Sandun kaksi aikaisempaa teosta, Valas nimeltä Goliat ja Vesileikit, saivat aikoinaan ylistävät vastaanotot, ja minultakin ne saivat Goodreadsissa molemmat neljä tähteä. Niistä ei kumpaakaan voisi luonnehtia perusromaaniksi, sen verran omaperäisesti kerrottuja molemmat. Siksi olikin yllätys, että Tanskalainen retkikunta oli niinkin tavanomainen romaani. Hienosti kirjoitettu, mutta sen lukeminen jätti kaipaamaan enemmän.
Tositapahtumiin perustuvassa romaanissa tanskalaiset lähtevät Nicaraguaan perustamaan uutta siirtokuntaa vuonna 1923. Kuten monet muutkin pohjoisen asukkaat, nuoret lähtijät ovat innostuneet valtavista tiluksista, kesyttämättömästä maasta ja mahdollisuudesta uuteen alkuun. Heille on luvattu sisämaan vuoristoa lähellä olevia vehreitä alueita, joissa kahvin ja sokerin viljeleminen toisi elannon, eikä pohjoisen kylmistä talvista tarvitsisi enää välittää.
Siirtokuntalaisten saavuttua alueelle osa aikaisemmin saapuneista pakenee jo pois. Asumukset ovat alkeellisia, luonto on kyllä vehreää ja maa viljavaa, mutta olosuhteet ja säät niin haastavia, että elämästä tulee hankalampaa kuin kukaan oli kuvitellut. Vuosikymmenien kuluessa osa jää, osa löytää itselleen kylän tai kaupungin, lapsia syntyy ja tanskan kieli unohtuu. Tanskalainen siirtokunta unohtuu vähitellen. Kun parikymppinen Nico palaa Danesiaan ja esivanhempiensa taloon vuonna 2019, viljelystyölle on jo löydettävä ihan jokin toinen vaihtoehto itsensä elättämiseksi.
Tarinassa, joka kattaa useita vuosikymmeniä useiden päähenkilöiden näkökulmasta, sivutaan hienosti Nicaraguan lähihistoriaa ja politiikkaa, joka ei voi olla vaikuttamatta myöskään tanskalaisten elämään. Lahjakkaan tanskalaistaustaisen taiteilijan kautta se valaisee myös mielenkiintoisella tavalla taiteilijan kouluttautumis- ja menestymismahdollisuuksia Väli-Amerikassa, vaaleana latinona ja naisena. Viidakkomaisen luonnon ja villin joen armoilla elävät menneiden vuosikymmenten ihmisten arki ja valinnat ovat mielenkiintoista luettavaa.
Silti täytyy sanoa, että jotain tästä romaanista jäi puuttumaan. Se ei oikein vetänyt mukanaan, enkä aina muistanut, kenestä luku kertoo tai mikä on kenenkin yhteys aikaisempiin päähenkilöihin. Valitin viime viikolla, etten ollut oikein oma itseni, mikä saattoi tietysti vaikuttaa lukemiseen - ehkä syy oli minussa, eikä romaanissa. Kiehtovan aiheen Sandu on joka tapauksessa löytänyt ja arvostan sitä, mitä se opettaa lähihistorian vaiheista ja maasta, josta en ole tainnut koskaan lukea mitään. Uusi maapiste siis!
Cristina Sandu on muuten myös loistava suomentaja: lukemistani kirjoista esimerkiksi Kamila Shamsien Ystävistä parhain, Emma Clinen Vieras ja Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet ovat hänen suomentamiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti