Katja Raunio 2023. Teos. 117 s. Lainasin kirjastosta. Kirjan kuva kustantajan.
Olin katsomassa Tulenkantajien palkinnonjakoa joulukuun alussa Tampereen Kirjafestareilla, kun kirjailija Riikka Pulkkinen valitsi voittajaksi Katja Raunion teoksen Viime ajat. Onnea Katja Rauniolle tunnustuksesta! Alla ottamani kuva tilaisuudesta. Kuvassa puhuu kirjailija Juhani Brander, jonka romaani Amerikka odottaa vuoroaan yöpöydälläni. Katja Raunio on puoliympyrän keskimmäinen.
Viime ajat on hyvin persoonallinen romaani monessakin mielessä. Se on hyvin lyhyt, vain 117 sivua pitkä ja sen pystyy ahmaisemaan illassa. Tekstiä ei ole jaoteltu luvuiksi, vaan se on alusta loppuun yhtä ja samaa lukua. Toki kappalejakoa on, mutta täytyy sanoa, että huomasin lukujen puuttumisen vasta kun tarkistin Helmetin lukuhaastetta varten, onko niitä nimetty tai numeroitu. Rakenne siis toimii erittäin hyvin. Sitä rytmittävät muutamat valokuvat, joista pari sanaa myöhemmin.
Persoonallista on myös se, että kerronta kulkee sinä-muodossa. Päähenkilö on nuori nainen, jota puhutellaan sinä-muodossa. Olen joskus lukenut teoksen, jossa en pitänyt kyseisestä tavasta, tai se ei jostain syystä toiminut, mutta Raunion romaanissa sinä-muoto on todella hyvä ja suorastaan tehokeino. Nuoren naisen elämässä alleviivataan kaikkea sitä, mille (nuori) nainen saattaa altistua, kuten miesselittely, vähättely, nimittely, epäasiallinen koskettelu, lähentely ja väijyminen. Päähenkilön arjessa tällainen kohtelu on lähes päivittäistä ja Raunion sinä-muoto ikään kuin kohdistaa katseen juuri siihen, mihin pitääkin.
Sinullekin alkaa valjeta, että tässä suhteessa, tässäkin suhteessa, sinä olet ainainen asiakaspalvelija. Sinä odotat häntä tiskisi takana, olet käytettävissä, valmiina täyttämään toiveita, valmiina mukautumaan, aina ystävällisenä, aina niin helvetin ystävällisenä.
Romaani ottaa kantaa myös siihen, mille korkeasti koulutetut naiset altistuvat työelämässään, etenkin uran alkuvaiheessa. Määräaikaiset työntekijät kyttäävät toisiaan, juoruilevat ja uhrautuvat tekemään tehtäviä, joista vakituinen kieltäytyisi. Mukaan juhlimaan lähdetään siksi, ettei vaan jää paitsi mistään. Niin työkavereissa kuin kämppäkavereissa ja muissakin hahmoissa on huvittavan stereotyyppisiä piirteitä, kohtaamisia ja asetelmia, jotka vaikuttavat kauhean tutuilta. Uskon, että Viime aikojen hahmoissa on monille paljon tuttua ja samaistuttavaa. Asuntomarkkinatkin ovat päähenkilön kaltaisille nuorille aikuisille täysin mahdottomat.
Ja niin, ne valokuvat. Tarinassa mainitaan muutaman kerran, miten uutiset ahdistavat ja miten monet välttelevät niiden lukemista nyt näinä aikoina, kun uutisissa on niin paljon tuhoa. Ymmärsin romaanissa olevat valokuvien liittyvän juuri tähän, sillä niissä näkyy tuhoutuneita rakennuksia. Kuvat ikään kuin muistuttavat siitä, että kun lukija kulkee päähenkilön mukana Helsingin arkisilla kaduilla ja öissä, maailmalla tapahtuu koko ajan jotain ikävämpää. Sitä voi vältellä, mutta siellä se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti