Nuori Anjezë auttaa kuuliaisesti äitiään Skopjessa joskus 1920-luvulla. Kirkon avustustyöhön mukaan lähtevällä tytöllä on vahva usko, mutta myös halu päästä irti kodista ja tytölle lankeavista perinteistä. Pian hän pääseekin Intiaan saakka ja päätyy Kristuksen kehottamana elämään kaduille vähäosaisten pariin. Myöhemmin hänet tunnetaan Äiti Teresana.
Jos Anjezë on joutunut ristinkivun todistajaksi, jos se on syvin totuus jonka Kristus haluaa hänen kanssaan jakaa, silloinhan se tarkoittaa ettei rakkautta sittenkään ole. Isät hylkäävät poikansa. Äidit tyttärensä. Lapset jäävät tyhjyyteen ja ovat valmiita hylkäämään itsensä, uhrautumaan ja kuolemaan vain siksi, että pääsisivät takaisin kotiin.
Vuosikymmeniä myöhemmin Eveliinan synnytys lähestyy. Hänen äitinsä on juuri kuollut eikä ehdi kertoa Eveliinalle kunnolla, millaista synnytys on. Muutenkin suhde äitiin on ollut etäinen. Eveliina tutkii naisten ja synnyttämisen historiaa ja sitä, mikä on saanut naiset etääntymään toisistaan, mikä on medikalisoinut raskauden. Naisilla olisi tuhansien sukupolvien tieto kivusta, hormoneista ja ruumiin muutoksista, jos sukupolvien väliset yhteydet eivät olisi katkenneet.
Supistukset tulevat mutta liian harvakseltaan. Missään ei ole hyvä olla, kivut ja unettomuus tekevät Eveliinasta yksinäisen, harhaisen ja epätoivoisen. Äidistä muistuttavat enää valokuvat Kosovosta ja lause, jonka tämä on lähettänyt itselleen: Muista minut. Synnytyksen jälkeenkään kaikki ei ole niin kuin tuore äiti oli kuvitellut. Tunteet lasta ja laitosta kohtaan ovat omituisia ja pelottavia, eikä hänelle kerrota suoraan kaikkea mitä tapahtuu.
Ruumiissani velloi kimppu kauhua, jota en pystynyt edes ajattelemaan. --- Kunpa olisin saanut edes nukkua.
Ahokumpu sitoo kauniilla tavalla yhteen kaksi toisistaan kaukana olevaa tarinaa. Yhteys on toimiva ja hän jakaa molemmat pieniin vuorotteleviin lukuihin. Tarinat lähtevät vetämään, vaikka juonta tärkeämpää onkin pohdinta, kyseenalaistaminen ja voima. Jumalallinen yhteys tulee yllätyksenä niin Anjezëlle kuin Eveliinalle hänen äidissäänkin. Naisista kumpuaa myös ikiaikaista matriarkaalista voimaa auttaa, ponnistaa tai vaikkapa päättää loppuun se, minkä katsoo olevan lopussa. Sukupolvien välisten siteiden ja yhdessä tekemisen ketjun katkeaminen on lohdutonta ja laittaa lukijankin miettimään, miksi näin on tapahtunut.
Kolme rukousta äidille on pieni romaani ja nopeasti luettu, mutta se jää varmasti resonoimaan pitkäksi aikaa. Teksti on taitavan vähäeleistä ja silti koskettavaa ja voimakasta. Eveliinan kokemukset pohjautuvat hyvin pitkälle kirjailijan omiin, lähes traumaattisiin kokemuksiin synnytykseen liittyvistä kivuista, komplikaatioista ja kommunikaation vaikeuksista laitoksella (IS 15.4.2021). Lue myös mitä blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Lukutuulia kerrotaan. Suosittelen myös Ahokummun esikoisteosta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti