Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru 2017. Ruotsinkielinen alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar. Suomentanut Outi Menna. S&S 2018. Lainasin kirjastosta.

Jopas oli vaikuttava teos! Tuntuu vaikealta päättää, mistä aloittaa kirjoittaminen, sillä tätä kirjaa ei ihan lyhyesti pysty kuvailemaan. Mutta aloitetaan nyt vaikkapa siitä, kun kolme pommiliiveihin pukeutunutta muslimitaustaista nuorta hyökkää ruotsalaiseen kirjakauppaan. Yksi heistä on romaanin päähenkilö, nuori nainen, joka kuvaa tapahtumat kännykällään. Hänellä on tunne, että hän on nähnyt kuvaamansa ennenkin. Se mistä hän on kotoisin, ei ole oikeasti se paikka josta hän on kotoisin. Naisen sisällä risteilee kaksi taustaa, kaksi historiaa, joilla molemmilla on yhteys Daeshiin - Isisiin - mutta eri tavoin.

Pian pommi-iskun jälkeen tarinan kirjoittava kirjailija tapaa tytön tämän omasta toiveesta. Vähitellen tyttö avautuu kirjailijalle, muistaa enemmän ja enemmän viidentoista vuoden päässä tapahtuvasta ajasta - tulevaisuudesta. Sillä sieltä hän on kotoisin. Siellä elää tyttö, jonka Ruotsi - kotimaa - on päättänyt vahvasti muslimienvastaisesta politiikasta. Tulevaisuuden Ruotsissa on asuinalue, jonne säilötään muslimeja erilaisin turvallisuusluokituksin. Ja tämän alati pahenevan kauheuden taustalla on tuo kirjakaupan pommi-isku, johon tyttö on viisitoista vuotta aikaisemmin osallistunut.

--- eivätkö tytön tekstit nimenomaan tehneet juuri sitä: keskustelleet sen maailman kanssa, joka oli ollut hänelle julmaakin julmempi.

Mikä on tytön rooli missäkin vaiheessa ja miksi hänen sisällään on kaksi eri ajassa kulkevaa persoonaa? Hänellä ja kirjailijalla on siitä monta teoriaa, eikä tyttö ole välttämättä ainoa jonka persoonaa Daesh on manipuloinut. Tytön ristiriitaiset muistot, vain hänen näkemänsä mustat yöperhoset, kesällä Brysseliin lankeava lumisade ja kahdessa ajassa kulkeva kerronta tuovat romaaniin ripauksen magiikkaa ja tietysti dystopiaa. Tuo synkkä tulevaisuudenkuva on kuitenkin kaiken keskiössä ja romaanin pelottavien viesti - se miten siltä voisi välttyä, miten välttää ihmisten lisääntyvä julmuus, miten pitää toivoa yllä, ettei Ruotsi muutu muslimeille mahdottomaksi paikaksi elää ja asua.

Olin muslini, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön.

Tiedän ettet halua uskoa, että tällaista voisi tapahtua maassa, jossa elät lapsesi kanssa. Eivät minunkaan vanhempani halunneet. 

Tunsin usein romaania lukiessani jonkinlaista surun ja pelon sekoitusta, hennosti sitä samaa mitä kirjan hahmotkin kokevat. Kirjan tarina on haikean kaunis ja Anyuru teksti on merkityksiä täynnä. Sen tapahtumat ovat pöyristyttäviä ja karmeita, mitään ei kaunistella mutta missään ei myöskään vellota. Kerronta on toisaalta suorasukaista, mutta yksityiskohdissa pysähdytään kauneuteen, ihmisiin, kosketukseen, uskoon, rakkauteen ja sukupolvien välisiin siteisiin. Pahojen asioiden keskellä muistetaan perinteet, kirjallisuus, lasten leikit tai tasa-arvon merkitys.

Anyurun teksti yhdistelee hauskalla tavalla arabinuorille - ja ilmeisesti osin juutalaisillekin - tuttuja sanoja, jotka avautuvat lukijalle kun vain malttaa hetken. Väliin sujautetaan myös islamilaisia fraaseja, sillä usko on alati läsnä niin hyvässä kuin pahassakin. Tällaiset kielelliset yksityiskohdat tekevät tekstistä mukavaa lukea, väliin tekee mieli lukea sitä ääneenkin. Kiitos siitä Outi Mennalle, joka on välittänyt kielellisesti kirjavan kokonaisuuden uskomattoman taitavasti suomeksi.

Tässä on kirjallisuutta joka opettaa maailmasta lisää, kuten islaminuskosta tai Daeshiin lähtemisen taustoista, ja sitä kautta opettaa katsomaan maailmaa monipuolisemmin. Asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Jännällä tavalla kirjan tapahtumat pelottavat - ne ovat täysin mahdollisia jo lähitulevaisuudessa - mutta samalla se antaa myös lohtua ja uskoa siihen ettei kannata antaa periksi. Anyurun luoma tarina on nerokas ja hämmästyttävä!

Tässä vain pieni osa kaikesta siitä moniulotteisuudesta mitä tämä romaani on. Ehdottomasti yksi vaikuttavimmista kirjoista mitä olen lukenut. Pidin kovasti myös Anyuru teoksesta Myrsky nousee paratiisista, joka on menestynyt kansainvälisesti. August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin oli kuitenkin jotain vielä hienompaa. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea myös Kamila Shamsien romaani Joka veljeään vihaa. Romaanista lisää blogeissa Kirsin Book Club, Kirjaluotsi ja Tähtivaeltajablogi. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 8: Kirja jossa maailma on muutoksessa. Goodreadsin haasteessa tämä sopii kohtaan 17: A book with a muslim character or author.

Elly Griffiths: Maan alla

Elly Griffiths 2017. Englanninkielinen alkuteos The Chalk Pit. Suomentanut Anna Kangasmaa. Tammi 2021. 352 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

Jo yhdeksäs Ruth Galloway -mysteeri! En enää millään usko, että arkeologimme Ruth saisi komisario Harry Nelsonin itselleen, mutta tällä kertaa ollaan jo lähellä. En paljasta tietenkään enempää, mutta näiden kahden välisessä suhteessa tai sen puutteessa on jotain hyvin koukuttavaa. Yhdeksännessä osassa Ruthin tytär Kate on jo kuusivuotias koululainen, ja pitkästä aikaa Ruth on yhteydessä myös vanhempiinsa. Mutta ei kovin hyvissä merkeissä. Nelson puolestaan on lähellä salaisuutensa paljastumista tyttärelleen. Hänen vaimonsa Michelle on omituisen etäinen, mutta johtuuko se Nelsonista vai jostain muusta?

Griffithsin teokset ovat dekkareinakin verrattomia ja odotan niitä aina kovasti. Sarjan henkilökaarti on kuitenkin yksi sen parhaita puolia, siksi päätin aloittaa tämän postauksen heistä. Uutena hahmona esitellään poliisilaitoksen uusi pomo - tehokas nainen, jonka kanssa Nelson on heti alkumetreiltä eri linjoilla. Hänen työkaverinsa Clough puolestaan pääsee naimisiin, mutta ei ennen kuin joutuu viettämään vuorokauden huolesta heikkona. Kaupungissa nimittäin katoaa naisia ja yksi heistä on Cloughille rakas. Kaupungin kaduilla elää kodittomia, joista kaksi kuolee melkeinpä poliisin syliin. Nelsonin tiimi tutkii molempia tapauksia, joilla selvästikin on yhteys toisiinsa.

Yhteys löytyy maan alta, jossa Ruth kaivaa ihmisen luita esiin. Kaupungin alla on tunneleiden verkosto, josta ovat kiinnostuneet niin ravintolaa suunnitteleva arkkitehti kuin asunnottomien veljeskuntakin. Hämärästä putkahtaa omituisia henkilöitä ja heitä myös katoaa kuin maan nielemänä. Tapansa mukaan Ruth auttaa Nelsonia ja tämän tiimiä ratkaisemaan kadonneiden naisten kohtalo, luiden omistaja ja kodittomien murhaaja. Arkeologista on tullut vuosien saatossa kuin osa poliisitiimiä.

Ruthin työn myötä esitellään jälleen mielenkiintoisia yksityiskohtia Norfolkin rannikon historiasta ja rakennuksista. Ei ole ensimmäinen kerta kun suunnittelen matkaa Norwichiin ja King's Lynniin! Rannikon luonto on useissa sarjan osissa ollut suuressa roolissa mutta tällä kertaa ollaan enemmän kaupungissa ja sen alla. Tunnelma on onnistunut ja jostakin syystä pidin tästä kirjasta enemmän kuin vaikkapa Siniviittaisesta naisesta.

Kirjassa viitataan sarjan aikaisempiin tapauksiin ja henkilöihin, joten parhaan lukunautinnon saa, jos on lukenut niistä edes jonkun. En osaa sanoa, toimisiko tämä ihan itsenäisenä teoksena. Tuttuun tapaan mukana on muun muassa sympaattinen druidi Cathbad ja tämän puoliso Judy, jonka rooli tapausten ratkaisemissa on merkittävä. Katen uusi harrastus näyttämöllä tuo tarinaan mukaan ripauksen Tolkienia ja Lewisia - Griffiths on taitava ripottelemaan teksteihinsä mukaan monenlaista kulttuuria ja historiaa. Näissä teoksissa ei mässäillä väkivallalla eikä takaa-ajoilla, vaan paljon kiinnostavimmilla yksityiskohdilla. Suomentaja Anna Kangasmaa on onneksi alan asiantuntija!

Dekkarista myös blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Kirjamuuri. Helmetin lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 5: Kirja liittyy elokuvaan tai tv-sarjaan (viittauksia Tolkienin ja Lewisin teoksiin, joista on tehty elokuvia). Goodreadsin 52 kohdan haasteessa tämä menee kohtaan 11: A book to celebrate The Grand Egyptian Museum (koska arkeologia).

Anna-Liisa Ahokumpu: Kolme rukousta äidille

Anna-Liisa Ahokumpu 2021. Gummerus. 179 s. Lainasin kirjastosta.

Nuori Anjezë auttaa kuuliaisesti äitiään Skopjessa joskus 1920-luvulla. Kirkon avustustyöhön mukaan lähtevällä tytöllä on vahva usko, mutta myös halu päästä irti kodista ja tytölle lankeavista perinteistä. Pian hän pääseekin Intiaan saakka ja päätyy Kristuksen kehottamana elämään kaduille vähäosaisten pariin. Myöhemmin hänet tunnetaan Äiti Teresana.

Jos Anjezë on joutunut ristinkivun todistajaksi, jos se on syvin totuus jonka Kristus haluaa hänen kanssaan jakaa, silloinhan se tarkoittaa ettei rakkautta sittenkään ole. Isät hylkäävät poikansa. Äidit tyttärensä. Lapset jäävät tyhjyyteen ja ovat valmiita hylkäämään itsensä, uhrautumaan ja kuolemaan vain siksi, että pääsisivät takaisin kotiin.

Vuosikymmeniä myöhemmin Eveliinan synnytys lähestyy. Hänen äitinsä on juuri kuollut eikä ehdi kertoa Eveliinalle kunnolla, millaista synnytys on. Muutenkin suhde äitiin on ollut etäinen. Eveliina tutkii naisten ja synnyttämisen historiaa ja sitä, mikä on saanut naiset etääntymään toisistaan, mikä on medikalisoinut raskauden. Naisilla olisi tuhansien sukupolvien tieto kivusta, hormoneista ja ruumiin muutoksista, jos sukupolvien väliset yhteydet eivät olisi katkenneet.

Supistukset tulevat mutta liian harvakseltaan. Missään ei ole hyvä olla, kivut ja unettomuus tekevät Eveliinasta yksinäisen, harhaisen ja epätoivoisen. Äidistä muistuttavat enää valokuvat Kosovosta ja lause, jonka tämä on lähettänyt itselleen: Muista minut. Synnytyksen jälkeenkään kaikki ei ole niin kuin tuore äiti oli kuvitellut. Tunteet lasta ja laitosta kohtaan ovat omituisia ja pelottavia, eikä hänelle kerrota suoraan kaikkea mitä tapahtuu. 

Ruumiissani velloi kimppu kauhua, jota en pystynyt edes ajattelemaan. --- Kunpa olisin saanut edes nukkua.

Ahokumpu sitoo kauniilla tavalla yhteen kaksi toisistaan kaukana olevaa tarinaa. Yhteys on toimiva ja hän jakaa molemmat pieniin vuorotteleviin lukuihin. Tarinat lähtevät vetämään, vaikka juonta tärkeämpää onkin pohdinta, kyseenalaistaminen ja voima. Jumalallinen yhteys tulee yllätyksenä niin Anjezëlle kuin Eveliinalle hänen äidissäänkin. Naisista kumpuaa myös ikiaikaista matriarkaalista voimaa auttaa, ponnistaa tai vaikkapa päättää loppuun se, minkä katsoo olevan lopussa. Sukupolvien välisten siteiden ja yhdessä tekemisen ketjun katkeaminen on lohdutonta ja laittaa lukijankin miettimään, miksi näin on tapahtunut.

Kolme rukousta äidille on pieni romaani ja nopeasti luettu, mutta se jää varmasti resonoimaan pitkäksi aikaa. Teksti on taitavan vähäeleistä ja silti koskettavaa ja voimakasta. Eveliinan kokemukset pohjautuvat hyvin pitkälle kirjailijan omiin, lähes traumaattisiin kokemuksiin synnytykseen liittyvistä kivuista, komplikaatioista ja kommunikaation vaikeuksista laitoksella (IS 15.4.2021). Lue myös mitä blogeissa Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Lukutuulia kerrotaan. Suosittelen myös Ahokummun esikoisteosta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Colson Whitehead 2016. Englanninkielinen alkuteos The Underground Railroad. Suomentanut Markku Päkkilä. Otava 2021. 341 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Coran isoäiti Ajarry kuljetettiin laivalla Afrikasta Yhdysvaltoihin, kuten miljoonat muutkin orjat, kun taas Cora ja hänen äitinsä Mabel syntyivät orjiksi. Cora on nyt puuvillaplantaasilla yksin, sillä Ajarry on kuollut ja Mabel karannut. Äidin ristiriitainen maine leimaa tytärtä ja niinpä Cora ei ole pelkästään isäntänsä omaisuutta, vaan muidenkin orjien silmissä alhainen. Äidin perintöä on kuitenkin sinnikkyys, jonka avulla Cora selviää kahleista, mielivaltaisista isännistä, yhdeksänhaaraisen ruoskan alla, raiskauksista ja paosta.

Nuoren Ceasarin tausta on ihan toisenlainen, mutta orja hänkin. Ceasar saa ujutettua Coraan ajatuksen paosta ja niin he löytävät maanalaisen rautatien, väylän kohti pohjoista ja vapautta. Matkalla nuoret syyllistyvät pakoakin vakavampaan rikokseen, mutta olosuhteet eivät ole heidän luomiaan. Kuukaudet Etelä-Carolinassa antavat jo makua vapaudesta: Cora käy töissä, kulkee katuja pitkin kuin kuka tahansa ja opettelee lukemaan. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus muistuttaa kuitenkin itsestään ja matka jatkuu. 

Hän päätti pitää ohjenuoranaan orjan valintaa - missä tahansa oli parempi kuin siellä, mistä pako oli alkanut.

Seuraava pysäkki on askel taaksepäin ja erään talon ullakolla piilotellessaan Cora todistaa valkoisen väestön väkivaltaista joukkohurmosta. Hänen perässään on palkkionmetsästäjä, joka ei anna periksi, sillä Coran äiti Mabel pääsi häneltä karkuun. Matka kohti Georgiaa ja kotiplantaasin orjuutta on jo alkamassa, kun Cora saa apua ja päätyy Indianaan suurelle, vapaalle tilalle. Mustien yhteisössä on hetken turvallista ja rauhallista, mutta Indianassakaan valkoiset eivät siedä liian vapaita, liian lukeneita ja liian järjestäytyneitä mustia. 

Plantaasinomistaja viljeli pelloillaan Sea Islandin puuvillaa, mutta kylvi sen siementen mukana väkivaltaa ja kuolemaa, jotka tuottivat satoa nopeasti. Valkoisilla oli syytäkin pelätä. Jonakin päivänä järjestelmä hukkuisi vereen.

Maanalainen rautatie on järkyttävää luettavaa, mutta kuten aikaisemmin lukemani Nickelin pojat, tämäkin vetää mukanaan ja on pakko lukea tarkkaan. Whiteheadin toteava ja tiivis ilmaisu auttaa lukemaan eteenpäin silloinkin kun tapahtumat ja koettelemukset järkyttävät. Ikävään ja suruun ei jäädä missään vaiheessa vellomaan, vaikka siihen olisi mahdollisuus, niin Coralla kuin lukijallakin. Sinnikkyys ei anna tilaa murtua, vaan katse on eteenpäin. Teos koostuu useista luvuista, joissa näkökulma on usein Coran mutta ei aina. Näkökulma vaihtuu välillä niin että lukija saa olosuhteista monitahoisen kuvan. Kaikki ei ole mustavalkoista.

Maanalainen rautatie sijoittuu jonnekin 1800-luvulle. Googlasin, että orjakauppa on lakkautettu 1800-luvun alkuvuosina, joten Coran isoäiti lienee niitä viimeisiä. Yksi karanneita orjia peräänkuuluttavista ilmoituksista, joita Whitehead on ripotellut lukujen väliin ja jotka siis ovat aitoja, on 1830-luvulta. Tapahtumat sijoittuvat joka tapauksessa aikaan ennen Yhdysvaltain sisällissotia. 

Orjuus ja mustien asema on tietysti romaanin teema ja sitä käsitellään niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Whitehead esittelee sorron eri muotoja väkivallasta aivopesuun ja sterilisaatioon. Niin sanotuissa edistyksellisissäkin osavaltioissa värilliset karsinoidaan, luokitellaan, heitä ohjataan, huijataan ja seurataan. Etelästä tuleva palkkionmetsästäjä on vahvoilla sielläkin, eikä laki ole vielä täysin vapaankaan värillisen tukena. 

Valkoiset olivat tulleet tähän maahan aloittaakseen alusta, pakoon vallanpitäjien tyraniaa aivan kuten vapautuneet orjat pakenivat isäntiään. Mutta he kielsivät ihanteensa kaikilta muilta. --- hän ymmärsi mitä tarkoitti luotu tasa-arvoisiksi. Julistuksen kirjoittaneet valkoiset miehet eivät ymmärtäneet tekstiä itsekään, jos kaikki ihmiset ei todellisuudessa tarkoittanut kaikkia ihmisiä.

Whitehead muistuttaa, miten valkoiset ovat rakentaneet nykyisen yhteiskunnan intiaaneilta varastetulle maalle, Afrikasta varastettujen ihmisten lihaksilla ja verellä. Pienessä sivujuonteessa pohditaan myös sitä, onko ensimmäisestä maailmansodasta oikein puhua kyseisellä termillä, sillä mitä oli ja on se sota, jota mustat ovat käyneet valkoisia vastaan jo satoja vuosia? Ja vaikka tapahtumista on ainakin 150 vuotta, orjuus on kauan aikaa sitten lakkautettu, ihonväriin perustuva sorto kriminalisoitu, orjuuden jäänteet ovat edelleen olemassa. Maanalainen rautatie on siis paljon muutakin kuin romaani. Myös suomentaja Markku Päkkilälle iso kiitos sujuvasta kielestä!

Upeasta teoksesta myös blogeissa Kirja vieköön!, Eniten minua kiinnostaa tie ja Mummo matkalla. Helmetin haasteessa kuittaan tällä kohdan 41: Kirjassa matkustetaan junalla. Seinäjoen kirjaston haasteen hahmoista kuittaan tummaihoisen. Goodreadsin ATY-haasteessa tämä sopii kohtaan 24: A book about racism or race relations.

Alex Schulman: Unohda minut

Alex Schulman 2016. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig. Suomentanut Raija Rintamäki. Nemo 2017. Luin BookBeatista. Kuva Otavan.

Ruotsalainen Alex Schulman on tullut viime vuosina tunnetuksi autofiktiivisistä teoksistaan, joista etenkin Polta nämä kirjeet on ollut hyvin suosittu ja äänestettiin Blogistaniassa vuoden 2020 parhaaksi ulkomaiseksi romaaniksi. Kävin googlaamassa Unohda minut -teoksen taustoja, ja vaikka esimerkiksi Anna-lehden haastattelun perusteella on selvää, että teos pohjautuu hyvinkin tarkkaan kirjailijan omiin muistoihin ja ihmissuhteisiin, se luokitellaan romaaniksi. Unohda minut käsittelee kirjailijan äidin alkoholiongelmaa, kun taas Polta nämä kirjeet kertoo hänen isovanhempiensa myrkyllisestä suhteesta. Sen luen varmasti ihan pian!

Alexin äiti Lisette juo paljon - liikaa - mutta asiasta ei ole koskaan puhuttu perheessä. Äidin humalainen välinpitämättömyys syöksee Alexin kohti paniikkikohtauksia ja alakuloa. Kun Alex ottaa asian puheeksi, äiti katkaisee välit poikaansa. Kun äiti ei lupauksestaan huolimatta pysty hoitamaan lapsenlastaan, pojan on pakko valita omien lastensa ja äitinsä välillä. Äidin ailahtelevainen käyttäytyminen hallitsee aikuisen pojan elämää. Pojan sisällä taistelee totuuden ja suojelemisen välinen ristiriita, eikä hän pääse itse kasvamaan aikuiseksi.

Tahtoisin hänen tietävän kaiken siitä, millaista minulla oli. Tahtoisin kertoa hänelle siitä, kun minä olin poika ja hän oli äiti. Kun hän makoili päivät pitkät makuuhuoneessaan - tahtoisin hänen tietävän, millaista meillä oli oven toisella puolella. Tahtoisin hänen ymmärtävän, kuinka pettyneeksi tunsin itseni. Tahtoisin kysyä häneltä siitä kerrasta, kun menin häntä vastaan soratielle ja hän ajoi ohitseni. En halua syyttää häntä mutta haluan kertoa, kuinka surulliseksi tulin, ja haluan tietää miksi hän teki minulle niin. Ja tahtoisin että hän kertoisi oman versionsa elämästään.

Kun Alex oli pieni, hänen ja äidin välinen suhde oli vahva ja kaunis, ja paluu tuohon rakkauteen kummittelee aikuisen miehen mielessä. Vähitellen äiti muuttui, hän alkoi sulkeutua ja suhde lapsiin kärsi. Kun isäkään ei pystynyt käsittelemään ilmeistä ongelmaa, otti pieni Alex tehtäväkseen suojella äitiä ja peitellä totuutta. Joka kerta, kun äiti raivostui tai varsinkin kun hän sivuutti lapsensa täysin, Alexin sisällä särkyi jotain. Pojan hiljainen suru kantaa aikuisuuteen saakka. Mitä hän on tehnyt väärin? Koskaan ei myöskään keskusteltu siitä, millainen äidin oma lapsuus oli. Oliko hänetkin sivuutettu ja siirretty perheen ulkopuolelle?

Lyhykäisyydestään huolimatta romaani on ihailtavan kokonainen ja ehjä. Se on Alexin ja Lisetten ympärille muodostuva kupla, jonka ulkopuolelle jäävät melkein kaikki muut. Kirjailija ei esimerkiksi käsittele teoksessaan sitä, miten alkoholismi on mahdollisesti vaikuttanut hänen veljiinsä. Hänen isällään on romaanissa toki rooli, samoin vaimolla, jonka osuus tapahtumien kulkuun on merkittävä. Silti Alex ja Lisette ovat keskiössä alusta loppuun. Pidin tällaisesta ratkaisusta rajata tunteet ja kokemukset käsittelemään lähes yksinomaan äitiä ja lasta. Se tekee lopputuloksesta hyvin henkilökohtaisen ja koskettavan.

Alexin hätä on ilmestä ja tunnelma on surullinen, sillä aiheen käsitteleminen on hänelle hirvittävän tärkeää. Schulmanin teksti on kuitenkin useimmiten hyvin vähäeleistä, varsin toteavaa ja paikoin jopa ytimekästä. Tyyli mahdollistaa sen, ettei lukija muserru mukana silloin kun Alexin oma romahdus on lähellä. Vähäeleisyyden rinnalla kulkee siellä täällä kauniita yksityiskohtia, kuten kuvaus kynttilänjaloista ja heinänkorresta suussa, äidin ja pienen pojan vartaloiden yhteensopivuudesta tai veljen kauniista silmistä. Teeman ja tyylin välinen tasapaino on uskomattoman hieno ja onnistunut. Kääntäjä Raija Rintamäki on tavoittanut tunnelman upealla tavalla.

Romaanista myös blogeissa Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä ja Kirsin Book Club. Olen onnellinen että tämä valittiin lukupiiriimme luettavaksi, sillä nyt tiedän että luen Schulmanin seuraavatkin teokset. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 45: Pohjoismainen kirjailija. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa kohta 21: A book whose title and author both contain the letter "u".

Dekkariviikko: Pascal Engman: Polttava maa

Pascal Engman 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Eldslandet. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2020. Pokkarissa 556 s. Ostin omaksi. Kuva kustantajan.

Polttava maa aloittaa Vanessa Frank -sarjan. Toinen osa, Rottakuningas, on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna. Kaksi vuotta sitten suomennetusta Patriooteista kirjoitin näin: jännittävä, hyvin koukuttava, vaikea laskea käsistä... toki siitä löytyi pieniä yksityiskohtia, jotka vähän horjuttivat muuten onnistunutta kokonaisuutta, mutta erinomainen esikoinen! Teoksia yhdistää Chile, jossa myös kirjailijalla on juuria.

Chilestä löytyy vanha saksalaisten perustama siirtokunta, jonka klinikalla pelastetaan rikkaita köyhien lasten kustannuksella. Siirtokunta tuo vaurautta ja vakautta alueelle, joten sen toiminta pysyy salassa ja ihmiskauppa onnistuu tarvittaessa vaikkapa Ruotsista asti. Sen johtajalle Carlosille naiset ovat pelkkä himon kohde ja pettureiden kiduttamiseen on salaiset tilat. 

Ruotsissa entinen eliittisotilas Nicolas ajautuu mukaan petokseen, jonka syövereissä häärää hänen lapsuudenystävänsä Ivan. Nuorukaisten elämät ovat lähteneet jo varhain eri raiteille, eikä tämän kertainen yhteistyökään kanna kovin pitkälle. Ivan yrittää hankkia mainetta ja kunnioitusta paikalliselta rikollisliigalta, kun taas Nicolasta huolettaa autistinen sisko ja menneisyyden painolasti.

Poliisi tutkii rikkaiden miesten kaappauksia, kellosepänliikkeen ryöstöä ja katutappelua, jossa Nicolas on ollut osallisena. Kun Tukholmasta alkaa kadota myös katulapsia ja Vanessa Frankin suojatti, syyrialainen tyttö, Nicolas vaihtaa puolta ja päätyy auttamaan virkavapaalla olevaa komisariota. Jäljet johtavat Chilen rannikolle. Vanessa ei luota virkavaltaan eikä Nicolas kontakteihinsa, joten he päätyvät yhdessä pitkälle matkalle maahan, jossa vastassa ovat aidatut alueet, väkivaltaa kaihtamattomat vartijat ja bunkkereiden suojassa operoivat lääkärit.

Polttavassa maassa ei ollut niitä irrallisia ja kokonaisuutta horjuttavia yksityiskohtia, joista moitin Patriootteja. Se pysyi hienosti kasassa, vaikka osasia ja sivuja oli paljon. Tämä kirja ei kuitenkaan koukuttanut minua kovin hyvin, mutta syynä saattoi olla lukuvuoden lopun aiheuttama väsymys ja se, että luin kirjaa liian vähän kerrallaan. Vanessa Frank on oiva päähenkilö ja muutenkin teoksen hahmoista löytyi kivasti ristiriitaisuutta ja kompleksisuutta. Maailma ei ole mustavalkoinen ja ihminen voi muuttua moneen kertaan.

Dekkarista myös näissä blogeissa: Kirjojen kuisketta ja Kirjarouvan elämää. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 23: Kirja jota luet ulkona. Seinäjoen kirjaston haastetta varten tästä löytyy poliisi. Goodreadsin 52 kirjan haasteessa tämä menee kohtaan 30: A long book.

Dekkariviikko: Sofie Sarenbrant: Syntipukki

Sofie Sarenbrant 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Syndabocken. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2020. 419 s. Lainasin kirjastosta. Kuva kustantajan.

"Ota nyt jotain mukaan", tokaisi puolisoni kirjastossa ja niinpä nappasin Vippi-lainan toukokuun puolessa välissä. Olin jo hieman huolissani, ehtisinkö lukea tarpeeksi dekkareita tätä dekkariviikkoa varten, joten sitä siis lisää. Syntipukki osoittautui nopealukuiseksi kirjaksi ja imaisin sen yhden viikonlopun aikana.

Bromman hienostoalueella on murtauduttu useampaan taloon, mutta tällä kertaa keikka epäonnistuu. Nuori liettualaismies törmää samanikäiseen nuorukaiseen, jonka siivooja löytää seuraavana päivänä kuolleena. Epäilyt kohdistuvat varasliigaan ja alueella rakentaviin siirtotyöläisiin, mutta pian myös siivoojaan. Facebookin Brommavännerna-ryhmä täyttyy vihapuheista ulkomaalaisia kohtaan.

Aikaisemmista teoksista tuttu poliisi Emma Sköld saa tapauksen tutkittavakseen parinsa Nylletin kanssa. Tutkintaa varjostaa heidän yksityiselämän kiemurat: Nyllet haluaisi suhteen etenevän, Emma ei ole valmis. Taustalla hiertävät Emman radikaalit teot pari vuotta aikaisemmin. Aikaisempiin teoksiin siis viitataan, mutta vaikka ne eivät minulle olleet tuttuja, pystyin lukemaan Syntipukkia täysin itsenäisenä teoksena.

Liettualaispoika jää kiinni, mutta kertooko hän tarpeeksi? Poika pelkää selvästikin jotain. Emma ja Nyllet saavat lisätietoja Bromman asukkaista Emman siskolta, jonka taloa Emma asuttaa toistaiseksi. Liittyvätkö Nylletin saamat uhkauskirjeet ja Emmaan kohdistunut takaa-ajo murtojen sarjaan? Mikä rooli tapahtumissa on aikaisemmin keväällä sattuneella kahden nuorukaisen ajamalla autokolarilla? Visusti kulisseja ylläpitävässä Brommassa on nuoria, jotka eivät uskalla kertoa itsestään kaikkea. On orastavaa rakkautta ja tekoja, joita pojat ja heidän isänsä piilottelevat viimeiseen saakka.

Syntipukki yhdistelee tulenarkoja teemoja, kuten seksuaalista suuntautumista ja maahanmuuttoa. Kaiken yllä on yhteisö, jossa yhdenmukaisuuden paine on yllättävän kova. Kun yhtälöön lisätään vielä  arvot, joissa heikkoutta ei suvaita, on hienojen talojen kellareissa ja venevajoissa enemmän salaisuuksia ja väkivaltaa kuin kukaan uskoisikaan. Tässä kohtaa Sarenbrantin muuten hyvin koossa pysyvä teos karkaa hieman käsistä ja menettää hitusen uskottavuuttaan.

Poliisihahmojen yksityiselämä on rikosten ohella toinen juoni, joka jää tietysti herkullisen avoimeksi jatkuakseen seuraavissa sarjan osissa. Sarenbrant kirjoittaa todella sujuvaa ja vetävää tekstiä - tästä tietysti iso kiitos myös suomentaja Helene Bützowille! Teos koukuttaa nopeasti, mutta vaikka teemat ovat sekä yksilön että yhteiskunnan tasolla merkittäviä keskustelunavauksia, niiden käsittely jää aika pinnalliseksi. Moni saa äänensä kuuluviin hetkittäin, mutta lopputulos on melko sirpaleinen. 

Emma Sköld -sarjaa saattaisin lukea lisääkin, mutta pelkään että moni muu dekkarisarja menee edelle, jos aika ei riitä kaikkeen. Ihanaa kuitenkin, että valinnanvaraa on, ja tämäkin erottuu edukseen virkistävällä tavalla. Teoksesta lisää blogeissa Luetut, Kirjasähkökäyrä ja Kirjakaapin kummitus. Helmetin lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6: Kirja kertoo rakkaudesta. Seinäjoen kirjaston haasteessa etsitään hahmoja. Tästä löytyy 5: Seksuaalivähemmistön edustaja. 

Dekkariviikosta lisää Kirjakauppaliiton sivuilta!

Dekkariviikko ja Max Seeck: Uskollinen lukija

Kirjablogeissa vietetään jälleen Dekkariviikkoa lukemalla ja kirjoittamalla dekkareista. Lisätietoja voit lukea vaikkapa Kirjakauppaliiton sivuilta tai Yöpöydän kirjat -blogista, josta löytyy linkkejä viikkoa viettäviin blogeihin. 

Jos kaipaat vinkkejä dekkarihakuun, niitä löytyy blogistani hakusanalla dekkari tai dekkariviikko, mutta löysin myös valmiita koosteita ja vinkkilistoja blogistani vuosilta 2019 ja 2017. Tässä yksi suosikkilista ja tässä toinen. Lisäksi haluan suositella parin viime vuoden ajalta seuraavia erittäin tasokkaita dekkareita: 

• Belinda Bauerin teokset (tässä Katkeamispiste)
• Camilla Greben teokset (tässä Varjokuvat)
• Louise Pennyn Three Pines -sarja
  
• Maria Adolfssonin Doggerland-sarja

Nyt kuitenkin kotimainen menestysteos:

Max Seeck 2019. Tammi. Pokkarissa 471 s. Oma ostos. Kuva kustantajan.

Menestyskirjailijan vaimo löytyy surmattuna pariskunnan Kulosaaren-talosta. Irvokas ruumis ei jää ainoaksi, sillä muutaman päivän sisällä poliisi saa tietää lukuisista muistakin tapauksista, jotka jäljittelevät kyseisen kirjailijan menestysteoksen murhia. Tapausten sarja on ainutlaatuinen ja poliisilta odotetaan nopeita tuloksia.

Pian käy ilmi, että häiritsevän moni surmatuista naisista muistuttaa tutkimuksia vetävää poliisia, Jessica Niemeä. Jessican menneisyydessä on tapahtumia, joista hän on vaiennut, ja varallisuutta josta harva tietää. Mitä tapahtui viisitoista vuotta sitten Venetsiassa ja onko sillä mitään tekemistä nykyisen tutkinnan kanssa? Jostain syystä tapaukset liippaavat hyvin läheltä, jopa niin että naisen henki on vaarassa.

Alkuun ajattelin, ettei Seeckin teoksessa taida olla mitään valtavirrasta poikkeavaa, mutta juuri kun näin ehdin tuumata, alkoi tapahtua. Uskollinen lukija on nopeatempoinen ja vetävä teos, jonka tapauksissa on aimo annos salaperäisyyttä ja mystiikkaa. Jessican ja tämän esimiehen Erne Miksonin menneisyys tuo tarinaan oman mausteensa. Saapa nähdä, säilyvätkö salaisuudet jatkossakin, vai paljastuuko jotain Pahan verkossa, joka on Niemi-sarjan toinen osa.

Pahaa enteilevä mystiikka, salaseura ja kyseenalaiset hoitokeinot maustavat itse murhatutkintaa jopa niin, että hetken pelotti lukea yksin kotona. Seeckin taituroima juoni on kekseliäs ja epäiltyjen väliset suhteet varsin mielikuvitukselliset. Jotain kökköä loppuratkaisussa kuitenkin oli. Epäiltyjen motiivit jäivät ainakin minulle hämärän peittoon, eikä kyseinen salaseura ollut lainkaan uskottava. Tarvitseeko ollakaan? Ei tietenkään, mutta minua sen mahtipontisuus hieman häiritsi. 

Pidin teoksen lyhyistä luvuista, jotka lisäsivät vauhtia myllyyn. Muutenkin teksti on sujuvaa ja ehdottomasti kansainvälistä tasoa. Vaikka siinä olikin yksityiskohtia, joista en niin pitänyt, oli sitä ihan mahdoton laskea käsistään. Uskon, että luen Seeckin teoksia jatkossakin. Lue lisää blogeista Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club ja Kirsin kirjanurkka. Helmetin lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 39: Kirjassa kuunnellaan musiikkia. Seinäjoen kirjaston haastetta varten tästä löytyy hahmo, joka on muusikko.