Yhdeksän vuotta sitten lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Auli Leskisen esikoisromaani Petojen aika, joka sijoittui Chileen. Latinalaisessa Amerikassa pitkään asunut Leskinen näyttää tuntevan hyvin myös Kolumbian raskaan lähihistorian ja nykytilanteen. Talo Andien juurella sijoittuu vuoteen 2016, jolloin Kolumbian hallitus sai sissiliike FARCin neuvottelupöytään, mutta onko tilanne rauhoittunut? Vieläkö lapsia kaapataan mukaan sissitoimintaan?
Kriisiterapeutti Kira työskentelee Kolumbian Cumuntassa, pienessä kaupungissa sissien hallitseman metsän kainalossa. Naistentaloon saapuu pienen poikansa kadottanut tummaihoinen nainen, Serena Cox, jota Kira ja naistentalon muut työntekijät alkavat auttaa. Serenan tarina ei jätä Kiraa rauhaan ja hän suostuu vaaralliselle matkalle syvälle vuoristoon löytääkseen tuon pojan, joka mitä ilmeisimmin on sissien hallussa. Pojan katoaminen osuu aseellisten konfliktien keskelle ja lopulta Kirankin henki on vaarassa.
Leskinen on kirjoittanut romaaninsa alkuun esipuheen, jossa hän kertoo tarkemmin Kolumbian monimutkaisesta tilanteesta. Hyvä niin, sillä vaikka olen lukenut näistä konflikteista ja jännitteistä ennenkin, on niiden perässä vaikea pysytellä. Romaanissa yhteenotot on kuitenkin rajattu selkeästi, vaikka taustalla on paljon politiikkaa, maanomistajuuskiistoja, epätoivoa, köyhyyttä ja huumekauppaa. Järkyttävää on se, miten lapsia käytetään pelinappuloina, heidät viedään kodeistaan ja heistä kasvatetaan sissejä.
Cumuntassa on hikisen kuumaa ja vehreää. Leskisen tarinassa pysähdytään usein siihen, miltä iholla, korvissa tai vaikkapa jalkojen alla tuntuu. Kira joutuu myös tunnustelemaan sitä, miten paljon hän antaa työnsä vaikuttaa itseensä. Serenan pojan katoamisen myötä hän ymmärtää, että kauan sitten hänen oma perheensäkin joutui menettämään paljon sodan vuoksi. Lähes tuntemattomaksi jääneellä isällä oli historia, josta Kira ei tiennyt mitään.
Romaani ei meinannut millään avautua minulle alkuun, mutta jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä halusin oppia vähän lisää Kolumbiasta. Puolessavälissä tarina alkoi onneksi vetää ja hotkaisin kirjasta loput yhdessä illassa. Tarinassa oli lopulta melko paljonkin aineksia alkuperäisväestöstä tummaihoisiin, luokkajaosta konflikteihin ja yhteisöllisyyteen. Siksi Kiran perheen historia Suomessa jäi ehkä hieman irralliseksi. Sitä olisi voinut kuljettaa enemmän rinnalla alusta lähtien, ja toisaalta romaani olisi ollut kiehtova ja kokonainen sitä ilmankin. Leskisen kirjoitustyyli on melko päälausevoittoista ja joskus perättäiset lauseet eivät ihan vaivattomasti täydennä toisiaan. Silti täytyy sanoa, että tunnelma välittyy hyvin ja tulee suorastaan iholle.
Just lopetin tämän kirjan. Postaus tulee lähipäivinä.
VastaaPoistaLämmin kiitos pitkästä ja perusteellisesta blogi-tekstistä. Se oli paneutuva ja pohti asioita, joita itsekin pohdin paljon kirjoitusprosessin aikana. Suuri ja nöyrä kiitos siitä, että luitte lukupiirissänne Petojen aika-romaanini ja nyt uuden Talo Andien juurella. Kiitos, kiitos! Vastauksena blogisi ensimmäisen kappaleen kysymyksiisi sanoisin, että Farc:n lapsisieppaukset ovat sikäli päättyneet, että Farc on virallisesti luovuttanut aseensa rauhansopimuksen myötä, mutta valitettavasti jotkut sissien joukoissa kasvaneista ovat saattaneet sen jälkeen luisua muihin aseellisiin ryhmiin. Yleisesti Kolumbia on pyrkinyt lastensuojelun kautta integroimaan sotaan joutuneet lapset takaisin yhteiskuntaan. T. Auli
VastaaPoista