Brotheruksen esikoisromaania on kauhean vaikea mieltää romaaniksi. Sitä on helppo lukea omaelämänkerrallisena, mutta ilmeisesti kyseessä on molempia. Autofiktiivisessä romaanissa on kirjailijan omaa tanssijan uraa, tunnistettavia henkilöitä ja elämänvaiheita, mutta tietysti myös paljon fiktiivisiä aineksia. Ehkä ei ole tarpeenkaan vatvoa, mitkä aineksista ovat totta ja mitkä eivät. Kokonaisuus on joka tapauksessa mielenkiintoinen ja vetävä.
Tekee mieli vaihtaa asentoa. Tekee mieli mennä johonkin. Jos kukaan ei pakota paikoilleen, lähden. Tältä minusta on aina tuntunut. Siksi olen saanut paljon aikaiseksi, siksi ihmiset ihailevat minua. He ihailevat ahkeruuttani, joka on oikeasti levottomuutta, liiallista energiaa suhteessa tehtävään. Kun liikkuu jatkuvasti, ei tarvitse kuunnella sitä, mitä sisin tai sielu puhuu. Taistelen. Vastustan itseäni. En halua ja haluan.
Minäkertoja kertoo ilmaisevansa itseään tanssijana, kirjoittajana ja äitinä. Ruumiillisuus onkin hyvin vahva teema romaanissa. Se miten kertojan vanhemmat ovat viitanneet toisiin ihmisiin, miten lapsia on kosketettu tai jätetty koskettamatta, miten kertoja itse lähtee rohkeasti tanssijan uralle, mitä hän tanssillaan ilmaisee, ja etenkin se, miten hänen perheensä sairaudet ovat vaikuttaneet hänen minäkuvaansa ja hänen ihmissuhteisiinsa.
Ruumiillisuuden lisäksi äitiys on mielestäni toinen hyvin kantava teema kirjassa. Se alkaa kertojan ja tämän oman äidin välisen suhteen kuvailuna ja jatkuu, kun kertoja saa omia lapsia. Välillä kuvaus on hyvin konkreettista ja arkeen sidottua, välillä se tavoittaa ikiaikaisia, universaaleja vanhemmuuden teemoja huonosta omaasta tunnosta pelkoon ja ylpeyteen. Romaanissa on neljän lapsen äidilleen kirjoittamia kirjeitä ja kertojan omille vanhemmille ja sisaruksille kirjoittamia kirjeitä. Kuten niin monessa teoksessa, tässäkin tulee kipeällä tavalla esille se ylisukupolvinen puhumisen hankaluus joka leimaa niin monia perheitä. Ja vaikka kertoja pyrkii purkamaan tätä haastetta omien lastensa kanssa, onnistuuko hän siinä rehellisesti, jos hän ei pysty olemaan rehellinen edes itselleen?
Väliin mahtuu myös päiväkirjamerkintöjä Pariisista keväältä 2018, jolloin kertojalla on ollut tarve irtautua arjesta ja lähteä tutustumaan itseensä. Hetket Seinen rannalla ovat kauniisti kirjoitettuja ja sopivat hyvin kokonaisuuteen. Silti en voi olla välillä ärsyyntymästä siitä valtavasta itsen ympärillä pyörimisestä, mitä koko romaani on. Toki se on sen teema - ainoa kotini viittaa omaan vartaloon. Pienestä ärsyyntymisestä huolimatta ihmettelin samalla, miten halusin kuitenkin lukea koko ajan lisää. Ehkä kuitenkin tunnistin teemoissa ja itsetutkistelussa jotain sellaista, mihin pystyin ainakin ajoittain samaistumaan joko itsessäni tai läheisissäni. Aiheet ovat sitten kuitenkin hyvin universaaleja.
Ainoa kotini on koskettavaa luettavaa, varsinkin kun läpikäydään sairautta, riippuvuutta ja haurasta suhdetta läheisimpiin ihmisiin. Brotherus tavoittaa taitavalla tavalla ne pienenpienet eleet ja ilmeet, joiden puute haavoittaa tai joiden avulla haavoitetaan. Kertoja on kiihkeä, antelias ja heittäytyvä, ja yrittää ymmärtää itseään suhteessa muihin. Kovasti mietin samaa kuin hänkin: mikä on perittyä, mikä on opittua, mikä on selviytymiskeino ja mikä on luonteenpiirrettä.
Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Ankin kirjablogi ja Satunnainen ohilukija.
Kiitos linkityksestä! Minä pidin tästä kovasti.
VastaaPoistaMinulla tämä herätti ristiriitaisia tunteita, mutta pääosin pidin kyllä!
Poista