Lukupiiriystäväni suosittelema kirja ylsi vuoden 2024 Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, joten päätin ottaa sen lukulistalleni. Luen yleensä kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista vähintäänkin muutaman ja tietokirjojenkin puolelta yhden. Lainasin Tunturiketun kirjastosta, mutta kun lähdin junalla käymään Helsingissä, latasinkin äänikirjan ja matka sujui rattoisasti. Matkan jälkeen kuuntelin loput kirjasta työmatkoilla.
Kiva yllätys oli, että kirjailija Kimmo Ohtonen luki kirjan itse. Hänen äänensä sopii erittäin hyvin äänikirjan kuunteluun ja jotenkin äänestä kuulsi myös innostus omaa teosta ja sen teemaa kohtaan, mikä osaltaan ylläpiti mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Minulla on tietokirjojen kanssa aina se ongelma, että alkuun ihastun aiheen käsittelyyn ja siihen, miten paljon opin uutta, mutta vähitellen kyllästyn ja loput kirjoista on monesti pakkopullaa. Ehkä nytkin kävin vähän niin, mutta Ohtosen ääni auttoi keskittymään. En ole paras mahdollinen äänikirjojen kuluttaja.
Naali, napakettu, tunturikettu - rakkaalla lapsella on monta nimeä, paitsi ettei tämä suloinen, vain noin kolmikiloinen koiraeläin ole todellakaan ollut kovin rakas pohjoisen ihmisille. Yksi naalikannan pienenemiseen johtaneista syistä on todellakin se, miten hartaasti ja perusteellisesti pohjoisen asukkaat ovat sitä vainonneet ja hävittäneet vuosikymmenien ja -satojen ajan. Senkin jälkeen, kun naali rauhoitettiin vuonna 1930, sen piilometsästys on jatkunut sitkeästi aina 1990-luvulle saakka.
Ohtonen läpikäy monia syitä sille, miksi tämä arktinen erikoistuja on ajettu Pohjolassa lähes sukupuuttoon. Eläimiä on Ruotsin ja Norjan puolella ollut hieman Suomen Lappia enemmän, mutta kanta on yhteinen, eivätkä eläimet tunne maiden välisiä rajoja. Niinpä suojelutyötä ja tutkimustyötä on tehty pitkälti yhteisin voimin. Ohtonenkin pääsi mukaan näille tutkimusretkille sen jälkeen kun päätti aloittaa kirjoitusurakan naalin epävirallisena elämäkerturina.
Perusteellinen teos avaa naalin ja ihmisen välistä suhdetta useiden vuosisatojen ajalta. Mukaan pääsevät turkiskauppa, porotilalliset, luonnonsuojelijat, metsästäjät, Beringinsalmen ympäristön arktisen alueen napaketut, pohjoisen Skandinavian metsäeläimet, poliittiset päättäjät ja tietysti tutkijat. Kirjailija on tehnyt vaikuttavaa taustatyötä ja romuttaa varmasti monen lukijan ennakko-oletuksia naalin katoamisen syistä. Naalin kohdalla kun kyse ei ole pelkästään ilmastonmuutoksen aiheuttamasta lajikadosta, vaan monisyisestä historiallisesta asenteesta. Ilmastonmuutos on se, joka hankaloittaa naalikannan kasvua nyt, kun Suomen puolella pesiminen on pitkästä aikaa onnistunut.
Huomasin ilokseni, että jotain olin oppinut ja muistanut kesällä lukemastani Metsä meidän jälkeemme -teoksesta. Siinäkin käydään läpi lajeja, jotka ovat kärsineet ihmisen toiminnasta ja ilmastonmuutoksesta. Ja vaikka Ohtonen rajaa omassa teoksessaan lajit arktisiin alueisiin, yhtäläisyyksiä, kuten sopulit ja riekko, löytyi. Tunturiketulla näyttäisi olevan toivoa, näin uskaltaisin ajatella. Kirja on kiehtova, mukaansa tempaiseva, ja kuten jo kerroin, Ohtosen tapa lukea on eläytyvä ja innokas. Teos antaa toivoa ja huokuu lämpöä pientä koiraeläintä kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti