Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tuire Malmstedt 2018. Myllylahti. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lokakuulle näyttää kertyvän aika monta dekkari- tai jännäripostausta, mutta mikäpä siinä. Kun teokset ovat tarpeeksi erilaisia keskenään, ei haittaa lukea monta peräkkäin. Sain Tampereen seudun kirjabloggareiden tapaamisessa vinkin kokeilla Tuire Malmstedtin teosta, joka on palkittu vuoden 2018 esikoisdekkarina Suomessa. Pimeä jää on Isa Karos -sarjan ensimmäinen osa. Mykkä taivas (2019) ja Enkelimetsä (2020) jatkavat sarjaa.

Pimeä jää kaappaisi synkkään syleilyynsä heti alkumetreiltä. Savonlinnan ja Saimaan kupeessa sijaitsevan pienen Oravin kylän mökkirannasta löytyy katiska, jonka sisällä on lapsen ruumis. Poliisikuntaa ravisteleva tapaus osoittautuu erityisen vaikeaksi Isa Karokselle, jonka omassa lähimenneisyydessä on paljon surua ja traumaa. Isan parisuhde rakoilee, eikä kotiin ole kiva mennä. Hänen autistinen tyttärensä Edith pyörii mielessä ja vie yöunet. Parinsa Niiles Aarnikosken kanssa Isan on kuitenkin päästävä selville tapauksesta, joka ei jää ainoaksi.

Teos jakautuu lukuihin, joista osa vie 1800-luvun lopulle, ensin Alaskaan ja sieltä Venäjän kautta Suomeen. Pieni Naalnish tuntee vanhan intiaanitaruston, jossa sudenkorrennot kuljettavat tietoa tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä. Osa luvuista sijoittuu sodanjälkeisiin vuosiin, kun nuori Kalevi menettää perheensä. Molemmat pojat todistavat väkivaltaa ja siskonsa menetystä. Onko niin, että Oravin lapsimurhien taustalla on sukupolvien yli siirtyvät traumat, joita maustavat tarut muinaisista lapsiuhrista?

Pienessä kylässä kaikki ovat vuorotellen epäiltynä, niin kaikille tuttu taksikuski kuin muutkin erakoituneet asukkaat. Isan oma menneisyys kietoutuu yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tapauksia, eikä hänkään ole työkavereiden silmissä täysin epäiltyjen ulkopuolella. On sukulaisuussuhteita, jotka täytyy selvittää ja ikkunan takana vaanivia hahmoja, joiden tarkoitusperät eivät ole ihan sitä mitä Isa pelkää. Tutkinta kestää pitkään ja on vaarassa romahduttaa Isan, jonka mieli ei ole vielä ollenkaan tasapainossa. Mitä ovat hänet kotiinsa ilmestyvät pienet katiskat ja mikä merkitys on unien mustalla jäällä?

Malmstedtin esikoinen on vetävä pakkaus, jonka palaset loksahtelevat paikoilleen pitkän tutkinnan jälkeen rytinällä. Ehkäpä yhteys intiaanitaruihin on kaukaa haettua, mutta toisaalta surmien taustoja avaavat erilaiset luvut tuovat tarinaan syvyyttä ja kiehtovia yksityiskohtia. Pääosassa ovat lapset. Lapset joita surmataan, mutta myös lapset, jotka näkevät ja kokevat ihan liikaa, selviävät hengissä, mutta jättävät jälkeensä ylisukupolvisen trauman ja väkivallan kierteen. Lapset liittyvät myös Isa Karoksen omaan suruun ja siitä toipumiseen. Malmstedt kirjoittaa surusta ja kaipauksesta kauniilla, mutta kiihkeätunnelmaisen jännärin tunnelmaan sopivalla tavalla. 

Tunnelma on ainakin minun mielestäni perusdekkareista poikkeava. Psykologinen lataus on vahva, jopa niin että lukijakin alkaa kyseenalaistaa päähenkilöiden mielenterveyttä, totuutta ja kykyä selviytyä töistä. Viime metreillä mietin, kannattaako minun lukea loppua iltamyöhään vai jätänkö loput päivänvaloon, niin taitavasti tunnelma alkoi hiipiä pimeään makuuhuoneeseen. Hienoa, että sarja jatkuu. Jonain päivänä on ihan pakko lukea ainakin seuraava osa! Esikoisdekkarista ovat kirjoittaneet myös blogit Kirja vieköön!, Kirsin kirjanurkka ja Kirjarouvan elämää.