Marie Aubert: Enhän minä ole sellainen

Marie Aubert 2022. Norjankielinen alkuteos Jeg er egentlig ikke sånn. Suomentanut Aino Ahonen. Gummerus 2025. 212 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Sukulaiset kokoontuvat toukokuisena viikonloppuna teini-ikäisen Linnean rippijuhlia varten. Linnea on itse hyvin hermostunut, sillä juhliin on pyydetty tarjoilijoiksi kaksi hänen hieman vanhempaa ystävää. Ystävyyteen on kuitenkin tullut viime päivien aikana merkittävä särö. Linnea ei voi käsittää, miksi hänen kuorokaverinsa Ingrid ei vastaa enää hänen viesteihinsä, miksei hän enää kelpaa tälle. Miten juhlien käy, jos Ingrid ei saavukaan?

Linnean Oslosta saapuva täti Hanne on muuttunut niin paljon, että herättää väistämättä huomiota. Hanne on saavuttanut sen, mitä häneltä ei koskaan odotettu, mutta huomion kiinnittyminen häneen herättääkin ihan liikaa muistoja menneisyydestä, jo edesmenneestä äidistä, kouluaikojen kiusaamisesta ja kehohäpeästä. Hannella on mukanaan uusi puoliso, eikä tuore suhde taida olla tarpeeksi vahva kestääkseen Hannen mielialavaihtelut ja epävarmuuden.

Linnean isä kokee tekevänsä juhlien ja perheen arjen eteen enemmän kuin vaimonsa. Pakka on vaarassa hajota juuri juhlien alla, sillä Bård kokee ettei hänen aikansa riitä kaikkeen. Hän on lapsesta saakka saanut äidiltään kuulla olevansa täydellinen, toisin kuin siskonsa, mutta nyt hän on mennyt tekemään jotain, mikä toistaa isän menneitä virheitä. Kuullessaan epämiellyttävän uutisen päivää ennen juhlia Bård on lähellä hajoamista. Siskostakaan ei ole apua, on kuin Hanne nauttisi veljensä ahdingosta ja virheestä.

Minulle aikaisemmin tuntematon Marie Aubert kirjoittaa erinomaisella tavalla perheenjäsenten välisistä suhteista. Kerronnassa ja dialogeissa on hieman mustaa huumoria synkkiä ajatuksia ja painetta keventämään. Mitä pidemmälle viikonloppu etenee, sitä synkemmältä päähenkilöiden pään sisällä tuntuu, ja ajatukset menevät aina vaan pahemmin solmuun. Heistä usea toteaa itsekseen: Enhän minä ole sellainen. Juhlissa purkautuu ainakin osa paineesta, mutta Aubert lopettaa romaaninsa sunnuntai-iltapäivään, olivat asiat kesken tai eivät. Jokin solmu löystyy, osa skismoista jää päälle ja osa salaisuuksista jää paljastumatta, mutta lopussa on kuitenkin toivoa.

Alkuun ajattelin, onko Aubertin kerronta liiankin vähäeleistä tai tylsää makuuni, mutta ei sitten ollutkaan. Se on tavallaan melko arkista, mutta hän on taitava sanoittamaan monenlaisia tunteita: kiusatuksi tulemista, sivuun jäämistä, häpeää, nähdyksi tulemisen kaipuuta, ihastumista ja pettymistä. Kuten niin usein, tunteet pidetään sisällä eivätkä perheenjäsenet tiedä toistensa kivuista puoliakaan, etenkään jos niiden juuret ovat jo lapsuudessa. Näkökulmia ja kertojia on neljä, mikä tekee kokonaisuudesta kiehtovan ja pitää kerronnan napakkana.

Ali Smith: Syksy

Ali Smith 2016. Englanninkielinen alkuteos Autumn. Suomentanut Kristiina Drews. Kosmos 2022. 270 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Valitsin lukupiiriimme luettavaksi Ali Smithin teoksen, koska hänen nimensä on ollut mielessäni jo pitkään, varmasti jo kymmenisen vuotta, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea yhtään hänen teostaan. Nyt oli siis aika. Helmetin lukuhaastetta varten pitäisi etsiä trilogiaa, mutta ei varmaan haittaa ketään, jos laitan siihen Smithin vuodenaikakvartetista kolme tai jopa kaikki neljä teosta!

Kvartetin aloittaa Syksy. Totesin äsken puolisolleni, että romaanissa on jotain utuista ja siitä on vaikea alkaa kirjoittamaan. Takakannessakin on kuvaus syksystä: sumujen ja satoisuuden aika. Romaani ei ole siinä mielessä perinteinen, että siinä olisi selkeä juoni, alku tai loppu. En ole edes ihan varma, mistä se kertoo. Silti se oli hyvä teos, viihdyin sen parissa ja kiinnyin sen päähenkilöihin.

Vuonna 1984 syntynyt Elizabeth kuulee, että hänen satavuotias entinen naapurinsa Daniel on joutunut sairaalaan. Elizabeth palaa pitkästä aikaa äitinsä luokse ja alkaa kulkea Danielin sairaalavuoteen vierelle päivittäin, vaikkei ole varma, huomaako Daniel sitä itse lainkaan. Vuosia aikaisemmin nuori Elizabeth ystävystyi iäkkään naapurinsa kanssa. Kaksikko teki pitkiä kävelyretkiä lähiympäristössä ja pohtivat asioita. Tyttö ei juurikaan oppinut vanhuksen menneisyydestä, mutta ilmeisen värikkään elämän viettänyt Daniel avasi lapselle maailman, esittää kysymyksiä, lukea ja tavan ajatella, jota kotoa ei olisi ehkä oppinut.

Samalla kun Elizabeth viettää aikaa sairaalassa, hän näkee äidistään ihan uuden puolen. Äidin ja tyttären mielenkiinnon kohteet eivät ilmeisesti ole koskaan kohdanneet eikä tytär taida pitää äitiään kovin terävänä. Vähitellen hän kuitenkin muuttaa mieltään ja tulee samalla ehkä itsekin kasvaneeksi hieman. Kuusi vuotta poissa kotoa ovat muuttaneet asioita, mutta kun Daniel herää, on kuin Elizabeth ei olisi koskaan poistunut viereltä.

Smithin teksti on hyvin huokoista. Se ei juurikaan selittele eikä kerro kaikkia taustoja. Lukija hyppää mukaan hetkiin, sekä menneisyyteen että nykyhetkiin. Ratkaisu tekee kokonaisuudesta sumuisen, mutta niinhän me oikeassakin elämässä teemme - täytämme itse tyhjät aukot silloin kun emme saa tietää kaikkea, sepitämme palasista koherentin kokonaisuuden. Ehkä aukkoisuus ja sumuisuus onnistuivatkin tekemään Syksystä sopivalla tavalla kiehtovan. Nykypäivään teoksen ankkuroivat Brexit-äänestyksen jälkeinen kuohunta ja poliittinen ilmapiiri, joka repii Britanniaa kahtia.

Topias Haikala: Kielet ennen meitä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Topias Haikala 2025. SKS Kirjat. 429 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan. 

Juuri tällaista kielihistoriallista teosta olen kaivannut! Yksi lempikursseistani yliopistossa oli aikoinaan nimeltään Suomen kielen historiallinen tausta. Tutkijat ovat näköjään vuosituhannen vaihteen jälkeen löytäneet runsaasti uutta, teorioita on tullut ja mennyt. Paljon oli silti tuttua ja edelleen paikkansa pitävää tämän teoksen perusteella. Oli ihanaa kerrata termistöä, kielten sukulaisuussuhteita ja ajallisia yhteyksiä, sekä tietysti oppia paljon uutta.

Haikala kirjoittaa mukavan leppoisaan ja juttelevaan tyyliin, mikä keventää tekstiä, sillä muuten se on hyvin kielitieteellistä ja uskon, että termistöä tuntemattoman on varmasti vaikea pysytellä kärryillä. Kannattaa silti kokeilla ja puskea eteenpäin. Samaa suosittelee kirjailija itsekin, ja varoittaa välillä, jos edessä on koukeroisempaa teoriaa. Hänen päälähteinään ja kirjan "aivoina" toimii kuusi arvostettua alan tutkijaa, joiden näkemyksiä Haikala kirjoittaa lukijalle ymmärrettäväksi, joiden kanssa hän keskustelee ja joiden välisiä näkemyseroja hän välillä myös päivittelee.

On selvää, että etenkin sukulaiskielten väliset geneettisiä ja ajallisia suhteita on vaikea määritellä tarkasti, vaikka kuinka haluaisi. Tai sitten sitä, missä ajanjakson vaiheessa tai missä kohtaa kartalla kaksi kielikuntaa ovat törmänneet toisiinsa. Eikä tämä teos pysty antamaan tarkkoja vastauksia siinä missä mikään muukaan teos, mutta kokonaisuudesta muodostuu silti tarpeeksi selkeä ja johdonmukainen kuva. Tukena on kielihistorian lisäksi arkeologista tietoa. Ehkä minua auttoi se, että muistin jotain yliopistoajoilta, mutta toivon että muutkin lukijat saavat kirjasta paljon irti, sillä antoisa se on.

Olin aivan innoissani, kun sain lukea kantauralista, itämerensuomesta, myöhäiskantasuomesta, paleogermaanista, balteista ja mitä kaikkea teos sisältääkään vuosituhansien takaa noin keskiajalle saakka. Ja mikä jännittävintä, tutkijat ovat sitä mieltä, että nykyisellä asuinalueellamme on asunut jopa useampi sellainen ihmisryhmä, joiden kieli on kadonnut ajan saatossa, uusien kielten vallatessa alaa. Kuolleet kielet näkyvät etenkin saamessa, mutta suomenkin kielessä on lukuisia, meille hyvin arkipäiväisiä luontosanoja, joille ei ole vastinetta missään nykyisin tunnetussa kielessä. Eikä noiden kielten kuolemasta edes ole kovin kauan!

Haikala esittelee kussakin luvussa sanoja, joita on lainattu eri kielistä eri aikoina, mutta niitä olisi voinut olla enemmänkin. Äänteenmuutosten ymmärtäminen ei ollut helpointa illalla nukkumaan mennessä, mutta nautin niistä silti, kaikista frikatiiveista ja sibilanteista. Välillä luin kirjaa keskellä yötä, jos satuin heräämään. Yksityiskohtia on tällaisessa teoksessa niin paljon, ettei kaikkea pysty omaksumaan eikä muistamaan, mutta onneksi kirja on oma ja siihen voi palata heti, kun siltä tuntuu.

Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat

Ulla-Lena Lundberg 2022. Ruotsinkielinen alkuteos Lyser och lågar. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos & Förlaget. 396 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukupirin kirjaksi valittiin tällä kertaa romaani, joka kertoo kansanopistojen synnystä. Sopii minulle oikein hyvin, olenhan ison osan lapsuuttani asunut sellaisessa. Muutenkin kansanopistot ovat olleet suvussani iso asia, monen työpaikka ja koti.

Liekinkantajat lähtee liikkeelle kuitenkin jo vähän aikaisemmin, kun vöyriläinen Bitt lähtee ystävineen kävellen kohti vauraampaa Helsinkiä. Vaasan palo tuo kotiin työttömäksi jääneitä työläisiä, eikä kotikylällä ole varaa ruokkia kaikkia. Osa tytöistä jää raskaan matkan varrelle, mutta Bitt pääsee perille, hyvään työpaikkaan, ja rakastuu. Kunhan sulhanen on käynyt mutkan Krimin sodassa, he asettuvat Porvooseen. Porvoossa Bittin tytär Olga rakastuu vuosia myöhemmin nuorukaiseen, joka saa yliopisto-opinnoistaan kimmokkeen perustaa Espooseen Finnsin kansanopiston. Liekin ja ainekset sitä varten kumpuavat ruotsalaisista ja tanskalaisista esikuvista, mutta myös tarpeesta sivistää vähitellen kehittyvän Suomen nuorisoa.

Olgan elämä Finnsissä (molemmilla on todelliset esikuvansa) on romaanin keskiössä: kansanopistovuoden rakentaminen, pedagogiikka, aatteet, opiskelijoiden löytäminen, sopiva henkilöstö, suhteet ympäröivään seutuun ja taloudenpito. Opiston pyörittäminen ensin aviomiehen, sitten vaihtuvien rehtorien kanssa on Olgan elämäntyö, jolle hän antaa mielellään kaikkensa. Nuorten naisten opettaminen ja sivistäminen tulevaisuutta ja yhteiskuntaa varten on etuoikeus ja työ, jonka avulla Olga on itsekin noussut maaseutuväestön ja työväenluokan yläpuolelle. 

Romaani on kansanopistohistorian lisäksi tietysti myös kertomus naisesta, hänen kasvustaan ja työstään, äitiydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta. Romaanin loppupuolella Olgan rinnalle päähenkilöksi nousee hänen tyttärensä Karin, hyvin erilainen ja vielä kovin nuori, vailla tavoitteeseen johtavaa liekkiä. Mielenkiintoisia sivuhahmoja ovat Olgan isä Fredrik, puoliso Robert, opiston rehtorit, Karinin puoliso Gunnar ja Olgan pikkusisko Ida, joka on eturintamassa tuomassa voimistelua ja liikuntaa osaksi tyttöjen koulutusta.

Liekinkantajat on vahvasti kiinni Suomen historian tapahtumissa alkaen Vaasan sodasta vuonna 1852. Helmikuun manifesti vuonna 1899 ja Suomen asema pelottavat opistolaisia ja tapahtumat ruokkivat pedagogisia keskusteluita. Naisten äänioikeus samoin herättää vahvoja mielipiteitä, joiden esittämistä sekä harjoitellaan että pelätään. Ensimmäinen maailmansota vaikuttaa Suomessa asti, mutta suurin koettelemus on tietysti sisällissota heti sen jälkeen vuonna 1918. Sivistysaatteen lisäksi teemoja ovat siis myös työväestön asema, naisten asema ja Suomen sijainti Venäjän osana.

Ja silti tuntuu, etteivät suuret teemat ja tapahtumat kuitenkaan ihan ravisuta romaanin päähenkilöitä, vaikka he mukana ovatkin - sivuhenkilöitä historia ravisuttaa enemmän. Suurimmat tunteenpurkaukset liittyvät parisuhteeseen, ihmissuhteisiin ylipäätään, lasten kasvattamiseen, maineeseen tai rakkaiden menettämiseen. Olga saa hyvän elämän ja palon, joka kestää, mutta hän joutuu myös pelkäämään ja menettämään paljon rakkaidensa vuoksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, miten hauras ihmiselämä on vielä tuohon aikaan ollut, miten vähällä ihmiset ovat välillä joutuneet tulemaan toimeen, ja miten riippuvaisia he ovat olleet maineestaan ja siitä kuvasta, jonka he muille välittävät.

Olgan elämä vie mukanaan ja romaania oli sen teemojen vuoksi mielenkiintoista lukea. Lundbergin kerronta on vaihtelevaa ja monipolvista, muttei aina ihan minun makuuni. Kerronta on hieman imelää, esimerkiksi se, miten monin sanoin loppuun saakka kansanopistoaatteen ihanteita kerrataan ja kerrataan, miten ihanaa ja kehittävää nuorten on kasvaa Finnsissä, ja miten merkittävää työtä Olga tekeekään. Tekstissä on tyyli, joka sopii hyvin historialliseen romaaniin, mutta on kaunosieluisena vähän etäännyttävä. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin hyvä ajankuva.