Mistä se kumous alkaa?
Viime aikoina ovat sekä sisällissodan että toisen maailmansodan tapahtumat taustoineen vallanneet tilaa lukemistostani. Ilmeisesti meneillään on laajempi suuntaus ja innostus käsitellä noita aikoja. Olen ottanut teokset pommituksineen ja vankileireineen kai turhankin tunnollisesti vastaan, sillä Graniittimieheen oli jo hieman raskas lähteä mukaan - luulin senkin käsittelevän nimenomaan sotaa. Kyse on kuitenkin siitä, mitä sisällissodan ja vallankumouksen jälkeen tapahtui. Kähkönen tuo kirjalliselle kentälle aiheen, josta en ennen juurikaan tiennyt.
Klara lähtee miehensä Iljan mukana hiihtäen Petrogradiin rakentaakseen uutta sosialistista yhteiskuntaa. Hän ei halua olla enää nöyrä ja nujerrettu, hän kaipaa tasa-arvoa. Petrogradissa elämä on alkuun hyvin raskasta, vastaanotto on kalsea ja kaikesta on pula, mutta nuoria vie eteenpäin unelma. Unelman voimin heidän ympärilleen muodostuu pieni yhteisö, jossa pidetään huolta ja kannetaan vastuuta yhteisestä. Sittemmin Leningradiksi nimetyssä kaupungissa tehdään valistustyötä, huolehditaan katulapsista ja painetaan propagandalehtisiä. Elintaso kohenee. Usko aatteeseen on vahva, vaikka ajoittain on vaikea olla kuulematta asioista, jotka eivät kuulu viralliseen totuuteen.
Ei täällä ollut muuta keinoa selvitä kuin katsoa sitä pienintä osaa, jonka saattaisi puhdistaa, korjata ja asentaa takaisin koneeseen.
Klaran lähipiiri on kirjava sekoitus sirkuslaisia, piirtäjiä, keittäjiä ja katulapsia - köyhiä ja rikkaita. Klara on tunnollinen ja aikaansaava, älykäs usein rohkeakin, vaikka kokeekin itsensä vaatimattomaksi ja ujoksi. Hän saa ystävänsä Galkinin kanssa paljon aikaa lasten eteen ja heistä hän löytää omatkin lapsensa, Dunjan ja Genjan. Nuori Genja lähetetään kasvamaan muualle, mutta Dunja saa viettää varsin turvallisen lapsuuden ja suloisia kesiä datshalla.
Ajat muuttuvat pian, ihmiset alkavat kadota ympäriltä. Galkin määrätään suunnittelutyöhön, joka murentaa hänen elämänilonsa. Sirkus lakkautetaan; toiset löytävät paikkansa koneistosta, toiset yrittävät elää mahdollisimman hiljaa välttääkseen oman katoamisensa. Klara alkaa ymmärtää ympäristöstään paljon enemmän kuin "noina vähittäin rapautuvan viattomuuden vuosina". Hänenkin mielenterveytensä murenee samaa tahtia kuin luottamus ideologiaan.
Siihen oli tultu: ystävät tiesivät ja tunsivat toistensa kärsimykset mutta eivät rohjenneet puhua niistä edes toisilleen.
Jos pieni Dunja löytyi kadulta, sinne hän myös päätyy kymmenen vuotta myöhemmin kun kaikki ympäriltä on hajonnut. Katulapsien kohtalo on kirjassa rankkaa luettavaa, mutta he ovat yksi niistä monista äänistä jotka tekevät Graniittimiehestä monitasoisen ja syvän. Lukeminen ei ollut minulle heti kovin helppoa. Alkuun tunsin itseni liian ulkopuoliseksi, mutta vähitellen tyyli muuttuu ja imaisee mukaansa. Loppua kohden elin jo voimakkaasti mukana päähenkilöiden peloissa, rakkaudessa, muistoissa. Intensiivinen loppu myötäilee tehokkaasti aikakauden liikkeitä. Kähkösen kerronta on kaunista ja yksityiskohtaista kaiken kauheuden keskellä. Tarinassa on mukana monta kiinnostavaa ja mieleenpainuvaa hahmoa.
Graniittimiehestä on kirjoitettu paljon, esimerkiksi blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa ja P. S. Rakastan kirjoja.
Minulle tämä oli ihan hirveän raskas teos, joka ei tarkoita, ettenkö pitäisi tätä hienona. Siis niin raskas, että annoin tämän äkkiä eteenpäin, en halunnut edes pitää hyllyssä, kun pelkkä tämän näkeminen lukemisen jälkeen vaikutti niin voimakkaasti.
VastaaPoistaJoo, minäkin menetin yhdet yöunet kirjan loppupuolella. Rankka aihe.
Poista