24.7.2018

Naistenviikon nimipäiväsankari Cristina ja Punainen kylä Romaniassa

Cristina Sandu 2017. Valas nimeltä Goliat. Otava. 263 sivua. 

Tiinan-päivän kirjailijaksi sopii hyvin viimevuotisen Finlandia-ehdokkaan luoja Cristina Sandu. Syksyn ehdokkaita luonnehdittiin teoksiksi, jotka rikkovat perinteisen romaanin kerrontaa eivätkä päästä lukijaansa helpolla (mm. Hesarin esittely 10.11.2017). Ihan kaikkia ehdokkaita en ole lukenut, mutta tässä kuusikossa tuntuu, että Sandun teos on näistä se, jota voisi luonnehtia perinteisimmäksi romaaniksi, vaikkei perinteinen sekään, eikä ihan helpolla tosiaan lukijaansa päästä. Romaanissa on hennon herkkä vire, jonka kanssa täytyy olla tarkkana, ettei se pääse katkeamaan, muuten saattaa tippua kärryiltä. Minulle meinasi nimittäin käydä juuri näin. Luin kirjaa rikkonaisella viikolla ja harvassa olivat ne hetket kun ehdin uppoutua kunnolla, vaikka tähän teokseen nimenomaan olisi kannattanut uppoutua ja antaa sen viedä rauhassa.

Vaikka suuri juomari olikin, vaikka hän särkikin vaimonsa sydämen, puki ylleen harmaan uniformun eikä onnistunut suojelemaan autoja huoltavaa runoilijaa, hän käytti palkkansa siihen että hänen poikansa voisivat katsoa valasta silmästä silmään.

Suomalais-romanialainen Alba matkustaa isoisänsä Suden hautajaisiin Punaiseen kylään Bukarestin laitamille, kylään joka on nähnyt kommunismin nousun ja tuhon, ihaillut länsimaisia tuotteita, rapistunut ja elänyt kädestä suuhun. Samalla kun romaani esittelee Alban sukua Romaniassa, mm. tämän vanhempien tapaamista, isovanhempiensa vaiheita ja omalaatuisia piirteitä, isosetänsä traagista salaisuutta tai vaikkapa setänsä uutta elämää Kaliforniassa, se käy läpi Alban omaa identiteettiä, juurettomuutta ja rikkonaista suhdetta vanhempaan mieheen. Taustalla kerrataan lyhyin kappalein, mitä Romaniassa tapahtui 1950-luvulta lähtien aina vuoteen 1989, kun Ceaușescu valta lakkautettiin.

Kulttuuriset piirteet ovat ehkäpä tapahtumia merkittävämmässä osassa, kun Alba tarkkailee ja muistelee Punaisen kylän sukulaisia ja heidän tapojaan. Välillä mieleeni tulevat Pajtim Statovcin teokset ja tarinat Albaniasta, välillä Alban isoäiti punaisena leiskuvine hiuksineen muistuttaa Isabel Allenden Henkien talosta. Ilmiöt ja niistä kertova kieli ovat siis rikkaita. Suomeen muuttaneen isänsä tai Amerikkaan muuttaneen setänsä perheen kautta tarkastellaan maahanmuuttajan identiteettiä, suhdetta niin uuteen kuin vanhaankin kotiin, tapoihin pitää kiinni vanhasta tai luopua siitä, ottaa etäisyyttä. Suhteessaan isoäitiinsä Alba käy läpi myös syyllisyyttä siitä, kuinka paljon olisi pitänyt pitää kiinni ja olla yhteydessä kesiin, jotka lapsena olivat niin merkittäviä.

Mies nimeltä Susi, pieni pyylevä Flavia kahvinvärisine silmineen, Pavel jonka sielu käpertyisi pähkinäpuuhun, Mihai joka rakastuisi suomalaiseen naiseen, Costel joka perustaisi kylään kiertävän elokuvateatterin, Ana Maria joka päättäisi muuttua amerikkalaiseksi. He tekevät talosta omansa. Ne jotka lähtevät, kaipaavat ikuisesti takaisin. Kylmä puulattia josta tikut tarttuvat jalkapohjaan. Seinät joissa halkeamat kiemurtelevat käärmeinä. Pitsiverhojen peittämät vetoisat ikkunat.

Sandun teksti on voimakasta, mutta kuten jo sanoin, ilmaisultaan sen verran herkkää, että kerronta on vaarassa katketa kaiken tarinaan sisältyvän monipolvisuuden kanssa, ellei lukija ole tarkkana. Teksti on myös ilmavaa eikä selittele liikaa, vaan vaatii hetkiä jolloin pitää pysähtyä ajattelemaan ja tunnustelemaan. Siksikin on hyvä uppoutua eikä lukea katkonaisesti. Yksityiskohdat ovat tärkeitä, ne maalaavat mielikuvan kylästä, sen miehistä ja naisista, talosta ja vahtikoirasta. Ripaus maagisuutta syntyy isän tai isoäidin muistoista, jotka saattavat olla totta tai muiden kertomaa, kuten tapaus kiertävästä valaasta. Hieno kokonaisuus ja uskon että tästä esikoiskirjailijasta kuullaan vielä lisää!

Teoksesta myös näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Lukuisa ja Luettua elämää. Helmetin haasteessa tämä kuittaa kohdan 26: Kirja kertoo paikasta jossa et ole käynyt. Maailmanvalloitusta varten saan tästä uuden maan, Romanian!

2 kommenttia:

  1. Ihana tämä sinun naistenviikko-ideasi :)

    Tämä Sandun kirja on jäänyt viime vuodelta vahvasti mieleeni. Muistuttaa tosiaan aika paljon Statovcin teoksia, pelkästään hyvällä tavalla! Molempien kirjailijoiden uusia teoksia odottaakin enemmän kuin mielellään, toivottavasti saadaan nauttia niistä mahdollisimman pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Laura! Tosiaan, tällaiset romaanit rikastuttavat maailmaa :)

      Poista