Kiitokset serkulle kirjavinkistä! Sain matkustaa tällä kirjalla uuteen maahan, tällä kertaa Ruandaan, jonne kirjan alkuosa sijoittuu. Sieltä on myös kotoisin romaanin päähenkilö Mooses, joka tunnetaan Suomessa myöhemmin nimellä Elias. Kirja ei ilmeisesti ole omaelämäkerrallinen, vaikka kirjailijakin on muuttanut lapsena Ruandasta Suomeen. Ehkä kuitenkin omakohtainen.
Ruandan kansanmurha on yksi lähihistorian järkyttävimmistä sodista eikä kirjan alkuosa ole siksi kaikkein heikkohermoisimmille. On kuitenkin äärettömän tärkeää, että kirjailija välittää romaaninsa kautta meillekin kokemuksia ja kuvausta tapahtumasta, joka ei saisi toistua. Pieni Mooses on puoliksi hutu, puoliksi tutsi. Hänen äitinsä jää pienen siskon kanssa Afrikkaan, kun eno Daavid pakkaa Mooseksen mukaansa ja lentää Suomeen. Keniasta mukaan tulee Moosesta vanhempi tyttö, Sara. Suomessa lasten alkuperä salataan ja molemmista tulee Daavidin lapsia. Samalla Mooseksen nimeksi tulee Elias.
Kuten niin usein, Daavidilla ja Mooseksen äidillä on hyvät tarkoitusperät: mahdollistaa lapselle turvallinen elämä, kunnon koulutus ja sitä kautta varmistaa kotimaahan jääneiden taloudellinen turva. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu. Elias menettää läheisensä, eikä Daavid saa kunnon jalansijaa suomalaisesta yhteiskunnasta. Kun eno vuosia myöhemmin katoaa Afrikan-reissulleen kolmeksi vuodeksi, ovat teinit täysin kahdestaan. Mitä tulee lapsesta, joka menettää niin paljon sodalle ja joka joutuu itse kasvattamaan itsensä uudessa maassa?
Manirahon esikoisromaani sortuu samaan kuin moni muukin, eli fokus on välillä hieman kadoksissa ja runsaista aineksista olisi voinut valita osan sen sijaan että yrittää kertoa ihan kaiken. Eliaksen elämästä on totisesti romaaniksi ja alkuosa varsinkin lunastaa paikkansa. Maniraho kuvaa myös todella hyvin kahden kulttuurin ja usean kielen välissä elävän lapsen ajatuksia ja kokemuksia, identiteetin sirpaleisuutta ja hukassa olemista. Onneksi Eliaksen nuoruuteen mahtuu hyviäkin hetkiä, kannattelevia ystäviä ja hyviä päätöksiä ennen kuin romahtaminen on lähellä. Ehkä toivoa lopulta on.
Tyyliltään romaani on sekoitus monenlaista. Välillä Maniraho listaa stereotyyppisiä suomalaisia asenteita ja tapoja, jotka ainakin minua hieman ärsyttivät ja jotka eivät vieneet tarinaa eteenpäin. Välillä kuvaus on traagista ja selkäpiitä karmivaa. Sitten hetkeksi kerrontaa värittävät musta huumori ja tarkkanäköiset yksityiskohdat, suorastaan kurittomuus. Joissakin luvuissa näkökulma vaihtuu yhtäkkiä kaikkitietävästä kertojasta Eliaksen minäkertojaan, mikä on hämmentävää. Ehkä näissä kohdin olisin toivonut hieman enemmän kustannustoimitusta.
Ei silti, vaikka kritisoin paikoin, nautin ja suorastaan ahmaisin tämän tärkeän romaanin, joka kertoo niin monesta aikuisesta ja nuoresta minunkin työpaikallani. Halusin oikeasti tietää, miten Mooseksen/Eliaksen, Saran ja Daavidin käy. Arvostan valtavasti sitä, miten paljon tällaiset teokset opettavat maailmasta ja ihmisten hädästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti