8.6.2015
3.6.2015
Kati Tervo: Sukupuu
Kati Tervo: Sukupuu. WSOY 2014. 201 s.
"Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa minnekään. --- Kirjoitan oman nimeni sukupuun latvaan. Olen sen viimeinen lehvä."
Näin päättyy Schumacherien ja Hukkasten sukujen toisiinsa kietoitunut tarina. Tarina on kerrottu pääosin suvun seitsemän naisen äänellä. Äänessä vuorottelevat isomummut, dresdeniläinen Bertha ja katkera tamperelainen Liisa, Saksasta Suomeen rakkauden perässä muuttanut mummu Adele, tämän siskot, Amerikkaan karannut Verna ja heikko pikkusisko Flora, riuska Hanna-täti sekä suvun viimeinen, Heidi.
Molemmat maailmansodat vaikuttavat suvun jäseniin voimakkaasti. Suvun vanhimmat ehtivät elää molempien sotien kauheudet Suomessa ja Saksassa. Naisten tehtävä oli pitää taloja ja mieli pystyssä, kun miehet joutuivat rintamalle, katosivat ja murtuivat. Miehissä sodan julmuus näkyikin raaimmin.
En pidä teosta kuitenkaan varsinaisena sotakirjana, sillä suvun tarinassa kulkee vaikeiden aikojen rinnalla myös voimakkaan romanttinen ja seikkailunhaluinen sävy. Jälkeläisiä kiehtovat tarinat saksilaisista isoisovanhemmista, jotka tapasivat 1800-luvulla Helsingissä, Mutti Adelesta, joka lähti rohkeasti haaveillen Johanneksen perään Tampereelle ja Verna-tädistä, joka karkasi salaa laivalla Amerikkaan ja ryhtyi orvon intiaalilapsen kasvattajaksi. Naiset ovat romanttisia, mutta myös rohkeita ja käytännöllisiä.
Teoksessa olisi aineksia suureksi sukuromaaniksi, mutta se toimii lyhyenä ja pienenäkin. Pienuus ehkä korostaa sitä, että suku oli pieni ja sen tarina on nyt loppunut. Tervon tyyli kirjoittaa on hyvin kodikas ja tunnelmaltaan runsas, vaikka kieli on napakkaa ja lauseet lyhyitä. Pieneen pakettiin mahtuu paljon ja intensiivisyys toimii. Rönsyilevämpi tyyli sopii pidempiin tarinoihin, vaikka täytyy sanoa, että välillä kaipasin lisää. Olisin halunnut tuntea nuo mielenkiintoiset henkilöt paremmin.
Minulle tuli tästä teoksesta useaan otteeseen mieleen Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014, lue vaikkapa blogista Luettua elämää). Molemmissa sota vaikuttaa taustalla suvun elämään, molemmissa rakennetaan uutta ja molemmissa eri sukupolvien naiset yrittävät elää sovussa. Yhtäläisyys on pantu merkille myös blogissa Kirjainten virrassa.
"Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut."
"Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa minnekään. --- Kirjoitan oman nimeni sukupuun latvaan. Olen sen viimeinen lehvä."
Näin päättyy Schumacherien ja Hukkasten sukujen toisiinsa kietoitunut tarina. Tarina on kerrottu pääosin suvun seitsemän naisen äänellä. Äänessä vuorottelevat isomummut, dresdeniläinen Bertha ja katkera tamperelainen Liisa, Saksasta Suomeen rakkauden perässä muuttanut mummu Adele, tämän siskot, Amerikkaan karannut Verna ja heikko pikkusisko Flora, riuska Hanna-täti sekä suvun viimeinen, Heidi.
Molemmat maailmansodat vaikuttavat suvun jäseniin voimakkaasti. Suvun vanhimmat ehtivät elää molempien sotien kauheudet Suomessa ja Saksassa. Naisten tehtävä oli pitää taloja ja mieli pystyssä, kun miehet joutuivat rintamalle, katosivat ja murtuivat. Miehissä sodan julmuus näkyikin raaimmin.
En pidä teosta kuitenkaan varsinaisena sotakirjana, sillä suvun tarinassa kulkee vaikeiden aikojen rinnalla myös voimakkaan romanttinen ja seikkailunhaluinen sävy. Jälkeläisiä kiehtovat tarinat saksilaisista isoisovanhemmista, jotka tapasivat 1800-luvulla Helsingissä, Mutti Adelesta, joka lähti rohkeasti haaveillen Johanneksen perään Tampereelle ja Verna-tädistä, joka karkasi salaa laivalla Amerikkaan ja ryhtyi orvon intiaalilapsen kasvattajaksi. Naiset ovat romanttisia, mutta myös rohkeita ja käytännöllisiä.
Teoksessa olisi aineksia suureksi sukuromaaniksi, mutta se toimii lyhyenä ja pienenäkin. Pienuus ehkä korostaa sitä, että suku oli pieni ja sen tarina on nyt loppunut. Tervon tyyli kirjoittaa on hyvin kodikas ja tunnelmaltaan runsas, vaikka kieli on napakkaa ja lauseet lyhyitä. Pieneen pakettiin mahtuu paljon ja intensiivisyys toimii. Rönsyilevämpi tyyli sopii pidempiin tarinoihin, vaikka täytyy sanoa, että välillä kaipasin lisää. Olisin halunnut tuntea nuo mielenkiintoiset henkilöt paremmin.
Minulle tuli tästä teoksesta useaan otteeseen mieleen Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014, lue vaikkapa blogista Luettua elämää). Molemmissa sota vaikuttaa taustalla suvun elämään, molemmissa rakennetaan uutta ja molemmissa eri sukupolvien naiset yrittävät elää sovussa. Yhtäläisyys on pantu merkille myös blogissa Kirjainten virrassa.
"Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut."
2.6.2015
12 kirjaa riippukeinuun
1. Aloitan lempidekkareillani. Kate Atkinsonin Jackson Brodie -sarjan teokset, esimerkiksi Ihan tavallisena päivänä tai Kaikkein vähäpätöisin asia. Ihanan erilainen sarja on ranskalaisen Fred Vargasin Adamsberg-dekkarit, esimerkiksi Normandialainen tapaus tai Jalattomat, elottomat. Eikä huono vaihtoehto ole myöskään aiemmin bloggaamani Håkan Nesserin Barbarotti-sarja.
2. Englantilaiset ihmissuhteiden ja vahvojen, lausumattomien tunteiden tarkkanäköiset kuvaajat Ian McEwan (Ikuinen rakkaus tai Rannalla) ja David Nicholls (Sinä päivänä tai Yhtä matkaa), jotka kuitenkin ovat keskenään hyvin erilaisia.
3. Nobelisti Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö ei varmaankaan ole hänen kuuluisimpiaan. Se on tarina kiltin miehen ja häikäilemättömän naisen rippuvuussuhteesta läpi Etelä-Amerikan, Englannin ja Ranskan. Taustalla yhteiskunnalliset muutokset 1950-luvulta 80-luvulle saakka.
4. Postitoimisto, Amerikan pahan pojan, Charles Bokowskin esikoinen vuodelta 1970. Rohkea, hauska ja rietas.
5. Riikka Alaharjan Maihinnousu on pieni ja nopealukuinen, mutta puhutteleva ja puristava tarina menetyksistä. Yksi viime aikojen parhaista.
6. Chimamanda Ngozi Adichie ja Jhumpa Lahiri hallitsevat molemmat maahanmuuton syiden ja seurausten kuvauksen. Hienoja tarinoita intialaisista ja nigerialaisista jotka lähtevät, palaavat ja jäävät. Suosittelen esimerkiksi Adichien Kotiinpalaajia tai Lahirin novellikokoelmaa Tämä siunattu koti.
7. Olen jo pitkään odottanut, että Michael Cunningham yltäisi samalle tasolle, jolla hän aloitti romaanillaan Tunnit ja jolla hän pysyi teoksillaan Koti maailman laidalla ja Samaa sukua. Myöhemmät teokset eivät ole saaneet minua innostumaan, mutta uusimmalta, Lumikuningattarelta, odotan taas paljon.
8. Kuten niin moni, minäkin kirjaan tähän ylös Pirkko Saision Signaalin. Minun täytyy tunnustaa, että Saision tuotanto ei ole minulle tuttua muuten kuin muiden (äitini!) kehumana.Siihen tulee nyt kesällä muutos.
9. Edelleen samoin kuin moni, odotan kovasti että pääsen lukemaan Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviaa. On sitä niin kehuttu!
10. Viime vuoden lempiteoksiani oli Blogistaniankin parhaaksi äänestetty Anni Kytömäen Kultarinta. Kaunis ja koskettava tarina isästä ja tyttärestä. Saa rakastamaan ja arvostamaan luontoa entistä enemmän. Suorastaan eeppinen Romaani.
11. To-read-listallani on myös Tove Janssonin Kesäkirja, johon sain kimmokkeen niinikään Elinan blogista Luettua elämää. Lue sieltä lisää Janssonista!
12. Lukupiirissämme luettiin viimeksi Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset. Kirjan alku ei oikein sytyttänyt, mutta vähitellen jäin kahden soutajaäijän ja heidän luentojensa vangiksi. Teos edustaa lajityypiltään esseeromaania. Se on melkoinen kulttuuripläjäys, joka vaatii lukijaltaan hieman tuntemusta Suomen kirjallisuuden historiasta - tai jos sitä ei ole, Aimo ja Köpi siitä varmasti kertovat suorastaan hykerryttävällä tavallansa. En ole itsekään vielä soutanut kirjaa loppuun saakka, mutta kunhan olen, bloggaan senkin sitten!
Hyviä lukuhetkiä!
1.6.2015
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus 2013. 284 sivua.
"Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa." Taivaslaulu on rohkea kertomus ja avautuminen kipeästä, vaietusta, yhteisön sisäisestä asiasta. Kirjan ilmestymisen aikaan ja sen jälkeen lestadiolaisnaisten jaksaminen on onneksi ollut esillä muutenkin. Rauhala lähestyy aihetta hyvin lempeästi ja vahvan uskon kautta. Päähenkilöiden, Viljan ja Aleksin, oma usko on niin vahva, että se uskaltaa kyseenalaistaa yhteisön normeja. Teos valaisee lestadiolaisten elämää, uskoa ja yhteisöllisyyttä kauniisti mutta silti kaunistelematta. Se pyrkii kuvaamaan totuutta yrittämättä kuitenkaan hajottaa mitään. Riski on silti olemassa. Helsingin Sanomat (13.9.2013) luonnehtikin teosta tärkeäksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi.
Teoksen kantavin teema on lestadiolaisen suurperheen äidin ja vaimon osa, jaksaminen ja uupuminen. Rooli, johon valmistaudutaan jo pienestä pitäen, ei istu kaikille samalla tavalla, eivätkä kaikki jaksa yhtä paljon. Saarnassa nainen kuvataan "lintuemona. Juuri kun hän on päässyt vähän sukimaan höyheniään, kurkottamaan pesän reunalle ja ojentelemaan jo siipiään, hän tipahtaa takaisin pesän uumeniin." Naisen, äidin ja vaimon, "kuopan kaivaminen" alkaa heti naimisiin menon jälkeen ja se saattaa jatkua pitkään. "Odotan jo lumihiutaleita, jotka laskeutuvat nurmipeittoni päälle, ja puolukkamättään ja pihlajan suojassa on hyvä nukkua." Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. "Luolassa alkoi versoa vihreinä silmuina ja hiirenkorvina helpotus, pimeyteen tulvi valo." Samalla kun Rauhala käsittelee tietyn yhteisön naisten ja perheiden arkea, hän kuvaa erittäin hienolla tavalla myös uupumista, henkistä romahtamista ja onneksi myös vähittäistä toipumista.
"Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun." Taivaslaulu on monella tavalla myös voimakas, ihailua herättävä rakkaustarina. Se on kahden nuoren aikuisen tarina rakkaudesta, sitoutumisesta, yhteisestä uskosta ja unelmista. Se kertoo rakkaudesta parisuhteeseen ja vanhemmuuden ihmeeseen vaikeinakin aikoina. "Vilja oli pyhä. Hän oli antanut kehonsa itseään suuremman suunnitelman kasvupaikaksi kyselemättä, empimättä. Vilja oli maaemo, jonka taivaan sade oli kastellut viheriöiväksi ja kukkivaksi." Taivaslaulu kertoo myös äidin ja isän rakkaudesta lapsiinsa sekä lasten rakkaudesta vanhempiinsa. Kovin usein ei kirjallisuudessa tule esille niin voimakas isän rakkaus kuin tässä kirjassa. "Kun heräsi halu suojella ja hoivata omaa lasta ja perhettä, päämäärä oli vedenkirkas ja taivaanavara. Aleksista tuli vartiomies."Aleksin näkökulma rakkauteen, isyyteen, yhteisön painostukseen, omaan uskoon ja uskoon itseensä on lumoavan kaunis ja vahva.
Olen siteerannut teosta tarkoituksella paljon, sillä se on kieleltään yksi kauneimpia teoksia, joita olen lukenut. Se on rakkaustarina myös arjen ja ympäristön kauneudesta. Luonnon pienet ihmeet ovat läsnä lähes jokaisella rivillä, lasten ilossa, pihapuissa, vaimon hiuksissa, miehen silmäkulmassa ja vaikkapa pannukakuissa. Vaikka tarinalla on melko selkeä juoni, se ei kuitenkaan etene täysin kronologisesti. Kertojan ääni on vuoroin Viljan, vuoroin Aleksin, ja molempien ajatuksia käydään läpi lapsuudesta lähtien. Välillä äänessä ovat heidän pienet lapsensa kysymyksineen. Rauhala kuvaa välillä kasvavan nuoren naisen huolia ikään kuin lapsenomaisen nukkeleikin muodossa. Tämän lisäksi rakenteellista vaihtelua tekstiin tuo anonyymi blogiteksti kommentteineen. Näiden kautta perheen sisäinen tarina laajenee kuvaamaan koko yhteisön tuntoja. Upea lukukokemus, jonka rinnalle tarvitsee pakkauksen nenäliinoja.
"Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa." Taivaslaulu on rohkea kertomus ja avautuminen kipeästä, vaietusta, yhteisön sisäisestä asiasta. Kirjan ilmestymisen aikaan ja sen jälkeen lestadiolaisnaisten jaksaminen on onneksi ollut esillä muutenkin. Rauhala lähestyy aihetta hyvin lempeästi ja vahvan uskon kautta. Päähenkilöiden, Viljan ja Aleksin, oma usko on niin vahva, että se uskaltaa kyseenalaistaa yhteisön normeja. Teos valaisee lestadiolaisten elämää, uskoa ja yhteisöllisyyttä kauniisti mutta silti kaunistelematta. Se pyrkii kuvaamaan totuutta yrittämättä kuitenkaan hajottaa mitään. Riski on silti olemassa. Helsingin Sanomat (13.9.2013) luonnehtikin teosta tärkeäksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi.
Teoksen kantavin teema on lestadiolaisen suurperheen äidin ja vaimon osa, jaksaminen ja uupuminen. Rooli, johon valmistaudutaan jo pienestä pitäen, ei istu kaikille samalla tavalla, eivätkä kaikki jaksa yhtä paljon. Saarnassa nainen kuvataan "lintuemona. Juuri kun hän on päässyt vähän sukimaan höyheniään, kurkottamaan pesän reunalle ja ojentelemaan jo siipiään, hän tipahtaa takaisin pesän uumeniin." Naisen, äidin ja vaimon, "kuopan kaivaminen" alkaa heti naimisiin menon jälkeen ja se saattaa jatkua pitkään. "Odotan jo lumihiutaleita, jotka laskeutuvat nurmipeittoni päälle, ja puolukkamättään ja pihlajan suojassa on hyvä nukkua." Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. "Luolassa alkoi versoa vihreinä silmuina ja hiirenkorvina helpotus, pimeyteen tulvi valo." Samalla kun Rauhala käsittelee tietyn yhteisön naisten ja perheiden arkea, hän kuvaa erittäin hienolla tavalla myös uupumista, henkistä romahtamista ja onneksi myös vähittäistä toipumista.
"Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun." Taivaslaulu on monella tavalla myös voimakas, ihailua herättävä rakkaustarina. Se on kahden nuoren aikuisen tarina rakkaudesta, sitoutumisesta, yhteisestä uskosta ja unelmista. Se kertoo rakkaudesta parisuhteeseen ja vanhemmuuden ihmeeseen vaikeinakin aikoina. "Vilja oli pyhä. Hän oli antanut kehonsa itseään suuremman suunnitelman kasvupaikaksi kyselemättä, empimättä. Vilja oli maaemo, jonka taivaan sade oli kastellut viheriöiväksi ja kukkivaksi." Taivaslaulu kertoo myös äidin ja isän rakkaudesta lapsiinsa sekä lasten rakkaudesta vanhempiinsa. Kovin usein ei kirjallisuudessa tule esille niin voimakas isän rakkaus kuin tässä kirjassa. "Kun heräsi halu suojella ja hoivata omaa lasta ja perhettä, päämäärä oli vedenkirkas ja taivaanavara. Aleksista tuli vartiomies."Aleksin näkökulma rakkauteen, isyyteen, yhteisön painostukseen, omaan uskoon ja uskoon itseensä on lumoavan kaunis ja vahva.
Olen siteerannut teosta tarkoituksella paljon, sillä se on kieleltään yksi kauneimpia teoksia, joita olen lukenut. Se on rakkaustarina myös arjen ja ympäristön kauneudesta. Luonnon pienet ihmeet ovat läsnä lähes jokaisella rivillä, lasten ilossa, pihapuissa, vaimon hiuksissa, miehen silmäkulmassa ja vaikkapa pannukakuissa. Vaikka tarinalla on melko selkeä juoni, se ei kuitenkaan etene täysin kronologisesti. Kertojan ääni on vuoroin Viljan, vuoroin Aleksin, ja molempien ajatuksia käydään läpi lapsuudesta lähtien. Välillä äänessä ovat heidän pienet lapsensa kysymyksineen. Rauhala kuvaa välillä kasvavan nuoren naisen huolia ikään kuin lapsenomaisen nukkeleikin muodossa. Tämän lisäksi rakenteellista vaihtelua tekstiin tuo anonyymi blogiteksti kommentteineen. Näiden kautta perheen sisäinen tarina laajenee kuvaamaan koko yhteisön tuntoja. Upea lukukokemus, jonka rinnalle tarvitsee pakkauksen nenäliinoja.
26.5.2015
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Tammi 2000. Bon-pokkari. 268 s. Kansi: Markko Taina.
Johanna Sinisalon teos voitti Finlandia-palkinnon ja useita muitakin palkintoja ilmestyttyään vuonna 2000. Tämä kiehtovan mystinen tarina on vielä 15 vuotta myöhemminkin aivan omanlaisensa tapaus suomalaisessa kirjallisuudessa.
Päähenkilö Mikael löytää kerrostalonsa pihasta peikon, jonka hän päättää pitää itsellään. Ajan myötä käykin niin, että hän jää itse peikkonsa ja etenkin viettiensä vangiksi. Tarinan juoni on vauhdikas ja tarttuva ja läpi teoksen on hyvin satumainen tunnelma. Teos on rakennettu hyvin epätyypillisesti, mutta erittäin toimivalla tavalla. Kertoja näkökulma vaihtuu välillä hyvinkin nopeasti. Itse juonen kanssa vuorottelee peikkoihin liittyviä sitaatteja runoista ja kirjallisuudesta, faktaa pedoista, peikkomytologiaa ja uskomuksia. Ripaus tietokirjamaisuutta antaa tarinalle taustaa ja syvyyttä. Vuorotteleva rakenne antaa lukemiseen ryhtiä ja jopa tietynlaista rytmiä.
Tarinan kantavia teemoja ovat ihmisen ja eläimen välinen suhde, ihmisen ja luonnon yhteys, ihmisten väliset valtasuhteet, homoseksuaalisuus ja perheväkivalta. Teemoiltaan teos viittaa jatkuvasti ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten suurpedot, orjavaimot ja riistotalous - ottamatta niihin kuitenkaan saarnaavaa kantaa.
Teoksen nimi on lainattu Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleesta (säv. Reino Helismaa, san. Tapio Rautavaara) ja kappaleen sanoja on käytetty teoksen osien niminä, mikä lisää satumaista tunnelmaa. Kappale soikin päässä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.
Ajankohtaisten teemojen, tietokirjamaisuuden, ihmissuhteiden ja peikkotarinan yhdistäminen toimii yllättävällä tavalla ja tekee teoksesta tasapainoisen ja satumaisuudestaan huolimatta jopa realistisen. Lukukokemus on eksoottinen ja jopa outo, mutta Sinisalon tarina saa tosissaan pohtimaan peikkomytologioiden todenperäisyyttä. Vaihtoehtoinen todellisuus tuntuu niin mahdolliselta ja uskottavalta, jopa tutulta. Osallistun tällä teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdat 19 (seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö), 32 (sijoittuu kotikaupunkiini) ja 48 (päähenkilö on eri sukupuolta kuin minä).
Johanna Sinisalon teos voitti Finlandia-palkinnon ja useita muitakin palkintoja ilmestyttyään vuonna 2000. Tämä kiehtovan mystinen tarina on vielä 15 vuotta myöhemminkin aivan omanlaisensa tapaus suomalaisessa kirjallisuudessa.
Päähenkilö Mikael löytää kerrostalonsa pihasta peikon, jonka hän päättää pitää itsellään. Ajan myötä käykin niin, että hän jää itse peikkonsa ja etenkin viettiensä vangiksi. Tarinan juoni on vauhdikas ja tarttuva ja läpi teoksen on hyvin satumainen tunnelma. Teos on rakennettu hyvin epätyypillisesti, mutta erittäin toimivalla tavalla. Kertoja näkökulma vaihtuu välillä hyvinkin nopeasti. Itse juonen kanssa vuorottelee peikkoihin liittyviä sitaatteja runoista ja kirjallisuudesta, faktaa pedoista, peikkomytologiaa ja uskomuksia. Ripaus tietokirjamaisuutta antaa tarinalle taustaa ja syvyyttä. Vuorotteleva rakenne antaa lukemiseen ryhtiä ja jopa tietynlaista rytmiä.
Tarinan kantavia teemoja ovat ihmisen ja eläimen välinen suhde, ihmisen ja luonnon yhteys, ihmisten väliset valtasuhteet, homoseksuaalisuus ja perheväkivalta. Teemoiltaan teos viittaa jatkuvasti ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten suurpedot, orjavaimot ja riistotalous - ottamatta niihin kuitenkaan saarnaavaa kantaa.
Teoksen nimi on lainattu Päivänsäde ja menninkäinen -kappaleesta (säv. Reino Helismaa, san. Tapio Rautavaara) ja kappaleen sanoja on käytetty teoksen osien niminä, mikä lisää satumaista tunnelmaa. Kappale soikin päässä vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.
Ajankohtaisten teemojen, tietokirjamaisuuden, ihmissuhteiden ja peikkotarinan yhdistäminen toimii yllättävällä tavalla ja tekee teoksesta tasapainoisen ja satumaisuudestaan huolimatta jopa realistisen. Lukukokemus on eksoottinen ja jopa outo, mutta Sinisalon tarina saa tosissaan pohtimaan peikkomytologioiden todenperäisyyttä. Vaihtoehtoinen todellisuus tuntuu niin mahdolliselta ja uskottavalta, jopa tutulta. Osallistun tällä teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdat 19 (seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö), 32 (sijoittuu kotikaupunkiini) ja 48 (päähenkilö on eri sukupuolta kuin minä).
4.5.2015
Jo Nesbø: Poliisi
Olinpa onnekas, kun matkani puolessa välissä löysin Espanjasta pienen divarin, jossa oli valtava valikoima englanninkielisiä dekkareita, sillä olin juuri saanut Nesserin Yksinäiset luettua, ja ehdin jo hermostua, mistä löydän lisää. Tässä siis heti perään toinen dekkari, jonka jälkeen jatkan toisenlaisiin tarinoihin. Hyvin usein matkoilla luettuani teoksen jätän sen hotelliin tai junaan muille luettavaksi. Tämän jätin eteläespanjalaisen hotellin sohvapöydälle, josta se oli löytänyt uuden omistajan muutamassa minuutissa. Hienoa! En kuitenkaan muistanut ottaa teoksen tietoja talteen, joten ne jäävät nyt valitettavasti mainitsematta.
Nesbøn Harry Hole -sarja on tietysti hyvin suosittu ja lajityypiltään hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Nesser. Hole on karunkomea alkoholisti, itsepäinen "lonely rider", jota ihaillaan ja vihataan. Nesbøllä on tapana lopettaa edellinen teos niin ettei lukija voi olla varma, pystyykö Harry enää jatkamaan poliisina, saako hän naisensa tai onko hän ylipäätään enää edes elossa. Eräänlaisena antisankarina Harry on sarjansa ehdoton kuningas.
Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin tutkitaan murhien ketjua, jollaisia ei toivon mukaan Norjassa tai edes Pohjoismaissa ole ollut monta vuosisadassa. Ja kuitenkin niitä on sattunut Harryn uralle jo useita. Tälle lajityypille onkin ominaista maalata synkkää kuvaa korruptoituneesta yhteiskunnasta, jossa alamaailma, poliisikunta ja politiikka kietoutuvat likaiseksi vyyhdiksi ja jossa kukaan ei ole turvassa. Tarina nojaa hyvin pitkälti aiempien teosten varaan, joten Hole-sarjaa ei kannata aloittaa Poliisista.
Tälle lajille on tyypillistä myös henkilöiden ja paikkojen yksityiskohtainen kuvaus. Mielikuvitukselle ei juurikaan jää tilaa, kun Nesbø kuvailee uhreja ja rikospaikkoja. Samoin henkilöt kuvataan hyvin tarkkaan, toisin kuin vaikkapa Barbarotti-sarjassa, jossa lukija saa melko vapaasti itse luoda kuvan esimerkiksi päähenkilön hahmosta.
Mielestäni Poliisissa Nesbø sortuu vähän turhankin paljon kliseisyyteen. Tietyntyyppisten hahmojen hyvin ennalta-arvattavia ajatuksia ja tekoja ei soisi sarjaan, jonka uusimpia teoksia odotetaan niin hartaasti. Jos sarjan ensimmäiset osat toivat dekkari/trilleri-kentälle jotain uutta, Poliisin turhan alleviivaava tyyli ei sitä todellakaan enää tee. Silti minunkin teki mieli selvittää kymmenennen kerran, miten Harry Holen käy: saako hän naisensa, jääkö hän eloon. Osallistun teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan 49 (dekkari). (Kuva: Vintage Trade Paperback.)
Nesbøn Harry Hole -sarja on tietysti hyvin suosittu ja lajityypiltään hyvin erilainen kuin aiemmin lukemani Nesser. Hole on karunkomea alkoholisti, itsepäinen "lonely rider", jota ihaillaan ja vihataan. Nesbøllä on tapana lopettaa edellinen teos niin ettei lukija voi olla varma, pystyykö Harry enää jatkamaan poliisina, saako hän naisensa tai onko hän ylipäätään enää edes elossa. Eräänlaisena antisankarina Harry on sarjansa ehdoton kuningas.
Kuten aikaisemmissakin teoksissa, tässäkin tutkitaan murhien ketjua, jollaisia ei toivon mukaan Norjassa tai edes Pohjoismaissa ole ollut monta vuosisadassa. Ja kuitenkin niitä on sattunut Harryn uralle jo useita. Tälle lajityypille onkin ominaista maalata synkkää kuvaa korruptoituneesta yhteiskunnasta, jossa alamaailma, poliisikunta ja politiikka kietoutuvat likaiseksi vyyhdiksi ja jossa kukaan ei ole turvassa. Tarina nojaa hyvin pitkälti aiempien teosten varaan, joten Hole-sarjaa ei kannata aloittaa Poliisista.
Tälle lajille on tyypillistä myös henkilöiden ja paikkojen yksityiskohtainen kuvaus. Mielikuvitukselle ei juurikaan jää tilaa, kun Nesbø kuvailee uhreja ja rikospaikkoja. Samoin henkilöt kuvataan hyvin tarkkaan, toisin kuin vaikkapa Barbarotti-sarjassa, jossa lukija saa melko vapaasti itse luoda kuvan esimerkiksi päähenkilön hahmosta.
Mielestäni Poliisissa Nesbø sortuu vähän turhankin paljon kliseisyyteen. Tietyntyyppisten hahmojen hyvin ennalta-arvattavia ajatuksia ja tekoja ei soisi sarjaan, jonka uusimpia teoksia odotetaan niin hartaasti. Jos sarjan ensimmäiset osat toivat dekkari/trilleri-kentälle jotain uutta, Poliisin turhan alleviivaava tyyli ei sitä todellakaan enää tee. Silti minunkin teki mieli selvittää kymmenennen kerran, miten Harry Holen käy: saako hän naisensa, jääkö hän eloon. Osallistun teoksella HelMetin lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan 49 (dekkari). (Kuva: Vintage Trade Paperback.)
Håkan Nesser: Yksinäiset
Nesser: Yksinäiset. De Ensamma. Tammi 2014. Suom. Päivi Kivelä. 529 s.
En ole kovin tuttu Nesserin vanhemman tuotannon kanssa, mutta Barbarotti-sarjasta olen lukenut innolla nyt kaikki neljä, ja huomasin, että viideskin olisi jo luettavissa!
Genreen "dekkarit" mahtuu nykyään niin monenlaista luettavaa. Tulin juuri Espanjan-lomalta, jonka aikana luin kaksi hyvin erilaista dekkaria. Niistä Barbarotti-sarja edustaa sitä leppoisampaa, pehmeämpää ja inhimillisempää lajia. Voisi kai sanoa, että tarina on tavallaan melko perinteistä genreä, jossa etsivä tutkii rikosta ja ratkaisee sen.
Nesserin teoksissa minua viehättää ennen kaikkea sen pitäytyminen pienissä ympyröissä ja tavallisissa ihmisissä. Tutkittava rikos liittyy aina yksilöiden henkilökohtaisiin tragedioihin - mustasukkaisuuteen, rakkauteen, avioliittoihin, kaunoihin - sen sijaan, että teos ottaisi kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin tai loisi kuvaa maailmasta, jossa sarjamurhat ovat arkipäivää. Tarinoiden ja tutkimuksen keskellä ei voi olla edes varma, onko kyseessä rikos. Barbarottin oma pohdinta onnen ja elämän tarkoituksen etsimisestä, rakastamisesta ja elämän rajallisuudesta ovat suorastaan filosofisia, kuitenkin mukavalla tavalla sympaattisia. Barbarottilla on myös hauska tapa käydä kauppaa jumalansa kanssa. Sarja on hyvää vastapainoa sille dekkareiden lajityypille, joka korostaa yli-inhimillisyyttä, suorittamista ja tekniikkaa.
Pidän myös tämän sarjan dialogista. Vaikka se on varsin vähäeleistä, se on jollakin tapaa aitoa ja ajoittain suorastaan hymyilyttävän nokkelaa sanailua. Mikä tahansa Barbarotti-sarjan teoksista toimii itsenäisenä lukukokemuksena, joskin tällaisissa sarjoissa viitataan aina tietyn verran päähenkilöiden elämään liittyviin yksityiskohtiin. (Kuva kustantajan.)
En ole kovin tuttu Nesserin vanhemman tuotannon kanssa, mutta Barbarotti-sarjasta olen lukenut innolla nyt kaikki neljä, ja huomasin, että viideskin olisi jo luettavissa!
Genreen "dekkarit" mahtuu nykyään niin monenlaista luettavaa. Tulin juuri Espanjan-lomalta, jonka aikana luin kaksi hyvin erilaista dekkaria. Niistä Barbarotti-sarja edustaa sitä leppoisampaa, pehmeämpää ja inhimillisempää lajia. Voisi kai sanoa, että tarina on tavallaan melko perinteistä genreä, jossa etsivä tutkii rikosta ja ratkaisee sen.
Nesserin teoksissa minua viehättää ennen kaikkea sen pitäytyminen pienissä ympyröissä ja tavallisissa ihmisissä. Tutkittava rikos liittyy aina yksilöiden henkilökohtaisiin tragedioihin - mustasukkaisuuteen, rakkauteen, avioliittoihin, kaunoihin - sen sijaan, että teos ottaisi kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin tai loisi kuvaa maailmasta, jossa sarjamurhat ovat arkipäivää. Tarinoiden ja tutkimuksen keskellä ei voi olla edes varma, onko kyseessä rikos. Barbarottin oma pohdinta onnen ja elämän tarkoituksen etsimisestä, rakastamisesta ja elämän rajallisuudesta ovat suorastaan filosofisia, kuitenkin mukavalla tavalla sympaattisia. Barbarottilla on myös hauska tapa käydä kauppaa jumalansa kanssa. Sarja on hyvää vastapainoa sille dekkareiden lajityypille, joka korostaa yli-inhimillisyyttä, suorittamista ja tekniikkaa.
Pidän myös tämän sarjan dialogista. Vaikka se on varsin vähäeleistä, se on jollakin tapaa aitoa ja ajoittain suorastaan hymyilyttävän nokkelaa sanailua. Mikä tahansa Barbarotti-sarjan teoksista toimii itsenäisenä lukukokemuksena, joskin tällaisissa sarjoissa viitataan aina tietyn verran päähenkilöiden elämään liittyviin yksityiskohtiin. (Kuva kustantajan.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)