1.4.2025

Nathan Hill: Wellness

Nathan Hill 2023. Englanninkielinen alkuteos Wellness. Suomentanut Antero Tiittula. Gummerus 2024. 636 s. Sain joululahjaksi. Kuva kustantajan.

Sain järkäleen luettua! Aloitin tämän toivomani lahjakirjan jo useita viikkoja sitten, välissä oli lomareissu, jonne halusin e-kirjoja, ja sen jälkeenkin kirja on edennyt hitaasti. Mutta se ei ole haitannut, sillä opus antaa paljon pohdittavaa ja sen sisältö on melkoinen.

Laskeskelin, että kirjan päähenkilöt, pariskunta Jack ja Elizabeth, ovat syntyneet ehkä vuonna 1974, eli ovat suunnilleen ikäluokkaani. Ehkä sen vuoksi 1990-luvun kuvaus tuntui niin tutulta, vaikka eletäänkin Chicagossa. Nuoret siis tapaavat tuolloin, kun molemmat ovat vasta aloittaneet yliopisto-opinnot. Molemmat ihastuvat toisessa ominaisuuksiin, jotka leimaavat lapsuudesta puuttuvia piirteitä ja arvoja. Jackin vähäeleinen, mustanpuhuva valokuvaajan habitus on jotain muuta kuin Elizabethin vanhempien vanha vauraus ja kilpahenkisyys. Elizabethin rento tyylikkyys ja tyttömäisyys on tyystin erilaista kuin Jackin kotia leimannut katkeruus ja maalaisuus.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Elizabeth on sitä mieltä, että avioliitto kaipaa tuuletusta. Hän saa rohkean idean uudelta tuttavaltaan, mutta Jack onkin täysin tyytyväinen turvallisuuteen ja toisteisuuteen. Kestääkö pitkä liitto erilaiset tarpeet? Heidän poikansa Toby on nepsypiirteineen haastava lapsi, ainakin Elizabethin näkökulmasta, mutta johtuuko haaste ennemminkin äidin asettamista normeista? Ja mikä onkaan uuden asunnon tilanne, asunnon jota rakennetaan uudelle alueelle kovalla rahalla ja joka ei meinaa millään valmistua. Mitä se kertoo ajasta ja ostajistaan?

Se, mitä romaanissa tapahtuu nykyhetkessä pintatasolla, ei ole lainkaan niin merkittävää kuin kaikki se, mikä pariskunnan on tähän saakka tuonut. Heidän muistonsa avaavat lapsuutta ja nuoruutta vähitellen enemmän ja enemmän, mikä ainakin auttoi minua pitämään kirjasta kiinni. Näkökulma on hieman vahvemmin Jackin kasvutarinassa, mutta lopussa Elizabethinkin teini-iästä paljastuu isoja selittäviä tekijöitä. Kumpikaan ei pidä yhteyttä kotipuoleen ja siihen on hyvät syyt. Molempien kokema vähättely ja henkinen väkivalta olisi voinut tehdä pahempaakin jälkeä.

Elizabeth on töissä Wellness-nimisessä hyvinvointiyrityksessä, joka menestyy saamalla asiakkaansa uskomaan, että heidän kokemiinsa haasteisiin on löytynyt lääke. Itse asiassa kyse on plasebosta ja nerokkaasta suggestiosta, mutta taustalla on perusteellista psykologista tutkimusta. Perusteellinen kuvaa myös tätä romaania, sillä oli kyseessä plasebovaikutus tai mikä tahansa päähenkilöiden kohtaama asia, kirjailija paneutuu siihen juurta jaksain. Jackin ammatti valokuvaajana ja alan opettajana perustuu nuoren opiskelijan hätävalheeseen, mutta poikii hyvän uran. 

Wellness on päähenkilöidensä kautta erittäin tarkka ajankuvaus ja kuten takakannessa kuvaillaan, panoraama länsimaisesta elämästä. Siihen mahtuu niin paljon, että tässä mainitsemani on vain pintaraapaisu. On sosiaalista mediaa ja Facebook-sotaa, sukupolvien välisiä eroja, mainitsemani nepsyt ja psykologia, polyamoristien orgiat, keskiluokkaa palveleva rakentaminen sekä tieteellinen tutkimus. Kun kirjailija päätti selittää algoritmien toiminnan ihan läpikotaisin, olin luovuttaa. Mutta onneksi en luovuttanut, sillä lopussa kiitos seisoi ja ympyrä sulkeutui kauniilla tavalla.

Wellness on psykologisesti tarkkanäköinen romaani ja älykästä tekstiä. Sen suomentamisessa Antero Tiittula on tehnyt erinomaista työtä. Vähemmän olisi riittänyt, mutta Nathan Hill on kyllä onnistunut punomaan kokonaisuuden, jonka jokaisella osasella on merkityksensä. Joku olisi tyytynyt valitsemaan aiheekseen esimerkiksi Jackin ankaran lapsuuden ja saanut aikaiseksi erinomaisen ja hyvin rajatun romaanin, mutta tällä kertaa enemmän on enemmän. Sisältörikas oli Nathan Hillin edellinenkin romaani Nix, josta postaus täällä

24.3.2025

Richard Osman: Hutiluoti ja Viimeinen pirulainen

Richard Osman. Englanninkielinen alkuteos The Bullet that missed (2022) ja The Last Devil to Die (2023). Suomentanut Antti Saarilahti. Otava. Luin ja kuuntelin BookBeatista. Kuvat kustantajalta.

Luin lomareissulla Osmanin Torstain murhakerho -sarjan kolmannen osan niin innoissani ja ihastuksissani, että aloitin neljännen osan saman tien. Vuonna 2020 alkanut sarja on täydentynyt tasaista tahtia joka vuosi. Päähenkilöt eli murhakerhon muodostavat neljä eläkeläistä, jotka asuvat Coopers Chasen eläkeläiskylässä Etelä-Englannissa: Joyce, jonka näkökulma tarinoissa on laajin, on entinen sairaanhoitaja, puhelias pieni täti; Ibrahim on komea ja järjestelmällinen, intellektuelli psykiatri; Ron on 1980-luvulla kuuluisaksi noussut ammattiyhdistysaktivisti, oikea äijä, ja Elisabeth MI6:n entinen vakooja, joka tuntee niin aseet kuin Neuvostoliitonkin. Aloitusosasta Torstain murhakerho voit lukea täältä ja kakkososasta eli Mies joka kuoli kahdesti, voit lukea täältä.

Hutiluodissa neuvokas nelikko tutkii vanhaa tapausta, jossa mediamaailman nouseva tähti surmattiin aikoinaan. Joyce pääsee ilokseen tutustumaan julkkiksiin ja Ron esiintymään televisiossa. Sieltä hän löytää itselleen myös uuden mielitietyn. Viimeisessä pirulaisessa murharyhmän huolena on ystävän, antiikkikauppias Sharman kuolema, joka on selvitettävä. Nelikko sekaantuu heroiinikauppaan, mutta kuten aina, Elisabethin verkosto, Ibrahimin puhelahjat, Joycen harmittomuus ja Ronin uskollisuus auttavat pidemmälle kuin mihin paikallispoliisin voimavarat yltävät.

Murharyhmän lisäksi kirjasarjan vakiohahmoja ovat paikallispoliisi Chris, joka seurustelee parinsa Donnan äidin kanssa. Donna puolestaan rakastuu Elisabethia ja tämän dementoituvaa puolisoa Stepheniä auttavaan puolalaiseen, tatuoituun, vähintäänkin epäilyttävään, mutta hyvin lojaaliin Bogdaniin. Nelososassa Stephenin etenevä dementia on suuressa roolissa ja Elisabeth joutuu tekemään raskaan päätöksen puolisonsa vuoksi. Lähestyvää kuolemaa ja pitkäikäisen puolison menettämistä käsitellään paljon, mikä tekee nelososasta surumielisemmän ja raskaamman kuin muut sarjan osat.

Sillä surumielisiä ja raskaita nämä eivät muuten todellakaan ole. Kirjasarjassa on runsaasti pilkettä silmäkulmassa, mustaa huumoria, hauskaa ja nokkelaa sanailua, lämminhenkistä ystävyyttä, rohkeutta ja tomeruutta. Peloton nelikko ottaa tutkittavakseen mitä tahansa, vaikka se uhkaisi heidän omaa turvallisuuttaan. Elämää nähneet sankarit eivät kaihda huumeveikkoja, yhteenottoja, pikkunilkkejä eivätkä varsinkaan keskusrikospoliisia. Kolmososa pysyy hyvin samalla huikealla tasolla kuin ykkönen ja kakkonen, mutta johtuiko sitten loman loppumisesta vai kirjasta itsestään, että nelososa ei niin pitänyt enää otteessaan. Toivon kuitenkin kirjasarjalle vielä jatkoa!

16.3.2025

Guillaume Musso: Tyttö ja yö

Guillaume Musso 2018. Ranskankielinen alkuteos La jeune fille et la nui. Suomentanut Anna Nurminen. Siltala 2023. 357 s. Kuuntelin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Kävin viime kesänä Antibesissa ja olipa kiva yllätys, kun kuulin että Tyttö ja yö sijoittuu sinne. Miljöön hahmottaminen loi äänikirjan tarinalle heti ihan erilaisen tunnelman, vaikken aluetta varsinaisesti tunnekaan. Kuuntelin tämän kirjan siis työmatkoilla bussissa. Musson teokset ovat olleet Euroopassa varsinainen sensaatio, etenkin tämä esikoisteos.

Antibesista kotoisin oleva nelikymppinen menestyskirjailija Thomas Degalais palaa kotikaupunkiinsa luokkakokoukseen 25 vuotta ystävänsä Vinca Rockwellin katoamisen jälkeen. Suositun ja kaikkien ihaileman tytön huhuttiin karanneen opettajansa kanssa jouluna 1992. Ainakin kumpaakaan heistä ei ole sen jälkeen tavoitettu, mutta mitä oikeastaan tuolloin tapahtui? Millaiset olivat Thomasin ja Vincan välit, kenen kanssa tytöllä oli suhde, miksi hän ajautui päihteisiin ja onko Antibesissa enää niitä, jotka muistavat tuon joulun tapahtumat?

Pian käy ilmi, että Thomas itse ja tämän ystävä Maxime tietävätkin Vincan katoamisesta kaikkein eniten. Pystyvätkö he pitämään salaisuuden itsellään vai onko heidän tulevaisuutensa vaarassa? Paikallislehden toimittaja Stéphane on yrittänyt selvittää tytön tapausta jo vuosia. Jotain tietää myös lääkäriksi valmistunut nainen, miesten lapsuudenystävä, jonka hermot alkavat yhtäkkiä pettää. Kaveriporukan keskinäisestä syyllisyydentunnosta huolimatta katoamisen taustalla onkin muita, niitä, joiden motiivina oli aikoinaan suojella ja auttaa silloisia nuoria. Lukiolaisnuoret saattoivat aikoinaan syyllistyä jonkinlaiseen rikokseen, mutta joku ei antanut heidän jäädä siitä kiinni.

Jännärissä on mielenkiintoinen tunnelma, joka pitää hyvin otteessaan enkä ole lainkaan yllättynyt Guillaume Musson suosiosta. Ahdistuneisuus, syyllisyys ja tunne-elämän kiemurat tekevät tarinasta kiehtovan. Samoin tietysti juoni, jossa paljastuu koko ajan enemmän ja enemmän seikkoja, jotka ovat loppujen lopuksi hyvinkin inhimillisiä. On kateutta, mustasukkaisuutta, ihastumista, kiristämistä ja väärinymmärryksiä. On teini-ikäisiä omine maailmoineen, on hyväksi käyttäviä aikuisia ja rohkeita ratkaisuja. 

Salaperäiseen tunnelmaan sopii hyvin myös vuosi 1992, josta muistutetaan muun muassa musiikin kautta. Antibesin lukiolaisista annetaan varsin kultturelli ja lukenut kuva, mikä alleviivaa menneisyyden ja nykyisyyden välistä eroa. Traaginen lumimyrsky ei ole jotain, mitä olisin odottanut Côte d'Azurin joululta, mutta taustalle ihan hyvä tehokeino. Sen verran koukuttavan, hyvin rakennetun ja tunnelmaltaan vahvan teoksen Musso on kirjoittanut, että voisin hyvin lukea tai kuunnella häneltä lisääkin.

Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Patricia G. Bertényi 2025. 379 s. Tammi. Luin BookBeatista. Kuva kustantajan.

Ihastuin viime kesänä Bertényin uuden jännärisarjan avausosaan Kaikki ovat sokeita, joten heti kun kakkososa tuli varattavaksi kirjastoon, laitoin sen jonoon. Lomareissulla viime viikolla latasin sen kuitenkin BookBeatille ja sain sen siten nopeammin. Voi miten hyvää luettavaa tämä sarja onkaan, ja monesta syystä!

Ensinnäkin sarjan päähenkilö Janka Vitéz on jo kuusikymppinen nainen, joka siivoaa Aboan sairaalaa. Hän ei kuitenkaan ole aina ollut siivooja, vaan tekee samaa mitä moni maahanmuuttaja, eli ei ainakaan työtä, johon on saanut kotimaassaan koulutukseen. Pidän siis siitä, että päähenkilöksi on päässyt eläkeikää lähestyvä lonkkavaivainen maahanmuuttajanainen, ja muutenkin, lähes kaikki kirjasarjan keskeiset hahmot ja toimijat ovat naisia. Miehet ovat joko statisteja tai rikollisia. 

Ensimmäisestä osasta mukana ovat edelleen teho-osaston hoitaja Dani sekä kansainvälisesti huikeaa uraa tahkoava laulaja Aydan. Poliisit ovat pysytelleet hiljaa siitä, mitä Aurajoen rannoilla tapahtuu, mutta Janka saa selville, että Aboan kaupunkia terrorisoi sarjamurhaaja. Janka on nimittäin aikaisemmalta koulutukseltaan oikeuslääketieteen tohtori, hänellä on uskomattoman hyvä muisti ja laitoshuoltajana hän pysyy kätevästi niin näkymättömissä, että harva tajuaa, miten paljon hän pystyykään keräämään tietoa teho-osaston tapahtumista.

Toki Jankalla on apua. Hänen tyttärensä asuu maanpaossa jossain lämpimässä maassa ja hakkeroi äidilleen tietoja poliisin tutkimuksista, uhreista ja epäillyistä. Toinen joka uskoo Jankan kykyihin ja auttaa mielellään, on itsekin entinen lääkäri, eläkeikäinen nainen, jonka vetämästä Silakat-ryhmästä tulee yllättäen Jankan itsetunnolle merkittävä tekijä. Onko hänen osaamisensa vihdoin huomattu myös Suomessa? 

Yksi teho-osastolle toimitetuista potilaista on Danin ystävä ja kollega Erika, jonka selviytyminen on vaakalaudalla. Dani tekee ankarasti töitä ystävänsä hengen pelastamiseksi, mutta onko murhayrityksen epäilty sama joka on surmannut muitakin naisia, vai onko Erikan pahoinpitelijä sittenkin ihan lähellä? Samalla Dani pohtii suhdettaan Aydaniin: onko sellaista lainkaan, onko hän taas pakenemassa? Jankan ihmeelliset taidot yhdistää ihmisiä auttavat tässäkin tapauksessa ja nuoret saavat uuden mahdollisuuden. Toki Janka voisi hyödyntää taitojaan myös kotona, sillä hän on kovasti etääntynyt miehestään eikä tiedä, miksei saa kerrottua tälle, mitä on tekeillä.

Osasto C1 -sarja yhdistää ihanalla tavalla sairaalamaailmaa, dekkaria, lääketiedettä, feminismiä, ihmissuhteita ja hahmoja, joiden ääni ansaitsee tulla kuulluksi. Kirjailija on itsekin maahan muuttanut ja tehnyt työkseen vaikka mitä, muun muassa sairaanhoitajana ja valokuvaajana. Pidän myös siitä, että Turusta on tehty osin fiktiivinen Aboa, jonka historia on hieman erilainen kuin Turun ja siitä on siksi kasvanut kukoistava kaupunki Itämeren solmukohdassa. En sanoisi että Bertényin sarja olisi cozy crimea - siihen rikokset ja niiden kuvaukset ovat liian raakoja - mutta jotain todella mukavaa, rentouttavaa ja voimaannuttavaakin näissä teoksissa on. 

24.2.2025

Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella

Frida Skybäck 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Bokhandeln på Riverside Drive. Suomentanut Annamari Typpö. WSOY 2021. Pokkarissa 533 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Kun pientä maailmantuskaa pukkaa, kunnon hyvän mielen kirja saa mielen tasapainoon. Ehkäpä sellaisen jälkeen jaksaa taas perehtyä epäkohtiin ja ajankohtaisiin teemoihin. Luin kesällä Skybäckin toisen teoksen Lukupiiri maailman laidalla ja vaikka se ei ihan parasta feelgood-kirjallisuutta mielestäni ollutkaan, annoin mahdollisuuden Kirjakaupalle Thamesin varrella, joka on ilmeisesti hänen esikoisensa. Ja onneksi annoin, sillä tämän parissa viihdyin erinomaisesti!

Ruotsalainen Charlotte perii yllättäen lontoolaisen kirjakaupan rakennuksineen tädiltään, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Charlotte päättää heti alkuunsa, että käy vain kääntymässä Lontoossa pikaisesti, sen ajan että saa hoidettua kiinteistön ja liikkeen myynnin voidakseen palata takaisin yksinäiseen kotiinsa ja yrityksensä pariin Skåneen. Charlotte on menettänyt lyhyen ajan sisällä sekä äitinsä että miehensä, eikä senkään vuoksi koe olevansa valmis muutoksille.

Kuten ennalta voi arvata, Riversiden kirjakauppa voittaa uuden omistajansa vähitellen puolelleen. Sen värikkäät työntekijät Martinique ja Sam ottavat Charlotten uteliaina vastaan, kaupan kirjapaljous on mykistävä ja tunnelma ihana. Charlottelle paljastuu kuitenkin pian, että kaupan taloudellinen tilanne on erittäin huono ja hän joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Keksivätkö kirjakaupan naiset ratkaisun, uusia myyntikeinoja ja tapoja houkutella uusia asiakkaita?

Ennalta voi arvata senkin, että Charlotten äidin Kristiinan salattu menneisyys paljastuu, kun tytär löytää vanhoja kirjeitä 1980-luvun alkupuolelta, vuotta ennen Charlotten syntymää. Miksi täti ja äiti saapuivat Lontooseen, miksi heidän välinsä viilenivät ja kuka on komea nuori mies tädin säilyttämässä valokuvassa? Lukija saa tietää menneisyydestä jo hieman ennen Charlottea, sillä kerronta siirtyy välillä kirjakaupan yllä sijaitsevaan pieneen asuntoon 35 vuoden taakse. 

Ja jotta hyvän mielen kirja olisi täydellinen, pientä romantiikkaakin siinä on. On Kristiina, joka ihastuu väärään poikaan, ja Charlotte, joka menettää sydämensä naapurissa asuvalle kirjailijalle. Ihanaa on se, miten päähenkilö pystyy vähitellen ravistelemaan surunsa ja avaamaan sydämensä uusille ihmisille ja asioille. Mitä tapahtuu hänen yritykselleen Ruotsissa, miten kirjakauppa selviää veloista ja millä tavalla Charlotte jakaa aikansa näiden kahden kesken?

Eikä Charlotte ole ainoa, jonka elämä löytää paremmille uomille. Koska ollaan kirjakaupassa, maailmaa parannetaan yksi ihminen kerrallaan, oli kyseessä työntekijä tai asiakas. Jokaiselle löytyy oikeanlaista luettavaa samalla kun vitriinissä tuoksuu korvapuusti. Riversiden tunnelma on vastaansanomaton ja yhteisöllinen. Ympärillä Lontoo tarjoaa parastaan lukuisine nähtävyyksineen ja monipuolisine katuineen. 

Lisää kirjakauppoihin sijoittuvia kirjoja: Annie Darling: Pieni kirjakauppa Bloomsburyssa, Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias, Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja, Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa, Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana

23.2.2025

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Irene Zidan 2024. WSOY. 277 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Nyt jo kolmas Palestiinan ja Israelin tilanteeseen liittyvä teos lyhyen ajan sisällä. Joulukuussa lukemani Susan Abulhawan Jeninin aamut (2010) herätti keskustelua ja tunteita lukupiirissä ja avasi palestiinalaisten kohtaloa useamman vuosikymmenen ajalta. Terhi Törmälehdon viime kesänä julkaistussa romaanissa He ovat suolaa ja valoa perehdytään kristilliseen sionismiin ja nykypäivän tapahtumiin siitä näkökulmasta. Näiden jälkeen oli luonnollista lukea myös Irene Zidanin teos.

Suomessa pienestä asti asuneella Amiralla ei ole kovin vahvoja siteitä isän kotimaahan Palestiinaan, hän ei ole oppinut arabian kieltä eikä muista sukulaisistaan paljon. Kun sota syttyy, hänen oletetaan toimittajana olevan perillä Israelin ja palestiinalaisten tilanteesta ja lähihistoriasta. Tilanne herättää hänessä identiteettikamppailun. Hän on huolestunut sukulaistensa arjesta, mutta isään on vaikea ottaa kontaktia. Amiran on perehdyttävä paremmin isänsä menneisyyteen ja kulttuuriin, josta hän on ollut sivussa.

Jopa minulla on kaikkien lähtöjen lopullisuus syvällä dna:ssani. Jokainen meistä tietää sanomatta, että lähtö on aina lopullinen, koska meillä ei ole koskaan paluuta. Lähtijöistä tulee sieluttomia puolikkaita, joita haamut seuraavat yli sukupolvien.

Isän nuoruudessa on tapahtunut kipeitä asioita, hän on lähtenyt kotimaastaan, löytänyt rakkauden ja kodin Suomesta. Mutta hänen mielensä ei ole pysynyt ehjänä eikä avioliittokaan kestä pidemmän päälle hänen sairastamistaan. Amiran lapsuudessa on paljon rankkoja hetkiä, joiden juurisyyt juontavat isän kokemiin kauheuksiin palestiinalaisena Israelin miehityksessä. Amira muistelee teini-iässä tekemäänsä matkaa sukulaisten luokse, vieraita tuoksuja, tapoja ja kieltä jonka ymmärtämiseen yksi matka ei riitä lainkaan, pelottaviin hetkiin rajanylityspaikalla. 

Ajankohtaisen teeman lisäksi minua kiehtoi Zidanin romaanissa isän kokemukset maahanmuuttajana, isänä joka ei onnistu siirtämään kieltään ja kulttuuriaan lapsiinsa, miehenä joka ei löydä koulutustaan vastaava työtä. Ja se mitä mielessä saattaa tapahtua, kun menneisyys vyöryy päälle ja yhteiskunta asettaa maahanmuuttajan tiettyyn lokeroon. Onko siinä yhdistelmässä mitenkään mahdollista onnistua ja olla onnellinen?

Isäni appelsiininkukkien maasta ja yhtä lailla Amiran kuin isänkin tarina. Molemmat kokevat toiseutta ja on silmiä avaavaa tuntea epäoikeudenmukaisuutta heidän kauttaan - ennakkoluuloja ja piilorasismia kun on niin monella tasolla. Kaunokirjallisena teoksena tämä esikoisromaani ei ihan yllä talven parhaimmistoon. Kieli on vähän kömpelöä eivätkä virkkeet liity toisiinsa aina kovin sutjakasti. Ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien kokemusten kertojana kuitenkin arvokas ja mieleenpainuva teos.

11.2.2025

Tess Gerritsen: Vakoojarannikko

Tess Gerritsen 2024. Englanninkielinen alkuteos The Spy Coast. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava 2024. E-kirjassa 246 s. Kuva kustantajan. Kuuntelin BookBeatista.

Pitkästä aikaa Tess Gerritsenin tuotantoa! Luin hänen teoksiaan paljon vuosituhannen vaihteessa, niin itsenäisiä teoksia kuin Rizzoli/Isles-sarjaa, jota katsoin myös televisiosta. Gerritsenin teokset ovat edustaneet minulle aina sitä amerikkalaista dekkarigenreä, jossa on tehokkaita, hyvin pärjääviä, vahvoja naisia, raakoja rikoksia ja toimintaa. Samaan genreen lasken mukaan myös niin ikään 2000-luvun alun suosikkini Patricia Cornwellin ja Karin Slaughterin, vaikka Gerritsen onkin hiukan noita kahta leppoisampaa luettavaa ja hänen hahmonsa hitusen inhimillisempiä. 

Maggie Bird on eläköitynyt vakooja, joka elää rauhallista kanankasvattajan elämää pienessä kaupungissa Mainessa. Hän ei suinkaan ole ainoa laatuaan, vaan naapurustossa asuu muitakin harmaahapsisia entisiä vakoojia. Kuusitoista vuotta sitten tapahtui traaginen lento-onnettomuus, jonka jälkeen Maggie jätti työnsä CIA:n palveluksessa ja vetäytyi omiin oloihinsa. Kunnes hänen portailtaan löytyy surmatun naisen ruumis ja häntä kohti ammutaan.

Maggien on selvitettävä, mikä hänen menneisyydessään uhkaa häntä edelleen. Kuka haluaa vieläkin hänen kuolemaansa? Vuosia sitten Maggie tapasi Bangkokissa Dannyn, josta kaukoromanssin myötä tuli hänen aviomiehensä. Lääkärimiehen työ vei Maggien niin lähelle venäläisten kanssa liiketoimia harjoittanutta miestä, ettei CIA voinut vastustaa kiusausta. Niinpä Maggie alkoi vakoilla miehensä potilasta silläkin uhalla, että hänen tuore avioliittonsa tuhoutuisi.

Juoni kuljettaa lukijan tietysti tuonne kuudentoista vuoden taakse, niin Bangkokiin, Lontooseen, Turkkiin kuin Italiaan Como-järvelle. Kun vakoojajännäristä on kyse, mukana on toimintaa, aseita, takaa-ajoja, kidnappauksia ja ruumiita. Tällä kertaa Gerritsenin kerronnassa on kuitenkin mustan huumorin sävyttämä tyyli, joka saa lukijan hymähtelemään raakuuksille. Tai sille, miten nokkelia ja taitavia vakoojat ovat, vieläpä kuuden-seitsemänkymmenen vuoden iässä.

Vaikka eläkeläisistä on kyse, tyyli ei kuitenkaan ole samalla tavalla hulvaton kuin äsken lukemassani Pierre Lemaitren Kyykäärmeessä tai Richard Osmanin dekkarissa Torstain murhakerho. Gerritsenin Vakoojarannikko on täyttä toimintaa ja jännitystä, vaikka välillä etenkin Maggien ystävien ammattitaito ja omistautuminen hymyilyttävätkin. Menneisyys tekee teoksen tarinasta synkemmän, painavamman ja enemmän sellaisen, mihin olen Gerritseniltä tottunut - totisemman. 

Varsin hyvä työmatkakirja, ja vaikka välillä nukahdin kotimatkoilla, juoni ei ollut liian monimutkainen väsyneenäkään kuunnella. Ella Pyhältön ääneen oli kiva upota ja antaa tarinan kuljettaa pimeät aamut ja iltapäivät. 

Goodreadsin puolella huomasin, että kirja aloittaa sarjan The Martini Club, joten noita taitavia vakoojia saamme ihailla jatkossakin! Tess Gerritseniltä olen viimeisen kymmenen vuoden aikana lukenut nämä teokset: Salametsästäjä ja Tappava salaisuus.