessa on rankka aihe. Laura on 55-vuotias ilmastonmuutoksen tutkija ja luennoitsija, joka kantaa syyllisyytä siitä, ettei mielestään ole kyennyt olemaan aidosti läsnä kahdelle jo aikuiselle lapselleen. Äidiksi päätyminen ei ollut hänelle itsestäänselvyys, eikä ajatus mahdollisesta toisenlaisesta elämästä ole koskaan oikein hellittänyt. Lauran potemaa syyllisyyttä ja itsensä arvostelua oli raskasta kuunnella, sillä mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, etteikö hän olisi tehnyt vanhempana sen minkä pystyi.

Lauran esikoinen Aava eli tavallista lapsuutta suorastaan kauniissa symbioosissa kolme vuotta nuoremman veljensä Aslakin kanssa, teini-ikään saakka. Siihen saakka kunnes oli selvää, että veljessä on jotain erilaista, jotain mikä esti häntä saamasta ystäviä. Pikkuveljen paha olo jätti Aavan sivuun vanhempien huomiolta ja niinpä tämä lähti pois heti valmistuttuaan yliopistosta. Lääkärin työ kaukana Afrikassa oli toisaalta keino pitää välimatkaa, toisaalta haaveiden täyttymys, tapa parantaa rikkinäistä maailmaa, ehkä myös keino kohentaa omaa rikkinäistä itsetuntoa.

Osansa maailmantuskasta kantaa myös Aslak, joka löytää netistä pelottavan samalla tavalla ajattelevan ihmisen. Siinä missä Laura kantaa huolta maailman tilasta ja pyrkii opettamalla muutokseen, Aava auttaa konkreettisella tavalla väkivallan keskellä eläviä ihmisiä. Aslak kokee ihmiskunnan menneen jo niin pitkälle, että ainoa keino on sen harventaminen. Onko Aslakin käyttämä väkivalta ratkaisu hänen omaan pahoinvointiinsa, onko se todella ideologinen ratkaisu vai onko kyseessä lopulta kuitenkin vain hento ajatus siitä, että jossain on joku jonka kanssa on löytynyt yhteys?

Romaanin kerronta alkaa siitä mihin se myös päättyy. Valtaosan kerronnasta saavat Laura ja Aava, jotka tahoillaan käyvät läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan, perhe-elämää ja perheen sisäisiä suhteita löytääkseen syitä, selittääkseen, auttaakseen itseään ymmärtämään. Romaani käsittelee paljolti sitä, miten pitkälle syy on kenessäkin, vai onko lainkaan. On nimittäin valtavan raastavaa lukea/kuunnella, miten äiti ja sisko eivät anna itsensä aloittaa edes surutyötä, niin vahva on heidän näkemyksensä omasta roolistaan ja siitä voimattomuudesta jota vain perheenjäsenet voivat toisiaan kohtaan tuntea.

Nuoren yksinäisyyttä, äidin toivoa, sisarten välistä rakkautta, pelkoa ja ahdistusta. Kun aika loppuu nosti bussimatkoilla palan kurkkuun monta kertaa. Hirvosen kieli on vuoroin pakahduttavan kaunista, vuoroin suorasanaista ja jäätävän toteavaa. Yhdistelmä on erittäin toimiva. Perheen ja ihmissuhteiden lisäksi romaani suuntaa lukijan katseen pelottavan mahdolliseen lähitulevaisuuteen, jossa poliittinen voimattomuus tehdä mitään ilmastonmuutokselle on tehnyt maailmasta entistä levottomamman ja väkivaltaisemman. Ehkä ihmiskunnan aika todellakin loppuu pian.

Lisää kirjasta: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja ja Luettua elämää.

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason 2013. Islanninkielinen alkuteos Skuggasund. Suomentanut Seija Holopainen. Blue Moon 2015. 295 sivua.

Oli minun vuoroni valita kirja lukupiiriläisten luettavaksi. Taidan olla porukastamme se, joka lukee eniten dekkareita, ja koska emme olleet sellaista vielä yhdessä lukeneet, tuntui Arnaldur Indriðason melko luontevalta valinnalta. Mielestäni Indriðasonin tyyli sopii sellaisillekin jotka eivät dekkareita harrasta, ja ilmeisesti kirja olikin piiriläisten mieleen.

Luin Indriðasonia paljon vajaa kymmenen vuotta sitten, silloin kuin hänen Erlendur-sarjansa oli vielä ihan tuore. Silloin en saanut kaikkea suomennettuina, joten tilasin kirjat englanninkielisinä kotiini. Teoksissa viehätti niiden luminen rauhallisuus, arktinen tuuli ja monista skandidekkareista tutunoloinen päähenkilö, keski-ikäinen, yksinäinen mies, jonka henkilökohtainen menetys lapsuudessa loi leimansa tunnelmaan. Samantyyppinen päähenkilö on nyt astunut tilalle Erlendurin väistyttyä Indriðasonin tarinoista. Eläköitynyt Konrað ei voi olla sekaantumatta kuolemantapaukseen, jonka selvittely pöllyyttää 65 vuoden takaista historiaa. Sekin yhdistää Erlendur-sarjaan: Indriðasonin teoksissa historia on lähes aina vahvasti läsnä.

Historiaan sukelletaan kun vanha mies löydetään kuolleena sängystään. Miehen taustaa penkoessaan Konrað ajautuu tutkimaan samoja surmia, joita vanhus oli tutkinut vuosikymmeniä aikaisemmin toimiessaan rikospoliisin apuna. Oliko mies löytänyt pitkän ajan jälkeen jotain, minkä vuoksi hänet tukehdutettiin sänkyynsä? Kahdessa ajassa vuorotteleva kerronta avaa sota-ajan Reykjavikia, jossa nuori nainen löytyy kuolleena teatterin takaa, jossa amerikkalaissotilaat hurmaavat islantilaisneitoja ja jossa usko myyttisiin taruolentoihin elää yhä vahvana. Toinen taso on tietysti nykyaika, joka ei ole selvittämätöntä murhaa unohtanut.

Brittien ja amerikkalaisten miehittämä Islanti on tuttu teema Indriðasonin aikaisemmistakin teoksista. Ajanjaksolla on ollut mitä ilmeisimmin pieneen maahan suuri vaikutus ja oli mielenkiintoista lukea, millä tavalla toinen maailmansota uloittui omalla tavallaan Islantiin saakka. Myös myytit värittävät tarinaa kiehtovalla tavalla. Varjojen kujissa naisen katoaminen, raiskaaminen ja moni muukin tapaus sysätään piilokansan kontolle.

Jos et kaipaa väkivallalla mässäilyä etkä takaa-ajokohtauksia, vaan hidastempoista etsivätyötä, miellyttäviä hahmoja ja rauhallista tunnelmaa, kannattaa kokeilla Indriðasonin teoksia. Varjojen kujat löytyy myös blogeista Kirja vieköön! ja Hemulin kirjahylly.

Dan Brown: Alku

Dan Brown 2017. Englanninkielinen alkuteos The Origin. Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2017. 463 sivua.

Helsingin kirjamessuillekin lauantaina saapuva amerikkalaiskirjailija on luonut jälleen teoksen, joka muistuttaa Da Vinci -koodin huimasta menestyksestä 13 vuotta sitten. Vuosien mittaan Brown on kirjoittanut bestsellereitä uskollisena ensimmäisen jännärin kaavalle ja mikäpä siinä, sillä kaava myy ja lukijat viihtyvät. Neljä vuotta edellisen, Infernon, jälkeen minäkin olin jo varsin innoissani uutuudesta. Minkähänlaisen symbolien, uskontojen ja kulttuurin sopan Brown on tällä kertaa keksinyt?

Vakioseikkailija Robert Langdon saapuu Bilbaoon todistamaan ystävänsä, entisen opiskelijansa Edmond Kirschin paljastusta. Vauras tulevaisuudentutkija on selvittänyt hiljaisuudessaan vastaukset ihmiskuntaa aina vaivanneisiin kysymyksiin: Mistä tulemme? Mihin olemme menossa? Vastaus ei kuitenkaan miellytä kaikkia. Uskonnolliset piirit hermostuvat, joku murhaa merkittäviä uskonisiä ja lopulta Kirsch itsekin kuolee lavalle vain hetkeä ennen vastausta, joka olisi mahdollisesti vavisuttanut ihmiskunnan uskoa tulevaisuuteen.

Alkaa takaa-ajo, sillä Langdon ja Bilbaon Guggenheim-museon johtaja, kaunis Ambra Vidal suuntaavat Barcelonaan Kirschin työpaikalle, salaiseen laboratorioon etsimään avainta vastaukseen. Heidän on löydettävä 47-kirjaiminen lause, salasana, joka kuvastaa tutkijan maailmankuvaa. Vauhdikas ilta vie heitä ympäri kaupungin aarteita, Gaudín ja Mirón taiteita, arkkitehtuuria ja kuuluisia maamerkkejä. Alku - kuten edeltäjänsäkin - on täynnä yksityiskohtaista tietoa taiteen helmistä, historiasta ja ihmiskunnan saavutuksista. Välillä ehkä hieman kömpelölläkin tavalla, sillä takaa-ajon uskottavuutta syövät lukuisat taidehistorialliset luennot sankarimme ajatuksissa. Ajoitus ei ihan aina toimi. Toisaalta niistä ei voi olla nauttimattakaan! Merkittävä rooli tässä teoksessa on taiteen lisäksi teknologialla, joka avittaa päähenkilöitä eteenpäin ja luo uskoa inhimillisempään tulevaisuuteen, mutta herättää älykkyydellään myös huolta sen mahdollisuuksista ja vallasta.

Kuten yleensä, Brown pohtii jälleen uskonnon merkitystä ihmiskunnalle. Mikä vaikutus onkaan maailmalle, jos kaiken voi selittää tieteellä, jopa sen mitä ei tähän asti ole voitu. Samalla hän visioi maailmasta, jossa tiede ja teknologia pelastavat nälänhädästä, poistavat sodat ja yhdistävät kansat ja uskonnot toisiinsa. "On lakattava torjumasta tieteellisiä löytöjä. On lakattava tuomitsemasta todistettavia faktoja. Kristinuskosta on tultava tieteen hengellinen kumppani ja sen valtavaa kokemusta on hyödynnettävä - jotta ihmiskunnan moraalia voidaan kehittää ja samalla varmistetaan, että tulevat tekniikat yhdistävät, valaisevat ja kasvattavat meitä -" 

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomainen 2017. Palm Beach Finland. Like. 332 sivua.

Aika hurvatonta on meno Tuomaisen uutuusteoksessa, joka jatkaa tyylillisesti samoilla aineksilla kuin edeltäjänsä Mies, joka kuoli. Dekkarihenkisen tarinan rikokset ovat sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, joka molemmat toteutushaarat lepäävät täydellisten amatöörien harteilla. Palm Beach Finland on hauska, aika pimeä ja samalla terävän tarkkanäköinen. Huumori on mustaa ja kumpuaa tolvanoista, intohimoisista yrittäjistä, yltiöoptimismista ja tasapainottavasta annoksesta lakonisuutta.

Tuomaisen henkilöhahmot olivat taitavalla tavalla huvittavia jo edellisessä teoksessa, joten tätä lukiessa ei tullut yllätyksenä, miten kaksi keski-ikäistä lapsuudentoveria pystyy ryssimään lähes kaiken suunnitellun. Jos he tavoittelevat tappoa, se ei onnistu, mutta ruumiita syntyy kyllä vahingossa. Niinpä pieneen rannikkokuntaan palaava Olivia Koski törmää sotkuun ja ruumiiseen vanhan huvilansa eteisessä. Uhri ei ole paikallisia ja pitäjään saapuukin pian tämän velipuoli, kosto mielessään. Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, kuka on teon takana. Mitä seuraakaan siitä, kun mies lupaa kymppitonnin sille, joka tietää jotain ratkaisevaa!

Murhaa yrittää selvittää myös Jan Nyman, undercover, joka vuokraa asunnokseen pienen mökin meren rannalta, Palm Beach Finlandista. Yrityksen omistajalla Jorma Leivolla on vakaa aikomus nostaa kaunis rantakaistale Nizzan tasoiseen maineeseen. Menestyksen esteenä on ainoastaan Olivia Koski, jonka huvila seisoo väärällä niemellä.

Soheltamisen lisäksi romaani sisältää sopivan annoksen ihastumisia, hyväksikäyttöä, kunnianhimoa ja Suomen kaunista, joskin koleaa kesää, jopa ripauksen isoäitien välistä erotiikkaa. Tuomainen kuljettelee juonta varmalla otteella, aikaansaa pieniä naurunpyrskähdyksiä ja lämpimiä tunteita. Sofi Oksanen vertaa teosta Fargoon, ja kyllä, jos pitää Fargosta, pitää varmasti tästäkin. Tyyli on hyvin samanlainen.

Tarkkanäköisen teoksesta tekee se, miten Tuomainen löytää meistä tavallisista ihmisistä juuri ne piirteet ja ainekset, joista leipoa herkullisia hahmoja. Tyypit ovat arkisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan loistavia. Heidän välisensä kommunikaatio on nasevaa ja luontevaa, heidän haaveensa ymmärrettäviä. Ymmärrettävää on myös se, etteivät unelmat toteudu, varsinkaan jos hissi ei aina nouse perille asti.

Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä. Ja että unelmista eroon pääseminen tarkoitti joskus samaa kuin vankilasta vapautuminen.

Lisää bloggauksia kirjasta: Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Rakkaudesta kirjoihin.

Harlan Coben: Petät vain kerran

Harlan Coben 2016. Englanninkielinen alkuteos Fool Me Once. Suomentanut Salla-Maria Mölsä. Minerva Kustannus 2017. 389 sivua.

Amerikkalaiset jännärit eivät nykyään lukeudu ihan suosikkeihini, mutta välillä on ihana rentoutua kirjan kanssa, jonka bestsellerjännärilaatuun voi luottaa. En ole lukenut Cobenin teoksia aikaisemmin, mutta jostain bongasin tämän kirjan suositukset, ilmeisesti jostakin Facebook-ryhmästä. Takakannen mukaan Coben on yksi maailman menestyneimmistä trillerikirjailijoista, häntä on käännetty laajalti ja Petät vain kerran -teoksesta on tekeillä elokuvakin.

Miksi amerikkalaiset eivät ole dekkarilistani kärjessä? Luin niitä nuorempana paljon, mutta nykyään nautin enemmän rauhallisen kotoisasta tyylistä, arkisista hahmoista ja jopa hivenestä huumoria. Pieni annos mystiikkaakaan ei ole pahitteeksi. Dekkarimaustani lisää vaikkapa toissakesäisestä postauksestani Minä ja dekkarit. Useissa amerikkalaisjännäreissä minua häiritsee liian kauniit ja täydelliset hahmot tai vaikkapa isänmaallisuus, ainekset joita löytyy tästä Cobeninkin teoksesta. Täytyy kuitenkin sanoa, että jos odotin nopeaa tempoa, takaa-ajoja ja raakuutta, niitä en saanut. Siitä plussaa. Kehuja myös yllättävistä käänteistä, jotka oikeasti toimivat ja pitivät jännitystä yllä.

Erikoisjoukkojen pilotti Maya Burkett kärsii sotatraumoista. Hän painii yöllä painajaisten kanssa ja pelkää mielenterveytensä rakoilevan. Hänen miehensä murhataan puistossa, eikä Maya uskalla luottaa enää kehenkään. Myös hänen siskonsa on murhattu vain muutamia kuukausia aikaisemmin. Selviääkö Maya parivuotiaan tyttärensä kanssa? Selviääkö hänen lankonsa kahden kouluikäisen lapsen kanssa, vai hakeeko tämä lohtua pullosta? Kun Maya saa lastenhoitajansa kiinni yllättävästä teosta, on hänen pakko alkaa selvittää, mitä kaikkea hänen miehensä ja siskonsa kuolemien taustalla on. Miehen vauras perhe elää omaa kulissielämäänsä, mutta kulisseja on pakko hieman horjuttaa, jotta totuus selviää. Ennen kuin salaisuudet paljastuvat, Mayan täytyy vierailla vanhassa eliittikoulussa ja rikkaiden kuntoutuslaitoksella, löytää kadonneen poliisin ruumis ja päättää, voiko luottaa ihmiseen, joka vielä vähän aikaa sitten parjasi hänen päätöksiään julkisesti.

Petät vain kerran päättyy varsin omintakeisella tavalla. Ratkaisu ei ole se ilmeisin, vaikka loppuun hieman siirappia mahtuukin. Tarinassa päästään pitkälle ennen kuin lukija alkaa ymmärtää Mayan pelottavaakin tunteettomuutta ja selviytymistä rakkaidensa kuolemasta. Ehkä kyse ei loppujen lopuksi olekaan tunteettomuudesta, vaan jostain ihan muusta. Ehkä hänen mielensä on sittenkin todella järkkynyt. Coben itse kiittää järjestöä, joka tarjoaa apua asevoimissa palvelleille ja heidän läheisilleen. Kirja onkin heille eräänlainen tunnustus siitä arvokkaasta ja rohkeasta työstä, jonka vuoksi niin monen mieli on murtunut.

Kaiken kaikkiaan siis hyvinkin kelvollinen ja toimiva pakkaus! Lue myös, mitä Leena Lumi on siitä kirjoittanut.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones 2012. Englanninkielinen alkuteos The Uninvited Guests. Suomentanut Marianna Kurtto. Otava 2017. 294 sivua.

Sadie Jonesin teokset on suomennettu hassussa järjestyksessä ja kirjailija onkin ehtinyt nauttia mainetta ja kunniaa kotimaassaan Britanniassa jo pitkään ennen huomiota Suomessa. Kutsumattomat vieraat on hänen kolmas romaaninsa (neljästä), ja niin ikään kolmas käännetty teos. Pari vuotta sitten blogimaailmassa huokailtiin Kotiinpaluun vuoksi. Se asetti Jonesin heti sellaiseen asemaan, että sen jälkeen suomennetuilta teoksilta on odotettu paljon. Ehkä rakkaus oli totta sai myös kovasti kehuja, vaikken minä sille niin lämmennytkään. Nyt luettuani kolmannen teoksen olen hieman hämilläni. Jones on uskomattoman monipuolinen ja taitava, sillä kaikki kolme ovat keskenään ihan erilaisia. Jos jotain yhteistä pitäisi löytää, se on varmaankin lahjakkaassa kerronnassa. Tarinat kulkevat eteenpäin kiehtovalla tavalla, pidit hahmoista tai et. Sivuja on pakko käännellä eteenpäin nopeaa tahtia vaikka tarina olisi kuinka outo, kuten Kutsumattomissa vieraissa.

Eletään 1900-luvun ensimmäisiä vuosia ja Emerald Torrington on täyttämässä kaksikymmentä vuotta. Sternen maalaistalossa, jota hänen perheensä rakastaa syvästi, järjestellään juhlia hänen kunniakseen. Päivää varjostaa kuitenkin pelko, etteivät perheen rahat enää riitä suuren talon ylläpitoon. Juhliin on kutsuttu Emeraldin ja tämän veljen Clovisin lapsuudenystävät, vaikkei heistä taida kukaan oikein enää pitää. Mukana on myös naapuri, nuori ja menestyvä maanviljelijä, sulhasainesta. Emeraldin äiti Charlotte ei ole emäntä parhaasta päästä, joten vastuu illasta lankeaa tyttären ohella keittiön puolelle, jossa Florence Trieves hallitsee rautaisella otteella.

Iltapäivällä uutinen läheisen sivuraiteen rautatieonnettomuudesta kantautuu Sterneen ja talo joutuu vastaanottamaan kymmenkunta - ei kun parikymmentä, vai oliko heitä enemmänkin - kolmannen luokan matkustajaa siksi aikaa, että rautatieläiset saavat heidät kuljetettua eteenpäin. Emerald vieraineen ei jaksaisi keskittyä kutsumattomien vieraiden holhoamiseen, joten nämä teljetään arkihuoneeseen odottamaan. Juhlaväellä on nimittäin parempaakin tekemistä: pukeutuminen ja hiusten laittaminen saattaa viedä tunteja. Kutsumattomien joukossa taloon on kulkeutunut kuitenkin mies, joka kietoo isäntäväen pian pauloihinsa ja juhlat pääsevät alkamaan.

Loppuillasta talossa raikaa laulu, ylläkerrassa piilottelee pieni poni, äiti Charlotten järkyttävä menneisyys on paljastettu kaikille, ruoka on loppunut ja nuoret juhlijat ovat päästäneet suustaan toisiaan syvästi loukkaavia totuuksia. Tapahtumien keskiössä on vuoroin keittiö, vuoroin ruokasali, talon pimeät nurkat, juhlavieraat ja kutsumattomat vieraat nuhjuisine olemuksineen. Sadie Jones keittää sopan, jossa maistuu englantilainen kartanoromantiikka, makaaberi huumori, hevosenkakka, kuolleet ja elävät, maukkaat ateriat ja kaatosade.

Kutsumattomissa vieraissa on englantilaisille maalaisromaaneille tyypillistä luonnon rehevyyttä, tuoksuja ja kauneutta. Se on myös herkullinen (adjektiivivalintani on ehkä sopimaton!) kuva ajasta, jolloin ihmisen oli lähes mahdotonta poiketa säädystään. Etenkin naisten mutta miestenkin on ajateltava mitä sanoo, miten sanoo, kenelle sanoo, kuka aloittaa viinin kaatamisen ja kenen vieressä on soveliasta istua. Tässä yllättävässä romaanissa rajoja kuitenkin rikotaan ja säädyllisyys saa näpäytyksen. Melko tavanomaisen tuntuisena alkanut romaani muotoutuu vähitellen tarinaksi, jota ei voi kuin ihailla hämmentyneenä.

Lue myös, mitä blogeissa Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä sanotaan! Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta!

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg 2017. Amandan maailmat. Like. 136 sivua.

Olen lukenut Sahlbergilta aikaisemmin vain yhden teoksen, Tammilehdon. Teos teki suuren vaikutuksen ja muistuttaa tasaisin väliajoin, että Sahlbergia pitäisi lukea lisää. Kun Amandan maailmat vastikään julkaistiin, laitoin sen saman tien kirjaston varausjonoon. Tammilehtoon verrattuna kirja on hyvin pieni, muttei suinkaan ihan kevyt lukea.

Amanda on iäkäs yksineläjä, asuu edelleen mökissä jossa hän syntyi, talossa johon ei ole vedetty sähköjä, sisävessaakaan ei ole. Amanda on kyntänyt pihansa pelloksi, joten perunoita, sipuleita ja porkkanoita riittää talvenkin yli. Lähes ainoa kontakti ulkomaailmaan on naapuri, Jansson, leskimies, joka raportoi Amandalle maailman menot ja taitaapa hänellä olla naisenkaipuutakin. Amanda itse ei ymmärrä maailmaa ihan samalla tasolla kuin moni muu, mutta sitkeyttä häneltä ei puutu.

Amandan maailma muuttuu, kun nuori pojankoltiainen varastaa hänen rahansa pankkiautomaatilla. Amanda vie sittiäisen kotiinsa ja pian laiha nuorukainen asettuu taloksi, ainakin öiksi. Sillä lapsi herättää vanhuksessa tunteita, jotka lämmittävät ja pelottavatkin. Lapsi on yksin maahanmuuttaneita ja tuntemattomasta syystä vainon kohteena, myös Amandan luona ollessaan. Näin nainenkin ajautuu keskelle vihaa, yhteenottoja ja kaaosta.

Amanda on toki jo pitkään pannut merkille kukkulan laelta katsellessaan, että maailma on luhistumassa. Pakolaisten tulo nopeuttaa muutosta. Kuten Amandan, meidänkin on usein vaikea ymmärtää, miten asiat lähtivät liikkeelle ja mihin muutos vie. Yhteisöt reagoivat muutokseen eri tavoin, on Jansson joka alkuun demonisoi vieraat, mutta päätyy lopulta majoittamaan muutaman. On Amanda joka luottaa moraaliinsa ja tunteeseen, että heikkoa on autettava.

Kulttuurien yhteentörmäys ja ihmisen rajallisuus muutosten edessä ovat pienen teoksen kantavia teemoja. Lukiessa oli kuitenkin pakko pysähtyä myös Sahlbergin kielen äärelle. Jo Tammilehdossa ihailin hänen kykyään kuvailla ihmisiä ja ympäristöä. Amandan maailmoissa kuvaus kutistuu lähemmäksi ihmistä ja ruumista, mutta sen merkitys on tärkeä. On tuulettomana ja harmaana ajassa vaeltava päivä, on vanhan miehen hengitys, kuin saha hänen rinnassaan joka kuulosti pihkaiselta. Ja Amandan lonkka, joka kiljaisi kun hän vääntyi jatkamaan matkaansa.

Lisää Amandasta näissä blogeissa: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Malin Persson Giolito. 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Störst av allt. Suomentanut Tarja Lipponen. Johnny Kniga. 414 sivua.

Viime aikoina on käsiini sattunut enemmän tai vähemmän rankkoja tarinoita, eikä se tämäkään ihan kevyimmästä päästä ollut. Kiinnostukseni heräsi etukannessa olevasta "leimasta", joka kertoo kirjan olleen Ruotsin paras rikosromaani 2016. Ruotsalaiset todellakin taitavat rikosromaanien kirjoittamisen. Tästä teoksesta täytyy kuitenkin heti alkuun todeta, että ihan perusdekkarista eikä -jännäristä ole kyse. Suurin kaikista on nimittäin oikeussalidraama, jonka päähenkilö, syytetty ja minä-kertoja on vasta 18-vuotias lukiolaistyttö.

Maria "Maja" Norbergia syytetään murhaan yllyttämisestä, avunannosta murhaan, murhan yrityksestä sekä murhasta. Mikä on ajanut nuoren naisen siihen pisteeseen, että hänet löydetään koulunsa luokasta, pidätetään ja viedään vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä yhdeksäksi pitkäksi kuukaudeksi?

Romaania voisi kehua varsin kunnianhimoiseksi ja perusteelliseksi, toisaalta ehkä hieman liiankin. Se ei nimittäin tyydy kuvailemaan yksityiskohtaisesti pelkästään oikeussalin tapahtumia tai asianajajien työtä, vaan se pureutuu syvälle teinien maailmaan, nuoriin ihmissuhteisiin, vääristyneisiin perhesuhteisiin, katkeruuteen, masennukseen, välinpitämättömyyteen ja velvollisuudentuntoon. Päähenkilönsä kautta romaani kuvaa taitavasti sitä, mikä nuoren voi ajaa itsetuhoon ja kostoon. Koulusurmista kertoo myös kesällä lukemani Pärttyli Rinteen Viimeinen sana, mutta siinä missä Rinteen hahmot ovat syrjäytymisvaarassa olevia teinejä, Persson Gioliton nuoriso on saanut elää materiaalisessa yltäkylläisyydessä ja käydä eliittikouluja.

Vauraus onkin tavallaan aika herkullinen ympäristö, sillä se mahdollistaa skandaalinomaiset allasbileet, lomat huvijahdilla Välimerellä, huumeiden käytön ja vanhempien vääristyneen vallankäytön. Majan muistot viimeisestä lukiovuodesta ja poikaystävästä Sebastianista ovat kuin suoraan amerikkalaisesta elokuvasta. Hillitön rakastuminen, koulun seuratuin pari ja fyysinen läheisyys muuttuvat talven mittaan itsetuhoisuudeksi, päihteiden väärinkäytöksi ja sairaaksi suhteeksi, jota pitää pystyssä vain huoli toisen elämänhalusta.

Maja kertoo koulusurmia edeltäneiden kuukausien tapahtumista vähitellen, eikä tietenkään paljasta lukijalle liikaa kerralla. Koukkua pitää yllä jännitys siitä, kuka loppujen lopuksi ampui, ketä ja miksi. Tässä tarinassa taustalla ei ole koulukiusaaminen taikka pettymys rakkaudessa, vaan (ja nyt voit lopettaa lukemisen ellet halua tietää liikaa!) narsistisen isän loppuunajama poika, jolla ei viimeisen nöyryyttävän yhteenoton jälkeen ole enää mitään roolia maailmassa. Silmänsä ovat sulkeneet opettajat ja naapurit, jäljellä on vain Maja. Majan mukaan suurin kaikista ei ole rakkaus, vaan kuolemanpelko, mutta tarinan opetus taitaa kuitenkin olla päinvastoin, suurin kaikista on rakkaus. Suurta on myös syyllisyys ja se, ettei pystynyt estämään.

Jos kaipaat erilaista ruotsalaista rikosromaania, tässä voisi olla hyvä vaihtoehto! Lue myös, mitä blogeissa Amman lukuhetki, Lukuneuvoja, Kirjasähkökäyrä tai Kirjakaapin kummitus sanotaan.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava 2017. Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus. 229 sivua.

Selja Ahavan tuore romaani on saanut runsaahkosti huomiota ilmestyttyään, ja monesta syystä. Kirjan teema ja tarina ovat kirjoittajalle omakohtaisia ja varsin tuoreita. Transsukupuolisuus kirjallisuudessa on myös sinänsä melko ajankohtainen ja tuore ilmiö. Uskon, että moni myös ehti jo odottaa, milloin Ahava julkaisee lisää, sillä hänen edellinen teoksensa, kaunis ja pidetty Taivaalta tippuvat asiat ylsi Finlandia-ehdokkaaksi asti.

Puolison transsukupuolisuus tulee kirjan minä-kertojalle yllätyksenä, eikä teos keskitykään transsukupuolisuuteen sinänsä, vaan kertojan, parisuhteen toisen osapuolen, tunteisiin. Miltä tuntuu, kun kymmenen yhteisen vuoden jälkeen puolisosta paljastuu ominaisuus, joka mullistaa maailman?

Kertoja kuvaa, kuinka hän joutuu seuraamaan puolisonsa muutosta, tämän varovaista innostusta, uuden löytämistä ja uuden olemuksen rakentumista. Samalla viereltä katoaa se mies, jota hän rakastaa. Tilalle kasvaa vieras nainen. Viimeiseen asti kertoja yrittää muistaa miehensä ihon, sen yksityiskohdat, kosketuksen, tuoksut, äänet ja rajat ennen kuin ne vähitellen katoavat. Nainen haluaisi ruumiin haudattavaksi, paikan jossa surra menetystä, mutta sellaista hän ei saa. Hän sinnittelee puolisonsa rinnalla, he kertovat muutoksesta yhdessä kaikille, hän auttaa vaateostoksilla, mutta peilistä näkyy mustat silmänaluset ja itkun turvottamat silmät.

Omakohtaisen menetyksen rinnalle nousee allegorinen kuva Kolumbuksesta ja tämän matkasta kohti Intiaa, kartan hahmottamisesta ja uudelleen piirtämisestä, löytämisen ilosta ja oman maailman hajoamisesta. Miten on mahdollista nimetä uusia alueita, suunnata varmana eteenpäin, kun on koko ajan ollutkin väärässä maanosassa? Mikä kaikki hänen miehessään oli totta?

Teoksen keskiössä on siis kertoja ja hänen surunsa muutoksen ja eron lähestyessä, kirjailijalle omakohtainen tragedia. Vähemmän huomiota saa se toinen, se muutosta tarvitseva ja siihen lähtevä puoliso, joka on piilotellut sukupuolisuuttaan neljäkymmentä vuotta. Hänen historiaansa avataan hieman, hänen kokemuksiinsa viitataan vain vähän. Ulostulo on ollut varmasti hänelle valtavan suuri, pelottava ja mullistava asia, mutta sitä ei teoksessa käsitellä. Näkökulma on täysin kertojan, ja siinä kirjailija on valinnut puolen, jota ihan kaikki lukijat eivät purematta niele.

Ahavan teos on kipeä ja rankka, ja sai ainakin minut kyynelehtimään, pohtimaan omia parisuhteitani, eroja ja rakkautta. Vaikka teksti on nidottu varsin väljäksi ja sen lukeminen on hurmaavan jouhevaa, en pystynyt ahmimaan sitä kerralla. Ihon alle ja sydänalaan pureutuva teksti pakotti etenemään hitaasti. Kieli on luonnollista eikä yritä yhtään liikaa. Silti se onnistuu olemaan kipeän kaunista ja surullisessa suorasanaisuudessaan ankaran toteavaa, brutaaliakin. Teksti huutaa kaipuuta, tuskaa ja menetystä. Tällä kertaa en kirjoita tämän enempää, mutta lisää arvioita löytyy vaikkapa Kirsiltä, Tuijalta, Ompulta ja Lauralta.

Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto. 2008. Veriruusut. 427 sivua.

Ei ole kuukauttakaan kun luin Anneli Kannon romaanin Lahtarit, kirjan jonka lukeminen meinasi jäädä keväällä kesken, kun väsymys sotaa kohtaan valtasi mielen. Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että sain sen luettua ja melkein heti perään Veriruusut, Kannon aikaisemmin kirjoittaman sisarromaanin. Siinä missä Lahtarit kertoo sisällissodasta Tampereen seudulla valkoisten ja lähinnä nuorten miesten näkökulmasta, on Veriruusut nuorten punaisten naiskaartilaisten teos.

- Mitä vasten naiset ei vois liittyä punakaartiin? Ei tässä voida vaan kattoo sivusta ja kutoo sukkaa. Tää on maailmanhistoriassa ainutlaatunen hetki. Me käännetään historian suuntaa, käsitättekö te? Vallankumoustaistelu vaatii ny naisia kans. 

Anneli Kanto kirjoittaa sodasta monipuolisella ja mukavalukuisella tavalla, mikä osaltaan helpottaa aiheen käsittelyä. Etenkin Verisuusujen ensimmäisessä osiossa on jopa hienoista huumoria, vaikka nuoren naisen asema yhteiskunnassa tehdään lukijalle hyvin selväksi heti alusta lähtien. Myöhemminkin kirjailija valottaa rivien välistä taitavasti, kuinka absurdia ja naurettavaa sodankäynti voi olla. Taisteluiden edetessä teksti vakavoituu, tarinat raaistuvat ja kohtalot kauhistuttavat. Romaanin lopussa on pilkahdus pelastumisesta, mutta päällimmäinen tunne on järkytys ja itku vankileirien ja kuopan reunan lähestyessä. Tytöistä on ehtinyt tulla rakkaita. Sisällissota on tragediaa, eikä moni aatteen vuoksi mukaan lähtenyt ymmärtänyt lainkaan, mitä on vastassa.

Monipuolisuutta romaaniin tuo se, miten kiinni sodan arjessa kerronta liikkuu. Naiset eivät juurikaan rintamalle pääse, joten kerronta pysyttelee kaupungissa, kodeissa, kaduilla, työväentaloilla ja keittiöissä. Vaikka aihe on karmea, Veriruusut luo käsinkosketeltavan ja nenään asti haisevan kuvan työläiskortteleiden asukkaista, asujaimistoista, vaatetuksesta tai vaikkapa saunomisesta. Pula-ajan ravinto Amurin kortteleissa on köyhää, lähes olematonta, ihmiset sairastelevat, eikä taloissa ole kunnon eristeitä. Tamperelaiselle lisäplussaa tuovat tutut rakennukset, kadut ja kaupunginosat; kirja on historianopetusta parhaasta päästä.

Köyhyys ja järjestyksen puute oli varmasti yksi syy siihen, että punainen Tampere joutui antautumaan. Rintamalle lähti usein miehiä, joilla ei ollut edes kunnon kenkiä. Kaatuneet tunnisti vaatteista ja varusteista. Kaupunkilaistyöväestö ei osannut ratsastaa eikä ampua siinä missä metsästykseen harjaantuneet talonpojat pohjoisempana. Tehdastyöläisten kokema vääryys nostatti punaisissa yleisen tasa-arvon vaatimuksen, joten oli luonnollista että naiset sotivat tasa-arvoisesti miesten rinnalla. Siksipä sotaan osallistuminen oli kunnia-asia myös tehtaantytöille. Niin Valkeakoskella kuin Tampereella perustettiin housupukuinen naiskaarti, joka harjoitteli aseen käyttöä ja päivysti kaduilla, seikka joka heitti heidän niskaansa huorittelua ja halveksuntaa.

- Tuli mikä tuli. Onpahan edes kerta oltu ihmisiä mekin.

Veriruusuissa on kaksi tarinaa, toinen Valkeakoskelta ja toinen Tampereelta. Nuori tehtaantyttö, vasta 15-vuotias Sigrid lähtee mukaan työväenliikkeeseen äitinsä vastustuksesta huolimatta. Aatteen palo on kova, vaikka Helsingin agitaattoreita on vaikea ymmärtää. Amurin pieniin kamareihin maalta muuttanut Lempi lähtee samoin reippaasti mukaan ja ampuu valkoisia viimeisten joukossa kaupungintalon ikkunasta kohti Hämeensiltaa. Yhden talven mittaiseen kahinaan mahtuu paljon ja vaikka ajat ovat mitä ovat, myös pientä sutinaa miesten kanssa mahtuu elämään. Päälliköt hevosineen ja venäläiset mustine viiksineen vievät jalat alta.

Rankkaa kirjallisuutta tämä tällainen on ja nyt saa vähäksi aikaa riittää. Luen välillä jotain muuta, mutta veikkaan että sisällissodan satavuotispäivän lähestyessä jotain aiheeseen liittyvää päätyy vielä käsiin. Lukupiiriimme valitusta Veriruusuista tulee varmasti muidenkin postauksia loppusyksystä. Aikaisempia arvioita kirjasta löytyy blogeista Tuijata, Lukuneuvoja ja Luetut, lukemattomat. 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki 2017. Kivitasku. Gummerus. 645 sivua.

Kytömäen rakastetun esikoisen, Kultarinnan, jälkeen blogimaailmassa hykerreltiin onnesta, kun Kivitasku julkaistiin loppukesällä. Ja nopeita olivat muutkin kuin bloggaajat, sillä kun kävin ostamassa sen itselleni paikallisesta kirjakaupasta, sain käteeni hyllyn viimeisen.

Houkuttelen esiin muistoja [---] mutta kallio on vaiti. Se kantaa harteillaan jokaisen mutta ei jää pohtimaan ketään. Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.

Kivitasku on järkälemäinen teos, kaunokirjallisuutta sanan parhaassa merkityksessä, romaani jonka paksuus ei häiritse muulloin kuin illalla sängyssä, sillä taitavasti punotun ja kauniisti kerrotun sukuromaanin parissa viettää mielellään pidempään aikaa kuin normaalisti. Kivitaskuun mahtuu pienen Mustasalmen suvun tarina 1850-luvulta nykypäivään, sen naiset Maaria, Katinka, Kerttu ja Helena, Helenan lapset, sekä venäläisylimystön karkuri, pitkäikäinen Albert, tämän poika Eero sekä Maarian rakastettu, kansatieteilijä Wilhelm Lagerqvist.

Pitkälle historiaan ulottuva romaani luo kuvan itäsuomalaisesta kylästä, jossa eletään hyvin alkeellisesti, hyödynnetään vanhaa perimätietoa ja luonnon parantavia voimia. Ripaus mystiikkaa maustaa arjen historiaa herkullisella tavalla. Samaan aikaan rajan toisella puolella elää ruhtinas, joka rakennuttaa maaorjien ja vankien avulla itselleen palatsin. Venäjältä tulee myös Sergei, joka muistaa lapsuutensa rikkaudet ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan vaarallisia ajatuksia. Maalaiselämän ja Pietarin loiston välinen ero on hurja, eikä vähiten rammalle vangille, joka selviää läpi nälän ja pakkotyön rajan molemmin puolin.

Vähitellen tullaan lähemmäksi nykypäivää ja Helenan kotitaloa järven rannassa, jossa tämän aikuinen lapsi Veka kokoaa itseään ja pinnistelee elossa sairautensa kanssa. Veka ei ole suvun ainoa sairas; Helenan menneisyydestä paljastuu vaiettu operaatio ja kaipuu jonnekin kauas merten toiselle puolelle. Sinne lähti aikoinaan myös Eero menetettyään nuoren vaimonsa. Merten takaisista kulttuureista ja salaisuuksista haaveillaan köyhässä töllissä ja naapurin Suntin Jussilla niistä on omakohtaisiakin kokemuksia.

Pakkomielteiset ajatukset saavat Katinkan keräämään ruhtinaalleen seitsemäntuhatta kolmesataaseitsemänkymmentä pientä kiveä. Alkaa paluumatka kotiin, mutta Katinkan lyhyt elämä ei kestä enää rasitusta. Hänen elottomalta vaikuttava ruumiinsa jää Soutajainvuoren laelle kivihautaan. Saman vuoren kivikkoiselta rannalta katoaa 150 vuotta myöhemmin Veka, joka omien pakkomielteisten ajatustensa vuoksi halusi päästä irti ja pakoon, ehkä juuri sinne kaukaisille maille. Kerttu-mummon kautta Maarian mystiikka ja vaarien kertomukset elävät suvussa edelleen. Haaveeni ja sairauteni ovat verenperintöä.

Samalla tavalla kuin Kultarinta, myös Kivitasku on ylistys luonnolle. Soutajainvuorella, Mustaselän rannoilla kivutaan kapeita polkuja, tallotaan varvikoissa ja soudetaan manteren ja saaren väliä sukupolvesta toiseen. Nälkävuodet pysytään elossa, sillä kalastaminen, marjat ja muut luonnonantimet eivät katoa ympäriltä niin kuin vilja, jonka varassa moni muu on. Kivillä ja kallioilla on selvästi myös symboolista merkitystä rannan asukkaille, etenkin oikeassa valossa joka paljastaa tutut kasvot.

Aurinko on nousemassa. Siirryn vähän päästäkseni idästä heijastuvaan lämmönläikkään, paneudun makuulle ja suljen silmät. Kallio painaa selkää kuin se lepäisi minua vasten eikä päinvastoin. Olen sen pinnalla niin kevyt että katoan.

Kivitaskusta riittäisi paljon kerrottavaa, mutta kohta lopetan. Maininnan arvoinen on mielestäni kuitenkin vielä teoksen nimi. Samalla tavalla kuin pari vuotta sitten kultarinta siivitti ajatukseni pieneen lintuun, kivitaskukin on pieni lintu Soutajainvuorella. Molempien kirjojen nimi taitaa kuitenkin olla viittaus johonkin muuhun, tällä kertaa uutteraan tyttöön Pietarin laidoilla.

Uskon että tämäkin teos nousee yhdeksi vuoden kirjoista, kaikki ainekset ovat nimittäin kasassa: vetävä, monipuolinen tarina, mielenkiintoa ylläpitävä rakenne ja kieli, joka on kaunista ja tarkoituksenmukaista. Lisää ihastuneita huokauksia vaikkapa blogeista Kirsin Kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla ja Kulttuuri kukoistaa.

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Macintosh 2014. Englanninkielinen alkuteos I Let You Go. Gummerus 2017. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. 418 sivua.

Huomasin kirjan jälkisanoista että minua ja Clare Macintoshia yhdistää sama kaupunki. Olemme asuneet Oxfordissa samaan aikaan ja olen kävellyt hänen työpaikkansa, Oxfordin poliisilaitoksen, ohi useita kertoja, viimeksi tänä kesänä. Jännä pieni yhteys!

Macintoshin menestysjännäri oli oivaa luettavaa työväsymyksen keskelle. Työt alkoivat loman jälkeen sellaisella rytinällä että olin jo aivan helisemässä. Koukuttava kirja onneksi auttoi siihenkin tilaan!

Yritän kirjoittaa kirjasta niin etten paljasta mitään olennaista juonesta. Annoin sinun mennä on mainittu jo useaan otteeseen romaaniksi, jonka yllättävä käänne on mestarillinen, mieletön, nerokas... Tiesin jo etukäteen ettei käänne tule ihan heti, mikä osoittautui hyväksi tempuksi, sillä sitä hämmästyttävämpi se oli. Aivoni olivat jo ehtineet kertoa itselleen tarinan, sellaisen jonka kirjailija varmasti halusi jokaisen lukijan kuvittelevan. Mutta yllättäen asetelma muuttui täysin ja olin hetken suorastaan ärtynyt. Huiputettiinko minua näin pitkään?

Sen uskallan kuitenkin kertoa, että kyseessä on yliajo. Äiti päästää otteensa lapsestaan ja saman tien auto törmää tähän. Sen sijaan että kuski jäisi auttamaan, hän pakenee paikalta, katoaa eikä häntä löydetä pitkään aikaan. Bristolilaiset etsivät selvittävät tapausta yli vuoden ennen kuin ratkaiseva todiste löytyy ja tapaus alkaa edetä kohti Walesin kauniinkaruja rannikkomaisemia. Onnettomuuden taustat selviävät tietysti vasta ihan kirjan loppupuolella. On nainen, joka on menettänyt lapsensa ja mies joka hakkaa vaimoaan.

Tarinan toinen päähenkilö, kolmikymppinen Jenna, elää onnettomuuden jälkeistä aikaa Walesissa, syrjäisessä mökissä rannan tuntumassa. Hän yrittää rakentaa uutta elämää, mutta pelkää, huutaa öisin eikä uskalla luottaa miehiin. Toinen päähenkilö on rikoskomisario Ray, isä ja aviomies, joka intohimoisen työskentelyn ohessa yrittää tasapainoilla kotonaan. Yksityiselämän huolet kasaantuvat eikä tilannetta helpota uusi pirteä työtoveri Kate. Poliisityöhön ja toisaalta Rayn perhe-elämään paneudutaan kirjassa vähintään yhtä paljon kuin Jennan traagiseen elämään, mikä sai minut pohtimaan, onko bristolilaispoliiseille luvassa jatkoa myöhemmin.

Annoin sinun mennä on takakannen määritelmän mukaan psykologinen trilleri, muttei kuitenkaan kovin pelottava, hieman jännittävä vain. Kudelma pysyy hyvin koossa ja Jennan traaginen menneisyys paljastuu lukijalle sopivan hitaasti. Romaani on kirjoitettu hyvin koukuttavaksi kuten asiaan kuuluu ja sen parissa on ihana viettää muutama ilta. Hieman vierastin kuitenkin kerronnan eri aikamuotoja ja persoonia. Jennan tarina kulkee aina minä-muotoisessa preesensissä, kun taas jälkipuoliskon pahiskertoja käyttää sinä-muotoa, Jennalle puhuen. Kaikkitietävä kertoja on varattu Rayn osuuksille ja kerronta on imperfektissä. Tavallaan siis johdonmukaista, mutta silti hieman kömpelöä. No, oli miten oli, tällaisia menestysjännäreitä on kiva lukea välillä!

Kirjasta lisää: Kirsin Book Club, Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata ja Kirja vieköön!