Fatma Aydemir: Jinnit

Fatma Aydemir 2022. Saksankielinen alkuteos Dschinns. Suomentanut Veera Kaski. Kosmos 2023. 429 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämän romaanin pariin minut johdatti sana jinni, johon olen törmännyt parin viime vuoden aikana muutaman kerran täysin ymmärtämättä, mitä sana tarkoittaa. Ensin se mainittiin Leila Slimanin Marokkoon sijoittuvassa romaanissa Toisten maa, sitten Elif Shafakin Kadonneiden puiden saaressa, joka sijoittuu Kyprokselle. Kolmannen kerran törmäsin sanaan koulun käytävällä, kun kuulin kahden arabitaustaisen tytön käyttävän sanaa. Pysähdyin ja kysyin tytöiltä, mitä jinni tarkoittaa. He arvelivat sanan olevan suomeksi jotain pirun, kummituksen tai paholaisen suuntaista.

Ehkä jinnit tarkoittavatkin juuri tätä, totuuksia, jotka ovat aina läsnä, leijailevat huoneessa, halusi tai ei, mutta joita ei koskaan lausuta ääneen siinä toivossa, että ne jättäisivät rauhaan, pysyisivät kätkössä aina ja ikuiseksi.

Romaani alkaa kuolemantapauksella. Perheenisä Hüseyn on toteuttanut unelmansa ja ostanut asunnon Istanbulista. Hänen ja Emine-vaimon lapset ovat melkein kaikki jo muuttaneet omilleen, ja vanhempien on nyt mahdollista ajatellaan itseään. Mutta mies kuolee sydänkohtaukseen ja perheen on matkustettava nopeasti Turkkiin hautajaisiin.

Jinnit rakentuu kuudesta luvusta, kunkin perheenjäsenen näkökulmasta. Hüseynin oma aloitusluku jää hyvin lyhyeksi ja siksi onkin lasten ja Eminen velvollisuus muistella isäänsä ja selvittää perheen hiljaisuuden yllä leijuva salaisuus. Hüseyn ja Emine ovat syntyjään vuoristokurdeja, jotka ovat jättäneet kotikylänsä nuorina aikuisina, kasvattaneet lapsensa turkkilaisiksi, ja muuttaneet heidän kanssaan lopulta Saksaan 1980-luvulla. Isän kuolema vuonna 1999 kirvoittaa kustakin hyvin erilaisia reaktioita suhteesta niin etniseen ja uskonnolliseen perintöön, maahanmuuttajavanhempiin kuin saksalaiseen yhteiskuntaan.

Nuorimpina lapsina Ümit ja Perihan ovat saaneet vanhempien näkökulmasta kaiken: oppineet kielen, saaneet koulutuksen ja turvallisen kasvuympäristön. Sen eteen Hüseyn on raatanut tehtaassa itsensä ennenaikaiseen hautaan ja Emine katkeroitunut niin ettei tunnista enää omia tarpeitaan tai tunteitaan. Ümitilla on salaisuus, jonka paljastuminen repisi äitisuhteen rikki ja nuorukainen on Turkkiin tullessaan täysin hukassa. Vähän vanhempi, rohkea, suorasanainen Perihan on keksinyt jostakin perheen kurditaustan ja etsii siitä identiteettiään. Hänellä on kriittinen asenne yhteiskuntaa, äidin edustamaa naiseutta ja politiikkaa kohtaan. Vanhin pojista, Hakan, näkee itsessään sen maahanmuuttajanuoren, jota poliisi, koulu ja poliitikot potkivat päähän. Hänen on vaikea asettua aikuisen elämään, ja hänen valintansa ja kapinansa aiheuttavat vanhemmissa häpeää.

Ihan kuin ei olisi tarpeeksi olla mutiainen Saksassa. Pitikö nyt ruveta mutiaisesti vielä Turkissakin? Peri sanoo aina joskus, että Hakanin pitäisi lakata vetoamasta kaikessa siihen, että on mutiainen. "Sinä olet niin paljon enemmän, miksi et päätä ihan itse, mitä haluat olla? Miksi omaksut sen roolin, jota muut sinulle tyrkyttävät?" Joo joo, ehkä Peri on oikeassa, ehkä Hakan onkin enemmän. Mutta jos hän saisi valita, mitä kaikkea on mitä haluaa olla, niin kurdilaisuus ei tosiaankaan komeilisi sillä listalla.

Vanhimpana tyttärenä Sevdan rooli ei ole ollut helppo. Hänet jätettiin lapsena hetkeksi Turkkiin ennen kuin hän sai muuttaa muun perheen mukana Saksaan. Sevda ei saanut käydä koulua Turkissa ja Saksassa se oli muka liian myöhäistä. Alkoholisoitunut aviomies on vaarassa viedä naisen muutkin mahdollisuudet, mutta kovapäinen Sevda pärjää lopulta elämässään hyvin. Hän on luonteeltaan ja ulkonäöltään kuin äitinsä Emine, mutta naiset eivät tule lainkaan toimeen keskenään. Kummankin mieltä vaivaavat katkeruus ja rakkaudettomuus, sekä lopulta tiukkasanainen riita, johon romaani dramaattisesti päättyy. Emine paljastaa menneisyydestään salaisuuden, jolla ei saa tyttärensä sympatiaa puolelleen vaan päinvastoin. 

Jokaisella siis omat mörkönsä, jinninsä. Romaani on todella mielenkiintoinen ja suorastaan vimmainen selonteko yhden maahanmuuttajaperheen valintoihin ja elämään vaikuttavista tekijöistä, kuten etninen tausta, marginaalissa eläminen, ponnistelut kohti parempaa, islaminusko, puolikielisyys, lukutaidottomuus ja kaipuu johonkin mitä ei ehkä ole enää. Miten monen Suomeenkin päätyneen perheen tarina tämä voisi olla? 

Fatma Aydemir on sanoissaan taitavan monipuolinen ja myös ihailtavan suora. Hän ei silottele mitään, ei kaunistele eikä vähättele. Hän tykittää täysillä kunkin perheenjäsenen näkökulmasta asioita, joista tiedämme, mutta joista emme keskustele tarpeeksi, saatika että ottaisimme niitä päätöksenteossa huomioon. Toivoisin että maailma olisi muuttunut 25 vuodessa, mutta pahoin pelkään, ettei se ole, etenkään nykyisen kylmässä poliittisessa ilmastossa. Yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta aspektista huolimatta romaania on luonnehdittu klassiseksi perheromaaniksi. Ehkä se on sitäkin, riippuu lukijasta, mihin kiinnittää huomiota. Ihmisten välisten suhteiden kuvaajana Aydemir on vähintään yhtä loistava kuin vaikkapa asenteiden tai uskomusten kuvaajana, eikä kudelmassa ole yhtä ilman toista.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Ann Napolitano 2023. Englanninkielinen alkuteos Hello Beautiful. Suomentanut Minna Kujamäki. WSOY 2024. 479 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Tämä vippilainaksi ottamani kirja on jo pahasti myöhässä ja sakkomaksuja kertyy, mutta ei sen väliä! Kaunokaisia oli niin hyvää luettavaa, että sen vuoksi kannattaa vähän vaikka maksaakin. Ann Napolitanolta ei ole aikaisemmin suomennettu mitään, mutta toivon että jatkossa suomennetaan. Kaunokaisia on päässyt sekä Barack Obaman että Oprahin kirjalistoille ja ollut Yhdysvalloissa hyvin suosittu. Se on kirjailijan neljäs romaani.

Muutaman päähenkilön näkökulmasta kerrottu romaani sijoittuu pääasiassa Chicagoon, jonne nuori William Waters muuttaa yliopisto-opintojen ja koripallon perässä. Williamin lapsuus on ollut vähäsanaista ja yksinäistä eikä hän ole saanut vanhemmiltaan juurikaan osaksi rakkautta. Hänen ainoa kielensä on koripallo, josta hän on löytänyt niin seuraa kuin tarkoituksen elämälleen. Yliopistossa tämän pitkänhuiskean nuorukaisen huomaa yllättäen Julia Pavadano, nelihenkisen sisarparven vanhin, neuvokas tehopakkaus, joka valitsee Williamin omakseen. Nuori mies on onnellinen siitä, että hänet on valittu ja hänelle tehdään tulevaisuudensuunnitelma, mutta kestääkö onni, kestääkö suunnitelma?

William käy taistelua rikkinäisen päänsä sisällä samalla kun Julia porskuttaa päättäväisesti eteenpäin tiellä, jonka hän heille kuvittelee mielessään. Pavadanon koko perhe ottaa Williamin avosylin vastaan lämmöllä joka kantaa loppuelämän. Sisarten välit ovat niin tiiviit, että niiden murtaminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta kuten elämällä on tapana, yllättäviä käänteitä tulee ja sisarten välit ovat vaarassa rikkoutua. Sattuu äkillinen kuolemantapaus, vakava masennus on viedä yhden elämän, yllätysraskaus sekoittaa pasmat, on pari muuttoa kauaksi Chicagosta sekä syvä rakkaus, jota on pakko piilotella vähän aikaa kaikilta muilta. 

Pavadanon siskokset vertaavat itseään ja toisiaan Pikku naisiin, ja ovatkin suorastaan karikatyyrisen erilaisia keskenään. Neuvokkaan Julian rinnalla kasvavat kirjallisuutta janoava Sylvie, taiteellinen Cecelia ja äidillinen Emeline, joiden luonteenpiirteet tehdään heti romaanin alussa hyvin selviksi ja joita hyödynnetään pitkin matkaa. Tämä tekee romaanista hieman hupsun ja ehkä jopa lapsekkaan, mutta siskoksia ei voi olla rakastamatta. Charlie-isä kutsuu Juliaa omaksi raketikseen, eikä Julia voi olla toteuttamatta tätä ominaisuutta itsessään, vaikka se tarkoittaisi eroa perheestä. Sylvie haikailee kaunokirjallisen, suuren rakkauden perään ja lopulta saa sen, vaikka sekin uhkaa perheen harmoniaa.

Kaunokaisia on perhetarina ja ihmissuhderomaani, ja kirjoitettu niin säkenöivän nerokkaasti, että se imaisee heti saman tien mukaansa. Williamin, Julian ja Sylvien kautta avautuu kaikki se rakkaus tai rakkaudettomuus, mikä vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, kykyyn solmia ihmissuhteita ja itsenäistyä. Nuorina aikuisina kaikki löytävät oman paikkansa ja tapansa elää, kunnes neljännesvuosikymmen myöhemmin tapahtuu taas jotain niin dramaattista, että palaset loksahtelevat jälleen uuteen järjestykseen. Silloin mukana on jo seuraavaakin sukupolvea.

Kyynelittä tästä romaanista on mahdotonta selvitä, niin hienosti ja koskettavalla tavalla Napolitano kuvaa kaipuuta, masennusta, rakastumista, surua ja kotiin saapumista. Romaanin hahmot ovat kertakaikkisen ihania särmineen, huonoine päätöksineen ja omituisuuksineen. Hieman siirappinenkin tämä tarina on, sitä ei käy kieltäminen, mutta myös lempeän armollinen, anteeksi antava ja älykäs. 

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu

Nguyen Phan Qie Mai 2020. Englanninkielinen alkuteos The Mountains Sing. Suomentanut Elina Salonen. Sitruuna Kustannus 2022. 348 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Lukuisia palkintoja voittanut Vuorten laulu on vietnamilaisen kirjailijan Nguyen Phan Que Main esikoisteos. Upeaa, että lukupiiriystäväni valitsi tämän luettavaksemme, sillä Vietnamiin sijoittuvia teoksia en ole lukenut aikaisemmin kuin yhden, eikä Kaakkois-Aasia ylipäätään ole minulle kovin tuttua kirjallisuudesta. 

Niin kauan kuin tarinamme elävät, emme kuole, vaikka jättäisimme maallisen vaelluksemme.

Romaani kertoo yhden perheen tarinan 1930-luvulta noin vuoteen 1980. Samalla se on katsaus Vietnamin levottomuuksiin, josta tunnemme ehkä sen kuuluisan sodan 1960- ja 1970-luvuilta, mutta ainakaan minä en muuta. Valloittajia ja sotia on ollut muitakin, politiikka on ollut hyvin riitaisaa ja Vietnamin etelä- ja pohjoisosat taistelleet verisesti useaan otteeseen. Tarinan kertoja, isoäiti, kuljettaa niin tyttärentyttärensä kuin lukijankin läpi Vietnamin lähihistorian.

Isoäiti joutuu kohtaamaan vainoajia, nälkää ja sairauksia piilotellessaan pienten lastensa kanssa kommunistien hyökkäykseltä. Köyhtyvässä maassa nokkelasti kaupankäynnillä vaurastunut isoäiti nähdään kapitalistina, jonka maat lunastetaan kyläläisille. Lähimpien tuesta huolimatta perheen on paettava, ja pitkän, raskaan pakomatkan vuoksi isoäiti joutuu jättämään osan lapsistaan vieraiden huomaan. On riski, ettei hän näe lapsiaan enää koskaan, mutta neuvokkuus, sinnikkyys ja rohkeus pelastaa perheen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin lapset ovat aikuisia ja osallistuvat sotaan Pohjois-Vietnamin joukoissa. Poliittiset erimielisyydet ovat rikkoa perheen sisäisiä välejä, ja kotiin jääneiden jokapäiväinen toive on saada nähdä sodan vieneet vielä elossa. Isoäiti kasvattaa nyt tyttärensä tytärtä, opastaa tätä kohti nuoruutta ja aikuisuutta, antaa arvokkaita elämänohjeita ja välittää eteenpäin arvostuksen oppineisuutta ja työntekoa kohtaan. Kun sota loppuu ja osa perheenjäsenistä löytää tiensä takaisin kotiin, he ovat muuttuneita, murtuneita, pelkkiä varjoja entisestään.

Kuten usein ennenkin sodasta ja köyhyydestä lukiessa nytkään en voinut olla ihmettelemättä, miten vähällä ihmiset pakon edessä tulevat toimeen. Kommunismin levitessä tilallisilta ei viety pelkästään omaisuutta, vaan heitä tapettiin, heitä jahdattiin - yhtäkkiä kyläläiset jakaantuivat, valtava kauna teki naapureista vihollisia ja raakalaisia. Pystyykö isoäiti unohtamaan kohtaamansa pahuuden, pystyykö hänen tyttärensä hyväksymään veljen valinnan sodassa? Miten monen kohtalo on ollut hiuskarvan ja sattuman varassa?

Olen tosiaan lukenut vain muutaman kaakkoisaasialaisen teoksen, mutta niiden perusteella en ole yllättynyt, miten runollisella tavalla Nguyen Phan Que Mai kertoo kotimaastaan. Isoäidin kertomuksessa ja lapsenlapsen havainnoissa on runsaasti kauniita yksityiskohtia, suloisuutta ja kauneutta. Ne ovat hyvä vastapaino sodille ja vainoille, joiden kuvaamisessa kirjailija ei säästele raakoja yksityiskohtia. Romaani olisi paikoin hyvinkin raadollista luettavaa ilman tasapainottavaa runollisuutta, ja liian imelä ilman rankkaa realismia. Pidin näiden yhdistelmästä kovasti.

Maria Adolfsson: Välttämätön paha

Maria Adolfsson 2023. Ruotsinkielinen alkuteos Nödvändigt ont. Suomentanut Terhi Vartia. Tammi 2024. 333 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Adolfssonin Doggerland-sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaan. Doggerland on kuvitteellinen saarivaltio Pohjanmerellä ja sen kielessä, asukkaissa ja kulttuurissa on vaikutteita niin Skandinaviasta, Hollannista kuin Britanniastakin. Ihana keksintö! Päähenkilö on viisikymppinen komisario Karen Eiken Friis, joka tasapainottelee pikkulapsiarjen, pitkiksi venyvien työpäivien ja raskaiden muistojen kanssa.

Tällä kertaa Karen komennetaan varsin vastentahtoisesti vahtimaan kadoksissa olevan kuuluisan taiteilijan Raymond Ossen perhettä. Samalla hän pääsee tutustumaan miehen kahteen ex-vaimoon, nykyiseen tyttöystävään, lapsiin ja suureen taloon. Jyrkänteen reunalta on löytynyt Ossen auto, mutta ei ruumista. Vaikuttaa siltä, että mies on päätynyt itsemurhaan, mutta tarkka tutkinta ei sitä ihan puolla ja niinpä Karen saa tutkittavakseen mahdollisen murhan.

Tutkimuksia ei varsinaisesti hidasta poliisilaitoksen uusi johto, mutta esimies saa Karenin ärsyyntyneeksi, varpailleen ja hyvin tietoiseksi iästään. Lähestyvä joulu luo omat paineensa, kun Karenin omaatuntoa kolkuttelee. Hänen miehensä Leo kantaa suurimman vastuun kaksivuotiaan tyttären arjesta ja tuo yllättäen kotiin jotain, mistä Karen ei ilahdu lainkaan. Leon menneisyys kummittelee siinä missä Kareninkin.

Nyt täytyy sanoa, että kuudennen Doggerlandin lukeminen oli hieman tahmeaa. Itse rikoksesta ja sen tutkinnasta jäivät parhaiten mieleen Ossen rasittavat perheenjäsenet ja heidän välisensä kitka. Muuten taidan unohtaa hyvinkin pian, mitä kirjassa tapahtui. Ihan kuin tarinassa ei olisi ollut mitään mihin tarttua, vaikka loppuratkaisu oli kyllä yllättävä. Aikaisemmissa osissa mukavaa lämpöä tuonut yhteisöllisyyskin pysytteli nyt harmittavasti taka-alalla. Uskon kuitenkin että Adolfsson kykenee jatkamaan muuten laadukasta sarjaansa tästä eteenpäin!

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg 2018. Tanskankielinen alkuteos Gennem dine øjne. Suomentanut Sanna Manninen. Tammi 2019. Pokkarissa 350 s. Kuva kustantajan. Ostin omaksi.

Olipas erikoinen romaani! Olen pitänyt kovasti Høegin teoksista, kuten Nainen ja apina tai Susanin vaikutus. Tämä romaani on kuitenkin selvästi eniten scifiä noihin kahteen muuhun verrattuna, vaikka tiettyä omituisuutta Høegin romaaneissa tuntuu olevan usein. Nyt tuntuu siltä, että kirjasta kertominen on vähän vaikeaa, sillä siinä oli elementtejä joita en ihan ymmärtänyt.

Henkilöhahmo, jonka nimi sattuu olemaan sama kuin kirjailijan, tapaa Lisan, neuropsykologin, sillä Peterillä on huoli ystävästään Simonista, joka on taas kerran yrittänyt itsemurhaa. Lisa ei heti muista sitä, mutta Peter, hän ja Simon olivat läheisiä ystäviä kolmekymmentä vuotta sitten, 7-vuotiaina. He kävivät samaa päiväkotia, jossa he ystävystyivät ja jossa he löysivät keinon auttaa toisiaan eräänlaisten unien kautta.

Lisa perehdyttää Peterin neuropsykologiseen menetelmään, jossa tutkija pääsee mukaan potilaansa tunteisiin ja ajatuksiin: Olemme kehittäneet neuropsykologiaa ratkaisevan askeleen eteenpäin. Sellaiseen vaiheeseen, missä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa on mahdollista aloittaa aito tieteellinen keskustelu siitä, mitä tietoisuus on. Lisan ja Peterin kokeissa potilaiden kanssa he pääsevät käsiksi niin Simonin kuin monien muidenkin ihmisten tietoisuuteen, mutta myös tilaan, jota he veikkaavat ihmiskunnan yhteiseksi tietoisuudeksi.

Vähitellen Peterin kertoessa muistoja ja yksityiskohtia lapsuudesta Lisa alkaa muistaa. Hänen, niin kuin monen muunkin, muistoja blokkaa trauma, jonka hän koki noin 7-vuotiaana. Siksi hän ei ole pitkään aikaan muistanut elämäänsä ennen sitä. Lasten leikeissä, havainnoissa, muistoissa ja yhteisessä tietoisuudessa on jotain ihmeellisen taikavoimaista ja maijapoppasmaista. Sellaista kykyä joka tuntuu luontevalta nimenomaan pienille lapsille, jotain mitä aikuisen on vaikea ymmärtää. 

Lisan työssä yritetään auttaa mieleltään järkkyneitä potilaita, jotka ovat jonkin trauman vuoksi alkaneet kertoa itsestään tarinaa, jonka vangiksi he ovat jääneet. Sama on uhkana myös Simonilla, jonka unet ovat olleet niin voimakkaita, että hän on jäänyt niiden lumoon eikä halua enää jatkaa elämää. Simon ja tämän pikkusisko Maria menettivät äitinsä hyvin pieninä ja vain unessa äiti on mahdollista nähdä. Monien muiden potilaiden traumat liittyvät seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja väkivaltaan ja niitä on niin paljon, että ihmettelen, miten Peter ja Lisa selviävät itse niistä koettuaan ne potilaiden silmien ja tunteiden kautta.

Hyvin erityislaatuinen lukukokemus ja vaikuttava romaani, joka piti hyvin otteessaan, vaikka välillä jouduin hidastelemaan ymmärtääkseni kaiken. Romaanissa on neuropsylogian ja traumaattisten kokemusten lisäksi runsaasti lämpöä, turvallisuutta huokuvia hahmoja ja yhdessäoloa, luottamusta ja toivoa. 

Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

Miranda Cowley Heller 2021. Englanninkielinen alkuteos The Paper Palace. Suomentanut Tuulia Tipa. Tammi 2022. Pokkarissa 453 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Tämä romaani ehti odottaa vuoroaan yöpöydälläni jo melko pitkään. Nyt kun suurin osa lukuhaasteista on tälle vuodelle paketoitu, pystyin valitsemaan kirjan ilman mitään tavoitteita ja tämä sopi siihen oikein mainiosti. 

Elle on viettänyt Cape Codin Paperipalatsissa, perityssä kesäpaikassa omat lapsuutensa kesät ja nyt hän viettää siellä kesälomaa oman perheensä ja äitinsä kanssa. Kesäpaikka on muistoja täynnä, kerrostuma eri aikakausia ja ihmisiä. Siellä kesäpäivät noudattavat omaa kaavaansa ja omia lakejaan. Ympärillä on mielikuvitusta ruokkiva luonto, lammet ja merenranta, hiekka, metsäpolut, kilpikonnat ja pesukarhut. Mikä tekee tästä kesästä muista poikkeavan?

Romaani elää kahdessa aikatasossa, joista toinen käy tunti tunnilta läpi tämänhetkistä kesälomapäivää aamuyön tunneista seuraavan päivän aamuyöhön. Toisessa tasossa keritään aikaa Ellen lapsuudesta aikuisuuteen: lomat Cape Codissa, äidin miehet ja avioerot, sisko ja velipuoli, muutto Lontooseen, aviopuolison tapaaminen ja aikuistuminen. Se mitä tämän kesän lomapäivässä tapahtuu, selittyy lapsuudenaikaisilla tapahtumilla ja ihmissuhteilla, joten lukijan on tiedettävä taustat.

Päällisin puolin Ellellä on kaikki: ihana brittimies, terävä äiti ja kolme suloista lasta, lomaparatiisi ja ystäviä. Ystäviin kuuluu myös Jonas, Ellen lapsuudenystävä, omituinen pikkupoika joka alkoi eräänä kesänä kulkea Ellen perässä joka paikkaan ja joka teini-iässä todisti onnettomuutta, josta vain hän ja Elle tuntevat syyllisyyttä. Lapsuudenaikainen ihastuminen kantaa keski-ikään saakka ja yhtäkkiä Ellen on valittava täydellisen aviopuolison ja Jonasin välillä. 

Paperipalatsia kuvittelee takakannen tekstin perusteella kevyeksi ja romanttiseksi ihmissuhderomaaniksi, mutta ihan sitä se ei ole. Muutaman vuosikymmenen takaista onnettomuutta edelsi jotain, mitä Elle ei voi unohtaa. Hän ei ole kertonut siitä koskaan kenellekään muulle kuin Jonasille, ei äidilleen eikä siskolleen.  Synkän salaisuuden lisäksi perheessä on muitakin haamuja, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Äidinkin lapsuudessa on mörköjä, jotka ovat vaikuttaneet häneen kasvattajana ja naisena.

Ellen oman, varsin perinteisen ja tervehenkisen ydinperheen vastapainona romaanissa on runsaasti herkullisia esimerkkejä rikkonaisista ihmissuhteista, eroista, yhteen palaamisista, lasten ja isovanhempien välisistä siteistä, keskenään riitelevistä arvomaailmoista ja etenkin teini-ikäisten läpikäymistä tunnekuohuista. Pidin kovasti myös dialogista, jossa oli huumoria, älykkyyttä ja eräänlaista tilanneherkkyyttä. Erityisesti yläluokkaisen brittimiehen ja tissuttelevan anopin välinen hellä kuittailu oli upeaa. Hyvin kuvattua oli myös lasten ja nuorten kaipuu tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, tai vain tarve lähteä pois. Vähän enemmän jäin odottamaan Anna-siskon kuoleman jättävää aukkoa, mutta ehkä Ellen tarinassa oli sydänsuruja ilmankin.

Dialogi ja perheen kirjava historia oli ainakin minusta kiinnostavampaa ja huomattavasti terävämmin kuvattua kuin se tunnekuohu, jota Elle kokee nyt tänä kesänä. Siitä huolimatta hyvin vetävä ja mukaansa tempaava romaani, jossa kesäisen ympäristön lämmin seesteisyys hautoo sisällään konflikteja ja traumojen aineksia. Romaanista myös blogeissa Kirsin Book Club ja Amman lukuhetki. 

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Terhi Törmälehto 2024. Otava. 349 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Helsingin Sanomien mukaan kirjasyksy alkaa komeasti Terhi Törmälehdon kolmannella romaanilla, joka voi olla syksyn merkittävin kirja. Minulle se ainakin on, sillä kirjailija on serkkuni ja olen odottanut innoissani jokaista hänen teostaan. Siksi olikin upeaa huomata, miten hyviä arvioita kirja on tähän saakka saanut. Toivon sille runsaasti lukijoita!

Kirjaa lukiessani minua ihmetytti, miten vähän tiedänkään kristillisestä sionismista, ihmisistä jotka rukoilevat ja tekevät töitä juutalaisten ja Israelin hyväksi. Tietämättömyyteni myös harmitti paikoin, sillä on selvää, että kirjailija tuntee teeman hyvin, eikä juurikaan selittele aihepiiriä eikä siihen liittyvää sanastoa lukijalle. Mutta olenkin aina arvostanut romaaneja, joista opin lisää maailmasta ja tämä on juuri sellainen. En pelkästään oppinut sionisteista ja heidän tavastaan ajatella, vaan opin uutta sanastoa, ja tietysti Israelin historiasta ja tilanteesta.

Kirjoitustyötään aloittaessaan kirjailija ei vielä tiennyt, millainen sota Israelin ja Palestiinan välille syttyy, eivätkä sitä vielä kohtaa kirjan päähenkilötkään. Jännitteitä kuitenkin on ilmassa, eikä vähiten siksi, että molemmat odottavat jumalallista merkkiä ja Jeesuksen paluuta. He ovat molemmat Jerusalemissa, Susanna vapaaehtoistöissä, Anu talvilomalla maaliskuussa 2023 ja näkevät maailmanlopun enteitä.

Jotkut israelilaiset unohtavat tehtävän, joka heillä on [---] ennalleen asettaa tämä maa. Israelin historiassa on ollut politiikkoja jotka luulevat, että saavat antaa maata pois. Ja tänäkin päivänä osa Israelin kansasta unohtaa, mitä on. Mutta niiden, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti, on valmistauduttava. [---] - Oletko valmis, jos Jeesus palaa nyt? Tietenkin, Susanna ajattalee.

Susanna on palavasieluinen fundamentalisti, lääkäri, joka rahoittaa juutalaisten muuttoa luvattuun maahan. Hänen matkaseuranaan on muita samanmielisiä, kuten kiivasmielinen tanskalainen videobloggaaja. Susanna käy iltaisin puhelinkeskusteluja miehensä ja tyttärensä kanssa, joiden on välillä vaikea ymmärtää naisen vakaumuksellisuutta. Etenkin aviomies - pappi - muistuttaa Susannaa Israelin teoista, jotka ovat ristiriidassa kansainvälisen oikeuden kanssa. 

Saksan opettaja Anu rakastuu heti perille tultuaan juutalaismieheen. Anu etsii itseään ja suuntaa elämälleen ja niinpä viikko miehen kanssa on merkkejä täynnä. Anun usko on lapsenomaista luottamusta johdatukseen ja hän uskoo Jumalan puhuttelevan itseään, mutta viikon lähestyessä loppuaan uskoon etsiytyy myös pelottavia railoja. Onko mies sittenkin eksyttäjä, onko miehen rooli horjuttaa hänen uskoaan, koetella? 

Siinä missä Susanna näkee työn ja taistelun merkityksen luvatun maan eteen, Anun Israelia värittää romantiikka, ihon läheisyys ja seksuaalisuus. Kuten monilla heidänlaisillaan, näilläkin naisilla on halu varmistaa taivasosuutensa, jotta tulee temmatuksi valittujen joukossa. Heidän rinnallaan romaanissa kulkee osuvasti myös enkeli, joka pohtii, mihin hänen varjeluksensa yltää, sillä vaikka meillä kristillinen sionismi saattaa olla melko marginaalista, on pelottavaa ajatella, miten sellainen vaikuttaa esimerkiksi Yhdysvaltain politiikassa.

Terhin romaani on heti alusta alkaen vetävä ja koukuttava. Se hengittää kiistanalaisen alueen ilmapiiriä, ilmastoa, luontoa ja kaupunkeja. Niin Jerusalemin kuin Länsirannankin kuvauksissa on yksityiskohtia, jotka tekevät niistä eläviä. Politiikan ja uskonnon tulehtunut yhdistelmä tulee parhaiten esiin ihmisten välisissä keskusteluissa, tai vaikkapa nuorissa, joiden mukaan Susanna lähtee teoksen viimeisenä iltana. Teinit ovat muutenkin romaanissa eräänlaisia sanoittajia, kuten Susannan oma teini, joka kyseenlaistaa, laukoo ja rakastaa. Sanoillaan kirjailija kuvailee teini-ikää hyvin elävällä tavalla ja myös rinnastaa sen Israeliin, maahan joka hakee paikkaansa ja muiden hyväksyntää.

Sanoin, että opin myös kieltä ja kielestä. Siinäkin yksi piirre, mistä romaaneissa pidän. Vieraiden sanojen ja uusien termien ripottelu tekstin lomaan on aina piristävää ja terävöittää katsetta. Niiden vuoksi täytyy olla jopa hieman varpaillaan, mutta sopivalla tavalla. Eikä niitä tässäkään ollut lainkaan liikaa. Yhtä lailla myös Raamatun lainaukset antoivat tekstille täytettä ja intertekstuaalisuutta, julistuksellisuutta ja jopa juhlavuutta. Terhin kieli on ollut muutenkin aina kirkkaan kaunista ja hiottua.

Minua hieman jopa jännitti aloittaa tämä alkusyksyn merkkiteos, sillä se on pelottavan ajankohtainen. Mietin, mitä sellaista Israelista voi kirjoittaa, ettei se aiheuta kiivasta keskustelua - jos sitä nyt ylipäätään tarvitsee vältellä, ei tietenkään tarvitse. Mutta huomasin, miten He ovat suolaa ja valoa onkin johdatusta siihen, millä tavalla kristillinen sionisti ajattelee ja miten hänen vakaumuksensa voi vaikuttaa tekoihin, ja miten vakaumus näkyy maailmanpolitiikassa. Päähenkilöiden kanssa ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä tulenaroista asioista - pyhän maan valtaamisesta, sodasta, juutalaisten omasta tilasta - , sillä he käyvät itsekin jatkuvaa keskustelua niin Jumalan kuin ympäristön kanssa. 

Onnea Terhille upeasta romaanista! Lue, millaisia ovat hänen aikaisemmat teoksensa Vaikka vuoret järkkyisivät ja Taavi.