Vanhastaan kirjallisuus ja suullinen kerronta ovat olleet tapa kertoa tarinoita, ja ovat sitä edelleen, mutta tarinoita luodaan muutenkin ja muuallakin. Kerromme jatkuvasti tarinaa siitä, mistä olemme tai mistä kansamme on lähtöisin, mietimme tarkkaan mitä kirjoitamme työhakemukseen ja millaisen päivän kuvaamme Instaan. Media ja some ovat tietysti täynnä tarinoita, joilla ei ole välttämättä todellisuuden kanssa mitään yhteistä.
Hotakainen vie tarinan merkityksen vielä pidemmälle. Luomalla tarpeeksi mielenkiintoisen tarinan itsestään saa mahdollisuuden nousta parempiin piireihin, saa asunnon arvostetulta alueelta. Näitä hakemuksia, eli tarinoita, edeltää kuitenkin yhteiskunnallinen muutos, jossa maaseutu on autioitettu kokonaan ja ihmiset ovat muuttaneet Kaupunkiin. Kaupunki ei meinaa kestää muuttovirtaa eikä asuntoja riitä kaikille. Osa muuttajista asuu parakeissa, osa hylätyissä kauppakeskuksissa, osa pienissä vuokra-asunnoissa. Töitäkään ei ole kaikille, koulutuksen merkitys on laskenut, mutta mielikuvien ja sanan voima on edelleen vahva.
Hotakaisen lakoninen tyyli pääsee parhaiten esiin hahmojen - hakijoiden - kirjoittamissa tarinoissa itsestään. On välinpitämättömyyttä, taparikollisuutta, masennusta ja tyytymättömyyttä, mutta miksipä ei olisi. Muutos on ollut liian nopeaa. Politiikka on mielikuvia ja vilppiä, vahvoja puheita ja itsepetosta. Media määrittelee ja luokittelee niin ihmiset kuin alueetkin. Tarinan maailma on tavallaan hyvin tuttu ja lähellä meitä, jopa mahdollinen. Se lähentelee hullua tositeeveetä, dystopian kaltaista eloonjäämiselokuvaa ja satiirista näkemystä siitä, mihin olemme menossa.
Romaanin tunnelma onkin paikoin suorastaan vihainen. Sitä voimistavat kirjailijan pitkät virkkeet, jotka vimmaisesti listaavat muutosta, epäkohtia tai ominaisuuksia. Varsinkin kirjan alku meinasi uuvuttaa tiiviillä ja seikkaperäisellä selonteolla siitä, miten Tarinan yhteiskunta oli muuttunut. Tekstiä olisi ehkä pitänyt nautiskella pienissä paloissa, mutta kerronnan vimmaisuus ei antanut sille lupaa. Yhteiskunnan nopea muutostahti ja sen vinoutuneisuus olivat siirtyneet taitavasti kirjan sivuille ja lauseisiin, ja niinpä lukemisestakin tuli liian nopeaa.
Tarinassa on paljon herkullisia ykstyiskohtia, kuten muutama hakemuksen kirjoittaja, nimensä muuttanut julkkishahmo, presidentin hermot tai vaikkapa metsänlaidasta Virkistysalueelle leviävät eläimet. Sitten oli valitettavasti myös yksityiskohtia joista en saanut tarpeeksi irti, jotka tuntuivat irrallisilta ja turhilta kokonaisuuden kannalta. Takakannessa luonnehditaan Hotakaisen tyyliä pitelemättömäksi, ja sen kyllä alleviivaan. Tähän romaaniin hän on saanut suoltaa paljon kaikkea sellaista, mikä nykymaailmassa inhottaa, ärsyttää ja huolestuttaa, ja vaikkei Tarina mielestäni ole Hotakaisen tuotannon parhaasta päästä, olen huolenaiheista ihan samaa mieltä.
Kirsin Book Clubissa ja Amman kirjablogissa myös ajatuksia Tarinasta. Kiitos kirjasta Taunolle ja Elinalle!
Ei minunkaan mielestä ihan Hotakaisen kärkeä. Liikaa kielellistä haahuilua, vaikka tiiviillä hotakaistyylillä. Paras hahmo oli mun mielestä se romskun lopussa oleva selfhelphömppä-mieshenkilö, joka oli vaihtanut nuorempaan ja eli mukamas kaikin puolin täydellistä elämää...paitsi lasten mielestä. Siinä oli viiltävän kipeää analyysia. Nautin :)
VastaaPoistaJuuri siitä kohdasta minäkin pidin :)
Poista