27.10.2016

Patriarkka Tampereen Teatterissa

Ritva Jalonen ja Heikki Kinnunen. Kuva: Harri Hinkka
Juha Jokelan käsikirjoittama ja Samuli Reunasen ohjaama Patriarkka on pyörinyt Tampereen Teatterissa syyskuun alkupuolelta lähtien. Edelleen oli sali täynnä keskellä viikkoa, eikä mikään ihme. Patriarkka on vangitseva, hauska ja armoton kuvaus perheestä, joka voisi olla meistä kenen tahansa.

Heimo Harju (Heikki Kinnunen) on päättänyt palata eläkepäiviltä Normandiasta takaisin Suomeen, sillä hänestä tuntuu, että hänellä olisi kotimaalleen vielä paljon annettavaa. Hän haluaa ottaa vielä vastuuta. Hänen vaimonsa Virpi (Ritva Jalonen) ei ole asiasta kovin innostunut. Normandiassa hän on saanut omistautua puutarhalleen, kun taas Suomessa hänen roolikseen muotoutuisi lastenlasten hoito. Kuvio palauttaa Virpin mieliin ne kipeät vuodet, jolloin hän joutui yksin kantamaan vastuun lastenhoidosta Heimon reissatessa työmatkoilla maailmalla. Kysyttiinkö silloinkaan hänen mielipidettään? Ei taideta kysyä nytkään.

Niinpä pariskunnan kotiinpaluujuhlastakin meinaa tulla Heimon ja tämän parhaan ystävän tähdittämä juhla, kunnes suorasanainen miniä (Mari Turunen) avaa suunsa ja kyseenalaistaa suuriin ikäluokkiin kuuluvien appivanhempiensa välisen tasa-arvon ja perheen sisäisen asetelman. Hän nostaa pöydälle nyt eläkeikään päässeiden miesten itsekeskeisyyden, näköalattomuuden ja hegemonian. Hän kyseenalaistaa Heimon ystävän Kalen (Jukka Leisti) hävyttömät vitsit. Pöytäpuhe järkyttää perheen sisäistä dynamiikkaa, mutta niin on tarkoituskin.

Olen itse samanikäinen kuin näytelmän lapset ja vanhempani kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Heimo ja Virpi tuntuivat alusta lähtien järkyttävän tutuilta äänenpainoja ja ruokapöytäilmeitä myöten. Heimon vankkumaton luottamus kykyihinsä ja itsetyytyväisyys. Se, miten Heimon ystävä kysyy Virpiltä, mitä tämä on laittanut jälkiruaksi? Koska, niin tietysti, vaimon vastuullahan se on. Pieni esimerkki ehkä, mutta kuvaa hyvin sitä, millä tavalla Heimolla hyvävelineen on ollut erilaiset mahdollisuudet ottaa tilaa ja toteuttaa itseään kodin ulkopuolella. Entäpä nelikymppiset lapset? Perheen poika Jarno (Risto Korhonen), suurten ikäluokkien ja 90-luvun laman kasvatti, kelluu eksistentiaalikriisissä, sillä hän kuuluu sukupolveen joka uskaltaa kyseenalaistaa vanhempiensa teot ja moraalin, muttei täysin luota itseensä eikä kykyihinsä. Hänellä on jo taito käsitellä arpia ilman alkoholia, toisin kuin isällään. Sukupolvien välinen asetelma jännitteineen on kerta kaikkiaan herkullinen.

Jokelan teksti puhuttelee, puhuu kuin olisin osa perhettä, minulle ja minun puolestani. Miniän fallosmonologia on jo yksistään upea, mutta siinä vaiheessa kun Virpi sysää marttyyrinkruununsa sivuun ja alkaa HUUTAA, tietää, että tässä näytelmässä on tosi kyseessä. Virpin voimaantuminen on sellaista katsottavaa, että Heimoa käy sääliksi. Tällä kertaa niin päin. Nuori, yksinäinen Virpi kävi sääliksi siellä 1970-luvulla. Joko hän vihdoin saisi äänensä kuuluviin?

Patriarkka perustuu jykevään dialogiin, pitää ihmisen esillä, eikä lavasteita juuri tarvita. Valot riittävät. Yksinkertaisuudessaan hienosta lavastuksesta ja osuvasta pukusuunnittelusta on vastannut Mikko Saastamoinen. Esitys pyörii onneksi toukokuulle saakka. Vahva suositus!

1 kommentti:

  1. Hieno teksti! <3 Olen niin iloinen ja onnellinen, että aloit kirjoittaa teatterista - meitä tamperelaisia kulttuurista bloggaavia ei tosiaan ole kuin kourallinen. :)

    Patriarkka oli hieno näytelmä, joka jätti jäljen. Tämän soisin mahdollisimman monen käyvän katsomassa. <3

    VastaaPoista