Tämä teos löytyy Netflixistä elokuvana, joten täytyy miettiä, katsoisinko sen nyt kun kirja on luettu. Tavallaan olisi mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvaversio on, mutta toisaalta siinä on omat riskinsä. Minulle kumpikaan, kirja eikä elokuva, ollut tuttu entuudestaan, mutta kirjailijan nimessä on jotain tuttua. Valkoinen kohina on DeLillon varhaistuotantoa ja palkittu ilmestymisvuonaan vuoden parhaana romaanina Yhdysvalloissa. Kovasti kehutun kirjailijan myöhempiä teoksia voisi kokeilla myös joskus.
En ole ihan varma, osaanko kertoa, mistä Valkoinen kohina kertoo, mutta yritän jotain. Sen kertojaääni on viisikymppinen Jack Gladney, yliopisto-opettaja, Hitler-tutkija ja viidettä kertaa naimisissa. Jack kärsii kuolemanpelosta, kuten myös hänen vaimonsa Babette. Arki on kai varsin tavallista neljän lapsen kanssa, kunnes lähistöllä purkautuu ilmaan myrkyllistä kaasua, ja asukkaat evakuoidaan muutamaksi päiväksi. Sen jälkeen Jackin kerrontaa leimaa epäluulo, pelko ja pakkomielteinen tarve selvittää, mitä vaimo on kokeillut. Babetten hajamielisyyden taustalta löytyy tieteellinen koe, joka ei näytä auttavan, vaan tekee elämänmyönteisestä vaimosta entistä hiljaisemman.
Jack käy mielenkiintoisia keskusteluja Babetten lisäksi ystävänsä Murrayn sekä lastensa kanssa. Keskustelut tuovat kerrontaan välillä suorastaan kiihkeän latauksen. Ne ovat älykkäitä, nokkelia ja haastavat niin lukijan kuin Jackinkin. Kaikilla on jokin teoria myrkkypilvestä, evakuoinnista, sen jälkeen onnettomuuksiin varautumisista, mahdollisista terveysvaikutuksista, ja aikuisilla enenevässä määrin myös kuolemasta. Loppua kohden kuolemanpelko on hyvinkin keskeisessä roolissa, enkä voi olla pohtimatta, oliko 1980-luvun maailmanpolitiikassa tai kulttuurissa ilmiöitä, jotka ovat vaikuttaneet romaanissa esiin nouseviin teemoihin.
Arjen ja nokkelien keskustelujen taustalla välkkyy kapitalismi, markkinointi ja television valta, usein hauskasi vain yksittäisten lauseiden välityksellä. Medioiden vähyys tuntuu vanhanaikaiselta, mutta kiehtovalla tavalla. Se tekee tilaa aidolle kohtaamiselle ja noille runsaille keskusteluille, vaikka Babette viihtyykin radiokuunnelmien äärellä ja makuuhuoneissa soivat mainokset. Yliopistotutkijoiden tutkimuskohteet aiheuttivat minussa pientä huvittuneisuutta, eivätkä yliopistohahmotkaan ihan ilman komiikkaa jääneet.
DeLillon teksti on melko täyteen ahdettua, mikä tekee lukemisesta melko hidasta. Virkkeisiin on pakko keskittyä, niissä on valtavasti informaatiota ja hälyä, enkä ihan kaiken merkitystä kokonaisuudelle edes hahmottanut. Romaanin henkilöt on hyvin kirjoitettu, pidin etenkin lapsista sekä Jackin tavasta kuvailla heitä. Älykkyys ja pakkomielteet kohtaavat lämmön ja rakkauden, jota perheessä ja ihmissuhteissa riittää. Jostain syystä pidin myös siitä, että aikaisemmat avioliitot olivat osa arkea, niihin ei liittynyt kaunoja eikä riitoja, lapsia ei käytetty välikappaleina, eivätkä erot itse asiassa olleet romaanissa minkään asteinen teema. Se oli ilahduttavan raikasta.
Saapa nähdä, mitä lukupiirissä keskustellaan tästä parin viikon päästä. Ehkä lukupiirin keskustelu avaa minulle vähän enemmän sitä, mistä tässä romaanissa oli kyse! Hyvä valinta!
