Sukulaiset kokoontuvat toukokuisena viikonloppuna teini-ikäisen Linnean rippijuhlia varten. Linnea on itse hyvin hermostunut, sillä juhliin on pyydetty tarjoilijoiksi kaksi hänen hieman vanhempaa ystävää. Ystävyyteen on kuitenkin tullut viime päivien aikana merkittävä särö. Linnea ei voi käsittää, miksi hänen kuorokaverinsa Ingrid ei vastaa enää hänen viesteihinsä, miksei hän enää kelpaa tälle. Miten juhlien käy, jos Ingrid ei saavukaan?
Linnean Oslosta saapuva täti Hanne on muuttunut niin paljon, että herättää väistämättä huomiota. Hanne on saavuttanut sen, mitä häneltä ei koskaan odotettu, mutta huomion kiinnittyminen häneen herättääkin ihan liikaa muistoja menneisyydestä, jo edesmenneestä äidistä, kouluaikojen kiusaamisesta ja kehohäpeästä. Hannella on mukanaan uusi puoliso, eikä tuore suhde taida olla tarpeeksi vahva kestääkseen Hannen mielialavaihtelut ja epävarmuuden.
Linnean isä kokee tekevänsä juhlien ja perheen arjen eteen enemmän kuin vaimonsa. Pakka on vaarassa hajota juuri juhlien alla, sillä Bård kokee ettei hänen aikansa riitä kaikkeen. Hän on lapsesta saakka saanut äidiltään kuulla olevansa täydellinen, toisin kuin siskonsa, mutta nyt hän on mennyt tekemään jotain, mikä toistaa isän menneitä virheitä. Kuullessaan epämiellyttävän uutisen päivää ennen juhlia Bård on lähellä hajoamista. Siskostakaan ei ole apua, on kuin Hanne nauttisi veljensä ahdingosta ja virheestä.
Minulle aikaisemmin tuntematon Marie Aubert kirjoittaa erinomaisella tavalla perheenjäsenten välisistä suhteista. Kerronnassa ja dialogeissa on hieman mustaa huumoria synkkiä ajatuksia ja painetta keventämään. Mitä pidemmälle viikonloppu etenee, sitä synkemmältä päähenkilöiden pään sisällä tuntuu, ja ajatukset menevät aina vaan pahemmin solmuun. Heistä usea toteaa itsekseen: Enhän minä ole sellainen. Juhlissa purkautuu ainakin osa paineesta, mutta Aubert lopettaa romaaninsa sunnuntai-iltapäivään, olivat asiat kesken tai eivät. Jokin solmu löystyy, osa skismoista jää päälle ja osa salaisuuksista jää paljastumatta, mutta lopussa on kuitenkin toivoa.
Alkuun ajattelin, onko Aubertin kerronta liiankin vähäeleistä tai tylsää makuuni, mutta ei sitten ollutkaan. Se on tavallaan melko arkista, mutta hän on taitava sanoittamaan monenlaisia tunteita: kiusatuksi tulemista, sivuun jäämistä, häpeää, nähdyksi tulemisen kaipuuta, ihastumista ja pettymistä. Kuten niin usein, tunteet pidetään sisällä eivätkä perheenjäsenet tiedä toistensa kivuista puoliakaan, etenkään jos niiden juuret ovat jo lapsuudessa. Näkökulmia ja kertojia on neljä, mikä tekee kokonaisuudesta kiehtovan ja pitää kerronnan napakkana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti