Minulla on ollut kaikkien lukemieni Rooneyn teosten kanssa se haaste, että alkuun kirjat eivät tunnu omiltani, mutta jossain vaiheessa tajuan pitäväni niistä ja pääsen henkilöiden ajatusmaailmaan hyvin kiinni. Niinpä en ollut huolissani siitä, että näin kävi taas.
Intermezzon päähenkilöt, veljekset Ivan ja Peter, ovat vasta menettäneet isänsä, ja kuten läheisen kuolema yleensä, se aiheuttaa heillekin tarpeen pohtia elämää ja valintoja. Kolmikymppinen Peter on kokenut kuusi vuotta sitten toisenkin menetyksen, kun parisuhde Sylviaan on päättynyt. Jäljelle on kyllä jäänyt ystävyys, mutta kuten Ivan toteaa, Sylvia on perheenjäsen, ja heille kaikille rakas. Vaikka Peter on löytänyt uuden suhteen nuoren Naomin kanssa, hänen on etenkin nyt isänsä kuoltua vaikea päättää, kumpi on se oikea.
Kymmenen vuotta nuorempi Ivan on shakkilahjakkuus, joka tapaa eräällä pelireissulla 14 vuotta vanhemman Margaretin. Molemmat yllättyvät odottamattomasta suhteesta ja pitävät sen salassa jonkin aikaa. Margaret pohtii ikäeroa enemmän, sitä onko hänellä oikeus olla parisuhteessa niin nuoren miehen kanssa, ja tietysti sitä, miten ympäristö reagoi. Hänellä on aikaisemman suhteen jättämä painolasti, joka ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten Peter reagoi kuullessaan pikkuveljensä uudesta naisesta.
On selvää, että veljekset surevat, mutta omilla tavoillaan ja ehkä tiedostamattaan. Heidän välinsä ovat kireät, kumpikaan ei tiedä miten toisen kanssa kannattaisi kommunikoida, eikä kumpikaan ole valmis kompromisseihin. Ivanille sosiaaliset suhteet ja tilanteet eivät ole koskaan olleet helppoja eikä hän koe teinivuosien jälkeen saaneensa menestyneeltä isoveljeltään minkäänlaista tukea. Sylvian menetys on muuttanut Peteriä tavalla joka haavoittaa muitakin kuin häntä itseään, ja oikeassa olemisen tarve ajaa häntä etäämmäksi perheestään.
Suru on Intermezzossa läpileikkaava teema, surun aiheuttama välitila ja välirikot. Romaani ei kuitenkaan ole surullinen, vaan Rooneylle ominainen psykologinen muotokuva kahdesta veljeksestä hetkessä, jonka jälkeen suunta voisi olla mikä tahansa. Intermezzo on ehdottomasti myös ihmissuhderomaani, mutta ei lainkaan kevyt sellainen. Pelissä on paljon ja tunnelataus on välillä hyvin voimakas, on ahdistusta, pelkoa, järkytystä ja katkeruutta. Raastavista tunteista huolimatta ainakaan minä en ajautunut niihin mukaan, mikä oli jokseenkin taitavaa kirjailijalta. Pystyin tarkkailemaan veljeksiä etäältä.
Henkilöiden väliset keskustelut ovat painokkaita, kuten Rooneyn aikaisemmissakin teoksissa. Tekstissä on älykkyyttä, intertekstuaalisia tasoja ja mielestäni tällä kertaa myös ihan uudenlaista rytmiä, joka alleviivaa poukkoilevia, levottomia ajatuksia ja epätietoisuutta. Pidin siitä, miten hyvin Rooney rajaa teoksen muutamiin viikkoihin ja muutamiin hahmoihin, vaikka tietysti lukija saa tietää heistä paljon enemmänkin. Pidin myös Dublinin kaduista ja rakennuksista. Tiedän että romaani jakaa mielipiteitä, mutta minusta tässä on hänen toistaiseksi paras teoksensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti