Kirjailija Kjell Westön kommentti kirjan takakannessa: "En ole vuosiin lukenut mitään näin kaunista." Ajattelin ihan samalla tavalla kuin luin viime syksynä Riitta Jalosen Kirkkautta. Sara Stridsbergin teoksessa on jotain samaa. Kieli itsessään ei ole liian kaunista eikä koruilevaa, mutta se tapa, miten sekä Stridsberg että Jalonen sanoittavat hahmojensa tunteet ja ajatukset, tekee sielulle hyvää, aiheesta huolimatta.
Stridsbergin päähenkilö ja minäkertoja (useimmissa luvuissa) on Jackie, jonka isä Jim joutuu eroon perheestään ja lopulta mielisairaalaan alkoholismin vuoksi. Tytär vierailee isänsä luona Beckombergassa lähes päivittäin ja viettää aikaa laitoksessa kuin kotonaan. Hän on tottunut isänsä melankoliaan ja itsetuhoisiin ajatuksiin, eikä säikähdä näkemäänsä. Jimin oma elämä on järkkynyt, kun hän on todistanut äitinsä kuolemaa jo nuorena. Mies ei ole varma, pystyykö rakastamaan, vaikka tietääkin ettei elämä ilman Lonea, Jackien äitiä, ole elämisen arvoista. Kotona Jackie jää heitteille, kun Lone kaipaa kauas, matkustaa pois, ja tyttären on selvittävä itsekseen. Millainen äiti hänestä itsestään tulee parikymmentä vuotta myöhemmin ja millaiseksi Jimin elämä muotoutuu laitosvuosien jälkeen?
Stridsbergin teos on omistettu niille sieluille, jotka olivat tekemisissä Beckombergan valtavan mielisairaalan kanssa vuosina 1932 - 1995. Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka jossa he saavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä, unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää: lintuja, puita, taivasta, vettä.
Laitoksen rakentamiseen liittyvä fakta vuorottelee kirjassa unenomaisen tarinan kanssa ja tekee siitä todellisen tuntuisen. Tarina ei etene kronologisesti, vaan kuin muistot, hajanaisina pätkinä, jotka muodostavat vähitellen hauraan ja kipeän kokonaisuuden. Pääosin eletään Jackien lapsuudessa ja Jimin laitosvuosissa, mutta välillä tarinaa valottaa Jimin äidin Vitan ikuisuusperspektiivi tai nykyaikaa kurkottava viimeinen keskustelu, kun tytärkin on jo aikuinen.
Pidin muutenkin Stridsbergin tavasta kirjoittaa. Hän ei selittele mitään, ei avaa lukijalle mitään, vaan työ on tehtävä itse. Hahmotkin jäävät sen vuoksi hieman etäälle, mutta se sopii kerronnan sirpaleisuuteen ja unenomaisuuteen hyvin. Isänsä luona vieraileva Jackie herättää sääliä samalla kun laitoksen potilaat ja työntekijät huvittavat epäsovinnaisuudellaan. Tarinan rakkaudet olisivatkin ihan liian raskaita ilman särmää tai pieniä tempauksia.
"Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa, on vain himmeä valo, joka lepattaa tajunnan rajalla. Jos aikaa ei enää ole, ei voi olla murheitakaan. Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää. Se on eräänlainen paratiisi, Jackie. Se minulle on tarjolla, paratiisi."
Niin raskas on rakkaus on melankolinen ja ehkä jopa hieman raskas surumielisyydessään, mutta sitä oli (ainakin minun) helppo lukea ja suorastaan vaikea olla lukematta. Teksti soljuu vaivatta ja Outi Mennan käännös on luontevaa. Elämän hauraus ja rakastamisen raskaus, niinpä. Melkoinen yhdistelmä. Mielenterveysongelmat tekevät ihmissuhteista vaikeita, mutta ne ohuet säikeet jotka pitävät ihmisiä yhdessä, ovat kauniita. Niitä eivät katko edes jatkuva puhe pimeydestä, putoamisesta.
Kirjasta lisää vaikkapa blogeista Kaisa Reetta T., Lumiomena tai Leena Lumi. Helmetin lukuhaasteessa käytän tämän kirjan kohtaan 30: Kirjan nimessä on tunne.
Erittäin vaikuttavan kuuloinen teos. On hienosti sanottu, että kirjaa on vaikea olla lukematta. Melankolisilla kirjoilla on usein tuollainen vaikutus.
VastaaPoistaTähän oli ihana ja helppo uppoutua. Suosittelen!
PoistaTämä oli pysäyttävä teos. Lapsihan oli heitteillä, kun isä oli mielisairaalassaa ja äiti lenteli ulkomailla.
VastaaPoistaSairaushan vaikutti isän ja tyttären väleihin, mutta ei siinä voi pelkästään sairaudesta syyttää.
Kirja kosketti kovasti ja oli minusta parhampien käännöskirjojen joukossa viime vuonna.
Kyllä, hyvin koskettava monellakin tavalla.
PoistaKirjalla on todella typerä suomenkielinen nimi, sen perusteella en ikinä tarttuisi siihen, mutta postauksestasi päätellen teoshan kuulostaa mielenkiintoiselta! Se on hyvä kuulla.
VastaaPoistaKiva että kiinnostuit. Nimi kuvaa sisältöä aika hyvin vaikka onkin ihan erilainen kuin alkuperäinen.
PoistaTämän luen ehdottomasti vielä jonain päivänä, sillä sait kiinnostumaan! Itse asiassa kirja on minulla juuri lainassa ja aloitinkin sitä eilen, mutta totesin, että teos ei sovi nyt tähän hetkeen, kun pää on ihan puurona kaikesta arvioinnista ja muusta toukokuun viimeisistä työkiireistä (jotka ovat nyt onneksi takana, jihuu!). Jotain muuta siis tähän väliin. :-)
VastaaPoistaTämä kaipaa omanlaisensa intensiivisen keskittymisen, mutta jos sellaiseen pääsee, kirjan lukee hetkessä :)
PoistaVoi, tämä on jo kerran käynyt kirjastossa kotonani kääntymässä, mutta palautui lukemattomana ja ehkä on hetkeksi unohtunutkin. Nyt tämä tekstisi kuitenkin palautti sen taas mieleen, ehkä pitää antaa sille uusi mahdollisuus. :)
VastaaPoistaAnna ihmeessä uusi mahdollisuus!
PoistaMinusta kirjalla on kaunis suomenkielinen nimi, mutta olisi tietysti mielenkiintoista tietää, miksi se poikkeaa niin paljon alkuteoksen nimestä. Bloggauksesi palautti hyvin mieleen oman lukukokemukseni. Kirja oli koskettava mutta en kokenut sitä raskaaksi, niin kuin sinäkin toteat.
VastaaPoistaKyllä, koskettava ja rankka, silti helppo (väärä sana tähän mutta en nyt muutakaan keksi) lukuinen.
Poista