Dekkarisyksy jatkuu. Atkinsonin neljäs Jackson Brodie -sarjan teos oli tutulla tavalla samanlainen kuin edeltäjänsäkin (Ihan tavallisena päivänä, Kaikkein vähäpätöisin asia, Eikö vieläkään hyviä uutisia). Pidän kovasti kirjojen älykkäästä, hieman mustasta huumorista, monipuolisesti kuvatuista, mainioista hahmoista, varsin hitaasta ja suorastaan vanhanaikaisesta tunnelmasta ja englantilaisuudesta. Atkinsonin tyyli kirjoittaa on valtavan elävää, ja monin paikoin on pakko pysähtyä ja naurahtaa "Aivan!".
Jackson Brodie on jäänyt vuosia sitten pois poliisin työstään, yrittänyt yksityisetsivänä, mutta päätynyt elämään varakkaana kiertolaisena perimiensä rahojen turvin. Hän ei niinkään etsi ratkottavia tapauksia, vaan ne ennemminkin osuvat kohdalle. Tällä kertaa häntä on kuitenkin pyydetty selvittämään uusiseelantilaisen naisen perhetaustaa. Tapaus vie hänet Leedsiin, jossa menneisyyden kanssa painivat myös eläkeikää lähestyvät poliisit ja vanha näyttelijätär. Miten lapset ja koirat liittyvät tapaukseen? Hyvin olennaisesti, mutta lukekaa itse! Lähellä on myös edellisistä osista tuttu Julia, Jacksonin eksä ja sisäisen dialogin toinen osapuoli.
Brodie-sarjan teokset eivät ole ihan tasaisen hyvää kamaa. Toiset ovat parempia kuin toiset, enkä taida sijoittaa tätä kirjaa parhaimmistoon. Lukeminen oli kivaa samalla tavalla kuin on rentouttavaa katsoa tuttua sarjaa televisiosta. Välillä kehumani englantilaisuus meni hieman liian pitkälle. Se, minkä ketjun teehuoneet ovat Brodien mielestä parhaita, on söpö yksityiskohta, mutta. No, ehkä olen liian kriittinen, sillä mainitsemani hyvät ominaisuudet olivat tämänkin kirjan suola: henkilökuvaus taitavan kiehtovaa (itseironinen Jackson kiehtovimpana) ja itse tarinakin onnistuneen vetävä. Rönsyistä huolimatta juonen käännökset toimivat ja lopussa ne rönsytkin saatiin siistiin nippuun.
Olen ennenkin maininnut pitäväni mm. Fred Vargasin Adamsberg-sarjasta ja Håkan Nesserin Barbarotti-sarjasta. Atkinsonin Brodiet kuuluvat ehdottomasti samaan, lempeän älykkääseen dekkariseurueeseen. Lokakuussa taisin sijoittaa Milla Ollikaisen Pirunkurun samaan kastiin. Atkinsonin teoksesta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjakaapin kummitus, Tuijata ja Sinisen linnan kirjasto.
Kutkuttaa kyllä päästä tämän kimppuun, mutta just nyt ei ehdi. Jackson on ihan huippu, ja tykkään Atkinsonin vähäverisestä tyylistä. Vielä on Atkinsonin muut kirjat testaamatta, kaiketi nekin ovat lukemisen väärti.
VastaaPoistaMinäkään en tunne Atkinsonin muuta tuotantoa. Pitää kokeilla joskus!
PoistaMainio, houkutteleva arvio Atkinsonin kirjasta! Kyllä kuulostaa herkulliselta. Minulla on nyt noita haaste- ja lukupiirikirjoja kesken, mutta kunhan saan ne purkitettua, niin jospa vihdoin olisi Atkinsonin aika. Dekkarit maistuvat nyt minullekin...
VastaaPoista