26.10.2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Riku Korhonen. 2016. Emme enää usko pahaan. WSOY. 392 sivua.

Pilata ensin puolet elämästä pelkäämällä jotain hyvin epätodennäköistä. Ja kun oli hitaasti voittanut hulluimmat pelot, pilata loput tekemällä se, mitä oli pelännyt.

Mistä ihme fantasioista Korhonen on tempaissut päähenkilölleen idean, että vaimo pitää järjestää kaapatuksi, jotta saisi korjattua kuvaansa naisen silmissä pelastajana, sankarina, uroksena? Paintball-yrittäjä Eero Viitanen on suunnitelmansa kanssa ihan tosissaan. Hänen on toteutettava vaimonsa ryöstö keinolla millä hyvänsä saadakseen takaisin jotain, minkä ruuhkavuodet ovat suhteesta kadottaneet. Mies lukee kymmeniä tarinoita eri kulttuurien vaimonkaappausperinteistä, perehtyy alan tarustoihin, maalaustaiteeseen, freskoihin ja pornografiaan.

Eeron ja Ainon voimakkaalla liekillä palanut rakkaus on vuosien yhdessäolon ja kahden lapsen myötä tasaantunut arjeksi, intohimon tasaannuttua aikuisuuden paloturvalliseksi induktioliesihehkuksi, joka pyörii rutiinilla ja hyvin, mutta josta varsinkaan Aino ei enää saa tarpeilleen tyydytystä. Perin tyypillinen kuvio, jolle Eero on päättänyt tehdä jotain. Eero on nimittäin Innostuja, joka saatuaan jotain päähänsä ei anna periksi vaan runnoo suunnitelmansa läpi. Siksi kai hänen yrityksensäkin on pärjännyt läpi lamojen ja muiden muutosten. Avukseen hän saa taivuteltua parhaan ystävänsä Larin, yksinäisen miehen, joka kärsii pakkoajatuksista eikä oikein tunnu saavan elämästään otetta. Niin kuin vain kuvitella saattaa, hyvin suunniteltu on toki puoliksi tehty, mutta vain puoliksi. Kävikö miehillä mielessä, että joku saattaisi nähdä jotain ja tehdä asialle jotain? Vaimonryöstöllä saattaa olla traagiset seuraukset.

Korhosen romaani on perusteellisuudessaan kunnianhimoinen paketti. Hänen kuvaamansa lähtökohdat, nelikymppiset hahmot ja ympäristö ovat arkisuudessaan hyvin tunnistettavia. Päähenkilöiden parisuhde ja elämäntilanne on suorastaan karrikoidun tavanomainen, mutta jotta asetelma ei olisi tylsä, Korhonen ripottelee sekaan osuvaa komiikkaa ja pureutuu etenkin mieshahmojensa ajatusmaailmaan herkullisella terävyydellä. Niin hahmojen menneisyys, mielihalut, ulkonäkö kuin työelämäkin esitellään perusteellisen tarkasti. Ympäristö eli Turku esikaupunkialueineen on niin olennainen osa romaania, että vähän väliä tekee mieli tarkastaa paikannimiä kartasta, ja siellähän ne kaikki ovat. Turkulaisille tämä lienee nautinto!

Sinä elokuun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa. Lari istui farkkusortseissa ilman paitaa ja odotti ukkosta.

Romaanin kieli olisi sekin perusteellisuudessaan nautinto, jollei se venyisi sivun mittaisiksi virkkeiksi. Välillä meinasi nimittäin käydä niin, että pudotin lukiessani virkkeen alun punaisen langan lukuisten ja aina vaan toisistaan virtaa saavien mielikuvien sekaan. Korhonen on ladannut tekstiin todella paljon, eikä siinä mitään, kuvaus on monipuolista ja (kuten jo sanoin) osuvaa. Todella osuvaa, mutta sitä on liikaa. Tiettyjen tunnelmakuvausten sijaan kirjailija olisi voinut luottaa siihen, että lukija osaa luoda mielikuvansa itse ja rakentaa jotain itse. Kerrassaan mainio tarina hyvine hahmoineen oli useaan otteeseen kompastua liian runsaaseen tekstiin. Eeron päätön vaimonryöstöidea oli onneksi se, mikä piti otteessaan, sillä halusin todellakin tietää, mihin toteutus johtaa.

Emme enää usko pahaan on parisuhdetarinan lisäksi hyvin kiinni yhteiskunnassa. Ainon työ päihdeongelmaisten asuntolassa esittelee niitä elämän nurjapuolia, joista kaikki tietävät, mutta jotka helposti lakaistaisiin näkyvistä. Nämä laitapuolen kulkijat saavat tarinan lopussa merkittävän roolin kohtaamisessa, joka on yllättävän raaka, mutta romaanin muuhun tyyliin sopiva makaaberilla tavallaan. Myös mielenterveyden kanssa kamppailevat saavat puheenvuoron, toisaalta Larin kautta, toisaalta tuon yllättävän lopun kautta. Koskaan ei kannata aliarvioida sattuman roolia.

Löysin arviot tuoreesta teoksesta myös blogeista Tuijata ja Kirjasta kirjaan.

2 kommenttia:

  1. Kirjoitit: "Mistä ihme fantasioista Korhonen on tempaissut päähenkilölleen idean, että vaimo pitää järjestää kaapatuksi, jotta saisi korjattua kuvaansa naisen silmissä pelastajana, sankarina, uroksena?" - En osaa vastata kysymykseesi :D mutta kiinnostuin heti.

    VastaaPoista