Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila 2019. Siltala. 280 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Olipas hillitön! Lisää tällaista! En ole voinut olla panematta merkille, miten Juhani Karilan teos on herättänyt suosionosoituksia ja riemastuneita hihkauksia. Luin jokin aika sitten Karilan ajatuksia kirjan synnystä ja sekin antoi pontta odottaa kirjaa jonossa, joka oli silloin vielä tuskastuttavan pitkä.

Elina Ylijaako lähtee kotitalolleen Itä-Lappiin, kuten monena kesänä aikaisemminkin. Hänellä on vain muutama päivä aikaa pyydystää hauki, joka löytyy läheisestä rutakosta. Tässä kohtaa kertoja selittää, miten tällainen muista eristyksissä elävä hauki on mahdollinen ja millaisin välinein sellaista kannattaa pyytää. Ensimmäisen päivän aikana käydään läpi myös kylän asujaimisto, niin ihmiset kuin muutkin, vähemmän tutut oliot.

Hauen pyydystäminen ei olekaan mikään helppo juttu, eikä kiirettä helpota näkki, joka kiusaa ja yllyttää Elinaa vedonlyöntiin. Varpaansa murtanut nainen alkaa voida pahoin, ruoka ei maistu, mutta kirous on saatava purettua. Hänen kintereillään ajaa etelästä Janatuinen, poliisi jonka ei olisi pitänyt uskaltautua Lappiin, mutta joka tuli ja jonka maailmankuva menee pian uusiksi. Mitä etelässä on tapahtunut, ja ennen kaikkea, mitä Elinan nuoruudessa on tapahtunut?

Karila tykittää itäiseen Lappiin melkoisen joukon hymyä herättävää sakkia. On noitia, erakkoja, kylähulluja, lintumiehiä ja kauppiaita, joiden nasevaa ja asian vierestä kulkevaa dialogia on ihana lukea, vieläpä murteella. Kyläläiset edustavat rasittavuudellaan sitä miksi niin monet nuoret lähtevät, mutta myös sitä mitä turisti toivoo kohtaavansa jos uskaltaa poiketa laskettelukeskusten tuolle puolen. Hahmot menevät toisaalta vähän överiksi, toisaalta ne tekevät tarinasta moniulotteisen ja jopa lohdullisen, tutun oloisen. Murteen käyttö on osuvaa, humoristista ja kerta kaikkisen taidokasta.

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin         Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

- Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

- Äiti anto hyvät ohojeet päiväkiriassa.

- Ne on vanahoja tietoja. Yhen hauen takia. Kyllä minä tiiän ettei se ole mittään tavallista kalastusta. Että sulla on joku vakava syy. Mutta voiko se olla näin vakava? Sinä tapatat ittes. Kuulikko.

Häijyn näkin lisäksi kyläläisten arkeen kuuluvat mm. peijoonit, metelit, eräs Moukku-Olli ja Siperiasta kulkeutunut hattara. Voit googlata mitä nämä kansanperinteessä tarkoittavat, minä ainakin tein niin. Myrskyn jälkeinen väkiyö on pelottava ja haamuja täynnä. Pelottavalta kuulostaa myös Elinan jo edesmennyt äiti, jonka muistivihkoja tytär on hyödyntänyt itsensä rankaisemiseen. Ehkä kirouksen langettaja ei tarkoittanutkaan kirota kahta toisiinsa rakastunutta, toisensa hukannutta nuorta, vaan itsensä ja omat pelokkaat solmunsa. Apua tarvitaan kuitenkin niiltä, jotka ymmärtävät jotain tuonpuoleisesta maailmasta.

Ja ne itikat! Niitä riittää, samoin kuin paarmoja ja muita silmiin, korviin ja lakin alle pyrkiviä inisijöitä. Luonto on muutenkin keskeisessä roolissa romaanissa, jossa tarvotaan suomättäillä, soudetaan saareen ja jossa mies kasvaa koivua ja pajukkoa. Karilan luontokuvaus uhkuu yksityiskohtia ja ymmärrystä. Siinä Janatuisenkin maailmankuva muuttuu ja arvot saattavat mennä uusiksi. Sitä ennen on kuitenkin kaiken keskiössä pieni, taitavasti uiva hauki, joka on saatava ylös suolammesta.

Herkullisen ahmittavasta kirjasta lisää vaikkapa näissä blogeissa: Kirjaluotsi, Tähtivaeltajablogi ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.