9.4.2020

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Colson Whitehead 2019. Englanninkielinen alkuteos The Nickel Boys. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2020. 222 s. Lainasin kirjastosta.

The Nickel Boys on tullut nimenä vastaan muutaman kerran PopSugar Reading Challengen Facebook-ryhmässä, ja kun sitten näin artikkelin johon oli listattu Barack Obaman suosittelemia romaaneja, päätin lukea kirjan itsekin. Kirjaston jono ei ollut alkuvuodesta vielä pitkä ja ehdin saada suomennoksen jo ennen kirjastojen sulkemista. Tässä on teos, jonka ostamista itselleni voisin harkita, sillä sen lukeminen toiseen kertaan on käynyt jo mielessä.

Nickelin pojat sijoittuu pääosin rotusortolakien aikaiseen Floridaan, jossa nuori Elwood Curtis kuuntelee Martin Luther Kingin puheita ja oppii, että hän on ihmisenä yhtä arvokas kuin valkoisetkin. Lahjakas ja tiedonhaluinen poika päättää hakeutua collegekursseille, mutta matka ensimmäiselle tunnille koituu hänen kohtalokseen. Elwood kohtaa rotusortoisen, epäoikeudenmukaisen maailman, ja hänet viedään Nickelin koulukotiin, pois isoäidin turvallisesta kodista.

Koulukodilla on hurja maine, ja vaikka Elwood kavereineen pääsee pian arkirutiineihin kiinni ja saa mielekästäkin tekemistä, varsin nopeasti hänen idealisminsa ajautuu törmäyskurssille raa'an todellisuuden kanssa. Painajaismaisen tapauksen jälkeen poika pystyy kuitenkin pitämään kiinni uskostaan parempaan tulevaisuuteen, sillä hän tietää, että koulukodista pääsee joskus pois. Ja hänellä on sentään koti, johon palata, toisin kuin monilla muilla pojilla.

Elwoodin ystävällä Turnerilla on eri näkemys maailmasta, ja hän onkin se, joka lopulta pelastaa Elwoodin hengen. Tavallaan - enempää en voi kertoa, mutta voin sanoa että loppu yllättää. Tarina alkaakin siitä, kun nykyajassa New Yorkissa asuva iäkäs Elwood palaa Floridaan, jossa kaivetaan esiin salaperäisesti kadonneiden Nickelin poikien luita. Mitä kaikkea koulukodissa tapahtuikaan ja miten vähän maailma siitä tiesi silloin aikoinaan.

Romaani valottaa hirveän taitavasti sitä silmien ummistamista ja eriarvoisuutta, joka vielä 1960-luvulla oli arkipäivää Yhdysvaltojen eteläosissa. Mielivaltaisuus ja väkivallan määrä on jotain ihan käsittämätöntä, kuin myös se, miten mielikuvituksellisilla tavoilla niitä on harjoitettu - pimeässä ja piilossa, silti kaikkien tietäen. Elwoodin ja muiden poikien kohtalo on sydäntäsärkevää luettavaa, mutta Whiteheadin toteavassa ja tiiviissä ilmaisumuodossa on jotain sellaista, ettei lukeminen tunnu pahalta. Ikävään ja suruun ei jäädä vellomaan, vaan ajatukset vievät eteenpäin. Yhtä lailla käsittämätöntä kuin romaanin tapahtumat on se tosiasia, että useat lapset ja aikuiset ovat niistä myös selvinneet. Ihmismieli on ihmeellinen ja myös sen kuvaajana Whitehead onnistuu loistavasti.

Helmetin haasteessa sijoitan tämän kohtaan 42: Kirjassa on isovanhempia. PopSugar Reading Challenge: A book featuring one of the deadly seven sins. Kirjablogeista löysin Kirjaluotsin, joka on tämän ehtinyt lukea. Colson Whiteheadin aikaisempaa teosta, Pulitzerin voittanutta Underground Railroadia ei valitettavasti ole suomennettu, mutta sitä odotellessa luetaan jotain muuta.

5 kommenttia:

  1. Whiteheadin uudenoloinen tyyli - ja hänen tapansa käsitellä henkilöidensä tuntemuksia ja mielenliikkeitä sekä karujakin kokemksia jotenkin toiveikkaalla tavalla neutraalisti ja todeten ilman revittelyä tai säälipisteiden keruuta lukijan puolelta asenteellaan: Sinä päätät - puri.
    Tykästyin suuresti tähän sivumääräänsä suurempaan teokseen ja Whiteheadin tapaan lähestyä lukijaansa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, minäkin pidin kovasti Whiteheadin tyylistä. Todellakin mieleenpainuva ja kokoaan suurempi.

      Poista
  2. Kiitos tästä arviosta! Tämähän lähti heti lukulistalle.

    Olen juuri lukenut Tuulen viemää, Kuin surmaisi satakielen ja Minun kansani, minun rakkaani. Tämähän kuuluu samaan jatkumoon...

    VastaaPoista