Tämä kirja jäi mieleeni, kun kuuntelin Tulenkantaja-palkinnonjakoa Tampereen kirjafestareilla joulukuussa. En ole aikaisemmin lukenut Branderin teoksia, mutta nyt laitan listalleni hänen edellisen romaaninsa Silta yli vuosien.
Pieni poika, Kaarlo, elää isoäitinsä kanssa Turun saaristossa pienessä Edenin pitäjässä. Eletään sotien jälkeisiä vuosia, eivätkä pojan vanhemmat ole maisemissa. Hänen isänsä on saksalainen ja mummon mukaan äiti on lähtenyt Amerikkaan. Kaarlo ja mummo ovat niitä köyhistä köyhimpiä ja usein sellaisina päivinä, kun Kaarlo ei mene kouluun ja mummo on huonossa kunnossa, nälkä kurnii suolissa nukkumaan mennessä. Kellarissa ruoka on usein homehtunutta tai nahistunutta, ja saariston olosuhteet ovat ankarat.
Kaarloa kiusataan koulussa ja koska koulunkäyntiä ei kovin paljon valvota, pystyy hän välillä välttämään sinne menon. Poika saa auttaa kyläläisiä pelloilla, metsissä ja kalassa. Lähistöllä asuu myös Sakari, perheetön mies, joka omalla tavallaan katsoo pojan perään. Mummo tekee parhaansa, mutta sairastelee eikä jaksa aina nousta sängystä. Kotona on kirppuja eikä muun Suomen jälleenrakentaminen näy eristäytyneessä saaristokunnassa. Kuntalaiset ovat hyvin omaehtoisia, viinaan meneviä, ja ihan romaanin alussa kuvittelinkin tapahtumat jonnekin aikaisemmille vuosikymmenille, niin köyhää Edenissä on.
Anarkistinen ja rääväsuinen mummo uskoo vielä moniin haltioihin ja henkiin talossa ja sen pihapiirissä, ja niinpä Kaarlokin koputtelee ja pyytelee anteeksi metsässä, saunassa ja kellariin mennessään, jotta henget pysyvät myötämielisinä. Toki mummo muistaa jumalaakin, mutta Kaarlossa kasvaa hartaasti luontoa kunnioittava ja eläimiä suojeleva nuorimies. Mummon räväkät sanavalinnat ja jutut punoittavat korvia ja tekevät muuten suorastaan runollisesta tarinasta kielellisesti monitasoisen ja värikkään. Välillä ihmettelin, mistä kirjailija ammentaakaan mummoon niin herkullisia aineksia!
Brander on punonut Kaarlon elämään kirjavan kudelman vanhan kansan sanontoja, uskomuksia, perinteisiä elinkeinoja, selviytymistaistelua ja asenteita. Kaarlon kulkiessa saarella hän on luonnon kanssa yhtä: Kaarlo oli kuulevinaan saniaisten heleän naurun. Saniaiset lohduttivat häntä, eikä hän pelännyt. Hän näki unta, jossa kuusi nosti hänet maasta, kiepautti syliinsä ja kellutti häntä ilmassa ja puhui muinaista kieltä, ennen ihmistä keksittyä, metsän ja eläinten kieltä, ja siihen yhtyivät kivet ja kalliot ja se kuulosti huminalta, maan syvistä kerroksista suodattamattomana kuuluvalta sonetilta.
Romaanissa on välillä myös päiväkirjamerkintöjä nuorelta naiselta, Kaarlon äidiltä. Päiväkirjan sivuilla eletään sotavuosia ja moni nuori nainen ihastuu saksalaiseen, niin Ainokin. Hänen kauttaan romaani muistaa niitä leimattuja naisia, jotka on historiankirjoissa tähän saakka unohdettu. Lukija päättelee Ainon kohtaloksi jotain muuta kuin Amerikan, mutta tuo mystinen ja kaikkea lupaava manner on Kaarlon tähtäimessä. Kun hän päättää paeta yhteiskuntaa ja lähtee soutamaan kohti Amerikkaa, hänen seuranaan on vain tumma loputon meri, vähäpuiset luodot ja hylje, joka seuraa häntä loppuun saakka.
Tämä oli aivan maaginen kirja. Lapsen mieli oli tavoitettu todella hyvin. Kirjan loppu oli kuin sekoitus vanhoja tarinoita, joissa on myös hylje. Pidin aivan valtavan paljon tästä kirjasta.
VastaaPoistaMaaginen on hyvä sana kuvailemaan tätä. Minäkin pidin valtavasti!
Poista