Teuvo Pakkala: Elsa

Teuvo Pakkala. Elsa. 1894. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 240 sivua.

Osallistun Klassikkohaasteeseen Teuvo Pakkalan Elsalla. Elsa kuuluu Pakkalan teosten sarjaan, jossa hän kuvailee elämää Vaaran kaupunginosassa Oulussa. Näissä teoksissa pääosissa ovat usein työläiskaupunginosan vähävaraiset naiset ja lapset. Elsa kertoo niin ikään naiseksi kasvavan nuoren tytön, Elsan, hänen äitinsä ja läheisten ystäviensä elämästä. Pakkalan teokset edustavat suomalaista realismia ja hänen kuvauksensa varsinkin lasten oloista on ollut uraauurtavaa. Kuten muillakin realismin kauden kirjailijoilla, Pakkalankin teoksissa on yhteiskunnallisten olojen kaunistelematon kuvaus keskeistä. Luonnolla on myös vahva rooli tässä teoksessa.

Elsa on raa'an realistisuuden lisäksi myös tyttömäisen romanttinen teos. Elsa on köyhän leskirouvan ainoa lapsi, hyvin kasvatettu, kunnollinen ja kaunis. Rippi-ikäisenä hänkin alkaa haaveilla romanttisesta rakkaudesta, kuten muutkin tytöt. Nuoren naisen kunniaa täytyy kuitenkin varjella, eikä tyttöjen sovi liikkua kaksin nuorten miesten kanssa. Pikkukaupungin naapurusto pitää tytön varuillaan juoruillaan ja katseillaan.

Työläiskaupunginosassa nähdään nälkää eikä Elsankaan kodissa ole aina tarpeeksi ruokaa. Varattomien, leskeksi jääneiden naisten sekä orvoiksi jääneiden lasten kohtalo on surkea: huutolaisuus. Monen perheen isä on merimiehenä pitkiä aikoja poissa kotoa, eivätkä naiset tienaa ompelutöillä kovin hyvin. Moni käy kerjuulla.

Elsan lapsuudenystävät, ilmeisesti jo aiemmista teoksista tutut Liisa ja Mari, toimivat eräänlaisina mittapuina ja vertauskohtina Elsan hahmolle. Tarmokas, poikatyttö Liisa pääsee naimisiin ja viettää varsin turvattua perhe-elämää. Liisa myös auttaa tarvittaessa Elsaa ja tämän äitiä. Mari puolestaan on suloinen tyttö, joka ajautuu "huonoksi ihmiseksi", epämääräisten miestuttavuuksien seuralaiseksi. Näiden kahden keskellä Elsa vaikuttaa varsin tasapainoiselta ja tavalliselta. Elämä ei kuitenkaan aina mene niin.

En halua paljastaa Elsan elämästä liikaa, sillä sain itse tarinasta enemmän irti, kun en tiennyt, mitä hänelle tapahtuu. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että paljon ehtii tapahtua. Lukijan on vaikea olla eläytymättä tämän nuoren naisen tunteiden skaalaan. Välillä huvittaa, välillä itkettää. Teuvo Pakkalan teossarja on tietysti ansiokas jo edellä mainituista seikoista, mutta nostan hattua hänen kyvylleen eläytyä nuoren naisen sielunelämään niin perinpohjaisesti. Nautin entisenä oululaisena myös tutuista paikoista, vaikka maisemat ovatkin muuttuneet.

Kuittaan tällä teoksella HelMetin lukuhaasteen kohdan 18: yli sata vuotta vanha teos.

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris. 1999. Pieni suklaapuoti. Englanninkielinen alkuteos Chocolat. Suomentaja Arja Gothoni. Otavan Seven-pokkarit 2001. 412 sivua.

Tummaa suklaata, maitosuklaata, valkosuklaata. Suklaakuorrutetta, konvehteja, sokeroituja manteleita, suklaapullaa, florentineja. Kaakaota, kermavaahtoa, kanelia. Suklaakakkua, suklaamunia, suklaapupuja.

Valitsin naistenviikon toiseksi kirjaksi Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin, joka on odottanut hyllyssäni jo toistakymmentä vuotta. Kirjasta tehtiin aikoinaan elokuva, ja sellaisena se varmaan on tullut tunnetummaksi. Myös pokkariversion kansikuva on elokuvasta. En enää muista, miksi kirja jäi muinoin kesken. Nyt odotin jotain superkevyttä ja helppoa - tai itse asiassa en hirveästi odottanut mitään. Siksipä kirja yllättikin positiivisesti.

Vianne Rocher muuttaa jälleen kerran tyttärensä kanssa. Tällä kertaa pieneen ranskalaiskylään, jossa juhlitaan laskiaista. Tulokkaat perustavat kylän keskusaukiolle kirkkoa vastapäätä suklaapuodin. Heidät otetaan hieman nihkeästi vastaan, mutta ystävällisellä ja luonnollisella Viannella on taito hurmata ja pian suklaapuodista muotoutuu monen kyläläisen kantakahvila. Lämpimät suklaajuomat ja -leivonnaiset saavat heidät avautumaan Viannelle, joka ei kyseenalaistamatta niele kylän vanhoja perinteitä.

Kirkolla ja messuilla on tärkeä rooli kylän arjessa ja pappi on keskeinen hahmo. Pappi näkee suklaapuodissa vastustajan, kun Vianne sattuu ajoittamaan puodin avajaiset juuri paastonajan ensimmäiselle sunnuntaille. Eihän paaston aikana sovi herkutella. Viannen eloisuus ja värikkyys, suoranainen taikuus ja kulkurimaisuus herättävät papissa muutenkin levottomuutta. Pian hän alkaa nähdä kyläläisten keskellä kuilua, jonka tämä noita herkkuineen on aiheuttanut.

Pieni suklaapuoti on herkullinen pikku romaani ennakkoluuloista ja tapojen kyseenalaistamisesta. Vaikka teos on periaatteessa kivan kevyt, sen teemassa on jotain hienoa ja aina ajankohtaista. Välillä tekee hyvää ravistella nuutuneita käsityksiä ihmisistä ja instituutioista! Tarinassa on ihanan suklaantuoksun lisäksi hurmaavia hahmoja, pyyteetöntä auttamista ja lämpimiä ihmissuhteita. Kirja on nopealukuinen, mutta pystyi kepeydestään huolimatta rikkomaan ennakkoluuloni. Sen tuoksut, värit ja elämäniloisuus hemmottelevat aisteja ja saavat hyvälle tuulelle.

"Matkustamisessa on se hyvä puoli että vähän ajan kuluttua alkaa käsittää, että menetpä minne tahansa, useimmat ihmiset ovat loppujen lopuksi varsin samankaltaisia."

Suklaapuodista on kirjoitettu useissa blogeissa, mm. Todella vaiheessa ja Kirjaneidon tornihuone. Osallistun naistenviikon lisäksi tällä kirjalla HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdat 2 (kirjasta on tehty elokuva), 29 (kirjassa on taikuutta) ja 38 (jäänyt joskus kesken).

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah. 2014. Aavikon tyttäret. Otava. Seven-pokkari. 236 sivua.

"Päiväntasaajan aurinko nousi hitaasti. Aamun sarastuksen aikaan Khadija kulki kamelilauman takana ja sai taitavasti lauman pysymään yhdessä. Khadija lauloi iloisesti. Kaikki oli täydellistä. Vihreä aavikko oli hiljainen ja kaunis." 

Somalialaistyttö Khadija kasvaa paimentolaisleirissä, jonka arkeen kuuluvat karjasta huolehtiminen, ruoanlaitto, kavereiden kanssa leikkiminen sekä kuuliaisuus vanhempia ja Allahia kohtaan. Khadija on voimakastahtoinen tyttö, joka haluaa toteuttaa itseään ja rikkoa perinteisiä rajoja. Kasvaessaan hän miettii, onko naisen elämä vai karjanhoitoa, taloustöitä ja lasten kasvatusta. Khadija on silti pohjimmiltaan hyvin kuuliainen ja tasapainoilee jatkuvasti vanhoillisen äitinsä oppien ja pelkojen kanssa, miesten johtamassa leirissä, jossa ihaillaan poikien rohkeutta. Khadija onnistuu kuitenkin saamaan poikkeuksellista huomiota lahjakkaana runonlaulajana - ominaisuus joka yleensä sallitaan vain miehille.

Hurskaalla islaminuskolla on vahva rooli leiriläisten arjessa. Pojista kasvatetaan rohkeita sotureita, kun taas tyttöjen odotetaan kasvavan kunnioitukseen ja siveyteen. Miesten ja naisten välisessä asetelmassa korostuvat miesten oikeudet ja naisten velvollisuudet. Naisilla on toki arvokas rooli perheessä, mutta heitä ostetaan ja heistä maksetaan kuin omaisuudesta. Khadija synnyttää aikanaan kymmenen lasta, joista hänen omaksi onnekseen kaksi on tyttöjä. Hänen äitinsä mielestä sekin on liikaa. Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo tulee esille myös suhteessa luku- ja kirjoitustaitoon: tyttöjen pelätään saavan koulussa huonoja ajatuksia päähänsä. Kotitöissä ei tarvita kouluviisautta. Kuten monissa uskonnollisissa yhteisöissä, myös tässä yhteisön tahto ja tarpeet menevät aina yksilön edelle. Paine olla samanlainen kuin muutkin tytöt saa Khadijan jopa vaatimaan itselleen varhaista ympärileikkausta. Vaikka ympäristö on kova ja painostava, se on myös rakastava ja lempeästi ohjaava, ja usko tuo lohtua ja mielenrauhaa.

Khadija naitetaan huomattavasti vanhemmalle miehelle hyvän tahdon eleenä siitä, että mies pelasti tämän ryöstäjiltä. Khadija on kauhuissaan kohtalostaan, sillä hän on vielä kovin nuori ja ikävöi äitiään. Lisäksi miehellä on jo vaimo, Luul, joka ei ota uutta nuorikkoa lämpimästi vastaan. Vähitelleen Khadija kuitenkin alistuu ja sopeutuu, tekee ahkerasti töitä, alkaa saada lapsia, ja ystävystyy Luulin kanssa. Hänen alkuperäinen kapinointinsa ja rajojen rikkominen väistyvät ja tilalle kasvaa hyveellinen ja kuuliainen vaimo ja äiti, leiriyhteisössä arvostettu jäsen. Khadijan kauneus ja täydellisyys korostuvat sättivän äidin ja katkeran, ramman Luulin rinnalla. Lukijana minua alkoi jossain vaiheessa suorastaan häiritä tällainen hahmojen mustavalkoisuus ja olisin odottanut Khadijan hahmoon lisää rosoisuutta. Nuoret haaveilevat rakkaudesta ja tulevaisuudesta jonka saisi itse valita, mutta ikään kuin kirjoittaja päätyisi puhumaan perinteiden puolesta.

Nura Farahin kieltä täytyy kehua. Teksti on yksityiskohdissa viipyvän kaunista ja siitä huokuu jollakin tapaa somalialaisten suullinen kertomaperinne ja lyyrisyys. Tarinan taustalla on merkittävä rooli Somalian aavikon kauneudella ja ihmisten rakkaudella maansa hiekkaan ja maisemaan. Tietynlaisesta yksioikoisuudesta ja lopun pienestä pettymyksestä huolimatta tarina vie mennessään ja kirjan parissa viihtyy erinomaisesti. Suldaanin ja Khadijan väliset keskustelut, naisten keskinäiset suhteet, ikiaikainen taikausko ja klaanien välinen vihanpito maustavat tarinaa. Kovista kohtaloista huolimatta kirjassa on paikoitellen voimakkaan lämmin ja tarunhohtoinen tunnelma. Teos onnistuu myös avaamaan silmiä ja kertomaan erittäin seikkaperäisesti Somalian paimentolaisväestön elämästä ja arvoista. Näkisin, että siinä teos onkin vahvimmillaan.

Aavikon tyttäret on huima saavutus 13-vuotiaana Suomeen muuttaneelta ja se onkin ensimmäinen somalitaustaisen tekijän suomeksi kirjoittama romaani. Teemoiltaan se tuo mieleeni niin ikään tänä vuonna lukemani Anilda Ibrahimin Punaisen morsiamen ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Aavikon tyttäristä on kirjoitettu myös muun muassa blogeissa Reader, why did I marry him ja Kannesta kanteen. Osallistun itse tällä teoksella kirjablogien naistenviikkoon.

André Brink: Tuokio tuulessa

André Brink 1976. Tuokio tuulessa (An Instant in the Wind). Suomentaja Seppo Loponen 1996. WSOY. 350 sivua. 

"Jossakin, jotenkin, pitäisi olla mahdollista koskettaa jotakuta päästämättä enää koskaan irti. Pidellä toista, ei hetken vaan ikuisesti---"

André Brink (1935 - 2015) on yksi merkittävimpiä julkisesti apartheidia vastustaneista kirjailijoista. Tuokio tuulessa on hänen uransa alkuvaiheilta. Olen aiemmin lukenut hänen teoksistaan Hiekkalinnan ja Pirunlaakson, joita voin myös lämpimästi suositella. Kaikki kolme ovat olleet loistavia teoksia, kukin omalla tavallaan. Brink on ihan syystä ollut jo kolmesti ehdolla Nobel-palkinnon saajaksi. Tuokio tuulessa sijoittuu 1700-luvun valistusaikaan ja sen taustalla on historiallinen tositarina.

Tuokio tuulessa on rakkaustarina. Nuori vaimo, Elisabeth, lähtee miehensä mukana luonnontieteelliselle tutkimusmatkalle Etelä-Afrikan sisämaahan. Hän ei nauti matkasta, vaan kokee jäävänsä ilman miehensä huomiota luonnossa, joka ei merkitse hänelle mitään. Matka on vaarallinen ja pian Elisabeth huomaa jääneensä yksin vankkureiden kanssa. Hänet pelastaa orjuudesta karannut Adam. Pari lähtee pitkälle vaellukselle kohti Kapia, kotikaupunkia. Alun ennakkoluulojen jälkeen pari rakastuu toisiinsa. Välillä rakkaus horjuu, välillä käydään melkoista tahtojen taistelua ja vääntöä. Rakkaus on kuitenkin täynnä hellyyttä, erotiikkaa ja rohkeutta. "Mikä on tapahtunut, on tapahtunut siksi että sinä olet sinä ja minä olen minä."

Vaelluksesta muodostuu rohkea selviytymistarina läpi aavikoiden, savannien, metsien, vuorten ja laaksojen. Luonto onkin hyvin keskeinen elementti tässä teoksessa. Sitä kuvataan hyvin pikkutarkasti hyönteisistä raadonsyöjiin, aamukasteesta meren pauhuun. Maiseman ja sään kuvaaminen korostaa myös välillä päähenkilöiden kulloistakin mielialaa ja jaksamista. Armoton luonto ja kuukausia kestävä vaellus tekee Elisabethista ja Adamista myös riippuvaisia toisistaan.

Elisabethille ja Adamille on yhteistä rohkeus olla alistumatta ajan, sukupuolen ja rodun "edellyttämään" rooliin. Elisabeth on kapinoinut naisen asemaa vastaan jo lapsesta lähtien. "Koskaan et voi tehdä sitä mitä todella haluat koska olet nainen, koskaan et saa tulla siksi miksi tahtoisit koska olet nainen. " Adam puolestaan hyökkäsi isäntäänsä vastaan ja joutui lähtemään pakoon. Romaani tuo hyvin voimakkaasti esiin ihmisten välisen eriarvoisuuden ja sen taustalla vaikuttavat ajatusmallit, joita päähenkilöt itse joutuvat purkamaan ja läpikäymään yhä uudelleen. "Sinä olet orja. - En täällä. - Ei kai se paikasta riipu mikä sinä olet? - Minua pidettiin orjana. Minä en koskaan ollut orja."

Tuokio tuulessa on raastavan kaunis, tyylikäs ja rohkea teos. Olen ollut tietoinen sen sijainnista äitini kirjahyllyssä jo vuosikausia, mutta vasta nyt jokin sai minut tarttumaan siihen. Tämä on niitä teoksia, jotka avaavat silmiä ja opettavat lukijaa sortumatta minkäänlaiseen saarnaan. "Vain yksi asia on tärkeä, se ettei anna periksi. Heille ei koskaan saa antaa periksi."

Teoksesta on kirjoitettu myös mm. blogeissa Anun ihmeelliset matkat, Lukukokemuksia ja vähän muutakin sekä P. S. Rakastan kirjoja. Kuittaan tällä HelMetin lukuhaasteen (katso yltä) kohdat 15 (olen harkinnut lukemista jo pitkään) ja 33 (kirjoittaja on Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelta).

David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nicholls. Yhtä matkaa (Us). 2014. Suomentanut Inka Parpola. Otava. 444 sivua.

Teoksessaan Yhtä matkaa David Nicholls jatkaa ihmissuhteiden puimista Hollywood-filmiksi nousseen Sinä päivänä -kirjan jälkeen. Kansissa on jälleen haikean hauska, tunteellinen ja yllättävän tarkkanäköinen tarina, tällä kertaa keski-ikäisestä pariskunnasta: Tekstin ääni on perheen isä, Douglas, vankasti keskiluokkaan ankkuroitunut tiedemies, joka haluaa perheelleen hyvinvointia ja insinöörimäisen turvallista tulevaisuutta. Hänen vaimonsa, ihana, taiteellinen ja sosiaalinen Connie, luonnostaan taitava äiti. Ja heidän teinipoikansa, epäsovinnainen Albie, joka luonnonlapsena on tullut enemmän äitiinsä ja kokee olevansa pettymys isälleen.

Kirja on hyvin pitkälle tarina Douglasin ja Connien parisuhteesta. Pariskunta vaikuttaa sekä lukijan että varsinkin Douglasin itsensä mielestä epätodennäköiseltä: miksi hurmaava taiteilijanalku päätyisi yhteen järkevän, tylsän tutkijan kanssa? Päähenkilöt ovat kuitenkin aidosti rakastuneita, mikä kantaa vuosien ja vielä vuosikymmenienkin päähän läpi (Douglasin mielestä) onnellisen perhe-elämän kohti perhettä repivää isän ja pojan välistä kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan. Kirja on väistämättä siis myös tarina vanhemmuudesta, isyydestä ja perheen sisäisestä dynamiikasta. Tätä puidaan perheen ehkäpä viimeisellä yhteisellä lomamatkalla halki Euroopan kaupunkien.

Siinä missä Connie uskoo lapsen kasvavan "kuin kukkanen, joka avautuu omia aikojaan", Douglas yrittää ohjata poikaansa kohti järkeviä valintoja, kurinalaisuutta ja vastuuta, sillä hän ei usko synnynnäiseen lahjakkuuteen ilman työtunteja. Douglas tietysti tekee parhaansa, mutta ajautuu muistuttamaan omaa isäänsä, vastoin kaikkea, mitä oli itselleen luvannut. ""Emme me voi estää häntä", sanoi Connie. "Kieltäminen vain lisää houkuttelevuutta." Tämä käsitys oli minulle vieras. Kun minun isäni kielsi minulta jotain, siitä tuli kiellettyä, ei houkuttelevaa." Kuvaus yrittämisestä ja uhrautumisesta perheen eteen on paikoin jopa tuskallista, joskin Nichollsin tyyli kirjoittaa on varsin sarkastista - humoristisen kepeää tarkkailua. "Nostin katseeni ja näin poikani, joka lausui nuo sanat, jotka jokainen isä halajaa kuulla: "Voi vittu, faija, mikset voi vain jättää minua rauhaan?""

Hahmojen luonteenpiirteet ja erojen aiheuttama kuilu on teoksessa selkeän stereotyyppista, jopa hieman naiiviuteen saakka. Päähenkilöt ovat "meille kaikille tuttuja", mutta toisaalta taidokkaan osuvia. Varsinkin Douglas herättää lukijassa sekä turhautuneisuutta että empatiaa. Asetelma tietysti luo paljon herkullisia tilanteita, keskusteluita ja yhteenottoja, mutta lukijalle tulee mieleen, pedataanko tällä helposti tunnistettavia hahmoja tulevaan elokuvaan? Samantyyppistä vastakkainasettelua oli nimittäin Nichollsin aiemmassa teoksessa. Käsikirjoitusmaista on myös Nichollsin tapa jakaa kirja pieniksi, elokuvakohtauksia muistuttaviksi luvuiksi. Se kuitenkin toimii hyvin: kerronnasta tulee keskustelevaa ja kevyttä.

Yksi kirjan parhaita puolia on ehdottomasti matka halki Euroopan. Pariisi, Amsterdam, Venetsia, Firenze, Siena, Madrid ja Barcelona toimivat vuorotellen perhedraaman, tragikomedian, jännitteiden, rakkauden ja epätoivon kulisseina. Kaupunkien katuja ja museoita koluavan perheen mukana lukija saa aimo annoksen upeaa kulttuurihistoriaa. "Madrid miellytti minua. Kaupunki oli paikoitellen uljaan koristeellinen, paikoitellen taas hälyisan kaupallinen tai teeskentelemättömän rähjäinen, kuin hieno vanha rakennus, joka oli peitetty tarroilla ja graffiteilla."

Kirjasta ovat bloganneet myös mm. Sara ja Katja. Kiitos Juhalle joka lainasi kirjan luettavaksi <3

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia. 2013. (Mothers and Sons. 2006). Tammen Keltainen pokkari. Suomentanut Kaijamari Sivill. 315 sivua.

Tóibínin novellikokoelman teemaa, äidit ja pojat, ei ehkä heti hahmottaisi, jos ei se olisi teoksen nimi. Tarinoissa ei ole aina pääosassa sekä äiti että poika, vaan joissain novelleissa keskiössä on poika, toisissa ajatus kulkee äidin näkökulmasta. Yhteistä useimmille novelleille on selviytyminen vaikeasta tilanteesta, murroksesta tai elämänvaiheesta. Tarinoissa tasapainoillaan olemassaolon ja mahdollisuuksien kanssa. Niistä huokuu kovaa elämää, ankaraa arkea, tarvetta selviytyä. Teoksen perusvire on melko alavireinen ja jollain tavalla onnea ja ymmärrystä hakeva. Tóibín päättää useimmat novellit hetkiin, joissa lukija ei ole vielä valmis lopettamaan - niitä ei viedä ihan loppuun saakka. Jää lukijan vastuulle kuvitella mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä tekee novelleista jotenkin mieleenpainuvampia, kun kaikkea ei anneta valmiina. Lukijan täytyy ikään kuin osallistua itse tarinan lopetukseen.

Sekä äitien että poikien näkökulmasta monissa novelleissa käsitellään luopumista ja menetystä. Jossain elämän vaiheessa on pakko irtautua, varsinkin jos elämä sujuu paremmin ilman toista, tai jos toinen ei kykene ottamaan vastuuta. Joskus äidin ja pojan näkemykset hyvästä elämästä saattavat olla hyvin vastakkaiset. Kuitenkin äiti vaikuttaa aina pojan päätöksiin, vaikkei poika sitä aina tiedostakaan. Usein tasapaino on mahdollista vain jos pystyy unohtamaan tai antamaan anteeksi.

Keskeistä novelleissa on se, mitä ei sanota ääneen. Hahmot piilottavat tunteensa, siirtävät sanottavansa myöhemmäksi, eivätkä lopulta pysty ilmaisemaan ajatuksiaan. Ihmisten välisen jännitteen voi suorastaan aistia - niin tutulta se tuntuu, kun asiat jätetään ilmaan ja ihmiset ymmärtävät toisensa väärin. Samalla tavalla keskeistä kertomuksissa on poikien tapa tarkkailla äitejään. Äitien eleet ja ilmeet, tuoksut ja mielialat ovat pojille tärkeitä. Isät ovatkin usein poissaolevia tai muuten poissa.

Vaikka novellit ovat varsin melankolisia ja paikoitellen vähän julmiakin, niissä on myös optimismia ja etenkin lämpöä. Tóibínilla on kauniin lempeä ja rauhallinen tapa käsitellä vaikeita asioita. Lämpöä huokuu ajatuksista ja katseista, yhteenkuuluvuudesta ja yhteisestä historiasta. Osassa tarinoista välittyy myös kaunista intohimoa, ystävyyttä ja kokeilunhalua. Novelleista viimeinen poikkeaa muista sijoittumalla Espanjaan, muut tapahtuvat Irlannissa. Yhteistä useimmille on kylän tai pikkukaupungin puristava yhteisöllisyys - toisaalta tukeva ja turvallinen, toisaalta painostava ja tiukka.

Tóibínin tyyli kirjoittaa on tiivis, mutta kaunis. Virkkeet eivät juurikaan rönsyile, eikä ajatus hajoa koskaan. Kieli pysyy kasassa ja kertoo joskus karullakin tavalla olennaisen. Novellit pursuavat kuitenkin yksityiskohtaistakin tietoa monista hyvin jokapäiväisistä asioista, joista lukija huomaa olevansa kiinnostunut ihan vain siksi, että ne on kirjoitettu niin herkullisen mielenkiintoiseen muotoon. Ihastuin Tóibínin kieleen jo lukiessani Brooklynia. Kiitos suomentajalle.

En voi olla vertailematta Tóibínin novelleja juuri lukemiini Munron novelleihin. Niille on yhteistä tietynlainen arkisuus ja tavallisuus, johon sekoittuu kovuutta ja jopa julmuutta, mutta myös runsaasti rakkautta. Ymmärtäminen ja unohtaminen ovat keskeistä molemmille. Ja samalla tavalla molemmissa sanomatta jättäminen on vaikuttavampaa kuin ääneen lausuminen. Eikä kummassakaan ole liikaa onnea.

Äideistä ja pojista ovat kirjoittaneet myös mm. Sara ja Katja.