Kinnusen romaanit ovat olleet niin pidettyjä meidän perheessä, että uuden ilmestyminen on aina juhlaa. Tällä kertaa sain teoksen myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi, ja nyt kun olen sen lukenut, annan sen eteenpäin luettavaksi lähipiiriini heti huomenna.
Kun luin Kinnusen edellistä romaania Pimeät kuut, mietin, olisiko siinä mainituista partisaaneista seuraavaksi romaaniksi, ja niinhän siinä kävi, että kirjailija oli miettinyt ihan samaa. Kinnunen jatkaa teemalla naisten sotakokemukset - aihe, josta on tätä aikaisemmin kirjoitettu kovin vähän. Teoksen loppuun hän on lisännyt pienen infotekstin neuvostopartisaanien hyökkäyksistä ja muistuttaa, ettei Suomi ole koskaan virallisesti vaatinut naisten ja lasten palauttamista, vaikka miesvankeja palautettiinkin. Se on surullista.
Tarinan Laina elää viimeisiä hetkiään sairaalassa vuonna 2001. Hänen poikansa Martti on pysytellyt koko elämänsä äidin lähellä, mutta tyttäret Marjan ja Eevan tämä on ajanut etelään jo nuorina. Lainan mielestä rajaseudulla eläminen olisi ollut tyttärille liian vaarallista. Hän itse on pitänyt sisällään salaisuutta jo vuosikymmeniä, sitä mitä rajaseudulla tapahtui kesällä 1944. Tapahtumien jälkeen Lainasta tuli kolmen pienen lapsen huoltaja, hän löysi puolison ja rakensi selkosille kodin, mutta ei palautunut iloiseksi itsekseen enää koskaan. Lapsia kasvattaessaan hänen oli vaikea olla pullantuoksuinen äiti, iskut osuivat tyttäriin ja naisen oli pakko viilentää kiukkuaan ulkona.
Kahdesta rikkinäisestä ei tullut yhtä ehjää. Enää Lahja ei tahdo haaveilla, sillä hänestä tuntuu, että kaikki kaunis on totta jossakin muualla kuin täällä. Hän ei enää osaa nähdä ensi vuoteen, tuskin edes ensi viikkoon. Elämässä ei enää ole syvyyttä, ei mitään suurempaa arjen takana.
Marja ja Eeva eivät ole antaneet äidilleen anteeksi, eivätkä ehdi enää ymmärtämään, mistä tämän vihaisuus johtui. Eivätkä haluakaan, vaan piipahtavat kotikylällä ainoastaan Martin toiveesta. Isoveljen vastuulle jäävät tulevat hautajaisjärjestelyt. Marttia harmittaa, miten siskoille jää äidistä niin negatiiviset muistot, sillä hän muistaa enemmän eikä pelkästään pahaa. Puhuminen on kuitenkin vaikeaa.
Romaani käy läpi Lainan elämää muutamina lukuina taaksepäin kerien. Vähitellen paljastuu, mitä heinäkuisina päivinä vuonna 1944 tapahtui ja miten Laina ja lapset pääsivät turvaan. Lukija tietää Marttia enemmän, sillä lukija tutustuu Lainalle tärkeään serkkutyttöön ja tämän rankkaan kohtaloon. Kinnusen tuoreessa romaanissa on hyvin tummat sävyt ja rankka aihe - puolessa välissä ajattelin, että tarina on esimerkiksi Ei kertonut katuvansa -romaania synkempi, mutta Lainan kesäpäivissä on myös valoa ja auringonsäteitä, jotka jäävät mieleen. Ei ole tarkoitus moittia synkkyydestä kuitenkaan, sillä näin raakaa ja vähän käsiteltyä aihetta on käsiteltävä ja hyvin synkkähän se on. Neuvostopartisaanien raakuudet ovat jättäneet jälkensä varmasti moneen naiseen.
Martin kotikylä on sama selkosten pitäjä, jonne Kinnunen on sijoittanut aikaisempiakin romaanejaan. Tunnistan neljäntienristeyksen, vanhan hotellin, Nilojoen, viitostien ja monia muitakin entisen kotikuntani yksityiskohtia ja sen, miten entinen vilkkaalta tuntunut kirkonkylä on autioitunut ja väsähtänyt.
Kaarna on erittäin taitavaa kerrontaa, alkaa hipoa minimalistista kerrontaa, mutta huippuhienolla tavalla. Olen Kinnusen kirjojen fani. Aihepiiri on erittäin tärkeä, jota Kinnunen tarkastelee kirjassaan syvällisesti. Sodan kasvot ovat synkät.
VastaaPoista