Ágota Kristóf: Iso vihko

Ágota Kristóf 1986. Ranskankielinen alkuteos Le Grand Cahier. Suomentanut Anna Nordman. Tammi 2022/1988. 198 s. Ostin lahjaksi. Kuva kustantajan.

Lukupiiriystävän suosituksesta ostin tämän syksyllä Helsingin kirjamessuilta perheenjäsenelleni lahjaksi. Nyt luin sen itsekin, sillä olen huomannut siitä useita mainintoja Helmetin lukuhaasteryhmässä Facebookissa. Sota, taas ja aina, valitettavasti, yhtä ajankohtainen aihe, on tämänkin romaanin taustalla, joten vaikka teos on kirjoitettu lähes neljäkymmentä vuotta sitten, se ei siltä tunnu. 

Suuressa Kaupungissa on sodan vuoksi vaarallista elää, joten Äiti tuo kaksospoikansa Isoäidille Pieneen Kaupunkiin. Äidin ja Isoäidin välit ovat tulehtuneet, eikä Isoäiti kohtele lapsenlapsiakaan hyvin, vaikka suostuu heidät ottamaankin. Pojista kasvaa likaisessa ja välinpitämättömässä ympäristössä itsenäisiä. He harjoittelevat erilaisia selviytymistaitoja, auttavat Isoäitiä talossa ja pihalla, tekevät töitä lähistöllä ja tutustuvat ympäristöönsä. Sota lähestyy myös Pientä Kaupunkia, mutta pojat ehtivät auttaa naapureita ja oppia paljon hyödyllisiä taitoja.

Me emme tahdo enää punaistua emmekä vapista, me tahdomme tottua solvauksiin, haavoittaviin sanoihin. Istuudumme vastakkain keittiön pöydän ääreen ja tosiamme silmiin katsoen me lausumme yhä hirveimpiä sanoja.

Kristóf kertoo tarinaa rujon tunteettomalla tyylillä, jossa ei väistetä likaa, ruumiinosia, eritteitä tai kirosanoja. Pojista kasvaa hyvin pragmaattisia ja he vaikuttavat tunteettomilta, vaikka auttavatkin naapureita. He päättävät suhtautua asioihin realistisesti ja haluavat oppia vain tosiasioita. Varastaminen, kerjääminen ja huiputtaminen onnistuvat hyvin, sillä noissa olosuhteissa on oltava opportunistinen. Loppua kohden tyyli on suorastaan makaaberi, kun sotilaiden teoista ja rikoksista kerrotaan suoraan, lapsen silmin.

Tämä romaani on todellakin ihan omaa luokkaansa, mitään tällaista en ole ennen lukenut. Se on hyvin häiritsevä ja ajatuksia herättävä, ja vaikka rujous iskee päin naamaa, tarinaa ei voi olla lukematta eteenpäin. Ihailen myös sitä, miten hallittu kokonaisuus on - melkeinpä pienoisromaani. Sitä voi varmasti lukea monella eri tasolla ja kuten jo sanoin, tarina on hyvin ajaton. Maailma on rikki ja lasten selviytymistahto on suorastaan julmaa Isoäidin häilyessä luovuttamisen ja vihan välimaastossa. 

Ymmärtääkseni tarina sijoittuisi toiseen maailmansotaan. Kirjailija on kotoisin Unkarista, mutta lähtenyt sieltä nuorena ja vaikka romaanissa ei maata mainita, se voisi hyvin olla Unkari, jonka Neuvostojoukot valtaavat. Luin kansiliepeessä, että Iso vihko olisi trilogian aloitusosa. Jatkoa täytyy ehdottomasti lukea! Teoksesta myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakimara ja Kujerruksia. 

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

Emily St. John Mandel 2020. Englanninkielinen alkuteos The Glass Hotel. Suomentaja Aleksi Milonoff. Tammi 2023. 321 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Veikkaan että Emily St. John Mandelista tulee kirjailija, jonka teoksia luetaan pitkälle tulevaisuuteen - ja siis hänhän on jo, pelkästään kahdella ensimmäisellä teoksellaan, Asema 11 ja Lasihotelli. Toivon vaan, että hän kirjoittaa paljon lisää! 

Odotin, että Lasihotelli olisi dystopia kuten esikoisteos, mutta eipä se ollutkaan. Tarinan keskiössä on vuoden 2009 finanssikriisi, jonka edeltäviä vuosia ja sen jälkeisiä seurauksia käydään läpi muutaman henkilön näkökulmasta. Alun pahaenteinen, selvittämättä jäävä tapahtuma hotellissa paljastuu viimeisessä luvussa ja kehä sulkeutuu kauniisti. Sitä ennen tarina poukkoilee vuosien, ihmisten ja tapahtumien välillä. Välillä viivytään Kanadan kauniissa erämaassa vauraiden hotellivieraiden seassa, välillä haaveillaan New Yorkin kaduilla tai juhlitaan finanssiväen kanssa. Lopuksi työskennellään rahtilaivalla ja istutaan pitkää tuomiota vankilassa.

Hassua, että vaikka pidin kirjasta valtavasti, en ole ihan varma mistä kirjoittaisin, mutta yritetään. Tarinassa on nuoria, jotka hakevat paikkaansa maailmassa ja sisarpuolet, jotka etsivät haurasta suhdetta väliltään. Toisaalla on vauraita menestyjiä, vuosikymmenen vedätystä piilotelleita pyramidihuijareita, joiden teot tuhoavat monia elämiä. On taloudellisia romahduksia, mutta myös yksityisiä tragedioita ja paljon moraalikysymyksiä.

Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa, kun nuori Vincent ja kuusikymppinen Jonathan tekevät sopimuksen ja aloittavat yhteisen elämän. Sopimuksesta hyötyvät molemmat, mutta neljä vuotta myöhemmin Vincentin on kysyttävä itseltään, tiesikö hän koko ajan kaiken, mutta ei tiedostanut tietävänsä? Samaa pohtivat myös monet Jonathanin työkaverit sinä päivänä kun kaikki romahtaa. Tiesivätkö he kaiken jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta ummistivat silmänsä? Onko mahdollista tietää ja olla tietämättä?

Vincentin velipuoli Paul etsii itseään ja löytää itsensä myöhemmin menestyksestä, mutta siskonsa kustannuksella. Oliko menestykseen johtanut päätös oikein, tuliko hänestä onnellinen, löysikö hän tapansa olla maailmassa? Jonathanin ystävä- ja asiakasverkostossa on Olivia, taiteilija, joka satsaa säästönsä huijauksen vietäväksi, kuten niin moni muukin. Myöhemmin hän palaa Jonathanin elämään haamuna paikassa, jossa Jonathan kuvittelee itselleen vastaelämän Dubaihin. Mieleenjäävä hahmo on myös Leon, joka joutuu romahduksen myötä jättämään kaiken taakseen, mutta löytää vaimonsa kanssa uudenlaisen vapauden. Tämän romaanin henkilöitä ei pysty jakamaan hyviin ja pahoihin, sillä kaikki pohtivat syyllisyyttä, selviytymistä ja itsepetoksen hintaa.

Välillä en ihan heti hoksannut, kenestä on kyse, eli henkilöitä taisi olla minun makuuni melko paljon. Silti romaanissa on jotenkin uskomaton rauha ja seesteisyys. Ja siitäkin huolimatta, että tarinassa on rankkoja kohtaloita ja voimakkaasti tuntevia hahmoja. Samaa voi muuten sanoa myös Asema 11:sta. Emily St. John Mandel kirjoittaa viehättävän maagisella tavalla, joka pakottaa lukemaan ja pohtimaan lukemaansa. Tarinassa on jotain hyvin vangitsevaa, vaikka sen avautuminen vie aikansa. Suomentaja Aleksi Milonoffin ammattitaitoa on kääntää tuollainen rauhan ja vangitsevuuden yhdistelmä. 

Romaanista myös blogeissa Savannilla, Kirjasähkökäyrä ja Tarukirja. 

Juhani Brander: Amerikka

Juhani Brander 2023. WSOY. 303 s. Lainasin kirjastosta.

Tämä kirja jäi mieleeni, kun kuuntelin Tulenkantaja-palkinnonjakoa Tampereen kirjafestareilla joulukuussa. En ole aikaisemmin lukenut Branderin teoksia, mutta nyt laitan listalleni hänen edellisen romaaninsa Silta yli vuosien.

Pieni poika, Kaarlo, elää isoäitinsä kanssa Turun saaristossa pienessä Edenin pitäjässä. Eletään sotien jälkeisiä vuosia, eivätkä pojan vanhemmat ole maisemissa. Hänen isänsä on saksalainen ja mummon mukaan äiti on lähtenyt Amerikkaan. Kaarlo ja mummo ovat niitä köyhistä köyhimpiä ja usein sellaisina päivinä, kun Kaarlo ei mene kouluun ja mummo on huonossa kunnossa, nälkä kurnii suolissa nukkumaan mennessä. Kellarissa ruoka on usein homehtunutta tai nahistunutta, ja saariston olosuhteet ovat ankarat.

Kaarloa kiusataan koulussa ja koska koulunkäyntiä ei kovin paljon valvota, pystyy hän välillä välttämään sinne menon. Poika saa auttaa kyläläisiä pelloilla, metsissä ja kalassa. Lähistöllä asuu myös Sakari, perheetön mies, joka omalla tavallaan katsoo pojan perään. Mummo tekee parhaansa, mutta sairastelee eikä jaksa aina nousta sängystä. Kotona on kirppuja eikä muun Suomen jälleenrakentaminen näy eristäytyneessä saaristokunnassa. Kuntalaiset ovat hyvin omaehtoisia, viinaan meneviä, ja ihan romaanin alussa kuvittelinkin tapahtumat jonnekin aikaisemmille vuosikymmenille, niin köyhää Edenissä on.

Anarkistinen ja rääväsuinen mummo uskoo vielä moniin haltioihin ja henkiin talossa ja sen pihapiirissä, ja niinpä Kaarlokin koputtelee ja pyytelee anteeksi metsässä, saunassa ja kellariin mennessään, jotta henget pysyvät myötämielisinä. Toki mummo muistaa jumalaakin, mutta Kaarlossa kasvaa hartaasti luontoa kunnioittava ja eläimiä suojeleva nuorimies. Mummon räväkät sanavalinnat ja jutut punoittavat korvia ja tekevät muuten suorastaan runollisesta tarinasta kielellisesti monitasoisen ja värikkään. Välillä ihmettelin, mistä kirjailija ammentaakaan mummoon niin herkullisia aineksia! 

Brander on punonut Kaarlon elämään kirjavan kudelman vanhan kansan sanontoja, uskomuksia, perinteisiä elinkeinoja, selviytymistaistelua ja asenteita. Kaarlon kulkiessa saarella hän on luonnon kanssa yhtä: Kaarlo oli kuulevinaan saniaisten heleän naurun. Saniaiset lohduttivat häntä, eikä hän pelännyt. Hän näki unta, jossa kuusi nosti hänet maasta, kiepautti syliinsä ja kellutti häntä ilmassa ja puhui muinaista kieltä, ennen ihmistä keksittyä, metsän ja eläinten kieltä, ja siihen yhtyivät kivet ja kalliot ja se kuulosti huminalta, maan syvistä kerroksista suodattamattomana kuuluvalta sonetilta.

Romaanissa on välillä myös päiväkirjamerkintöjä nuorelta naiselta, Kaarlon äidiltä. Päiväkirjan sivuilla eletään sotavuosia ja moni nuori nainen ihastuu saksalaiseen, niin Ainokin. Hänen kauttaan romaani muistaa niitä leimattuja naisia, jotka on historiankirjoissa tähän saakka unohdettu. Lukija päättelee Ainon kohtaloksi jotain muuta kuin Amerikan, mutta tuo mystinen ja kaikkea lupaava manner on Kaarlon tähtäimessä. Kun hän päättää paeta yhteiskuntaa ja lähtee soutamaan kohti Amerikkaa, hänen seuranaan on vain tumma loputon meri, vähäpuiset luodot ja hylje, joka seuraa häntä loppuun saakka.

Elly Griffiths: Viimeinen leposija

Elly Griffiths 2023. Englanninkielinen alkuteos The Last Remains. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2024. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Minulla oli kalenterissa muistutus, että Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjan viidestoista osa ilmestyy e-kirjana 15.3. Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin lukunautinnon lomareissun menomatkalle noin viikkoa myöhemmin! Tosiaan, kyseessä on arkeologi Ruth Gallowaysta ja rikoskomisario Harry Nelsonista kertovan sarjan viidestoista ja ilmeisesti viimeinen osa. Senkin vuoksi halusin hieman lykätä nautintoa, enkä vieläkään pidä ajatuksesta, että heidän tarinansa olisi jo paketoitu.

En paljasta, saavatko Ruth ja Nelson toisensa, mutta ihan viime sivuille saa teosta lukea, ennen kuin se selviää. Sitä ennen joutuu sietämään molempien epävarmuutta ja kykenemättömyyttä ilmaista tunteitaan verbaalisesti. Jo edellisessä teoksessa elettiin koronavuosia, ja rajoitukset vaikuttivat myös näiden kahden elämään ja suhteeseen. Korona säikytti heidät myös, kun yhteinen ystävä, druidi Cathbad, sairastui vakavasti. Uudessa osassa Cathbad on edelleen huonossa kunnossa ja long covidin runtelema. Valitettavasti hän ajautuu myös mukaan tapaukseen, jossa häntä epäillään murhaan sekaantumisesta.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin Cambridgen arkeologian opiskelijoita lumosi professori, joka paneutui opiskelijoidensa opintoihin epäilyttävän intiimillä tavalla. Yksi hänen opiskelijoistaan katosi tuolloin ja löytyy nyt vanhan rakennuksen seinään muurattuna. Kaikkien ihaileman tytön viimeisten päivien kulkua alkavat selvittää Nelsonin tiimi, tällä kertaa vahvistuksilla Cambridgesta. Nelsonin luottotutkija Judy joutuu kuitenkin hetkeksi sivuun, sillä hänen puolisonsa Cathbad katoaa ja joutuu tutkinnan kohteeksi. Mitä tapahtui viikonloppuretkellä kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Onko syyllinen rasittavalta vaikuttava professori, joku mustasukkaisista opiskelijoista vai valokuvausta harrastanut kahvilan omistaja? Ja mitä tekemistä Cathbadilla on tämän seurueen kanssa?

Ruth suree samaan aikaan oman työpaikkansa puolesta. Norfolkin yliopisto on päättänyt säästää sulkemalla arkeologian laitoksen kokonaan. Ruthin työkaveri David aloittaa kiivaan kampanjan laitoksen puolesta, onhan Ruth sen valovoimainen edustaja, johtaja ja televisiossakin esiintynyt tutkija, jota arvostetaan yli maan rajojen. Kampanja tuottaa tulosta, mutta onko Ruthin paikka edelleen arkeologian laitoksen johdossa vai kaipaako hän jotain muuta? Mitä Nelson ajattelee, kun hänen vaimonsa Michelle palaa koronarajoitusten hellitettyä takaisin kotiin?

Viimeisen teoksen tapauksella on yllättävä yhteys sarjan ensimmäiseen teokseen ja tietysti henkilöhahmot palaavat ajatuksissaan suolamarskin maisemiin ja kaivauksiin, mutta muuten teos ei tällä kertaa kovin paljon hyödynnä kuuluisaa maisemaansa ja miljöötänsä. Ruth miettii edelleen, onko suolamarskin reunalla sijaitseva pieni talo se kaikkein sopivin, etenkin nyt kun hänen tyttärensä Kate joutuu kulkemaan yläkoulussa kauempana ja kulkuyhteyksiä ei ole. Ruthilla ei tässä teoksessa ole muutenkaan juuri tekemistä luiden kanssa, vaikka hänen uransa on muuten esillä. Ehkäpä teosta pitääkin parhaiten kasassa odotus siitä, saavatko päähenkilöt toisensa. 

Tähän on hyvä lopettaa. Kaikki viisitoista osaa ovat olleet todella hyvää luettavaa ja olen odottanut jokaista innolla, vaikka ihan tasalaatuisia ne eivät ole olleet. Suuret kiitokset niin Elly Griffithsille kuin suomentaja Anna Kangasmaallekin ihanasta kirjasarjasta, jonka kunniaksi lähden työkavereiden kanssa kävelyille Norfolkin suolamarskille kesällä 2025!

Helmetin lukuhaastetta varten Elly Griffithsin teokset sopisivat hyvin esimerkiksi saman kääntäjän teoksiksi tai Goodreadsin vuosihaasteessa kirjoiksi, joilla on samanlaiset kannet. 

Iida Turpeinen: Elolliset

Iida Turpeinen 2023. S&S. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Onnea Iida Turpeiselle Blogistanian Finlandia -äänestyksen voitosta! Olisin antanut ääneni itsekin tälle teokselle, jos olisin ehtinyt lukea sen ennen äänestyksen päättymistä. Odotin kirjaa kirjaston varausjonosta pitkään ja viime viikolla reissussa ollessani päätin sitten lukea sen e-kirjana. Näin hienon teoksen olisin kyllä voinut ostaa itsellenikin!

Elolliset on saanut jo paljon huomioita ja lukuisia blogipostauksia, mutta yritän kirjoittaa siitä silti jotain. Toivottavasti lomansumuiset aivoni eivät unohda mitään keskeistä - onneksi otin kuvakaappauksia e-kirjasta. Helmetin lukuhaastetta läpikäydessäni ajattelin ensin, ettei kirjassa olisi päähenkilöä, sillä se sijoittuu useammalle vuosisadalle ja tarinaa kerrotaan useamman päähenkilön kautta, mutta sitten hoksasin että päähenkilö on tietenkin stellerinmerilehmä, josta kirja kertoo. 

--- mitä uskomattomia, suurenmoisia petoja! --- Ensin ne uivat etäämmäs ja kokoontuvat yhteen, keräävät poikaset keskelleen, ja sitten yksi irtautuu laumasta ja ui kohti venettä. He puristavat epätietoisina airojaan, pitäisikö heidän yrittää paeta? Mutta sitten eläin nostaa päänsä vedestä ja heidän pelkonsa vaihtuu hämmästykseen: merenneito tervehtii heidän venettään likinäköisin, lempein silmin.

Nimensä merilehmä saa luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin mukaan, joka lähtee mukaan kartoittamaan itäisintä Venäjän rannikkoa eli Beringin salmea ja Alaskan ulommaisimpia saaria. Samalla reissulla nimetään tuo salmi ja muitakin eurooppalaisille uusia alueita. Eletään vuotta 1741 ja olosuhteet kaukana pohjoisessa ovat hirvittävät, kun ruoka alkaa loppua ja laivat pettävät. Steller selviää Alaskasta, mutta kuolee paluumatkalla Siperiassa. Hänen merilehmänsä kuolevat vuosia myöhemmin sukupuuttoon, kun eurooppalaiset rakastuvat niiden valtavan ruhon maukkaaseen lihaan.

Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, haluaa itsepintaisesti stellerinmerilehmän luurangon yliopiston kokoelmiin. Hän ottaa nuoren vaimonsa Annan mukaan Alaskaan suureen seikkailuun. Matka ja elämä pimeässä kosteassa pohjoisessa koettelee parisuhdetta, työmäärä Alaskan johtajana koettelee Hampuksen voimia. Rinnakkaiseloa paikallisten asukkaiden kanssa ei edes synny, sillä eurooppalaiset kohtelevat heitä huonosti, tappavat heitä ja pitävät heidät kaupungin ulkopuolella.

Vuonna 1952 nuori preparaattori John Grönvall saa koottavakseen valtavan stellerinmerilehmän luurangon. Hänen intohimoaan ovat lapsuudesta lähtien olleet saariston linnut. Ystävineen hän seuraa, miten lintujen määrä vähenee vähenemistään, ja he saavat perustettua luonnonsuojelualueen. Linnustus ja etenkin linnunmunien kerääminen on niin valtavan suosittua, että lintukannat ovat romahtamaisillaan. Noihin aikoihin pohjoisella Atlantilla pyydystetään viimeinen ruokkipari.

Sen lisäksi että romaani on kertomus stellerinmerilehmästä, suorastaan myyttisen isosta ja lempeäkatseisestä pohjoisen rannikon laiduntajasta, se on kertomus ihmisen aiheuttamasta sukupuutosta ja lajikadosta. Sukupuutto, jonka aikaisempien vuosisatojen tutkijat uskoivat johtuvan ainoastaan samoista esihistoriallisista syistä kuin dinosaurusten katoamisen, ei suinkaan ihmisen aiheuttamista syistä. Onhan ihminen luomakunnan kruunu ja ihmisen tehtävä on valjastaa luonto eläimineen käyttöönsä. 

Turpeinen höystää kolmelle eri vuosisadalle sijoittuvia tarinoita numeroilla ja faktoilla eri eläinlajien katoamisesta. Se on romaani, mutta hienosti luonnontieteen historiasta kertova myös. Alaskassa katoaa merilehmien lisäksi napakettuja ja muita turkiseläimiä, Suomessa lintuja. Alati laajemmalle ja laajemmalle tutkimusmatkoja tekevien eurooppalaisten tähtäimessä on maan omistaminen, eläinten nahkojen, rasvan ja lihan hyödyntäminen sekä paikallisväestön sortaminen ja tappaminen. Vielä 1950-luvulla kansakoulun opettajat osaavat neuvoa, miten linnunmunia kerätään ja puhdistetaan.

Onneksi mukaan mahtuu myös niitä tieteelle omistautuneita tutkijoita, jotka haluavat suojella ja pelastaa. Vaikuttava esikoisromaani on kirjoitettu mielenkiintoisen raportoivaan tyyliin, joka tietynlaisessa suoruudessaan alleviivaa ihmisten aiheuttamaa hävitystä ja näyttää yksittäisten hahmojensa kautta, millaisina asenteet ovat vuosisatojen ajan ensin pysyneet ja miten ne ovat sitten vähitellen muuttuneet. 

Valèrie Perrin: Vettä kukille

Valèrie Perrin 2018. Ranskankielinen alkuteos Changer l'eau des fleurs. Suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY 2023. Kirjassa 473 s. Luin BookBeatista.

Miten täydellistä matkalukemista! Olisin toki nauttinut tästä ilman matkaakin, mutta viehättävää kirjaa sopi lukea viehättävässä ympäristössä. Maailmalla ilmeisen hyvin menestynyt romaani oli romanttisempi kuin olin kuvitellut, mutta ei todellakaan pelkästään sitä. Surusta ja menetyksestä kertova tarina on myös täynnä toivoa, hauskoja yksityiskohtia ja loppua kohden jännärimäisen koukuttava.

Violette Toussaint hoitaa työkseen pienen paikkakunnan hautausmaata. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tuntee hautausmaan asukkaineen kuin omat taskunsa. Hän pitää päiväkirjaa hautajaisista, hän huolehtii unohdettujen ja yksin jääneiden hautojen kukista ja pysähtyy juttelemaan vieraiden kanssa. Violetten pieneen tupaan ovat tervetulleita niin haudankaivajat, hautausurakoitsijat, kirkkoherra kuin kissat ja koiratkin. Nainen kuuntelee läheistensä menettäneiden tarinoita, tarjoaa juotavaa ja myy kukkia haudoille.

Eräänä päivänä varhain aamulla hänen tupansa ovea kolkuttaa Julien Seul, mies jonka pitäisi laskea äitinsä tuhkat tämän rakastajan haudalle. Mies on ymmällään, mutta Violette auttaa häntä eteenpäin, eikä miehen vierailu Violetten luona jää yhteen kertaan. Onko Violette kuitenkaan valmis suhteeseen? Mies selvittää nopeasti Violetten kadonneeksi luullun aviomiehen osoitteen, mutta siitä ei taida seurata muuta kuin murhetta. Miksi Violette ja Philippe Toussaint päätyivät haurausmaan hoitajiksi vuonna 1998? Mikä sai heidät jättämään työn radanvartijoina ja miksi Philippe reissaa moottoripyörällään mieluummin kuin viettäisi aikaa kotona?

Olen toimintahäiriöinen, rikkinäinen. Rakkaus on mahdotonta minulle. En kelpaa elinkumppaniksi. Olen kuolleempi kuin hautausmaan aaveet. Etkö sinä vieläkään sitä ymmärrä? Se on mahdotonta.

Heti romaanin alkuun kerrotaan Violetten rankasta lapsuudesta ja olosuhteista, joissa hän saa Philippen kanssa suloisen Léonine-tyttären hyvin nuorena. Sen enempää en paljastakaan Violetten elämästä, mutta kun hän tutustuu Julieniin noin 27 vuotta myöhemmin, tilanne on hyvin erilainen. Vuosiin mahtuu ennen kaikkea suuri tragedia, mutta myös nuoruuden huumaa, seksuaalista vetovoimaa, ylenkatsova anoppi, ihmeellinen kohtaaminen eläköityvän hautausmaahoitajan kanssa, syvä ystävyys marseillelaisnaisen kanssa sekä mysteeri, jonka etenkin Philippe haluaa selvittää.

Vettä kukille on hyvin aistillinen kirja monella eri tavalla. Hautojen, kukkien ja kasvimaan hoito tuntuvat multana sormenpäissä, huumaavina tuoksuina ja ennen kaikkea terapeuttiselta työltä, joka antaa uskoa huomiseen ja omaan tekemiseen. Meren aistillisuutta maistellaan, kun Violette lomailee vuosittain elokuussa ystävänsä rantamökillä Marseillessa. Päähenkilöiden välillä on paljon erotiikkaa ja jos ei ihan sitä, niin lempeää kosketusta ja kauneuden ylistystä. Violetten ja Philippen, ja toisaalta Violetten ja Julienin, tarinoiden lisäksi läpikäydään Julienin äidin Irénen ja tämän rakastajan Gabrielin vuosikymmeniä kestänyt suhde. Vastenmielisyyttä edustaa naisia kaatava Philippe ja hänen vastuuntunnottomuutensa. Valèrie Perrin kirjoittaa niin rakkaudesta kuin ihmisistäkin hyvin kauniilla tavalla.

Lämminhenkisyyttä, loputonta lempeyttä ja hauskuutta surulliseen ja traagiseen tarinaan tuovat päähenkilöiden lisäksi Violetten päivittäiset työtoverit ja ystävät, kuten haudankaivajat, joista yksi viljelee Elviksen biisejä, yksi kompuroi ja yksi kertoo tarinoita tauotta. Kissat kiehnäävät pohjetta vasten ja vanha koira kiertyy kerälle kuulijan jalkoihin. Violetten tupaan olisi ihana piipahtaa tai hänen puutarhassaan olisi mukava istua teekupposelle. Sydämellinen ja lupauksia antava tarina on kuitenkin myös hyvin surullinen, joten kannattaa varata nenäliina lähelle, kun sitä lukee. 

Tiina Laitila Kälvemark: Valon ja pimeän sonaatit

Tiina Laitila Kälvemark 2023. WSOY. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tässä on yksi suosikkikirjailijoistani! Toistan sen varmasti joka kerta kun postaan hänen teoksistaan, mutta ainakin tämä teos on jäänyt mielestäni varsin vähälle huomiolle, joten ei ole pahitteeksi hypettää vähän lisää. Linkit Tiina Laitila Kälvemarkin aikaisempien romaanien postauksiin tässä: H2O (2020), Karkulahti (2015) ja Seitsemäs kevät (2017). Kuten Karkulahti, Valon ja pimeän sonaatitkin sijoittuu kuvitteelliseen pohjoispohjalaiseen pikkupitäjään, jonka kuvittelin mielessäni Kärsämäeksi, josta kirjailija on kotoisin.

Laitila Kälvemarkin teokset ovat keskenään hyvin erilaisia - on dystopiaa, ilmastonmuutosta, jakautuneita persoonia, maahanmuuttajia, maaseutua... - ja tällä kertaa mukana on hieman jännitystä. Teoksissa on myös aina jokin keskeinen elementti, kuten H2O:n vesi ja tällä kertaa musiikki.

Keski-ikäinen, vasta eronnut ja työssään virheitä tehnyt Saara palaa Pariisista kotitaloonsa Teerimäelle. Hän haluaisi vain nukkua lääkehuuruissa ja unohtaa ikävän, häpeän ja surkeutensa. Pian hän kuitenkin tapaa miehen, jonka hän tunnistaa samaksi pojaksi, joka siepattiin kylältä 13-vuotiaana. Mies on pysytellyt poissa Teerimäeltä parikymmentä vuotta, mutta tällä on syy lähestyä Saaraa. Vanhat toimittajan vaistot heräävät Saarassa ja hän uskoo saavansa miehestä irti tarinan, jolla pelastaa maineensa.

Mies - Mikael - ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen kun hän pelastui kaappaajaltaan 25 vuotta sitten. Poika oli järkyttynyt tietysti siitä, mitä hänelle tapahtui kaappaajan matkassa, mutta myös siitä, millä tavalla lehdistö riepotteli häntä ja hänen äitiään vuosia rikoksen jälkeen. Mikaelilla on kuitenkin vanha, hauras side Saaraan ja pitkillä yhteisillä kävelyretkillä nämä löytävät tavan kommunikoida toistensa kanssa. Saara on ensimmäinen joka alkaa avautua, mutta totuuden kertominen vie pidempään. Pitkään valheiden varassa eläneenä hänen on vaikea tunnustaa itselleenkin, mikä meni pieleen ja mitä hänen täytyy pystyä jättämään taakseen. Vähitellen myös Mikael pystyy kertomaan kaappauksesta ja sitä seuranneista yhdeksästä kuukaudesta oudon ja pelottavan miehen seurassa.

Valon ja pimeän sonaatit kulkee nimensä mukaisesti musiikin kautta eteenpäin. Mikael on lahjakas laulaja, hänen kaappaajalleen on musiikki tärkeää ja poika tallentaa tapahtumat ihoonsa ja mieleensä musiikkina, jota hän säveltää myöhemmin kävellessään ja soittaa pianolla yksin ollessaan. Tarinassa toistuvat myös käärmeet, joista yhden Mikael näkee hiekkatiellä nuottiavaimen muodossa. Eläimillä on muutenkin suuri merkitys niin Mikaelin mykkyydelle kuin myöhemmin toipumisessakin. Samoin uni- ja mielialalääkkeet toistuvat molempien tarinoissa yhdeksänkymmentäluvulta tähän päivään.

Romaani on kaunis yhdistelmä menneisyyden kysymyksiä, muistoja, valintojen merkitystä, traumoja ja ystävystymistä. Saara kantaa mukanaan itse kertomaansa tarinaa Pariisista, parisuhteesta ja menestyksekkäästä urasta, mutta myös taakkaa kaiken menettämisestä ja valtavasta häpeästä. Hän pelkää jäävänsä yksin siinä missä Mikaelille yksinolo on valinta ja elinehto. Miehen on ollut vaikea toipua traumaattisista tapahtumista, mutta hän oppii vähitellen avautumaan ja kokemaan kiitollisuutta. Mollisoinnut vaihtuvat duuriksi. Romaanissa vaihtelee rauha ja kiihkeys, on Teerimäen hiljaiset kesäraitit ja Pariisiin hukkunut elämä, on pakenemista, salasuhteita, julmuutta ja itsensä löytämistä. Kuten muun muassa Karkulahdessa, tässäkin romaanissa pohditaan maahanmuuttajuutta ja sen aiheuttamaa ulkopuolisuuden tunnetta ja identiteettikysymyksiä.

Hienosta romaanista myös blogeissa Annelin kirjoissa ja Kirjaluotsi. Kävin kuuntelemassa Laitila Kälvemarkin haastatteluaan Helsingin kirjamessuilla viime syksynä, josta postaus täällä.