S. A. Keränen: Symbioosi

S. A. Keränen. 2017. Symbioosi. BoD. Kannen kuvat Hanna Rauma. 346 sivua.

Tutun ihmisen tuotosta on näköjään aina jännittävää alkaa ruotia. Toisaalta on uskomattoman hienoa, että lähipiiristä löytyy tällaisia taitureita (viittaan käsillä olevan teoksen kirjoittajan lisäksi tähän) ja on kunnia saada lukea niitä ja postata niistä - en tiedä ensimmäisenä, mutta ainakin hyvin tuoreeltaan. Toisaalta täytyy varoittaa, että tämäkin postaus saattaa olla asenteeltaan hieman subjektiivinen, mutta hei, blogitekstille se suotakoon! Toivon tällekin esikoisteokselle paljon lukijoita ♥

Symbioosi on tarina Lukesta, tanskalaisnuorukaisesta joka on päättömän ihastunut työkaveriinsa Reediin. Miehet työskentelevät kirjakaupassa jossain päin Englantia. Homokammoisten kollegoiden lapsellisesta irvailusta ja Reedin epäselvästä suuntautumisesta huolimatta Luke pääsee lähestymään kohdettaan. Baari-ilta jatkuu Luken luona, sängyssä. Seuraavana aamuna herää nuorukainen, joka on kokenut jotain uskomattoman taivaallista, ja joka on armottoman väsynyt. Hymy hyytyy kuitenkin pian, kun selviää, miksi Reed oli niin hyvä. Tällä on Lukelle ehdotus, joka kiehtoo ja pelottaa.

Ehdotuksessa on kyse eräänlaisesta symbioosista, jota Reed, suomalaisnimeltään Rieti, tarvitsee jaksaakseen esittää ihmishahmoa päivästä toiseen. Hänellä on tehtävä perehtyä ihmisyhteisöön ja matkata Briteissä ennen paluutaan Suomeen, kaltaistensa pariin. Se mitä sängyssä tapahtuu, on tehokkain keino imeä energiaa, mutta vastavuoroisesti tällä maralla on paljon mitä antaa takaisin. Kuten arvata saattaa, Luke tarttuu ehdotukseen.

Nykyajassa kulkevan kertomuksen rinnalla kulkee muistoja Luken, Lukasin, teinivuosista Tanskassa. Puberteettinsa kanssa kamppaileva poika joutuu selittelemään itselleen, miksi nivusissa kuumottaa silloinkin kun ei pitäisi, vaikkapa poikien pukuhuoneessa. Menee oma aikansa, että Lukas on sinut seksuaalisuutensa kanssa. Tai ehkei kuitenkaan ihan, sillä vielä Englannin-vuosienkaan aikana hän ei ole saanut kerrottua asiaa vanhemmilleen. Miten siis selvitä heidän vierailustaan? Pitääkö hänen tulla kaapista vai voisiko työkaveri Kelly näytellä hänen tyttöystäväänsä?

Symbioosi on varsin herkullinen teos, joka käsittelee seksuaalista heräämistä, nuoren (aikuisen) kasvua, itsensä hyväksymistä ja ihmissuhteita, myös sateenkaarirakkautta. Tarinassa on vahvasti mukana lisäksi fantasiaelementtejä - taruolento sängyssäni - eli Rieti, ikivanhan mytologian mara, jonka (yli)inhimillisiä ominaisuuksia tai vahvaa metsäistä tuoksua voisi verrata vaikkapa Johanna Sinisalon palkittuun peikkoon. Rietin olemassaolo tuo tarinaan omanlaisensa, valtavirrasta poikkeavan ulottuvuuden. Hahmona syvästi humaani (vaikka kummallinen onkin!) olento antaa kerronnalle lämpöä ja tarinalle toivoa. Tällainen pieni (tai no, aika iso roolihan tuolla olennolla on) mytologinen lisä sopii valtavan hyvin muuten vahvasti realistisen tuntuiseen tarinaan.

Keräsen tyyli kirjoittaa on ronskia ja rohkeaa, eikä hän kainostele, kun kuvauksen kohteena on vaikkapa teinipojan hermostunut hikoilu, astmaattinen paniikki tai seksuaalinen kanssakäyminen miesten kesken. Kirjoittajan musta huumori ja piikittelevä tyyli toimivat loistavasti silloin kun tunteet ja hiki ovat pääosassa. Ja näin käy melko usein, sillä Luken kuviot eivät ole ihan ne tavanomaisimmat. Tarina vie mennessään ja se koukuttaa juuri sopivalla tavalla - onhan nyt selvää, että lukijan täytyy tietää, miten Luke selviää kaikista edesottamuksistaan työpaikalla, ihmissuhteissa ja vanhempien kanssa. Tai entäpä rakkaus, miten sen käy? Mikä on Rietin rooli sen jälkeen kun kuvaan on astunut ihana Nathan, oikea ihminen :)

Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 31: Fantasiakirja (vaikka reaalifantasia varmaan sopisi paremmin määritelmäksi).

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan. 2012. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2013. 395 sivua.

Sanottiin mitä hyvänsä, kylmä sota ei ollut vielä ohi, ja siitä syystä kulttuurin vapaus oli keskeinen ja jalo päämäärä nyt ja tulevaisuudessakin.

Mitä ajattelisit, jos työhuoneesi ovelle ilmestyisi nuori nainen, joka tarjoaisi hulppeaa apurahaa kahdeksi vuodeksi, jotta voisit keskittyä kirjoittamiseen? Voisit jättää alipalkatun työsi opettajana ja paneutua häiriöttä intohimoosi, tuottaa novelleja, esseitä, artikkeleita ja jopa romaanin? Kun nuorelle kirjailijalupaukselle, Tom Haleylle käy näin, hän ei ole uskoa onneaan, miettii pari päivää ja päättää sitten ottaa tarjouksen vastaan.

Serena Frome varttuu kirja kädessä, mutta päätyy äitinsä painostuksesta opiskelemaan uran kannalta järkevää matematiikkaa Cambridgeen. Epämukavien opintojensa loppusuoralla hän tutustuu vanhempaan mieheen, joka viikonloppuisin tutustuttaa nuoren naisen kylmän sodan aikaiseen politiikkaan, laajentaa tämän kirjallista sivistystä ja rakastaa, kunnes suhteen täytyy loppua. Valmistuttuaan Serena saa paikan Britannian tiedustelupalvelusta, nyt kun naisiakin aletaan ottaa mukaan. Pian hän pääsee hyödyntämään työssään rakkauttaan kirjoihin, sillä Makeannälkä-projektissa etsitään lupaavia kirjoittajia, joita valtio voisi hienovaraisesti ohjailla haluamaansa suuntaan. Näin tapaavat Serena Frome ja Tom Haley. Serena viettää Tomin luona Brightonissa ihania viikonloppuja ja on vahvasti mukana tämän luomistyössä. Arkisin Lontoossa hän on kuitenkin alimman tason agentti, kirjuri, jonka on pidettävä salaisuus itsellään.

Makeannälkä sijoittuu vuosiin 1972 - 1973, kylmä sota ei ole vielä ohi ja 60-luku kaikuu vielä taustalla. Poliittinen vehkeily, ohjailu ja tarkkailu luovat mielenkiintoisen, mutta tavallaan hyvin vakavan taustan tarinalle, jota Serena itse kertoo neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Hänen työnsä tiedustelupalvelussa on kaukana Bond-leffoista; se on tylsää raportointia, kopiointia ja arkistointia, mutta Serenankin korviin kantautuu tietoja siitä, millä tavalla Iso-Britannia kamppailee toisaalta IRA:n kanssa, toisaalta Yhdysvaltain ja Neuvosto-Venäjän valtasuhteiden välissä. MI5:llä on resursseja myös pienimuotoisempaan ohjailuun, mikä herättää kysymyksen, onko kulttuurin tukeminen koskaan täysin aatteista tai poliittisesta ilmapiiristä riippumatonta.

Jos en olisi värväytynyt MI5:een, en olisi tavannut Tomia. Jos olisin heti tavatessani kertonut hänelle, missä olen töissä - ja miksi ihmeessä olisin mennyt kertomaan tuntemattomalle ihmiselle selaista? - hän olisi näyttänyt minulle ovea. Jokaisessa vaiheessa, kun kiinnyin häneen enemmän ja lopulta rakastin häntä, oli aina vain vaikeampaa ja vaarallisempaa kertoa totuutta, vaikkea se samaan aikaan tuntui koko ajan tärkeämmältä.

Makeannälkä on myös vahvasti rakkaustarina, aina Serenan ensirakkauksista lähtien kohti Brightonia ja Tom Haleyta. McEwan-fanina tiedän hyvin, että kirjailijalla on uskomaton kyky porautua minkä tahansa ikäisen ja kumpaa tahansa sukupuolta edustavan päähenkilönsä mieleen ja sen liikkeisiin. Niinpä en ole lainkaan yllättänyt, miten hän onnistuu kuljettamaan monitasoista tarinaa 22-vuotiaan, vielä melko naiivin ja epävarman, samalla rohkean, hieman snobin ja rakkaudelle alttiin naisen näkökulmasta. Serenan tarina on paitsi poliittisesti vakuuttavaa ajankuvaa, myös yksilötasolla mielenkiintoinen kasvutarina ajalta jolloin nuoret pyrkivät erottumaan vanhempiensa sodankäyneestä sukupolvesta; ajalta jolloin naisten oli vielä vaikeaa, muttei mahdotonta edetä uralla. 

Luettuani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta, kirjoitin blogiini, että "romaanin sivut vilisevät nimiä, paikkoja, suhteita ja ajankohtaisia trendejä suorastaan ähkyksi asti". Makeannälässä oli paljon samaa. McEwan on kuvannut 1970-luvun alun (sekä kansallista että maailman-) politiikkaa niin yksityiskohtaisesti, että lukijan on syytä olla tarkkana. Vielä yksityiskohtaisempia ovat päähenkilöiden väliset keskustelut kirjallisuudesta. Aihe on (tietysti!) rakas ja herkullinen, mutta jopa kirjallisuuden harrastajana jouduin hieman ponnistelemaan, jotta ymmärsin niiden merkityksen ja kontekstin. Kokonaisuudessaan siis melko kunnianhimoinen teos, ja jos vain jaksaa repaleisen, joka suuntaan sojoittavan alkupuolen ja luottaa siihen, että tarina lopultakin pitää otteessaan sillä psykologisesti taitavalla tavalla, joka vain McEwan taitaa, voi kirjailijalle antaa rönsyt anteeksi. Ja koska kirjan päätös on ihanan yllättävä.

Kirjasta myös: Leena Lumi, Mari A. ja Jokke. Koska McEwanin teokset ovat aina lukulistallani, kuittaan tällä Helmetin haastekohdan 443: Kirja jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders. 1996. Englanninkielinen alkuteos CivilWarLand in Bad Decline. Siltala 2016. Suomentanut Markku Päkkilä. 208 sivua.

Seitsemän novellin verran painajaismaista tulevaisuudenkuvaa. Saundersin luoma maailma sijaitsee Yhdysvalloissa, mutta mikään ei ole enää niin kuin ennen tai nyt, vai onko? Millaiseksi on muuttunut maailma useiden romahdusten, kapinallisaaltojen, terrorisoivien jengien, laillistetun sorron ja geenimanipuloinnin seurauksena? Ainakaan se ei ole kaunis, vaikka aurinko laskee edelleen yhtä kauniisti ja ihmiset muistavat vielä, millaista oli elää vapaasti.

Useimmissa novelleissa esitellään vauraille matkailijoille suunnattu teemapuisto, kuten Sotapuisto, sen tyrannimainen ja vähitellen pieleen menevä johto, ja surkeissa palkka- ja muissa oloissa elävä palkallisten tai orjien kirjava joukko. Tarinoiden kertojat ovat niitä, joita potkitaan päähän, joilla ei ole oikeuksia ja jotka menettävät koko ajan enemmän ja enemmän. Nämä samat kertojat ovat kuitenkin sinnikkäitä, jopa kapinahenkisiä ja neuvokkaita selviäjiä. Heidän kauttaan lukijalle avautuu maailma, jossa ihmiset on jaettu normaaleihin ja viallisiin, lihaviin rikkaisiin tai orjiin. Nälkää näkevät ihmiset osaavat paloitella koiran lihoiksi, taikoa herkkuja perunasta, maustaa ruohoa ja varastaa samaan aikaan kun harvat hyväosaiset rellestävät ja polkevat heitä suohon.

Linnanpiha on tyhjillään ja asiakkaat ovat menneet sisään syömään kuin siat samalla kun katselevat näyttelijäryhmää joka kiusaa animatronista karhua. Pelkään pahoin että olen kusessa. Kokemus on osoittanut, että kun rikkaat maksavat maantierosvosta he odottavat myös näkevänsä maantierosvon.

Synkän surrealistinen painajainen, joka on mieletöntä luettavaa. Mieletöntä ihan kirjaimellisesti, vaikka toisaalta takaraivossa tuntuu, että kaikki tuo voisi jopa olla totta. Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu teos muistuttaa hälyyttävän paljon siitä, mikä nykyaikana voisi mennä pieleen. Mieletöntä myös siinä mielessä, että nuo seitsemän novellia (joista viimeistä voisi kai kutsua pienoisromaaniksi) ovat niin pirun hyviä! Saundersin kuvottavan masentavat tarinat ovat nimittäin yllättävän herkullisia, jos vain yhtään pitää satiirisesta tyylistä, mustasta huumorista ja ronskeista otteista. Tarinoiden päähenkilöt kuljettavat mukanaan henkilökohtaista surua, menetyksiä ja ikävää, mutta ympäristö vilisee typerää psykologista lässytystä, naiiveja hölöttäjiä, kieroa kaupantekoa, sukupolvien välistä skismaa ja mitä vain, minkä avulla voi irvailla ja tehdä dystooppisesta maailmasta keveämmän käsitellä. Jos amerikkalaisen unelman kääntöpuoli on oikeasti rujo, tekee Saunders siitä kammottavan.

Olipa hienoa, että lukupiirimme Kaisa ehdotti Saundersia, sillä Joulukuun kymmenennen jälkeen olen odottanut, milloin lukisin häntä lisää. Jos Joulukuun kymmenes vakuutti omalla vahvalla tyylillään, tämäkään kokoelma ei petä, joskin sen maailma on entistä kammottavampi. Moraalittomuus, opportunismi, hyväksikäyttö... niin kuin dystopioilla on tapana, tämäkin teos varoittaa siitä, mitä voi tapahtua jos annamme pahalle vallan. Onneksi lopussa pilkottaa toivo.

"Tulin auttamaan", minä kuiskaan ja ovi aukeaa.

Teoksesta ovat bloganneet myös Laura, Omppu, Suketus ja Elina. Osallistun sillä niin ikään Ompun lanseeraamaan Nostetaan novellit kunniaan! -haasteeseen. Helmetin haasteessa se sopii kohtaan 20: Kirjassa on vammainen tai sairas henkilö.

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Philip Teir. 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Så här upphör världen. Otava. 287 sivua. Suomentanut Jaana Nikula.

Loppuuko maailma siihen kun saa potkut tai kun avioliitto rakoilee? Tai kun kesäloma päättyy? Julia vie perheensä Pohjanmaalle meren rantaan koko kesäksi. Hänen lapsuutensa harmaassa huvilassa on kaikki ennallaan, siellä olisi hyvä kirjoittaa uutta romaania rauhassa. Julian mies Erik ei saa kerrottua, että työpaikan saneeraukset kohdistuivat häneen juuri ennen lomalle lähtöä. Mies yrittää ylläpitää pirteää kulissia, mutta kaljoittelu lisääntyy päivä päivältä. Suhde vaimoon ei ihan ole ihan sitä, mitä hän kaipaa. Julia tuntuu etäiseltä ja välttelevältä.

Julian lapsuudenystävä Marika ilmestyy naapurihuvilaan ja Julia on hämmentynyt siitä, miten äkkiä nainen saa hänet tuntemaan olonsa yhtä epävarmaksi kuin lapsuudessa. Marikan mukana mökillä on hänen ekopessimististä yhteisöä johtava karismaattinen miehensä, poikansa ja muutama liikettä seuraava jäsen. Heidän mielestään Maitolahti on hiljaisuudessaan täydellinen paikka odottaa maailmanloppua, joka ihmiskuntaa väistämättä odottaa. Odotellessa voi juhlia, poltella marihuanaa, harrastaa vapaata seksiä ja suhtautua ylimielisesti ympäristön tietämättömyyteen. Juhannuksen jälkeen paikalle saapuu vielä Erikin veli Anders, itseään etsivä haahuilija, joka päätyy pitkiin keskusteluihin naapurissa asuvan lesken kanssa.

Teirin romaania oli mukava lukea, mutta nyt kirjoittaessani huomaan, että olisin kaivannut hahmoille lisää syvyyttä tai särmää, tai dialogia, joka olisi tuntunut enemmän nahoissani. Tuntuu, etten saanut heistä kunnon otetta enkä aina ymmärtänyt millä tuulella ollaan. Pariskuntien kesken ja naapureiden välillä on kitkaa ja kaikkea muutakin, ja heidän elämänsä ovat monessa mielessä käännekohdissa, mutta tunnelma on pitkään hyvin tasapaksu. Ihmisissä on paljon tuttua: lähestyvä keski-ikä tuo mukanaan oman elämän puntarointia ja menneisyyden painolastit vaivaavat mieltä. Silti en usko heidän jäävän mieleeni. Kertojan ääni vaihtelee hahmolta toiselle, muttei oikein pysähdy kehenkään.

Aikuisia mielenkiintoisempia taitavat olla lopulta Erikin ja Julian lapset. 13 vuotta täyttävä Alice on muuttumassa teiniksi, joka viihtyy omissa ajatuksissaan, mustissa vaatteissaan ja joka kokee ensimmäinen rajun ihastumisen Marikan pojan Leon kanssa. Kymmenkesäinen Anton on ainoa jolla ei ole ikäistään seuraa. Hän havainnoi ympäristöään ja aikuisten tunnetiloja yksikseen. Kesä kuluu toki rattoisasti, vaikka välillä pimeys pelottaa eikä aikuisia ole helppo ymmärtää. Pidin myös kovasti siitä, millä tavalla rannikon luonto ja kesän sää raamittavat perheen ja naapureiden loma-arkea.

Kuvittelin kirjan nimen perusteella, että naapuriyhteisön vakaumus maailmanlopusta olisi vaikuttanut myös Erikin ja Julian kesään ja maailmankuvaan. Näin jälkikäteen ajattelisin sen kuitenkin viittaavaan kaikkiin niihin käännekohtiin, joita elämässä tulee vastaan. Vaikka tarina aika tasapaksu ja hieman veltto onkin, lopussa asiat kuitenkin eskaloituvat ja syksyä enteilevän myrsky-yön jälkeen on kaikkien palattava koteihinsa. Elokuussa ei kukaan enää taida tuntea itseään siksi samaksi ihmiseksi joka kesäkuussa aloitti loman.

Sijoitan kirjan Helmetin haasteessa kohtaan 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa. Tuoreen kirjan on varmasti joku muukin jo ehtinyt lukea, mutta blogipostauksia en äkkiseltään löytänyt.